Olen pyörittänyt parina päivänä mielessäni kysymystä, miksi haluan ja haluamme lasta. Tässä yrittämisen ja hoitojen kierteessä ajatus on kadonnut jonnekin, kun toiveesta on tullut pelkkää munasolujen ja siittiöiden määrään ja laatuun, jakaantumiseen ja kiinnittymiseen liittyvää suorittamista. Pakonomaista. Sitä keskittyy vain niin raskaaksi tulemisessa onnistumiseen, että isompi kuvio katoaa jonnekin.
Ja nyt tuntuu, etten osaa vastata enää koko kysymykseen. ”Tuntuu luonnollisesta vaihtoehdolta kasvaa perheeksi”. ”Haluan kokoa äitiyden”. ”Haluan nähdä meidän elämämme yhdessä jatkuvan pienessä ihmisessä”. ”Minusta vaan tuntuu siltä”. Kaikki tuntuvat ajateltuina, sanottuna ja sanoina nähtynä todellisilta latteuksilta. Se on totinen tosi, että minä haluan meistä perheen ja haluan kokoa äitiyden. Löytää sitä kautta jotakin uutta merkitystä elämään. Mutta jotenkin näin sanottuna mikään ei tunnu riittävältä perusteelta sille, miksi haluamme kiduttaa itseämme tässä yrittämisessä. Se on tunne ja asia, joka vaan on olemassa. Mutta pitäisikö tätä haluta jotenkin enemmän, pystyä sanomaan se paremmin, että tämä kaikki tuntuisi tämän vaivan ja kärsimyksen arvoiselta. Ei varmaan pitäisi haluta enemmän, halu ja toive on aitoa. Mutta koko asian todellinen merkitys on kadonnut jonnekin huolivuoren kätköihin. Minä vaan suoritan ja toivon, että joskus saamme vastauksen kysymykseen miksi.
Muuten ei mitään uutta. Keikun pahan olon mainingeissa, mutta olo ei ole edelleenkään mitenkään ”raskaana oleva”. Pelkään alkion hiljaista kuolemaa niin paljon, että se salpaa välillä hengityksen. Painajaiset ovat hellittäneet, olen saanut nukutuksi. Yritän pinnistellä ja löytää uskoa itsestäni.
