Kun ei voi kun odottaa, on ollut aikaa taas ajatella muutakin kuin oireita.

Olen pyörittänyt parina päivänä mielessäni kysymystä, miksi haluan ja haluamme lasta. Tässä yrittämisen ja hoitojen kierteessä ajatus on kadonnut jonnekin, kun toiveesta on tullut pelkkää munasolujen ja siittiöiden määrään ja laatuun, jakaantumiseen ja kiinnittymiseen liittyvää suorittamista. Pakonomaista. Sitä keskittyy vain niin raskaaksi tulemisessa onnistumiseen, että isompi kuvio katoaa jonnekin.

Ja nyt tuntuu, etten osaa vastata enää koko kysymykseen. ”Tuntuu luonnollisesta vaihtoehdolta kasvaa perheeksi”. ”Haluan kokoa äitiyden”. ”Haluan nähdä meidän elämämme yhdessä jatkuvan pienessä ihmisessä”. ”Minusta vaan tuntuu siltä”. Kaikki tuntuvat ajateltuina, sanottuna ja sanoina nähtynä todellisilta latteuksilta. Se on totinen tosi, että minä haluan meistä perheen ja haluan kokoa äitiyden. Löytää sitä kautta jotakin uutta merkitystä elämään. Mutta jotenkin näin sanottuna mikään ei tunnu riittävältä perusteelta sille, miksi haluamme kiduttaa itseämme tässä yrittämisessä. Se on tunne ja asia, joka vaan on olemassa. Mutta pitäisikö tätä haluta jotenkin enemmän, pystyä sanomaan se paremmin, että tämä kaikki tuntuisi tämän vaivan ja kärsimyksen arvoiselta. Ei varmaan pitäisi haluta enemmän, halu ja toive on aitoa. Mutta koko asian todellinen merkitys on kadonnut jonnekin huolivuoren kätköihin. Minä vaan suoritan ja toivon, että joskus saamme vastauksen kysymykseen miksi.

Muuten ei mitään uutta. Keikun pahan olon mainingeissa, mutta olo ei ole edelleenkään mitenkään ”raskaana oleva”. Pelkään alkion hiljaista kuolemaa niin paljon, että se salpaa välillä hengityksen. Painajaiset ovat hellittäneet, olen saanut nukutuksi. Yritän pinnistellä ja löytää uskoa itsestäni.

Olen nähnyt tällä viikolla samaa toistuvaa painajaista. Unessa herään ja menen vessaan, jossa alkaa valtava vuoto ja hyytyneet pallerot. Totean unessa tyynesti Murulle, että nyt se taas menee kesken. Herään ja suuntaan vessaan tarkistamaan tilanteen. Jo kolmena yönä peräkkäin.

Vaikka tilanne on nyt stabiili, vuotoja eikä pahoja kipuja ole ollut, en osaa pitää itseäni raskaana olevana. Oletan koko ajan, että alkio kuolee edelleen kohtuun jostakin syystä. Kai pidän sitä pientä alkion kasvun viivästymistä jo hälyttävänä merkkinä, vaikka koon heittelyväli on plus miinus viisi päivää.

Yli 90 % niistä raskauksista, joissa syke on kuultu, jatkuu loppuun asti. Meillä prosentit eivät ole tuota luokkaa johtuen näistä aikaisemmista komplikaatioista. Joten odotan ja odotan. Jos pääsemme seuraavasta erästä taas jatkoon, milloinkahan alan ajatella itseäni raskaana olevaksi? On kuitenkin helpompi varautua keskenmenoon, jos ei ole ihan vielä lopullisesti livahtanut ”raskaana” puolelle. Outoa.

En osaa sanoa oireiden vahvistumisesta tai lieventymisestäkään mitään. Etova olo on jatkuva seuralainen. Napostelu on lempipuuhaani. Väsyttää järkyttävän paljon, mutta väsyttää tuo öinen heräilykin. Vähintään tunnin päiväunet ovat rutiinia. Pissattaa ehkä enemmän. Lämpö ei mitenkään nousussa. Rinnoissa tai nänneissä saattaa tuntua jotain, jos oikein rutistelee  . Tietenkin täällä jatkuvasti pahimpaan varautuneena toivoo vaan enemmän oireita, jos se jotenkin todistaisi, että olen ”enemmän” raskaana.

Vanhemmille on kerrottu. He ovat ihmeissään kun haluaisivat iloita, mutta emme anna siihen oikein lupaa.

Moni asia ei ole pelottanut niin paljon kuin lääkäri tänään.

Positiiviset asiat. Alkion sydän sykki ja koko oli kasvanut. Vastasi tänään 7+0 päivänä kokoa 6+4, mutta tuo saattaa olla kuulemma vain heittoa mittauksessa. Hematooma oli aavistuksen pienempi. Hyvää on myös se, että hematooma tuskin tulee asettumaan istukan alle.

Huonot asiat. Hematooma on edelleen iso, isompi kuin alkio eli 1,7 x 3,6 cm. Se sijaitsee kohdunsuulla ja voi aiheuttaa vuodon. Rajusti vuotaessaan voi vetää alkion mukaansa. Jos hematooman aiheuttaja on toimintahäiriö istukassa, tulee se automaattisesti aiheuttamaan keskenmenon jossain vaiheessa.

Lääkäri oli positiivisempi, mutta on silti asenteeltaan kovin pessimistinen, ei mitenkään kannustava. Ehkä jollekin muulle olisi, mutta meidän tapauksessamme ei, koska meillä on jo näitä keskenmenoja. En oikein ymmärrä tätä pessimistisyyttä, koska aikaisemmissa keskenmenoissa tilanne on ollut hyvin toisenlainen. Tosin istukan kehityshäiriö selittäisi ne kaikki. Mutta ehkä on parempi olla realisti kuin ylioptimisti vaikeassa tilaneessa. Turha toivokin voi kääntyä entistä rankemmaksi pettymykseksi.

Kaikki rehkiminen, liikunta ja seksi on kielletty. Tulemme perumaan matkan. Saamme perustellusti lääkärintodistuksen. Toivottavasti saamme rahat takaisin vakuutuksesta.

Klinikalla odottaessamme törmäsimme ensimmäistä kertaa tuttuun, joiden hoidoista emme tienneet. Eivätkä he meidän. Melko erikoinen tilanne. Mietin pitäisikö ottaa yhteyttä.

Nyt taas odotellaan. Ensi tiistaina tarkastetaan tilanne seuraavan kerran. Ellei tule sitä ennen lähtöä sairaalaan.

Olen ja olemme hitusen helpottuneempia, mutta edelleen kovin kovin kaukana onnellisista odottajista.

Mikään vaihe meidän lapsitoiveen aikana ei ole ollut niin raskas kuin viimeinen viikko. Näennäisesti kaikki on mennyt tilanteeseen nähden hyvin. Ei yhtään uutta vuotoa, ei kipuja. Mutta mieli on koko ajan herkistynyt ihan jokaiseen vatsan tuntemukseen, joka ikinen vessakäynti pelottaa. Herään öisin tarkastamaan, olenko vuotanut sänkyyn. Muru säpsähtää öisin jokaista ylimääräistä liikahdusta, herättää ja kysyy, onko kaikki ok. Olen niin jännittynyt ja väsynyt, etten oikein edes ymmärrä. Vaikka olemme viettäneet aikaa ystävien kanssa, harrastaen ja töissä normaalisti toimien, tuntuu kuin suurin osa henkisestä kapasiteetista olisi kääntynyt sisäänpäin antureiksi tunnustelemaan kehon jokaista liikahdusta. Ei ehkä tämäkään olotila tee hyvää itse raskaudelle.

Mahdollinen menettäminen tuntuu vaan tällä kertaa niin suurelta, suuremmalta kuin aikaisemmin. Me näimme jo jotain elävää.

Ultra on tänään. Olemme miettineet kovasti, mitä siltä toivomme ja mitä kysymme. Jos tilanne on edelleen epäselvä ja vakava yritämme hienovaraisesti pyytää lähetettä sairaalaan. Klinikan ultra on niin huonoresoluutioinen, että siitä ei voi päätellä oikein mitään siitä, missä hematooma sijaitsee, miten istukka on kasvanut jne. Emme haluaisi loukata lääkäriämme, mutta eikö ole perusteltua pyytää lähetettä jatkotutkimuksiin jos diagnoosi on edelleen ”uhkaava keskenmeno” ja meidänkin historian jälkeen kaikki lisätieto vähintäänkin rauhoittaa.

Toinen kysymys lääkärille liittyy matkustamiseen. Olemme lähdössä reissuun 7. päivä kesäkuuta ja jos tilanne on edelleen sama, en halua lähteä ulkomaille stressaamaan ja odottamaan, milloin jotakin vakavaa tapahtuu ja olen mahdollisesti kaukana sairaalasta. Joten kysymme myös, onko mahdollista saada lääkärintodistus vakuutusyhtiötä varten, jotta saamme edes jotakin korvauksia matkasta. Tosin luulen, että jos tilanne ei ole yhtään rauhoittunut, matkustusta ja lentämistä ei suositella. On sitten tullut sekin piste vastaan, etten ole ryntäämässä matkalle vaikka pää kainalossa. Yleensä minua ei saa pidettyä poissa reissuista sitten millään.

Sanoinkin muuten väärin viimeksi tuosta kohdun muodosta. Selkeästi olen ollut niin paniikissa lääkärissä, että muistin osan asioista väärin. Väärän muotoinen olikin ollut ruskuaispussi, mikä kai on vielä huonompi tilanne. Se ei ollut ollut riittävän ”pinkeä”. Mitä sekin nyt tarkoittaa..

Mutta tänään olemme viisaampia. Työpäivän verran odotettavaa.

Hyvin levätty yö tekee ihmeitä. Tuntuu, että tätä odottamista jaksaa taas hieman paremmin. Mieli on jopa toiveikas. Mitä tahansa tapahtuukin, eilen sykki sydän!
Ajattelimme, että jos tilanne vielä maanantain ultrassa on epäselvä, pyydämme lähetteen sairaalaan uhkaavan keskenmenon perusteella. Sairaalan laitteilla on kuitenkin mahdollista nähdä, missä hematooma on kiinni ja mitä se yleensäkin ennustaa. Se tietenkin nuo lääkäriä vaivanneet kohdun "muotoseikat".

Side on matkassa koko ajan, suurimman osan jo valmiina housuissa. Olen varautunut seuraavaan kipukohtaukseen ja hematooman uudelleen puhkeamiseen. Olen valmistautunut lähtemään tarvittaessa sairaalaan. Olen valmistautunut vain odottamaan.

Jatkuva paha olo vahvistaa ainakin tällä hetkellä tunnetta, että olen ainakin vielä raskaana. Voin mielelläni vielä pahemmin pahoin, jos se auttaa raskautta jatkumaan.

Oikeastaan halusin tänään tulla kirjoittamaan siitä, että vaikka tässä meidän tarinassamme välillä dramaattiset käänteet ovat seuranneet toisiaan ja helppoja ja yksiselitteisiä tilanteita ei ole ollut, ei tilanteemme ole kuitenkaan mitenkään spesiaali tai "suurempi kuin muilla". Tarkoitan sitä, että pohjimmiltaan jokaisen parin kokema keskenmeno, tuulimuna, kohdunulkoinen tai muu ikävä tilanne raskauden alkuvaiheessa on yhtenevä. Jokaisessa on pohjalla pelko, pettymys, suru ja alkaneen elämän menetys. Meillä tätä käydään vain vähän pidemmän kaavan kautta aina johonkin lopputulokseen.

En oikein oisaa selittää, miksi tuntuu tärkeältä sanoa, ehkä siksi että kuitenkin kirjoitan tänne paljon ja saan paljon kommentteja yhtä tuskallisssa tilanteissa olleilta. En kuvittele meidän kokemuksiamme suuremmiksi. Meitä ihan liian monia yhdistää valtava pelko ja pelko menetyksestä.

Kiitos ihanat ihmiset kommenteista, positiivista tarinoista, laulun sanoista, linkeistä ja infosta. Kyynel on tullut täällä silmään lukiessa. Miten se vertaistuki voikaan oikeasti merkata niin paljon! Käyn vielä tarkemmin kommentoimassa tuolla kommentit puolella, kun ehdin lukea linkitkin huolellisesti ja saan vähän hengähdettyä. Moni teistä on kommentoinut asioita, joihin haluan palata.

Mutta nyt on pakko purkaa vaan tämänhetkinen tilanne. Olemme taas aivan käsittämättömässä pattitilanteessa. Varasin kuitenkin eilen iltapäivällä lääkärin, koska kivut jatkuivat, mutta vuoto hiipui. Sain ajan onneksi heti tälle aamulle. Menimme lääkäriin ajatukselle, että se ainakin voi varmistua, jos jotain on tullut pois tai ruskuaispussissa ei ole mitään. Muun osalta tiesimme, että luvassa on todella vaan odottelua.

Kerroin lääkärille tilanteen. Ultrassa kohdussa näkyi ensimmäisenä jättimäinen hematooma, joka selittää vuodon ja kivun. Sen vieressä, väärän muotoisena on ruskuaispussi, jossa on oikeankokoinen, viikoja vastaava alkio ja syke!!! Hitto, se syke näkyi sillä surkealla ultrallakin.

Mutta sykkeestä ei kyllä iloittu. Hematooma on tosiaan iso, 3 cm ja jostain syystä ruskuaispussi ei ollut säännöllinen, samoin ei kohtukaan. Tätä lääkäri piti erittäin huonona merkkinä. Hematooma voi johtua istukan vuotamisesta tai jonkun pienen verisuonen vioittumisesta. Jos vuodon aiheuttaa istukka, se viittaa häiriöön istukan rakenteessa ja toiminnassa.

En olisi kuitenkaan kuvitellut, että päädyn lääkärillä tilanteeseen, jossa minusta löytyy elävä alkio, mutta samalla puhutaan jo kaavinnasta. Kaavinta on kuulemma tässä tapauksessa tarpeen, koska nyt pitää selvittää sikiön PDA (siis joku kudosrakenne, perimä jne. ) perusteellisesti. Olenhan jo "melkein" kolmen keskenmenon nainen.

Mutta mitä hemmettiä tässä nyt tehdään. Odotetaan sikiön automaattista kuolemaa? Iloitaanko edes hetkeä elävästä alkiosta? Kirotaan lääkäri, joka ei antanut toivoa?

Ei rajua liikuntaa, ei seksiä. Golfia sen sijaan leppoisan liikunnan ja muuhun keskittymisen merkeissä. Näin määräsi lääkäri.

Oli tilanne miten toivoton tahansa minä toivon pienen läpättävän sydämeni pohjasta, että se hematooma ymmärtää kuihtua pikkuhiljaa itsestään.

Maanantaina katsotaan taas. Jos sikiön tila on huonontunut, on ensi viikolla vuorossa suoraan sairaala. Enää ei kuulemma pallotella. Melko reilua.

En uskonut, että joutuisimme epätietoisempaan tai raastavampaan tilanteeseen kuin talvella. Jouduimme. Jos ei itkettäisi, melkein jo naurattaisi.

”Taistele pieni.”

Keskenmeno on tosiasia. Juuri kun sain eilen todettua, että olen sopeutunut odottamiseen, tilanne otti itselleen uuden suunnan. Lähdimme pyörälenkille. Rantakahvilassa jäätelönsyönnin aikaan iski järkyttävä viiltokipu vatsaan. Menin vessan ja arvasin jo mennessäni, että vuoto alkoi. Alkoihan se runsastuen loppuiltaan. Kivut välillä hellittivät, välillä pahenivat. Edes istumaan en pystynyt ja pyöräillä piti kotiin seisaallaan. Hullu näky sekin. Yöllä itkin itseäni uneen kivun ja edelleen jatkuvan pahanolon yhteisvaikutuksesta. Tänä aamuna vessanpönttöön laskeutui tumman verinen säännöllinen möykky. Alkio. Luulisin.

Tämä oli sitten tässä. Olen taas rauhallisena töissä. Tukka on föönattu, puna on poskilla ja silmätkään eivät ole turvoksissa. Neebu, sanoit että olen niin jalat maassa näiden asioiden kanssa. Tässä vaiheessa taas olen. Eilen illalla olin hysteerinen, itkevä ja koko elämään vittuuntunut. Mutta kuten eilen sanoin, 23 kuukautta on opettanut jotain. Ilo onnistumisesta ei siivitä taivaisiin. Suru pettymyksestä ei syökse pahimpaan helvettiin. Kaikkeen tottuu. Tai turtuu.

Oikea sana kuvaamaan tunnetta on väsynyt. Olen väsynyt tähän jatkuvaan epätietoisuuteen, jatkuvaan odottamiseen, jatkuvaan tunteiden vuoristorataan. Kaikista eniten olen väsynyt siihen, että kukaan ei osaa kertoa millään lailla, mistä tämä johtuu.

Toistan sadannen kerran. Meidät on tutkittu joka kantilta. Kaikki arvot ovat normaalit, elämäntavoista tai mistään ympäristötekijästä ei löydy selittävää tekijää. Tuotamme ideaalin määrän munasoluja, ne hedelmöittyvät edes jotenkin, aina päästään siirtoon, raskaus alkaa helposti. Tukostaipumus tai kromosomit eivät selitä keskenmenoja. Eikä myöskään kilpirauhasen vajaatoiminta, koska arvot ovat kunnossa, samoin hormonitasot ja kiinnittyminen tapahtuu. Kukaan ei osaa vastata miksi. Pienikin vastaus kysymykseen miksi helpottaisi asian työstämistä, ymmärtämistä.

Klinikalla on edelleen aika ma. Varhaisraskauden ultra vaihtui tyhjentymisen tarkastukseen. Ja PAS:n suunnitteluun. Liukuhihnalta tänne vaan keskenmenoja kiitos.

Elämä on kuitenkin suhteellista. Viime viikolla omanikäinen tuttavamme, kahden pienen lapsen isä päätyi itsemurhaan. Toissa päivänä perhetutultamme löytyi yhtä aikaa kolme aivokasvainta, joita ei voi leikata. Meidän elämässämme tämä kipu on pahinta. Se lamaannuttaa ja riistää kerta toisensa jälkeen tulevaisuuden unelmat. Mutta siihen ei kuole.

Olisi kiva kuulla, jos siellä jossain on joku, joka vielä kolmannen, tai neljännen tai viidennen keskenmenon jälkeen on onnistunut tulemaan kestävästi raskaaksi.

Kiitokset, kun olette taas jaksaneet kannustaa ja kertoa tarinoita, miten asiat ovat menneet.

Anonyymi, kehottelit menemään kipin kapin ultraan. Niin minäkin viime viikolla paniikissa ajattelin, mutta kun vuoto loppui jäin vain seurailemaan asiaa. Ja tulimme siihen tulokseen, että ei se lääkärin aikaistus tässä vaiheessa ratkaise välttämättä mitään. Sykettä ei vielä varmuudella voi näkyä ja päätöstä keskeytyksestä ei tehtäisi heti vaan meidän kokemuksen mukaan tilannetta seurattaisiin. Joten joutuisimme joka tapauksessa odottamaan samassa tilanteessa, ehkä jopa vielä epätietoisempina.

Mama, tuo odottaminen kuulostaa niin tutulta. Samoin se, että jotain järkevää pystytään sanomaan ehkä vasta viikolla 7. Tuo talven epätietoisuus osoitti, että meidän klinikallamme ei ehkä ole maailman tarkin ultra, joten sekin vaikuttaa juuri tähän, milloin he suostuvat katsomaan.

Olin jo kovin rauhallinen. Johan tässä on 23 kuukautta toivottu, petytty, pelätty ja odotettu, joten ehkä viikon vielä kestää.

Eilen tilanne taas kuitenkin muuttui, kun paperiin tuli pyyhittäessä uutta ruskeaa vuotoa. Mitään ei vuoda selkeästi ulos asti, mutta paperi oli ruskeanpunainen. Mieliala vaihtui taas hetkessä toivosta epätoivoon. Ja nyt taas rauhallisuuteen. Yritän hokea itselleni, että tässä ei voi kuin odottaa. Mikäli tällä viikolla ei ilmaannu uusia vuotoja, odotamme tämän viikon. Mikäli vuotoja taas tulee, yritän saada lääkäriaikaa perjantaille.

Tuntuu kummalliselta. Olen raskaana, mutta en tiedä onko sisälläni jotain elävää vai kasvunsa lopettanut alkio, joka pysyy jälleen tiukasti kiinni. Tekisi mieli iloita, mutta jalat ovat kertakaikkisen tiukasti maassa kiinni. Ensi maanantai näyttää suunnan.

Vuoto loppui kuin seinään tiistai-iltana. Eilen ei mitään. Tänään 5+3 samoja järkyttäviä vatsakramppeja ja aavistus jotakin punertavan ruskeaa valkovuodon seassa. Paha olo jatkuu voimakkaana, ilman oksennusta. Muita oireita vatsan tuntemusten lisäksi ei ollenkaan.

Kiitos tuhannesti kannustuksesta. Tiedän, että vuoto voi olla vaaratonta, sitä esiintyy ilmeisesti lähes puolella hoitojen yhteydessä.

Mutta vuoto pelottaa. Vuoto on muuttanut raskaudesta innostuneen mielen taas omaan napaan tuijottavaksi jännittäjäksi, joka vehtaa vain sitä, mitä housuihin lorahtaa. Tätä pelkoa ei vaan pääse pakoon. Se asettui tukevasti olkapäälle. Vuoto merkitsi viimeksi pahaa.

Tein eilen raskaustestinkin. Turhaan tietenkin, vahva plussa.

En osaa sanoa mitään järkevää, koska inhoan itseäni tällaisena. Pelkään, enkä pääse asian ylitse. Odotan koko ajan pahinta tapahtuvaksi, vaikka mahdollisuus onnelliseen jatkoon on olemassa. Uskalsin eilen hetken jo huoahtaa ja sitten tänään kivut ja aavistus uudesta vuodosta.

Uskaltaisinko nauttia? Olen kuitenkin toistaiseksi raskaana.

Rakastan sinua jo suojelevan leijonaemon lailla
vaikka olet vasta itu, pieni herneenverson alku,
vatsaani nipistävä tähdenlento.

Kävin jo mielessäni läpi ensimmäisen hymyn,
kolmipyöräisellä ajon ja rippijuhlat.
Ylpeät äiti ja isä pienokaisestaan.

Toivon ja pettymyksen rajamailla olen takertunut mihin vaan,
jotta olisit enemmän totta kuin pelkoni ja vatsani kipu.
Jospa itsepäisen luonteen uusi alku on itsepäinen sekin.
Kasvukipuja jo kohdussa.
Ympäristöään uhmaten,
kasvamassa maailmaan omalla tavallaan.

Odottaminen sai tänään, hyvän aamun ja ajatusten jälkeen, uuden käänteen.

Verta. Pönttöön. Paljon. Yhtäkkiä, ilman varoitusta. Ilman tiputtelua.

Olen yksin kotona. Olo on täysin turta. Täysin turta.

Onko tämä todellakin kolmas keskenmeno? Onko tämä todellakin keskenmeno?? Varoittamatta.

Mitä ihmettä elämä yrittää tällä kaikella minulle kertoa.

Eihän tällaista vaan jaksa. Tämä on lähellä helvettiä. Toivoiden, pettymysten, kivun, surun ja vihan vuoristorata. Jos kärsimys valmistaa ihmistä johonkin, minä en ymmärrä mihin.

Plussasta on tullut minulle pahin painajainen. Plussa ei ole vielä mitään. Sen jälkeen mitataan sisu, piina ja kestävyys. Ja minä en juuri nyt kestä tätä!!

Irtiotto ystävien kanssa teki hyvää. Kaupunki oli kaunis ja keväisen kolea. Kuljeskeltiin, shoppailtiin, syötiin ja höpöteltiin. Mitä parasta irtiottoa omista ajatuksista ja tästä odottamisesta. Pahoinvointi velloi välillä, mutta siitä selvittiin napostelemalla. Lugesteronin jättäminen ei ole aiheuttanut vuotoja. Vatsaa vihloo välillä kovasti. Kaikki on hyvin samoin kuin koko tuloksen vahvistumisen jälkeen. Mikään oire ei ole vahvistunut, ei tunnu mitenkään erityisen raskaana olevalta.

Olin tänään haastattelussa. Tehtävä olisi mielenkiintoinen haaste kaikin puolin. Se ratkeaa tällä viikolla. MInun on pakko kertoa silloin raskaudesta ja se jää siihen. Toivon, että raskaus jatkuu enkä kertoisi asiaa turhaan.

Päiviä on kai nyt 5+1. Niin vähän ja niitä tulee edelleen hitaasti. Ultraan on vielä 13 päivää - ikuisuus.

Muuta ei oikein kuulu. Tekisi niin paljon mieli mennä asioiden edelle, mutta en vaan kerta kaikkiaan uskalla.

"Parin päivän päästä sydämesi alkaa lyödä. Alkaahan?

Täällä on hyperaktiivinen olo. Olen tosiaan lääkärin suosituksesta puolitoistakertaistanut tyroksiiniannoksen heti plussan selvittyä, ja se kyllä nostaa vireystasoa. Uni ei meinaa tulla ja aamullakin olen tikkana pystyssä. Joten alkuraskauden väsymyksestä ei tietoakaan. Toivottavasti annoksen nosto on kuitenkin hyvä asia sikiön kannalta.

Ultraan on edelleen ikuisuus. Päivät eivät kulu, vaikka ne toisaalta kuluvat siivillä. Tänään lähden ystävieni kanssa pikkupikku kaupunkilomalle Riikaan. Mielessä häivähti jo lentämisen vaikutus, mutta nyt kyllä annan jokaiselle asialle mahdollisuutta pelotella minua. Parin päivän etäisyys ja eri ympäristö tekee hyvää. Mukaan on pakattu myös siteitä. Niin se vaan menee.

Tuntuu, että asiat tapahtuvat ryppäissä. Hain ennen plussaa uutta työpaikkaa, oman alani opetustehtävää isossa hyvässä oppilaitoksessa. Monipuolista ja vaihtelevaa, haastavaa työtä. Vaihdoin työpaikkaa vuosi sitten, mutta taloudellinen tilanne on muuttanut merkittävästi työnkuvaa ja työhön liittyvien hankkeiden käynnistymistä täällä nykyisessä. Eikä epävarmuuskaan kivalta tunnu. Olen pitkään ajatellut, että oman alani opena olisi hyvä olla. Pitkät kesälomat golffarille = ) , monipuolisuutta, kansainvälisyyttä ja syy pysyä kehityksessä mukana. Tiistaina on haastattelu. En tietenkään ottaisi työtä vastaan raskauden jatkuessa. Mutta ajattelen nyt niin, että huonojenkin uutisten edessä syksyllä olisi mahdollisuus uuteen alkuun. Olen aika luottavainen paikan suhteen. Katsotaan, mitä elämä nyt kokonaisuutena antaa.

Olo ei ole kerta kaikkiaan yhtään raskaana oleva. Neebu, kommentoit, että oireesi ovat ihan erilaiset kuin edellisessä, keskenmenneessä raskaudessa. Täällä taas kovin samanlaiset, ehkä astetta lievemmät. Pieni kuvotus ei kerta kaikkiaan tunnu raskaudelta. Vatsan epämääräiset nipistelyt voisivat olla mitä vaan. 4+4 on päivinä vähän, mutta kuinka paljon näihin päiviin on mahtunutkaan ajatuksia! Onhan siellä kaikki hyvin?

”Kunpa voisin jo suukottaa sinua poskelle pieni. ”

4+2. Se on niin vähän. Harva tietää edes noilla päivillä vielä olevansa raskaana ja minä olen iloinnut, huolehtinut, murehtinut, toivonut ja unelmoitu jo lähes viikon. Ajan kulku on selvästi hidastunut, uusia päiviä ei meinaa kertyä millään.

Oireet eivät ole muuttuneet. Tasainen matkapahoinvointia muistuttava kuvotus yllättää päivän mittaan, muutama finni on poskessa ja vatsaa vihloo. Kai olisin tyytyväisempi, jos saisin kaikki klassiset oireet kipeistä rinnoista selkeään lämmönnousuun ja oksentamiseen. Teatraalisesti, mutta tukevan tuntuisemmin.

Ihmeellistä on onnistumisen matematiikka. Olen syönyt samat Multitabs -raskausvitamiinit ja Efamol-öljykapselit, piikitellyt samat määrät hormonia ja ICSI:kin oli jo tuttu. No, alla tietysti pitkä kaava. Alkion laadussa ei merkittäviä eroja. Olen syönyt ja juonut samoin, urheillut ja elänyt arkea samoin. Limakalvo vain muutaman millin paksumpi. Kaikki kuten ennenkin, mutta kaikki oli kuitenkin toisin. Tulos.

Tänään jätän Lugesteronit. Pelottaa. Entä jos keltarauhashormonin tuotanto ei riitä? Entä jos alkaa tiputelu. Viimeksi sitä jatkettiin lopullisille viikoille asti.

Olen myös surullinen ystäväni puolesta. Hänelle tulos oli nega samaan aikaan kuin meille plussa. Tärkeä tukeni ja kohtalotoverini, jonka toivetta on kestänyt vielä pidempään kuin meillä. He ovat vasta hoitojen kynnyksellä. Rakas ystävä elää mukanani täysillä, iloiten ja tsempaten, mutta tiedän, että pienenä pistona tämä meidän tilanteemme sinne sydämeen sattuu. Miten osaisin olla ja lohduttaa, sanoa, että saat olla juuri niin rikki tai iloinen kuin haluat.

Kävin virallisessa veritestissä. Hcg arvo oli tänään, 12 päivää siirrosta, 428!! Se pieni puree minua tällä hetkellä (vielä ainakin..) tosi lujaa. Ihanaa. Ihmeellistä.

Mutta hetkinen. Heti se tulee. Pelko. Onko arvo jopa liian suuri näille viikoille? Tammikuussa epäiltiin sivulauseessa rypäleraskautta. Sen selkein merkki on liian korkea hcg-arvo viikkoihin nähden.

Voi hyvänen aika tätä ilon ja pelon vuoristorataa.

Ultra varattu viikolle 22, kolmen viikon päähän. Odottavan aika on taas niin pitkä.

Se on plussa. Menetin eilen hermoni ja turhauduin epätietoisuuteen. Päätimme yhdessä, että testataan, koska kyllä testi jo näillä päivillä jotain oikeaa suuntaa antaa. Ja oireet ovat jatkuneet. Lähinnä se etova olo, itkuherkkyys ja maha "kutina".

Se oli heti selkeä plussa. Emme olleet kumpikaan oikeastaan yllättyneitä. Tuijotimme testiä sanattomina. Ei hysteeriä riemunkiljahduksia, ei tuuletusta, ei yhtään ääneen lausuttua toivetta muuttuvasta elämästä, vaikka tietoa on sulateltu nyt vuorokausi.

Minuun on siirretty neljä alkiota. Tai viisi, koska yhdellä kertaa kaksi. Olen tullut nyt kolme kertaa raskaaksi. Raskautumisprosentti on siis huikeat 75%. MUTTA olen ollut toistaiseksi erittäin huono säilymään raskaana. Mielessä on päällimmäisenä tammikuun epätietoiset viikot. En tiedä, miten jaksaisin saman uudelleen.

Nostin kilpirauhaslääkkeen annostuksen puolitoistakertaiseksi. Tiputteluvuotoa ei ole ollut yhtään. Huomenna on hcg:n mittaus lukuina. Tuntuu sekin vähän hölmöltä, johan tässä on nähty, ettei luvuilla ole oikein merkitystä. Plussa on vahva ja hcg arvokin varmaan kohtalainen, koska se näkyi jo nyt testissä.

Tottakai olen ihan suunnattoman iloinen. Mutta ilo on syvällä piilossa huolen alla ja säilyy siellä vielä pitkään.

" Sinä pienen pieni. Pidä tiukasti kiinni. Kasva ja voimistu. "