Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Vatsa nippailee, välillä olo on etova. Olen käynyt aurinkoisella lenkillä ja käynyt hyvän keskustelun yhtäaikaa piinailevan ystäväni kanssa. Vain Murun tuki toiselta puolelta Eurooppaa puuttuu. Mutta näin yksinkin rauhassa on mennyt hyvin.

Mutta jotenkin nyt. Yksin sohvhalla omien ajatusten kanssa odottaminen näyttää taas tutut pahimmat puolensa. Olen ollut muutaman päivän niin toiveikas. Olen halunnut uskoa oireiden tarkoittavan juuri sitä itseään. Vaikka tiedän Lugejen sivuvaikutuksetja tunnen tutut loppukierron oireet, haluan niiden tarkoittavan jotain muuta. Mutta en kuitenkaan uskalla uskoa. Olen jo nyt sanonut liikaa, kun olen edes hetkittäin kuvitellut oireiden merkitsevän jotain. Sitä jotenkin pelkää, että ääneen lausuttu epäily vie jotakin pois. Ainakin sitä tuntee itsensä tyhmäksi, jos antautuu kuvittelemaan oireista jotain ja tulos onkin se tuttu. Nyt tulos tuntuu tutulta, usko on rapissut jonnekin tuosta noin vaan. Ai miksi, no siksi että voimani tunnossa tein raskaustestin. En ole ikinä tehnyt raskaustestiä viittä päivää ennen todellista päivää!! Eikä tietenkään olisi pitänyt, tätä siitä saa. Epäonnistumisen kokemuksen jo nyt.

Miksi ihminen ei opi? Miksi en vain osaa olla ja odottaa rauhassa. Johan tämä sujui niin hyvin.

On ollut ihana liihotella jostakin kummunneesta uskossa onnistumisesta koko tämän hoitokierron ajan. Ihan kuin olisimme aloittaneet alusta. Mutta nyt tässä ahdistuneen epätietoisena odottaessa tunne on tuttuakin tutumpi. Emme me, miksi ei, miksi kaikki muut, mutta emme me. Sekaisin toivo, pelko, katkeruus, kateus, hämmennys, turtumus, ilo, pettymys, rauha ja raivo.

Jos tästä vapusta nyt selvitään niin sitten alkaakin olla jo todellisen testin aika. Onneksi saan tukeni ja turvani huomenna kotiin.

Mitä siellä vatsassa tapahtuu?

Kirjaanpa ylös näitä piinailun puolivälin tuntemuksia. Joita ei oikeastaan ole. Satunnaisia nippailuja vatsassa, muutama ohimenevä etomisen tunne, herkistymistä ja pienestä tirautettuja kyyneleitä. Kaikki voi tulkitaan raskausoireeksi, Lugesteronin aikaansaannoksiksi tai normaaleiksi loppukierron tuntemuksiksi. Etomistakin on ilmaantunut oikeastaan silloin, kun verensokeri on alhaalla, joten ei mitenkään normaalista poikkeavaa.

Noin tuhannennen kerran voin todeta, että tästä ei voi päätellä mitään suuntaan tai toiseen. Raskausoireita ei pitäisi vielä edes olla.

Olen onnistunut olemaan yllättävän rauhallinen, eikä odottavan aika ole ollut edes pitkä. Välillä uskon vahvasti raskauden mahdollisuuteen, välillä tuskailen jo valmiiksi pettymystä ja mietin, milloin jaksamme seuraavan PAS:n. Mielessä asia siis on. Tasaisesti taustalla.

Kuusi yötä viralliseen testiin. Aion testata kyllä jo su itse. Haluan taas asennoitua johonkin suuntaan, kun menen klinikalle testiin ja kuulemaan tuloksen.

Olethan siellä pieni?

Muru lähti aamulla reissuun kuudeksi päiväksi. Minulla on paljon paljon aikaa pyöriskellä yksin kotona, tuijotella erkkeristä aurinkoon ja tunnustella, tuntuuko olossa jotakin.

Olo on oikeastaan mitä mainioin. Olen toipunut punktiosta hyvin. Uskaltauduin jo eilen ja uudelleen tänään salille ja golfaamaan. Ei liian rajuja liikkeitä, mutta olen tältä osin yrittänyt "elää normaalisti". Vatsaa ei turvota. Mutta tänään on ollut hurjia vihlaisuja. Ei yhteydessä mihinkään liikkeeseen. Voisin sanoa, että alavatsassa tuntuu kuin istuisi puukon päälle. Ihmettelen hieman. Aikaisemmin alkaneissa pikaraskauksissa ennen testiä on tuntunut mukavia lempeitä nippailuja. Ei todellakaan tämmöisiä kramppimaisia rajuja tuntemuksia. Hieman pelottaa, mutta yritän nyt vaan ajatella, että kaikki voi kuulua tässä vaiheessa kuvioon hyvässä ja huonossa.

Nyt videovuokraamoon. Väliin ilta yksin vaahtiksia nautiskellen ja aivotonta hömppää tuijotellen on vaan niin tarpeen sekin.

Kiitos taas ihana toivotuksista, voi kun tarrasukat olisivat tosiaan tiukasti matkassa!

Murulleni alkionsiirto kohtuun kokretisoi selkeästi mahdollisuuden lapsettomuuden päättymiseen. Murun käytös tietyllä tapaa muuttuu joka kerta, kun matkalainen on siirretty mukaan. Nyt vatsa saa pehmeitä puheita, muru tarkkailee heti mitä saan syödä ja mitä en ja rasitanko itseäni liikaa. Myös pyykit menevät narulle nurisematta, ilman minun apuani. Yleensä kun meillä monet kotihommat tehdään yhdessä.

Se on ihanaa ja liikuttavaa. Tämä piina-aika eletään vähän kuin ruusunpunaisissa ”jos” unelmissa. Ehkä Murulle, ja varmaan miehille yleensä, on helpompi osoittaa sitä huomiota, omia toiveita ja mukana elämistä tässä vaiheessa, kun jotakin todellista on tapahtumassa. Toki voisin sanoa, että enemmän minä sitä tukea kaipaisin niissä pahimmissa pettymyksen syövereissä kun nyt. Ja tällä en tarkoita, etteikö hän olisi täysillä mukana muulloinkin. Mutta käytöksessä on liikuttava ero.

Unohdin tänä aamuna heti Lugesteronit. Ei muuta kuin pitkältä työmatkalta takaisin kotiin ja myöhästyminen 20 minuuttia. Toistaiseksi näennäisen rento otteeni ei anna kuitenkaan myöten jättää unohtuneen lääkkeen ottamista alkuiltaan.

Ja kirjataanpa tälle päivälle vielä siirron aikainen limakalvon paksuus, reippaat 12,8 mm. Sinne olisi niin mukavan pehmeä napata kiinni ja köllähtää kasvamaan. Anna mennä pikku soluryhmämme! Tarraa täysillä, saat puraista kuinka lujaa tahansa.

Pieni, täydellisen kaunis nelisoluinen top-alkio! Hyvänen aika, olemme onnistuneet saamaan aikaseksi yhden loistavanlaatuisen alkion. Se tuntuu voitolta, vaikka ei takaa mitään. Viisi perushyvää alkiota meni pakkaseen. Sekin tuntuu voitolta, kun tietää että seuraavaksi ei ole luvassa ainakaan kokonaista stimulaatiota.

Hullua ajaa kaupunkiin ruokatunnilla ”hoitamaan asioita”, vastaanottamaan pieni solumöykky sisään kasvamaan. Ihan kuin käväisisin ohimennen pankissa.

Pitkä kaava sopii lääkärin mukaan minulle. Oman minimaalisesti, mutta riittävästi oikkuilevan hormonitoiminnan vaikutus saatiin ainakin osittain nollattua ja lähtökohtia näin parannettua.

Olo on riemukas juuri nyt. Koko maailma ja sen mahdollisuudet ovat edessä. Nautin niistä niin kauan, kunnes pelot ja jännitys astuvat taas mukaan kuvaan.

Uskoimme kiltisti lääkärin ja biologin suositusta yhden alkion siirrosta laadun ollessa parempi kuin aikaisemmin. Tulen kuulemma helposti raskaaksi, joten ei kannata ottaa riskejä. Mikä vitsi : ) Mutta totta sikäli, että kahdesta osittain pieleen menneestä stimulaatiosta ei niin hyvillä soluilla olen todellakin tullut raskaaksi. Ongelma on ollut solujen laatu ja määrä, ei raskauden alkaminen tai toisinsanoen kiinnittyminen.

Ei Zumenonia, ei kortisonia. Kortisonin merkitystä itse mietin edelleen, viimeksi alkaneessa raskaudessa se oli tukena, joten sitä ajattelee raskauden johtuneen tietenkin juuri siitä. Toisaalta olen äärimmäisen iloinen, että tukilääkkeitä tarvitaan nyt vähemmän. Mitä ”luomumpi” sen parempi.

Klinikalla oli naispari punktiossa. Oikeastaan aika jännä ajatella, että tämä hoidolla alkuun saatettava lapsi ei ole heille hoito sanan varsinaisessa merkityksessä vaan ainoa, normaali keino saada yhteinen lapsi.

Kiinnity. Kasva. Vahvistu. Kasva rakkaaksi toivotuksi lapseksi.

Kiitos tsempityksistä ja jo kyselyistäkin! : )

Punktio onnellisesti, mutta kivuliaasti takana. Toimenpide oli tällä kertaa huomattavasti kipeämpi, samoin särky toimenpiteen jälkeen. Vuosin runsaasti koko illan ja tänä aamulla sisuksistani plumpsahti ulos puolen kämmenen kokoinen verihyytymä. Taisi pieni suoni puhjeta operaatiossa, siitä vuoto. Mutta kunnialla kaikkinensa homma meni ja näin vuorokausi jälkeenpäin homman on jo unohtanut. Tulin tänään jo töihin, kun kotona pötköttely ei kerta kaikkiaan kiinnosta.

Sitten tulos. Löytyi 20 munarakkulaa, joista 14 munasolua, osa raakoja. Tähän aamuun mennessä hedelmöittyneitä oli 8. Laadusta ei vielä tiedä mitään. Mutta uskoisin ja toivoisin niin kovin, että tuosta määrästä selviää siirrettäväksi edes yksi. Pikaisesti keskustelimme lääkärin kanssa, montako siirretään. Avoimeksi jäi, yksi tai kaksi. Lääkäri ei kieltänyt kahta, mutta sovimme että arvioidaan tilanne laadun mukaan. Jos jostain syystä saisimme tällä kertaa superlaatuisia alkioita, voisin suostua yhden siirtoon, muuten toivomme kyllä kahta. Jatkon riskejä kun ei oikein edelleenkään osaa tässä vaiheessa arvioida..

Luottobiologini klinikalta oli juuri soittanut, ehkä hän kertoo vielä tarkemmin, mitä soluille kuuluu.

Huomenna siis siirto. Kysyin jo kortisonin käytöstä. Lääkärin mukaan sitä ei tarvita, mutta itsellä on mielessä, entä jos sittenkin. Kun viimeisessä hoidossa oli kuitenkin mukana, vaikkei raskaus nyt välttämättä siitä syystä alkanutkaan. Tuo kortisonin käyttö on vielä niin ristiriitainen juttu klinikoidenkin kesken, etten tiedä mitä siitä ajatella. Kysynpä vielä kuitenkin.

Illalla hoivasin itseäni katsomalla Vicky Christina Barcelonan. Javier Bardem, nam. Woody Allenin tyyli, hmmm…

Voi rakkaat solumme. Pitäkää toisistanne. Jakaantukaa kauniisti. Olkaa huomenna siirtolaatuisia.

Päivä on ollut aurinkoisen hilpeä. Löysimme sellaisen mahdollisen asunnon, joka voisi olla kotimme, jos meitä olisi kolme. Kaukana, mutta 120 neliötä kahdessa tasossa. Neljä huonetta ja keittiö väljästi. Ikkunat ja iso terassi ja parveke hyvään suuntaan. Lähellä metsän polut ristiin rastiin ja järvenranta. Luksusta, mutta haaveena tarpeellinen. Tässäkin pärjätään, mutta taas on aika, kun on ihana antaa ajatuksen lentää. Huomenna kohdtaan totuus, mutta tänään voi vielä uskoa kaikkeen.

Käyn edelleen jatkuvaa kamppailua itseni kanssa ajatuksen voimasta tässä asiassa.

"Positiivista ajattelua voisi hyvällä syyllä nimittää ilmaiseksi huviksi. Se ei tarjoa ulkopuolista pelastusta elämän kärsimyksestä, ei myöskään taloudellisesta ahdingosta. Se ei poista epäoikeudenmukaisuutta maailmasta eikä ongelmia. Mutta se auttaa selviytymään."

- Pekka Hämäläinen

Auttaako se tosiaan? Kasvattaako positiivinen ajattelu parempilaatuisia munasoluja. Vai onko se vain keino selittää maailmaa romahduttavakin asia hyväksi? Jos kärsii, eikö kärsimys ole oikeutettua vai pitääkö aina löytää "bright side of life"? Tsemppaan tällä pohdinnallani itseäni kohtaamaan mahdollisen pettymyksen.

13 tuntia punktioon. Voisikohan rukouksella vielä vaikuttaa?

Joutsenet on niin kaunis Tee. Kun itseltä loppuvat sanat, on helpottavaa löytää jotain, joka kuvastaa omia tunteita.

Ja tiedän, että olen näissä pohdinnoissani välillä liian ankara ja analyyttinen itseäni kohtaan. Jotenkin on vaan niin hirveän suuri tarve yrittää olla ”oikein” tämän asian kanssa. Kun kuvittelen, että oma ajattelu jotenkin vaikuttaa tähän onnistumiseen, soimaan itseäni kaikesta negatiivisesta ei-reippaasta käytöksestä : )

Mutta tänään oli kontrolliultra. Vatsassa on reipas paine, kadulla ei kyllä tarvitse liian tarmokkaasti kävellä. Oikealla folleja näkyi tänään jopa 9 ja vasemmalla ehkä 6. Mutta edelleen oman lääkärin lomaillessa, ihan tarkkaa informaatiota emme tältä eri tavoin asioita kertovalta lääkäriltä saaneet. Molemmilla puolilla on kuitenkin myös useita sen kokoisia folleja, että niiden solut eivät tule olemaan kypsiä vielä maanantaina. Jos lähemmäs 10 kypsää munasolua löytyisi, uskoisin että sieltä joku sentään jaksaa jakaantua ja päästään siirtoon.

Maanantai on nyt sitten the day. Jännittää, koska silloin joudumme taas kohtaamaan todellisuuden laadun ja siirtomahdollisuuden suhteen.

Ai niin, limakalvo oli kasvanut hienosti. Tarkoittaa sitä, että Zumenoneja ei tässä kierrossa tarvita. Olen iloinen edes hieman vähemmästä lääkekuormituksesta.

Muru prosessoi asiaa pohtimalla taas käytännön asioita. Vaihtaisimmeko asunnon ja auton. Hänen tapansa toivoa on suunnitella tulevia käytännön asioita. Hyvä niin.

Toivon viikonloppuun aurinkoa, että voin lenkittää itseäni lempeästi kevätsäässä kävellen.

Tänään on vaan sellainen päivä, että aihe kokonaisuudessa on päälle hyökkäävä musta peikko. Mitään erityistä ei ole tapahtunut. Vatsassa tuntuu sopivaa vihlontaa. Täysi virtsarakko saa olon tuntumaan täydeltä muutenkin. Seksi on poissa kuvioista, kun "tökkiminen" sattuu. Myös juoksulenkki alkoi olla eilen jo sen tuntuista, että tajusin lopettaa. Kaikki siis kasvatusrintamalla hyvin.

Mutta. Keskustelupalstoilta plussien kautta poistuvat tutut, blogeissa lisääntyvät uutiset ja live-elämän kuulumiset ovat tänään arkoja paikkoja uutisten toisaalta riemullisesta ja toivoantavasta merkityksestä huolimatta. Kateus ei ole se tunne näihin liittyen tänään. Tänään tuntuu siltä, että olen maailman ainoa epäonnistuneesta hoidosta toiseen kulkeva reilusti päälle kolmekymppinen. Ainoa lapsettomaksi "tuomittu", ainoa joka jumittaa tässä aiheessa kuukaudesta toiseen. Ehkä tämä on psyykkausta ensi viikkoon, en luo liikoja toiveita. En tiedä.

Olen väsynyt kertomaan töissä valkoisia valheita miksi ravaan lääkärillä. Ehkä siellä moni jo arvaakin. Olen valitettavasti myös väsynyt lapsellisten ystävien kannustukseen "kyllä teidän aika vielä tulee", "onneksi teidän elämässä on niin paljon muuta hyvää". Miksi ihmeessä ne sanat eivät lohduta, kun niillä kuitenkin tarkoitetaan aidosti hyvää? En ole jaksanut vastata tänään kahdelle ystävälle, koska en jaksa puhua tästä aiheesta. Millaista käytöstä on toimia näin, vaikka toiset osoittavat huolta ja kiinnostusta meidän tilannettamme kohtaan?

Ei tunnu missään. Olen matkalla taas. Olen matkalla sinne. Olen matkalla takaisin sinne, minne kerran toivotit minut. Kun minulta viedään kaikki, autan kantamaan. Kevyesti nousee askel. Autan kantamaan, ja kun lopulta kaadun, teen sen näyttävästi. Näin Minä Vihellän Matkallani. Näin Minä Vihellän Matkallani. Jos sen on oltava niin, olkoon sitten niin."

Terhi Kokkosen kirkkaan kuulas ääni ja Scandinavian Music Group lohduttavat hieman.

Sydänjää, meillä kokeiltiin molempia vaihtoehtoja varmuuden vuoksi ja siinä "kokeilussa" sitten selvisi, että ivf:llä meidän solut eivät hedelmöity. Syytä ei kyllä tiedetä. Kromosomitkin kun on tutkittu. IVF on yleensä se ensimmäinen vaihtoehto ellei siittiöissä ole jotain vikaa. Silloin taas päädytään käsittääkseni icsiin helpommin. Ja tietysti myös siinä vaiheessa, jos ivf ei tuo tulosta. Meille biologi suositteli ivf:ää ensisijaisesti, koska se on solujen kannalta lempeämpi vaihtoehto, niitä käsitellään vähemmän. Mutta meillä se ei siis toiminut, siitä icsi nyt. Tosin lääkäri ilmeisesti haluaisi tehdä vielä ivf-kokeilun parilla solulla. Itse en tiedä, uskallanko uhrata yhtään solua enää kokeiluun. Klinikan kanssa varmasti voi keskustella vaihtoehdoista. Oma käsitykseni on kuitenkin se, ettei icsiä kannata automaatisesti tehdä, ellei ole joku syy epäillä ivf:n epäonnistumista.

Huomasin muuten, että olen lakannut laskemasta kierron päiviä. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten tässä pitkässä kaavassa kiertopäivät lasketaan, joten olen autuaallisen pihalla siitä, mikä päivä nyt on menossa ja mikä päivä punktio tulee olemaan. Kuukautisista on ehkä neljä viikkoa.. Luulen, että ensi viikosta alkaen osaan kuitenkin laskea piinapäiviä.

Kuulin tänään uutisia tuttavapariskunnasta, jotka yrittivät aktiivisesti lasta vuosia (myös hoidoilla) ja luopuivat jo lähes viisi vuotta sitten toivosta ja yrittämisestä. Nyt heillä on tulossa lapsi, luomuna. Ihmeitä näköjään tapahtuu. Tämä on ensimmäinen raskausuutinen lähes kahteen vuoteen, kun en tunne pientäkään kateuden pistosta rinnassa. Ihmeellistä sekin. Jotenkin uutinen antoi toivoa.

Oli taivaallista nukkua normaali yö ilman hikiheräämisiä! Vaihtarioireet taisivat hellittää täsmälleen eilen. No, tilalle sain kyllä viikonloppuun sumuteltavan Synarelan, joka näköjään alusta alkaen kutittaa nenää ja maistuu kissanpissille.

Kiitos tsempityksistä! IVF-mama, olet aivan oikeassa tuon määrän suhteen, sitä pidetään varmaan oikein hyvänä. Tämä oma pelokkuuteni määrän suhteen juontaa omiin kokemuksiin ja viime syksyyn. Siksi en osaa ideaalimäärästä oikein iloita. Syksyllä eka stimulaatio meni täysin poskelleen, follit kasvoivat holtittomasti ja lopulta noin 10-12 kerätystä kypsiä ja elinkelpoisia oli vain yksi. Toisessa stimulaatiossa määrä oli suunnilleen tuo sama noin 10-12, mutta puolet laitettiin ivf:ään, joka epäonnistui joten määrä väheni saman tien radikaalisti. Toinen viisikko tai kuusikko päätyi icsi:in ja lopulta pakkaseen saatiin tuoresiirron lisäksi kolme. Pakkasesta selvisi kaksi, joista alkoi kesken mennyt raskaus.. Eli olen käynyt läpi tien, jossa laatu ja määrä on karsiintunut rajusti hyvästä alkutilanteesta huolimatta. Jotenkin sitä silloin vaan ajattelee, että mitä enemmän, sen enemmän mitä valita. Vaikka toisaalta tiedän hyvin, että määrillä 15+ alkaa karsintaa laadun suhteen tapahtua.

Mutta näillä mennään. Tärkeintä ja ainoa asia mitä toivomme olisi edes muutama kohtuullisen laatuinen alkio, että päästän edes siirtoon asti. Toki pakkaseen olisi ihana saada jotain.

Hip hei, entisen kotikaupunkin seura voitti jääkiekon Suomen Mestaruuden. Näin se urheilu välillä kasvattaa kollektiivista kotiseuturakkautta. Hyvä Jyppi!

Kiitos Puuhis Lugejen korvausvinkistä, sehän kuulostaa hyvältä jos löytyy täysin korvattava vastaava tuote!

Pääsiäisen lumiloma oli ihana katkaisu arkeen. Operaatio ”munitaan taas” oli kuitenkin vahvasti mielessä, koska vaihdevuosioireiden kuumat aallot senkun jatkuvat. Viimeiset kolme ja puoli viikkoa olen herännyt siis keskimääräin 2-3 kertaa yössä kuumuuteen, jota ei pääse pakoon. Nukun alasti, ilman peittoa ja piehtaroiden..

Kaksi viikkoa on vaivannut ripuli, pääsiäisen aikaan myös paha olo, heikotus ja oksentelu. Pidän oireita edelleen vatsapöpönä, mutta Muru oli huolissaan jo hyperstimulaatiosta. On palpoitu vatsaa, kuunneltu keuhkoja ja mitattu verenpainetta. Tulos edelleen sitkeä lievä vatsatauti. Mutta muutaman kerran kyllä kieltämättä nielaisin itsekin tyhjää, kun luin ennen punktiota ilmenevän hyperstimulaation oireista (oksentelu, hengenahdistus, vatsakipu jne. ).

Summa summarum. Olo ei ole ollut kaksinen viime aikoina, vaikka tässä on lomailtu ja vietetty kaikin puolin laatuaikaa.

Tänään sitten vihdoin ja viimein oli ensimmäinen ultra, jossa katsottiin mitä mahassa kasvaa. Oma lääkärin oli lomalla, joten olimme toisella kokeneella naislääkärillä. Miten voikin olla niin isoja eroja lääkäreiden tavassa käydä läpi ja kertoa asioita. Oma lääkärini puhuu koko ajan tehdessään mitä tapahtuu ja häneltä olemme aina saaneet hoitosuunnitelman päivitettynä munarakkuloiden määrällä ja tarkalla koolla, seuraavat etapit jne. Tämä lääkäri oli pitkään pitkään hiljaa ja totesi lopulta, että kaikki on hyvin ja noin 10 munarakkulaa kasvaa katso vaikka itse. Ja se oli siinä. Kysyimme kokovaihtelusta, määrän merkityksestä jne. Vastaukset olivat ympäripyöreitä. Kaikki on varmasti siis oikein hyvin, noin 10 pikkaisen eriparisen kokoista rakkulaa on kasvamassa. Koot olivat 8-13 mm. Limakalvo ilmeisesti ok. Pe vielä uusi ultra, jossa päätetään lopullinen punktiopäivä. Se osuu todennäköisesti ensi maanantaille tai tiistaille. Siihen asti jatketaan Puregonia samalla 150 iu annoksella ja mukaan vielä Synarela sumutteet, etteivät rakkulat puhkeile ennen aikojaan.

En tiedä mitä pitäisi ajatella. Kaikki on varmaan ihan ok. Kai minä olisin vaan taas toivonut 15 tasakokoista mollukkaa, että olisin ollut tyytyväinen. Pelottaakin, jos pienet eivät ehdi kypsyä. Nyt on taas tosi kyseessä, muistan kuinka ahdistunut olin viimeksi kun rakkuloiden määrä putosi, osa ei hedelmöittynyt ja vielä osa lopetti jakaantumisenkin.

Reipas itkuinen keskustelukin saatiin lääkärin jälkeen aikaan, kun jouduimme pohtimaan punktiopäivän aikatauluja. Murun työ nyt vaan sattuu olemaan sellainen, että se vaatii välillä hieman enemmän järjestelyjä näiden asioiden vuoksi ja aina järjestelyt eivät ole edes mahdollisia. Minä reagoin tietysti kiukulla ”sinä ja sinun työsi aina”, vaikka tiedän tasan tarkkaan, miksi työaikataulujen sovittaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin minulla. Tiedän myös, ettei kyseessä ole se, etteikö Muru haluaisi olla täysillä mukana joka käänteessä. Hänen tapansa käsitellä asiaa oli vain lähteä purkamaan ongelmaa ja minä halusin nähdä sen kritiikkinä tätä asiaa kohtaan. Jotenkin vaan päädyn olemaan marttyyri ja väärinymmärretty tässä projektissa, joka on molemmille yhteinen, tasavertainen ja rankka. Kärsin itse suunnattomasti siitä, etten osaa suhtautua asioihin rakentavasti ja positiivisesti vaan tämä paljastaa päivän päivän jälkeen minun huonoimmat puoleni. Tiedän, että minulla on oikeus purkaa turhautumista ja pahaa oloa aihetta kohtaa täkkäkin lailla, mutta hitto soikoon kun en haluaisi. Minulle itselleni lapsettomuuden nurjin ja kurjin puoli edelleenkin on kohdata nämä omassa luonteessani näkyvät ”käytöshäiriöt”, jotka eivät ole edes varsinaista lapsettomuuden kokemusta vaan sen seurausta.

Vaara kuitenkin toistaiseksi ohi ja nyt vaan pidetään peukkuja, että kymmenen munista on matkassa vielä perjantainakin, sopivan kokoisina. Lääkekattokin taitaa tulla tämän päivän apteekkireissulla täyteen. Kai se on positiivista.

Lennähdän pikapuoliin Lappiin lumilomailemaan. Ihanaa. Laukkuun on pakattu Puregon resepteineen.

Hieman huolestuttaa tämä verenvuoto. Ei nyt enää varsinaisesti vuoda, la ja su olivat pahimmat. Mietin kuitenkin sitä, että jos nyt loputkin limakalvon rippeet ovat haihtuneet, ehtiikö tässä kasvattaa kunnon limakalvoa ennen siirtoa. Se olisikin uusi ongelma, jos liian ohut limakalvo estäisi kiinnitymisen. Enkä oikein kaipaa tähän yhtään uusia ongelmia.. No, toivottavasti jo Puregon ja viimeistään jossain vaiheessa alkavat Luget hoitavat homman. Niin, pyysin lääkäriltä tähän hoitoon takaisin Lugesteronit. En halua leikkiä sillä Crinonella enää, vaikka sen laittaminen onkin mukavampaa. Mutta kun jotenkin yhdistän sen jatkuvan siirron jälkeisen tiputtelun juuri Crinoneen. Ja kun se jää elimistöön niin kokkareiseksi mönjäksi. Toisaalta kärsin hyvin lievästä pähkinäallergiasta, mutta toivon, ettei tuo Lugesteronin määrä mitään vaikuta. Kyllähän tässä osaa pähkinöistä popsitaankin ja pähkinäöljyssä paistelen ruokaa.

Mutta ei ole oikein mikään taas tässä hommassa helppoa ja täysin ongelmatonta.

No niin, huomisesta asti alkakaapas mollukkani kasvamaan kauniisti, tasaisesti, säännöllisesti ja oikea-aikaisesti. Aika paljon toiveita parille solulle.

Hämmästykseni oli aamulla suuri, kun pönttöön holahti kunnolla verta. Ihan kuin kuukautiset ilman kiinteämpää materiaalia. Mistä ihmeestä ja miksi se nyt tulee? Toissa päivänä ultrassa limakalvo oli ohut 2-3 mm eli ihan kuten kierron alussa pari päivää vuodon loppumisen jälkeen kuuluukin. JA nyt ihan kuin alkaisi uudet kuukautiset. Ihmetyttää, sapettaa ja pikkaisen pelottaakin. Onko kroppani keksinyt uusia metkuja tämän kaiken muun lisäksi vai onko tämä vaan Procrenin aiheuttamia sivuoireita.. Pitää varmaan pirauttaa klinikalle ma.

Muuten alan olla kurkkuani myöten täynnä tätä vaihdevuositouhua. Perun puheeni siitä, ettei tämä vaikuttaisi mielialaan. Olen ajoittain kuin demonin riivaama. Kiukuttelen ja tiuskin ilman pienintäkään syytä, leikin marttyyriä ja osoitan mieltäni. Jokainen sekunti tajuan oman typerän käytökseni, mutta en osaa sanojani ajoissa perua. Muru rakkaani on joutunut koville. En jaksaisi koko ajan pyytää anteeksi ja sanoa "nämä hormonit tekee tämän.." Eikä se varmaan pidä edes paikkaansa, ei ne nyt tätä kaikkea saa aikaan. Riidellä ja kiukutella parisuhteessa toki saa ja pitääkin, mutta että nämä minun viime viikkoiset mielialavaihteluni tulevat ilman minkäänlaista järjellistä perustetta. Eilen kiukuttelin mm. siitä, että Muruni ei ollut tajunnut mennä automaattisesti Hulluille päiville ja soittaa sieltä, tarvitsenko minä jotain. Toinen äärimmäinen aihe oli se, että hän oli tilannut lempiruokaani ystäväporukkamme kokoontumiseen kysymättä minulta haluanko juuri sillä hetkellä sitä ruokaa, jota aina kyseisestä ravintolasta tilaan. Selitykseksi todettakoon, että hän oli nimenomaan ajatellut minun parastani, kerrankin hän "ajattelee ja toimii" puolestani. Ja mitä minä teen, totean marttyyrinä että hän ei ajattele, mitä minä oikeasti haluaisin. Voi hyvää päivää, voisiko joku nyt takoa järkeä tähän hormonihöyryiseen päähän!!

Onneksi piikitykset alkavat ti. Jos sen jälkeen ei ala tämä psykopaattimurhaajaa lähentelevä mieliala kohentua, nostan kädet pystyyn ja totean: "minusta tuli tälläinen".

Ehkä tämä kaikki on kipuilua ja pelkoa tulevasta. Jännittää, miten tällä kertaa käy. No, kolmen viikon kuluttua minulla on toivottavasti jonkinlainen solupallero kasvamassa sisälläni. Sitten se jännitys vasta alkaakin.

Lepotilassa on munasarjat, kohtu ja mieli. Nyt on vihdoinkin tosiaan nollatila elimistössä ja tänään laskimme lääkärin kanssa, milloin piikitetään ja milloin punktioidaan. Ensi keskiviikkona alkaa piitiys ja punktioon tähdätään tiistain 21.4 tietämillä. Tämä tarkoittaa sitä, että ensi viikon Lapin lomalla meidän mökin jääkaapissa on Puregonit ja minä joudun hieman selittelemään seurueellemme omaa "ruokavaliotani".

Mutta on niin ihanaa päästä asioissa taas eteenpäin. Tässä vaiheessa kaikki tuntuu taas uudelta ja mahdolliselta. Pelkään ensimmäistä ultraa ja sen mahdollisia huonoja uutisia sollujen laadusta tai määrästä, mutta sinne on vielä pitkä pitkä aika.

Olen seurannut mielenkiinnolla keskustelua miesten siittiöiden DNA-fragmentaatiotestista (vai miten se nyt meni..). Kun tässä on jo kaikki mahdollinen selvitetty eikä mikään selitä mitään, mietin olisiko siellä vielä piilossa mahdollinen selittävä tekijä. Käsittääkseni tuota fragmentaation aiheuttamaan häikkää voi olla, vaikka tavalliset spermatestit olisivat normaalit. Mietimme eilen Murun kanssa, olisimmeko testeistä keskustelleet tänään lääkärin kanssa, mutta vielä ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Molemmat ajattelemme tästä seuraavasta stimulaatiosta sen verran positiivisesti, että katsotaan se nyt ensin. Tai positiivisesti on ehkä väärin, sanotaan niin, että odotamme mielenkiinnolla ja pidämme tätä jonkinlaisena vedenjakajana. Jos nyt mennään metsään, on edessä todellinen pohdinta sen suhteen, mitä seuraavaksi.

Sairaalasarjassa tänään helpon oloinen kaksossynnytys. Eilen keskustelua ystävän kanssa, jolla kolmekuukautinen helppo tyttö ja äiti on jo kyllästynyt kotona oloon. Lisää raskausuutisia tuttavapiirissä. Aihe velloo ympärillä. Olen kaiken keskellä rauhallinen, en ole edes kipuillut ihmeemmin. On vaan hirmuinen haikeus omaan lattialla möyrivään otukseen. Fyysinen ikävä.Tai ehkä olen vain alistunut kohtalooni. Kovasti ainakin pohdin, mitä tämä oma tapani reagoida aiheeseen on.