Hande tosiaan, pitkässä kaavassa varmaan voi suunnitella aikataulua paremmin. Pitkä kaava tarkoittaisi siis sitä, että nappailisin e-pillereitä tai niitä sumuja huhtikuun alkuun ja alkaisin sitten piikitellä? Niin, tällä laskutavalla aikaa kuluisi tosiaan vaan pari viikkoa lisää. No, mutta pitää varmaan oman suunnittelun lisäksi odottaa, mitä mieltä lääkäri on tulevista hoidoista. Tosin kyllähän tässä matkan varrella aika hyvin oppii itsekin "suunnittelemaan" näitä hommia ja hoitoja.

Muuten ei aiheesta mitään uutta. Eppunormaalimaisesti vain näin kulutan aikaa, maatessani alla tämän taivaan.

Kun en keksi tämän aiheen parista asiaa, olen keskittynyt muuhun panikoimiseen. Mahassani on luomi, joka kasvaa, on hieman röpelöinen ja kutiaa. Tumma ja pieni. Ei varmaan mitään, mutta tässä aiheessa olen hyvä suggeroimaan itseni hurjiin sfääreihin. Sain varattua ajan työterkkariin, mutta poisto on vasta huhtikuun alussa.

Joten tässä viimeisen vuoden aikana olen sairastunut kroonisesti kilpirauhasen vajaatoimintaan, olen käynyt kymmeniä kertoja lapsettomuuslääkärillä ja -hoidoissa, olen hoitanut rajun keskenmenon ja yhden lievän, potenut hammasytimen tulehduksen juurihoitoa odotellen sekä hätääntynyt luomesta. Se on vuoden aikana enemmän terveydenhoitoon liittyviä toimenpiteitä, mitä minulle on tehty viimeisen 20 vuoden aikana. Olen nimittäin melko sairastamatonta sorttia ja siksikin tämä jatkuva jollakin lääkärillä ramppaaminen ottaa hieman luonnon päälle.

Hyvin hyvin paljon huonomminkin voisi olla, ymmärrän hyvin sen. Mutta välillä tuntuu, että asun puoleksi lääkärissä.

Ai niin, kävin tänään sentään kilpirauhasekokeissa, katsotaan missä arvot seilaavat. Lueskelin yhdeltä keskustelupalstalta, että T3V arvoakin pitäisi mitata. En vain itseasiassa ymmärtänyt miksi, jos TSH ja T4V arvot ovat ok. Mitä se selittää?

Otsikko Mediuutisissa. Suomessa on synnytysbuumi ja ainakin Hus ja Oulu ovat helisemässä synnyttäjien määrän kanssa. Kuka niitä lapsia tekee, kun lapsettomuus senkun lisääntyy? Ne jotka saavat helposti tekevät ilmeisesti liukuhihnalta?

Muutama merkintä muistoksi tästäkin päivästä. Sain puhelimitse tromboosi/vasta-ainekokeiden tulokset, ei mitään häikkää niissä. Enpä kyllä uskonutkaan, kiinnittymistä kun tapahtuu oli alkion laatu mikä tahansa. Hyvä tietenkin näin.

Tyhjennyksen lopullinen lopputarkastus ja tulevan suunnittelu 4.3.

Töissä alkoivat uudet yt-neuvottelut. Nyt en vältä määräaikaista osa-aikaistamista tai lomautusta. Onneksi eilisessä lehdessä oli tosi mielenkiintoinen avoin työpaikka. Sen kimppuun täysillä! Jossain määrin pakollinen lomakin tuntuu vielä hyvältä vaihtoehdolta, voisinpa keskittyä oman toiminimen hommien kunnolliseen tekemiseen.

Kotona kaapissa on clomeja, mielessä kävi, pitäisikö niitä ottaa tässä tai seuraavassa kierrossa ihan vaan "huvin vuoksi" kun emme hoitoja pääse aloittamaan. Haittaa niistä ei kai ole. Viime kesänä taisin yhden kierron niitä testata. No, ehkä en lähde tällä omahoitokokeilulinjalle.

Kauan odotetut kuukautiset alkoivat tänään ryminällä. Viisi viikkoa tyhjennyksestä eli varmaan lopulta ihan normaali aika. Ensi viikolle täytyy varata nyt lopullinen oikea lopputarkastus tyhjennyksestä. Tässä kierrossa ei tapahdu mitään, tarkastetaan ja odotellaan kromosomi- ja vasta-ainetuloksia.

Mutta. Laskeskelimme tuossa lempeän sunnuntaiaamun alkajaisiksi vähän aikatauluja, mitä tämä kierron alkaminen tarkoittaisi seuraavan kierron eli tositoimiin ryhtymisen kannalta. Ja voi kurjuus sentään. Miten tahansa laskenkin kierron pituuden, on selvää, että tätä seuraavan kierron keskikohta osuu pääsiäiseen. Klinikat kiinni, me reissussa. Ei toivoakaan tehdä stimulaatiota tai yhtään mitään siinäkään kierrossa.

Itku tuli. Pettymys on valtava, kun tajusin ja tajusimme yhdessä, että joudumme odottamaan hoitojen jatkumista edelleen useita kuukausia. Niinhän moni joutuu julkisella tekemään, mutta juuri tällä hetkellä se ei lohduta yhtään. Tuntuu, että aika loppuu kesken. Kertakaikkiaan tuntuu vaan siltä ja pettyneeltä. En jaksa odottaa. Haluaisin käydä tämän tien loppuun tiiviissä tahdissa.

Olin jo taas tsempannut itseni uusiin koitoksiin, uusiin mahdollisuuksiin. Ei tarvitse. Tarvitsee yrittää taas huijata itseään ja keksiä jotakin muuta ajateltavaa.

Muru karkasi hiihtoladulle pakoon muuttunutta aamutunnelmaa, minä jäin kotiin siivoamaan ja kiukuttelemaan kun sunnuntaijälkiruuasta puuttuu kuohukerma..

Odottelen täällä tyhjennyksen jälkeen päivää 32 menkkoja alkavaksi. Taisin mainita aikaisemmin, että tunsin ovulaationkin tässä kuussa. Kroppa on siis lähtenyt jotenkin heräämään. Ja voi kun ne menkat nyt alkaisivat.

Totta kai mielessä on myös käynyt, voisiko se juuri tämä kuukausi olla sittenkin luomuplussan mahdollisuus. Raskauden jälkeen kun elimistö on kai kovin vastaanottavainen. No, limakalvot ovat mitä sattuu, mutta että jos kuitenkin.. Jossain mielenpohjalla toivo on lepattanut.

Samaan aikaan olen kärsinyt viimeiset kaksi viikkoa armottomasta hammaskivusta - edelleen. Viime viikolla hammasta operoitiin puudutuksen voimalla. Olen joutunut syömään särkylääkkeitä viimeiset pari viikkoa lähes ympärivuorokautisesti. Alkuun napsin voimakasta Panadolia, mutta viimeinen viikko on mennyt vähintään 2x600 mg Buranaa ja viime päivät myös Panacodia. Joten vaikka kuinka hedelmällinen olisikaan ollut tämä luomumahdollisuus, olen sen itse joutunut viimeistään tällä lääkemäärällä torpedoimaan. Kun hampaan hermosärky vaivaa, alkaa näköjään lapsitoive syrjäytyä.

Huomenna hammaspäivystykseen – taas. Näköjään juurihoitoa voi rukoilla jo pelastukseksi. Tai vetäkää vaikka koko hammas pois. I don’t care, kunhan särky vaan loppuu.

Olen muuten jälleen yrittänyt vaihtaa blogi-pohjaa, joka käy kätevästi. Samalla hukkuvat kuitenkin arkistot, omat linkkilistat ja muut kommervenkit. Joten pohjakokeiluni jatkuvat, haluaisin saada hauskemman pohjan ja vieläkään en tuonne koodin sekaan osaa mennä itse kuvanpaikkoja tms. määrittelemään..

Tälläisissä tilanteissa tunnen itseni haavoittuvaisimmaksi ja ulkopuolisimmaksi. Koolla tänä aamuna työpaikan aamukahvipöydässä 8 naista, yksi mies ja minä. Keskustelu ajautuu neuvolakäynteihin ja pienen lapsen kanssa sairastamiseen ja valvomiseen sairaalassa. Jokainen on oman tarinansa sankariäiti ja kokenut omituisimmat neuvolakäynnit. Paitsi minä ja paikalla ollut mies. Kukaan ei onneksi laukaise ”milloinkas sinä pääset neuvolaan purkkiin pissimään” kysymystä, mutta odotan sitä kauhulla, kun en heti uskalla nousta pöydästä.

Joten näissä ryhmätilanteissa minä tunnen itseni oudoksi linnuksi ja pelkään huolimattomuuksissa laukaistuja kysymyksiä. Olen valmiina puolustautumaan samalla kun tunnen erilaisuuteni suurimmillaan.

Sanoin toiveeni koirasta ääneen taas tänään. Irlanninsetteri olisi merkki. Aktiivinen, iloinen, älykäs ja kyllä, lapsirakaskin.

Tänään on tyttöjen suklaakakkuilta. Leivoin eilen superherkkuni, joka imaisee sisuksiinsa 550 g suklaata eri muodoissaan + 350 g voita. Pomminvarma, helppo ja lohduttava tilanteessa kuin tilanteessa.

Kun en jaksa tai tilanteen pakosta voi keskittyä raskautumiseen tai jatkuvaan lapsettomuushoitojumitukseen, voin keskittyä muihin elämän kriiseihin.

Niistä ensimmäinen on koti. Meillä on ihana koti. 95 valoisaa neliötä vanhassa talossa, erkkereillä, laakeilla ikkunalaudoilla, 3.3 metrin huonekorkeudella, kylpyammeella ja todellisella tunnelmalla. Silti haikailen muualle. Haaveilen omasta pihasta, säilytystilasta, tilavasta ja käytännöllisestä keittiöstä sekä työhuoneesta ja saunasta. Mietin, onko minulla oikeus haluta muuta, kun asumisasiat ovat oikeastaan hyvin. Mietin, johtuuko tämä vain siitä, että haluan projektin, muutosta elämään. Osittain kyse on varmaan siitäkin, osittain taas siitä, että tämä koti on ollut Muruni asunto ja minä olen muuttanut tänne. Emme ole siis kotiamme yhdessä valinneet, vaikka tämä eräänlainen unelmäkämppä onkin. Olenko tylsimys, kun kaipaan käytännöllisiä asioita kotiini?

Toinen kriisi on exäni nykyinen avovaimo. Olen itse lähtenyt edellisestä avoliitostani 6 vuotta sitten. En haaveile pätkääkään sen ihmisen enkä elämän perään. Välimme ovat hyvät ja olen ollut vilpittömästi onnellinen, että hän on löytänyt vierelleen ihmisen, joka sopii hänen elämäntyyliinsä. Nyt tästä exäni tytöstä tai naisesta tietenkin on tullut oman alansa ja oikeastaan laajemminkin julkkis. Häntä seurataan ja siteerataan. Ja mitä minä tunnen. Kateutta ja epäonnistumista. Hän tekee osittain asioita, joista itsekin olen haaveillut. Toisaalta en ole kateellinen suurimmalle osalle niistä asioista, joita hän "julkisuudessa" edustaa. Joten miten ihmeessä ihminen, joka ei sinänsä vaikuta elämääni mitenkään, voi vaikuttaa niin, että koen itse itseni vanhaksi, tylsäksi ja epäonnistuneeksi häneen verrattuna. Onko tämä vaan jotain ihmeellisen kieroa exän uusiin suhtautumisen logiikkaa, jolle en vaan ole immuuni. Vai vaikuttaako tämä lapsettomuus-huono itsetunto -kierre myös tätä kautta. Haluaisin niin olla tälläisen yläpuolella.

Kolmas asia on koira. Tästäkin olen paasannut aiemmin. Olen superkoiraihminen. Haluaisin kipeästi lenkkiseuraa ja kotitoheltajaa. Tässä tilanteessa tuntuu, että koira olisi tarpeellinen kohde, ei korvike lapselle, vaan niille säästössä oleville hellyydenosoituksille. Ne kun ovat erilaisia kuin Muruun kohdistuvat haliaallot. Mutta Muru ei ole ajatukselle lämmennyt. Tiedän, että jos vetoaisin tähän tilanteeseemme ja omaan pahaan oloni, hän taipuisi. Mutta niin en haluaisi toimia vaan että koira olisi meidän yhteinen asia ja toive. Kuinka paljon voin siis vaatia? En ehkä vaatia, mutta pehmittää.

Tämän päälle tulee nämä normaalit naiseus- ja muut kriisit. Paino heittelee ja jumittaa uusissa lukemissa hormooniheittelyiden takia. Teen niin paljon kakkostyöhommia, etten ehdi ulkoilemaan tai harrastamaan riittävästi, mikä ei saa omaa oloa tuntumaan yhtään paremmalta. Olen siis myös jonkinlaisessa työstressissä. Pävätyössä odotellaan uutta yt-kierrosta.

Positiivista on se, että olen ollut yli kaksi viikkoa karkkilakossa. Toinen jatkuva positiivinen aihe on Muruni, joka on oman arvioni mukaan umpihullu. Kotona pelkät, huom. pelkät laskettelumonot jalassa ja kypärä päässä iltansa viettävä ja erilaisia luontoääniä matkiva köriläs saa spontaanin hymyn jatkuvasti huulille. Hyvin usein illat ovat viime aikoina päättyneet sanoihin "tämä oli sitten vain meidän välinen juttu.."

Täällä on taas hieman rauhallisempi Mansikkamaito. Odottelen seuraavaa etappia eli tuloksia tai kuukautisten alkamista. Jos kuukautiset eivät parin viikon sisään ala, on ehkä syytä penkaista noita edellisten kirjoitusten pelkoja hieman tarkemmin.

Kun ei omassa prosessissa tapahdu mitään merkittävää tulevina viikkoina, on aikaa katsella omaa nenän- tai paremminkin navanvartta pidemmälle.

En ole voinut olla noteeraamatta päivähoitokeskustelua, joka Rouva Mikkosen tv-kommenteista kirposi. Onneksi en nähnyt itse haastattelua, koska olen äärimmäisen huono sietämään huonokäytöksisiä ja huonosti mielipiteestä argumentoivia ”keskustelijoita”. Mutta asiaan. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä todella on lapsen parhaaksi, enkä usko että absoluuttista totuutta onkaan olemassa. Minusta on silti ihan posketonta väittää, että täysipäisiä, terveempiä tai jotenkin parempia lapsia kasvaa vain kotona. Sehän tarkoittaisi jo sitä, että oma sukupolveni on pilattu, koska olemme suuri osa joutuneet hoitoon reilusti alle vuoden ikäisinä. Äitiysloma taisi olla 70-luvun alkupuolella ruhtinaalliset 3 kk. Toisaalta ymmärrän hyvin sen, että kommunikointitaidottoman alle vuoden ikäisen lapsen paras paikka ei ole tarha.

Minä uskon oikeastaan siihen, että perheen elämäntilanne, lapsen aktiivisuus ja persoona sekä muuta tällaiset perhekohtaiset tekijät vaikuttavat siihen, mikä on parasta. Jossain vaiheessa lapsi varmasti kaipaa perhettä laajempia sosiaalisia kontakteja ja päiväkodissa todennäköisesti oppii taitoja, joita kotona ei opi. Toisaalta kotona on ehkä rauha kasvaa juuri sellaiseksi yksilöksi ja siinä tahdissa, mikä on sopivaa.

Huolimatta, vaikka rivien välistä on luettavissa se, että mielestäni päivähoito on ok paikka lapselle jossakin iässä, en ole varma miten itse haluaisin lapseni hoitaa. Voi olla, että olen hermoraunio 10 kk kotonaolon jälkeen ja ajattelen kaikkien hermoja etsiessäni sopivan hoitovaihtoehdon. Tai että koen kotona olon lapsen kanssa niin tärkeäksi, että haluan viettää siellä useamman vuoden.

Ainoa mitä tässä arvailuvaiheessa tiedän, on se että jos haluan olla kotona, olen siellä omasta halustani viettää lapsen kanssa arvokasta aikaa, enkä siksi, että kuvittelen sen olevan jotenkin ”enemmän oikein”. Tällä hetkellä tuntuu, että työelämää on tullut katseltua sen verran, että muutaman vuoden poissakin pärjää. Vaikuttaako haluuni olla tiivisti lapsen kanssa pitkään se, että tämä toiveen toteutuminen on niin kiven takana. En tiedä.

Tietyllä tapaa näitä valintoja on helpompi kommentoida silloin, kun ei joudu tekemään itse sitä valintaa.

Viikonloppuna visiteerasimme ystäväpariskunnan luona, heillä on suloinen 1,5 kuukautinen tyttönen. Yllätin itseni olemalla vauvakuumeinen, en surullinen tai katkera. Ehkä tietty haikeus seesteistä tilannetta kohtaan kävi mielessä, mutta vältin itsesäälin koukerot ja olin aidosti onnellinen ja liikuttunut heidän puolestaan. Tilanne ei kuitenkaan välttämättä ole stabiili.

Nyt kun olen noussut tuolta pahimmasta km-suosta ja elämä tuntuu taas jatkavan totuttuja arkisia latujaan, olen hieman pysähtynyt pohtimaan aihetta uudemman kerran. Tarkoitukseni oli miettiä (teemme tätä siis tietenkin yhdessä, mutta on helpompi kirjoittaa minä muodossa) mitä kevät tuo hoitojen kanssa tullessaan ja mitä mahdolliset jatkotestit paljastavat. Minultahan otettiin tällä viikolla sekä tromboosi- että kromosomitestit. Mutta ennen kuin pääsin tuonne asti mieleeni palautui yksi lääkärin tokaisu, jonka vasta nyt oikeastaan ymmärrän.

Rypäleraskausepäily.

Hyvänen aika, sehän on tosiaan erittäin vakava ja harvinainen komplikaatio! Mahdollisuus tästä meni ihan täysin ohi kun keskityin muiden jatkotutkimusten ymmärtämiseen. Mutta todellakin yksityisellä klinikalla pidettiin mahdollisena, että kyseessä olisi rypäleraskaus. HCG oli korkealla, yli 100 000 raskausviikolla 8+ ja vuotoa oli alusta alkaen. Hcg ei ole laskenut nollaan, se oli tällä viikolla vielä 38 yli kolme viikkoa tyhjennyksestä. Raskaustestikin näytti hailakkaa viivaa aamulla. Tyypilliset oireet siis. Toisaalta yliopistollisessa sairaalassa tähän mahdollisuuteen ei edes viitattu. Mutta pelon siemen tuosta nyt todellakin kylvettiin ja tänään googlasin kaiken mahdollisen aiheesta. Eikä olisi pitänyt!! Johtaa mahdollisesti istukkasyöpään, kudos voi kasvaa vatsaonteloon, uuden raskauden yrityskielto puolesta vuodesta kahteen vuoteen. EIHÄN MEILLE NYT VAAN VOI TÄMÄKIN TAPAHTUA. Mahdollisuus oli luokkaa yksi raskaus 2000 tai 3000 raskautta kohti. Tässä kannattaa alkaa pikkuhiljaa lottoamaan. Auttaisi muuten sen talonkin hankinnassa :) JOnka suhteen olen yllättänyt itseni. Olen kallistumassa Kannustalon kutsuviin lasiruutuihin ja taidolla toteutettuun tuotteistamiseen, vaikka olen kuvitellut olevani enemmän kivitaloihmisiä. No, taloprojekti elää toistaiseksi vain mielessämme. Mutta hyvä, että osaan sentään vielä haaveilla.

En ihan täysin onneksi aiheeseen usko, mutta nyt sapettaa armottomasti, miksi meitä hoitava lääkäri heitti ilmoille noin vakavan mahdollisuuden niin kepeästi. Jos oli epäily, olisiko sitä pitänyt tutkia enemmän?? Pelko on istutettu, mutta mistä tämän nyt sitten varmistaa suuntaan tai toiseen? Hcg:tä seurataan edelleen. JA eikö se hcg nyt vaan voi olla yli 100 000 ilman rypäleraskauttakin, sitähän kaikki hcg:n nousutaulukot näyttävät.

Kuka jaksaa tämmöistä epätietoisuutta? Vaikka olen muuten jo tyyni ja valmis uuteen yritykseenkin, kiukuttaa armottomasti tämä jatkuva uusien "yllätysten" ilmestyminen.

Joka tapauksessa seuraava seurantapiste on kuukautisen jälkeinen ultra ja uusi hcg-testi. Kuukautisista ei ole merkkiäkään, enpä uskonut niitä näin hartaasti joskus toivovani. Ovulaatio varmaan oli ja meni, koska vasen munasarja kivisteli ja valkovuoto on lisääntynyt. Olen unohtanut jo merkitkin..

Hei sinä anonyymi, joka kirjoitit tänään tarinasi. Sait kyyneleet tännekin silmiin. Niin kauniisti kirjoitettu ja jotenkin niin hurjan kurjan koskettavalta tuntuu, että jossakin siellä toisen, tai ehkä samankin sairaalan käytävillä, olet käynyt omaa kamppailuasi samanaikaisesti kanssani. Kuten varmaan moni muukin. Sanon sadannen kerran, että minä hämmästyn aina uudelleen ja uudelleen tätä samankaltaisten kokemusten ja surujen maailmaa, joka meitä niin montaa, liian montaa, yhdistää. Ihanaa, että olet löytänyt sen taistelutahdon ja uskon jatkoon!

Mutta kyllä se on heräämässä täälläkin! Olen miettinyt lääkärin sanoja ja viimekertaista käyntiä. Siinä on paljon ristiriitaisuuksia aikaisempien keskustelujen kanssa. Myös luottoihmiseni klinikalla, biologi, on tsempannut noiden alkioiden laadun suhteen ja hän pitää niitä ihan elinkelpoisina kaikin puolin, selvisiväthän ne pakkaseen ja takaisinkin.

Joten yritän nyt olla muistelematta liikaa niitä huonoimpia sanoja. Toivon, että seuraavat kuukautise tulisivat pian ja tämä vehtaus raskauden todellisen loppumisen suhteen päättyisi. Käviin tänään verikokeissa kromosomi- ja tromboosikokeita varten. Niiden tuloksia voimme vain odotella rauhassa ja sitten katsotaan taas eteenpäin. Pieni kärsimättömyyskin jo nostaa päätään, alkaisin olla valmis tosi toimiin, että asioita saataisiin eteenpäin. Ehkä se on tuo kevätaurinko, joka lataa patterit kaikin tavoin.

Olen käyttänyt tehokkaasti aikaani uudesta kodista haaveiluun ja olemme jopa yhdessä miettineet rakennusprojektin mahdollisuutta. No näillä työajoilla ja taidoilla vaihtoehtona olisi vain ”avaimet käteen” paketti ja sekin taitaa olla turhan kaukainen haave. Mutta ihana on pitää unelmia taas yllä. Omakotitalon osalta realismi on sikäli mukana, että liian suuresta ei kannata haaveilla, jos siellä asuukin lopulta kaksin. Mutta se piha, yrttien istuttelu, puskien kuopsuttelu ja lokoisat hetken tuolissa auringon hiipiessä nurkan takaa.. Onkohan minulla turhan romanttiset kuvitelmat asumisesta omakotitalossa…

Todentotta, riehuminen ladulla auttaa. Eilen kiisin verenmaku suussa nauttien luistosta ja vauhdin hurmasta. Tuntui, että olisin voinut jatkaa vaikka Lappiin asti (ja sinne on täältä matkaa..). Jotenkin myös huolet ja ajatukset jäivät potkujen jalkoihin. Liikunta vaan on yksi parhaista tavoista purkaa paineita. No, toissapäivänä vetäisin 14 kilometrin lenkin. Jos alkaa vielä pahemmin ahdistaa, pettää tässä vähintäänkin kunto.

Samalla heräsin myös horroksesta. Osittain taas kirjoitustenne ansiosta. Kiitos! Erityisesti Hande, kiitos jälleen kerran sanoistasi ja tällä kertaa järkevästä faktasta. Samoin Tee. Kaksi hoitokertaa ei tosiaan ole mahdottomasti, moni jatkaa paljon pidempään ja onnistuen. Itse olen ajatellut aikaisemmin, että se sopiva munasolu tulee kyllä. Oikeastaanhan minut lamaannutti eilen klinikan pessimistinen asenne. Voi olla, että he tietävät jo jotain, mitä eivät meille kerro, koska lääkärini oli ihan eri mielellä kuin aikaisemmin. Hän on aikaisemmin ollut ylipositiivinen tsemppaaja ja vankkumattomasti mahdollisuuksiimme uskova, ja nyt hän otti esiin huonoimmat vaihtoehdot. Pelästyin. Ei auta kuin katsoa. Jotenkin tuntuu kaukaiselta, että kromosomitesteissä olisi jotakin vikaa, enemmän itse uskon johonkin selittämättömään tuuriin näissä munasoluissa. Tänään kun pahimmat ensireaktiot ovat taas laantuneet.

Anna, ihmetellen täällä kiittelen tasapainoiseksi maininnasta. Itse olen tuntenut itseni viimeisen vuoden aikana neuroottiseksi vahtaajaksi, totaaliseksi epäonnistujaksi, keskittymiskyvyttömäksi ja viime aikoina täysin hallitsemattomien tunteenpurkausten (itku, raivo, kiukuttelu, itsesääli) vallassa toimivaksi robotiksi. Pelkään kovasti hukkuvani tähän aihepiiriin ja kadottavani innostuvan, asioihin tarttuvan ja maailman menoa seuraavan hupakon. Mutta koska perusluonteeltani olen myös superjärkevä ja analyyttinen, kuulostan siltä varmaan myös suurimman kriisini keskellä.

Tietenkin lahjamunasolut ovat loistava vaihtoehto. Mutta asioita täytyy näköjään käydä läpi porras kerrallaan. Kun itse vielä haluan kaikesta pelosta huolimatta uskoa icsiin, en vielä pysty käsittelemään asioita siitä eteenpäin.

HCG oli tänään 68, raskaana ollaan vielä :) Klinikalla eivät osanneet päättää, mitä kanssani pitäisi tässäkään tilanteessa tehdä. Odottaa, että vuoto alkaa vai se kaavinta. Mutta alkaako vuoto, jos hcg on korkealla ja raskausmateriaalia lilluu kohdussa? Aika rutiinilla tässä jo odotellaan, että joku osaa päättä jotain.

Viikonloppuna tulee telkkarista "Tyttö sinä olet tähti". Täytyy taas fiilistellä sen tunnelmaa ja ajatusta, millaista olisi olla koko elämä ja kaikki mahdollisuudet edessä.

En oikein enää tiedä, kuinka paljon tätä voi jaksaa. Miten pieleen asiat voivat mennä?

Tänään oli jälkitarkastus. Limakalvo on paksu ja röpelöinen, edessä mahdollisesti kaavinta. Huomenna tehdään päätös HCG-arvon mukaan, tänään testi oli vielä plussalla.

Lääkäri kävi läpi raskauden ajan Hcg-arvot. Ne ovat olleet liian korkeat tilanteeseen nähden. Vaihtoehtona ja hcg:ta nostavana tekijänä hän piti vain kahta vaihtoehtoa, rypäleraskautta tai alkion vakavaa kehityshäiriötä. Rypäleraskaus ei ehkä kuitenkaan mahdollinen, koska alkio oli olemassa ja tila olisi pitänyt näkyä ultrassa. Joten jäljelle jää kehityshäiriö.

Seuraavaksi tutkitaan kromosomit. Vain minulta, ei vielä Murulta. Jos ne osoittavat jotain, ei keinoja oikein ole. Jos niissä ei ole mitään, tehdään seuraava hoito samalla kaavalla, mutta mahdollisesti lääkkeitä muuttaen. Klinikan biologien mukaan kaksi stimulaatiota, josta on tuloksena huonoja alkioita, kertoo jo jostain. Mutta olemmeko me ainoat toivottomat tapaukset maailmassa, joille on annettu tämä tuomio jo kahden stimulaation (siis alusta aloitetun IVF:n/ICSI:n) jälkeen? Eivätkö monet yritä useampia??

Joka tapauksessa kromosomitestien verinäytteet otetaan ensi viikolla, niiden tuloksia odotellaan vähintään kuukausi. Sitten vasta päästään miettimään mitä tehdään. Samalla otetaan tromboosikokeet, vaikkei lääkäri epäilekään niissä olevan vikaa. Lääkäri mainitsi jo lahjamunasoluhoidot, ihan vain mahdollisuutena..

Minä en pysy tässä mukana enää alkuunkaan. Meissä ei ole mitään virallista vikaa, kaikki vaan menee totaalisen pieleen ja huonoimpaan mahdolliseen suuntaan. Endometrioosi, PCO, ovulaatiohäiriö, tukkeutuneet munasarjat, nuo kaikki alkavat tuntua yltiöpositiivisilta tilanteilta tähän verrattuna.

Samalla sapettaa klinikan vuoden vaihteessa tarkastetut hinnat. ICSI on noussut omavastuuosuutena 2130 euroon, siinä on yli 500 euron korotus syksyyn verrattuna! Toisen klinikan hinnat täällä ovat yli 500 € halvempia. Lisäksi jo nämä pelkät verikokeet tulevat maksamaan nekin jo yli 500 €. Totta kai minä murehdin rahaakin tämän kaaoksen keskellä.

Hyvää oli kai se, että munasarjat näyttivät ”tosi hyviltä”, aktiivisemmilta kuin aikoihin. Siellä oli jo johtofolli valikoitumassa. Harmi vaan, että sille ei ole maastoa, kun kohdun limakalvo on kuin miinakenttä. Ei tarvitse toivoa luomuplussa, vaikka ovulaationipistelyt ja oireet ovat jo olemassa.

Eilen oli ihana aurinkoinen päivä. Keväinen. Mietin silloin, että kyllä tämä tästä. Aurinko virittää taistelutahdon ja nostattaa uskonrippeet. Tämä päivä osoitti taas toisenlaisen tien. Ehkä hiihtolenkki taas helpottaa.

Olen ollut netti- ja ajattelupimennossa lähes viikon. Mutkamäki ja lumen keskellä nuokkuva tunturikylä teki hyvää. Alakulo on ja pysyy kuitenkin toistaiseksi. Tuntuu ettei tähän aiheeseen ole enää sanojakaan.

Tyhjennyksestä on kaksi viikkoa ja yksi päivä. Tänään taitaa olla ensimmäinen päivä, kun voin sanoa, ettei vuotoa enää tule. Ylihuomenna on lopputarkastus. Samalla pitäisi keskustella mitä seuraavaksi.

Me emme tiedä. Pakko on yrittää, aloittaa hoidot, mutta fiilis ei todellakaan ole innostunut. Onneksi aikaa on vielä viikkoja, kun en tiedä, miten näitä kiertoja nyt tulkitaan ja paljonko pitää olla väliä. Mielessä pyörii vasta-aine ja kromosomikysymyksiä, pitäisikö niitä testata? En tiedä. Testeistä voi ehkä saada marginaalisen vastauksen johonkin, mutta viekö se pois pettymystä tästä ”me emme onnistu” asetelmasta vai onko asia helpompi hyväksyä, jos löytyy kunnon vika? En usko, että testeistä voi löytyä mitään sellaista, mitä voisi hoitaa tai mitä ei olisi jo kokeiltu. Kromosomivikaa ei voi hoitaa. Vasta-aineasioissa on jo kokeiltu kortisonia. Ainoa, missä voi olla vika olisi veren hyytymistekijät ja niihin liittyvä lääkitys, mutta siihen en oikein usko, koska kohtu on vastaanottavainen ja istukka tuntuu toimivan tehokkaasti toivottomassakin tilanteessa. Ongelma on niissä alkio-repuuseissa, jotka eivät kehity.

Oli miten oli, kohta pitää taas aktiivisesti ajatella, mitä seuraavaksi. Kyllä minä hoitoihin kuitenkin kiltisti lähden, pistän, annan punkteerata ja jännitän. Mutta vallalla on hyvin erilainen asenne, merkittävästi pessimistisempi. Minä en usko. Vaikuttaako se lopputulokseen? Siitähän minä taas itseäni soimaan. Kuvittelen taas, että positiivisella ajattelulla raskaudutaan.

Erityisesti Pikkusisko ja Monalina, tekee niin hurjasti mieli sanoa, että kyllä se vielä koittaa meidänkin aika! Ihanaa, että sinulla Pikkusisko on kaiken kokemasi jälkeen vielä uskoa. Minä en oikein sitä juuri nyt löydä, mutta uskon sentään siihen, että hetken päästä osaan olla toiveikkaampi!

Ulkona on lunta, nautin hiihtämisestä. Nautin sohvasta ja Murun kainalosta. Nautin ystävistä ja kevään odotuksesta. Pakotan itseni muistamaan, että niin moni asia on hyvin.