Reilu viikko tyhjennyksestä. Jotakin ruskeaa vielä lorisee, on tämä vuoto siis huomattavasti normaaleja kuukautisia runsaampaa. Kipuja ei ole ollut. Pitää muistaa varata lääkärintarkastus ensi viikolle.

Päällimmäisenä ajatuksena on edelleen se, etten jaksa käsitellä koko aihetta ollenkaan. Edelleenkään. Olen totaalisen väsynyt TEKEMÄÄN lasta. Uskokin on koetuksella. Aikaisemmin olin varma, että kyllä me tästä onnistumme ja hoidot tosiaan auttavat jossakin vaiheessa. Nyt näen vaan vaikeuksia ja pettymyksiä. En epäile hetkeäkään sitä, ettemmekö me sitä plussaa taas saisi, mutta että kestävää plussaa.

En käsittele keskenmenoa, siihenkin olen väsynyt. Mutta huomaan muutoksen itsessäni yleisesti. Olen todella lyhythermoinen, pahalla päällä aiheesta kuin aiheesta. Tylsimpänä oireena taitaa olla itsetuntokamppailu. Tunnen itseni luuseriksi ja nimenomaan aiheista, jotka eivät liity tähän lapsiasiaan. Paino ja itsekuri, saamattomuus töissä, huono hiihto- ja laskettelutekniikka jne. oleelliset asiat : ) Tyhjennyksen jälkeen olin monta päivää vain helpottunut ja täysillä matkalla kohti uutta. Nyt olen alakuloinen ja huomaan, että pinnan alla velloo ja paha olo purkautuu näitä muita kanavia pitkin.

Ja minua harmittaa suuresti myös näivettynyt seksielämä. Ensin plussan jälkeen arastelimme, koska vuotoa tuli jatkuvasti vähän. Nyt ennen ja jälkeen tyhjennyksen homma onkin ollut virallisesti kiellettyä. Joten kohta puolitoista kuukautta on mennyt parilla satunnaisella hutaisulla, nekin varoen. Kaipaan oikeasti meidän normaalia parisuhdettamme. Ei kai tässä nyt monta päivää tarvitse enää odotella vuodon kanssa, mutta tunnenpa nyt huonoa omatuntoa tästäkin, etten voi olla kunnon avovaimo. Joten kyllä ainakin meidän parisuhde on kokenut mullistuksia monessa muodossa ja tämä ei ole sieltä parhaimmasta päästä. Voi kai ajatella, että onko seksi niin tärkeä tämmöisessä tilanteessa. Mutta hitto onhan se nyt iso osa parisuhdetta vaikkei mikään pupu olisikaan.

Jos jotain hyvää niin kevät on buukattu täyteen hiihtomatkoja ja pariksi kesäviikoksi olen löytänyt sen vuokra-asunnon Pohjois-Italiasta. Tällä viikolla suuntaamme isolla kaveriporukalla pohjoiseen, mutta pelkään olevani murjottava itsesäälipesäke. Tässä täytyy kyllä tsempata, etten nyt muiden lomia pilaa.

Maanantaifiilis kaikin puolin siis. Jospa se valo sieltä jostakin pikkuhiljaa alkaisi pilkottaa.

Fyysisesti olen tainnut toipua hyvin. Kipuja ei sunnuntain jälkeen ole ollut lainkaan. Vuotoa tulee tasaisesti. Hemoglobiini on alhaalla, heikottaa ja pyörryttää ja syke hakkaa pienessäkin rasituksessa. Taisi tässä rytäkässä mennä aika annos verta.

Pitäisi kai tilata jälkitarkastus, mutten oikein tiedä milloin. Nyt heti, jos vuoto loppuu vai jonnekin myöhemmäksi viikkojen päähän? Tarkastuksen yhteydessä pitäisi myös kysyä lääkäriltä kromosomi- ja kudosvasta-ainetesteistä. Onko niistä hoidon kannalta lopulta hyötyä? Ja hoitoja varsinkaan en oikein osaa vielä ajatella. Viimeiset reilu puoli vuotta on ollut ohjelmoitua aikaa, aina on ollut tiedossa, mitä ja milloin seuraavaksi. Nyt ei ole mitään.

Mieleen on hiipinyt järjetön toive luomuplussasta tästä suoraan näin vaan. Toivoisin niin, ettei uutta hoitokierrettä enää tarvittaisi.

Aamun uutisissa oli juttu hedelmättömyyshoidoista. Yksityisiä klinikoita käyttävät yli kolmekymppiset hyvätuloiset pariskunnat. Ja monella hoidot jäävät kesken rahan vuoksi.

Olen ollut tilanteen suhteen avoin läheisilleni, useammalle ystävälle ja molempien perheille tietenkin. Kaikki kyselevät jaksamisesta ja elävät oikeasti mukana. Monen ystävän merkitys on korostunut tässä ruljanssissa, samoin virtuaali-ihmisten. Mutta samalla olen niin väsynyt selittämään kenellekään yhtään mitään. En jaksa puhua aiheesta enää, minulla ei ole mitään sanottavaa. En tiedä mitä ajattelen tulevista hoidoista, en tiedä mitä ajattelen lapsettomuudesta, en tiedä mitä ajattelen lapsitoiveesta. Koko aihepiiri on iso hahmoton harmaa möykky, jota en jaksa juuri nyt purkaa. Sinne vaan maton alle piiloon muiden pölypallojen sekaan.

On paljon helpompi suunnitella ensi viikon Lapin reissua ja kesäloman ”vuokraa talo Pohjois-Italiasta, istu terassilla, patikoi ja pelaa golfia” projektia.

Katsotaan taas sitten joskus.

Nyt se ohi. Pelkäsin tyhjennystä ja nyt voin kyllä sanoa, että ihan aiheesta. Valmiiksi pahoinvoivana menin sairaalaan. Kipulääkkeet vahvistivat pahaa oloa, joten jo ennen Cytoteciä makasin oksentaen sängyn pohjalla. Mikään ei myöskään valmistanut siihen kivun ja supistusten kokemiseen, joita varsinainen tyhjennyslääke aiheutti. Olin varautunut kipuun, mutta vähän sairastaneena en ehkä vaan osannut kuvitella, mitä todellinen kipu voi olla. Lääkkeen vaikutus alkoi parissa tunnissa alkuun hallittaville alavatsan jomotuksilla. Lopulta kipu muuttui jatkuvaksi sisuskaluja repiväksi ja polttavaksi supistukseksi, joka oksennutti, pyörrytti, nostatti kuumeen ja yhtäaikaisen tuskanhien. Kipulääkkeet pillerinä, piikkinä tai suoneen eivät auttaneet, ravasin mielipuolena huonetta ja vessaa ympäri. Mikään asento ei helpottanut. Ainoastaan ponnistaminen pöntöllä. Onneksi, todellakin onneksi lopullista supistuskipua kesti vain reilun tunnin. Raskausmateriaali tuli ulos yhtenä könttänä, joka helpotti ja vei välittömästi kivun pois. Tilalle jäi vain isoin sykähdyksittäin edelleen jatkuva vuoto ja eilen pieni jomottava kipu. Tänään ei enää sitäkään.

Isoimman satsin jälkeen minut ultrattiin ja istukan ja sikiön todettiin tulleen ulos. Sain lähteä kotiin eikä toista kierrosta lääkkeitä tarvittu. Joten huolimatta hurjasta kipukokemuksesta itse toimenpide meni lopulta fyysisesti hyvin. Illan makasin kotona lääketokkurassa unen ja valveen rajamailla ja surin pientä sairaalaan metalliseen ämpäriin päätynyttä elämää.

Muru oli oma ihmeellinen itsensä. Vieressä joka hetki, tukien ja silittäen. Taisi olla hänellekin rankka kokemus nähdä minut siinä tilassa, voimatta auttaa mitenkään, vaikka auttaminen on hänen työnsä.

Elimistöni taitaa olla sitkeää tekoa. Raskaushormoni oli jatkanut nousuaan, vaikka sikiö oli menehtynyt. Siitä siis loppun asti pahentuneet raskausoireet.

Eilinen vaikutti myös niin, että nyt tyhjänä fyysisesti ja henkisesti, on vain halu päästä eteenpäin. Irti tästä viikkojen epätietoisuuden aiheuttamasta väsymyksestä ja turtumuksesta. Surusta huolimatta olo on ihmeen kevyt. Jatkuva hurja huoli vei voimat. Pelkän surun kanssa on helpompi elää.

Juuri nyt en jaksa miettiä ollenkaan, mitä seuraavaksi. Haaveilen koirasta, matkasta, kuntokuurista ja kodin sisustamisesta. Ajatukset on helpompi keskittää ihan muualle. Aika tekee varmaan tehtävänsä ja hetken päästä jo suunnittelen ja odotan innolla tulevaa. Pitkältä tuntuu matka. Olen katsonut taas tuntemattomien lapsia hieman haikeammin, kateellisenakin. Heille niin itsestäänselvyyksiä.

Yritän varata itselleni kosmetologin näille sairaslomapäiville. Kun sisuskalut ja sielu on rikki, täytyy yrittää pitää huolta edes pinnasta..

Haluan taas kiittää kaikkia viime aikoina ja erityisesti eilen kommentoineita ja kannustaneita. Olen itkenyt kommenttien, tarinoiden ja runojen voimaa. Olen saanut tutustua moneen meidän tarinaamme sivuavaan kokemukseen, samoin olen tutustunut moneen surulliseen tarinaan, joiden jälkeen on onnellinen uusi alku ja jo loppukin. Kiitos niistä kaikista, ne ovat tuoneet lohtua ja voimaa. On ihmeellistä aina vaan tuntea tämä tuntemattomien samojen asioiden parissa kamppailevien ihmisten tuki toisilleen. Olen käynyt tutustumassa moneen uuteen blogiin, kun voimistun, tutustun niihin vielä lisää.

Koitetaan kaikki jaksaa omine vaiheinemme. Onneksi niin monella on tosiaan myös aihetta iloon! Erityisesti haluan itse toivottaa jotakin voimaa vahvempaa sinulle anonyymi, joka käyt tällä samalla viikolla tätä samaa polkua, hengität samaa ilmaa. Sanasi "Tänään on ensimäinen päivä kun en usko kuolevani suruun, vielä eilen pelkäsin että jään henkiin" kertovat niin paljon. Onneksi ilmeisesti tyhjennys sujui henkisestä kivusta huolimatta muuten hyvin. Itseäni huominen pelottaa.

Jonkinlainen vuoto alkoi tänään, pelkkää verta, ei raskausmateriaalia. Pahaolo velloo voimakkaana, en jaksa enkä kykene tekemään mitään. Olen nukkunut nukkunut ja nukkunut. Ainoa ruoka mitä voin syödä kakomatta on tiikeri-jäätelö ja appelsiinit. Tämä taitaa olla raskaushormonin ja valmistavan lääkkeen ihastuttava yhteisvaikutus.

Silti jossain tämän fyysisesti ja henkisesti lytistetyn olemuksen keskellä on virennyt taas se sisu. Se ei kohdistu mihinkään, en osaa suunnitella tulevaa. Mutta tiedän, että haluan vaan selvitä selkä suoraksi tuon rakkaan rakkaan rakkaan miehen rinnalle meidän arkeemme.

Ei auttanut tsemppi, c-vitamiini eikä pehmoiset puheet. Tänään ultrassa vahvistui se, mitä kohti olemme useamman viikon kulkeneet. Pieni ei jaksanut. Sain suuhuni Mifygynen ja sunnuntaina suuntaan sairaalaan. Kipukin pelottaa.

Vaikka olemme valmistautuneet jo pitkään tähän pahimpaan, veti lääkärin sanat ilmat keuhkoista ja sai aikaan tukahdetun itkun. Miksi sitä pitääkin yrittää tsempata suurimman surun hetkellä eikä vain anna tunteiden tulla. Sitä ei haluaisi luhistua lääkärin, hoitajan ja kandin edessä. Itkin hiukan, kokosin voimani ja yritin kuunnella jatkosta. Empaattinen ja kokenut lääkäri, hänelle pelkkää plussaa. Muru hoiti taas viralliset kysymykset.

Nyt istun tässä punaisine silmineni sohvalla kädessä opas "Sinulle, jonka raskaus on keskeytynyt". Tuijottelen ulos huikasevan aurinkoiseen talvipäivään. Kukat pitäisi kastella. Edessä sairaslomaa keskiviikkooon ja aikaa koota itsensä. Suru on ympärillä painavana viittana, sitä ei pääse pakoon, vaikka luulinkin pahimman jo olevan ohi. Ei tätä helpotukseksi voi tosiaankaan sanoa.

Kevät tuntuu olevan jossain kaukana. En näe vielä metriäkään eteenpäin. Luvassa on vuotoa jopa viikkoja. Sitten normaalien kuukautisten odottelua. Jälkitarkastus omalla klinikalla jonnekin tuonne väliin. Sehän tarkoittaa, että olemme luomunakin valmiit taas "raskautumaan" joskus maaliskuussa. Hoitojen kannalta ehkä vasta huhtikuussa. Ikuisuus. Ja samalla mielessä on jo käynyt kysymys: onko se kaiken tämän arvoista? Tietenkin, luulisin. Mutta nyt kun olen vain keskellä tätä jatkuvaa epäonnistumista ja painajaista, en osaa ajatella edes niin.

Kopsasin tähän yhdellä keskustelupalstalla samassa tilanteessa lohdutukseksi kirjatut Marleena Ansion sanat:

Eilinen iltalenkki tasoitti taas ajatuksia ja tajusin katsoa hieman oman napani ulkopuolelle tai paremminkin alapuolelle. Tässä jatkuvassa ”kuinka kurja onkaan kohtalomme” valituksessa olen unohtanut ehkä oleellisimman asian. Minun sisälläni elää hennolla liekillä joku pienen pieni elämästään taisteleva repuusi. Sen tosiasian vaalimisen sijaan olen keskittynyt valittamaan omaa piinaani.

Minun pitäisi keskittyä siihen, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Se on pientä ja marginaalista, mutta kyllä sitä todellakin on, eihän tätä tyhjennystä olisi muuten siirretty ja siirretty. Joten nyt seuraavat kaksi päivää lupaan yrittää suhtautua asiaan tsempaten, itsestäni ja tuosta pienestä huolta pitäen. Pettymys on perjantainakin valtaisa, asennoidun siihen valmiiksi luovuttaneena tai pienemme mahdollisuuksiin uskoen. Faktat eivät ole puolellamme, mutta jos tämä kerrankin olisi edes vähän henkimaailman juttuja.

Seuraavat kaksi päivää lupaan levätä, tarjota happikylpyjä ja lenkkeilyä ulkoilmassa, nauttia c-vitamiineja tirskuvia appelsiineja, jutella ääneen, ahmia tuplamäärät muita vitamiineja, lukea sohvalla ja ennen kaikkea helliä ajatusta raskauden jatkosta. Muru lupasi pussata masua paljon ja puhua pehmeitä.

Ei se ota, jos ei annakaan?

Tervetuloa jälleen seuraamaan Mansikkamaidon ja Murun mutkikasta matkaa PAS:sta painajaiseen. Tarinamme vaihtelevat käänteet saivat jälleen tänään jatkoa, joka ei ehkä ollut yllätys edelliset vaiheet huomioiden..

Aamulla sairaalan polilla lääkäri on pitkään hiljaa. Näkyy taas hieman kasvanut alkio ja epämääräinen kaiku sykkeestä. Jonkinlaista elämää siinä pienessä vasta viikkoja 6+2 vastaavassa matosessa on havaittavissa. Aikahan on nyt oikeasti 8+0. Kaksi muuta lääkäriä tulee varmistamaan tilanteen, kaikki yhtä epätietoisia asioiden todellisesta laidasta. Todetaan ”Ei tässä toivoa juuri ole, mutta koska asia on niin tärkeä, emme me voi päätöstä tehdä vielä tällä perusteella. Pitää seurata. ”

Yllättikö, no ei tosiaan. Olisihan se ollutkin yllätys, jos joku olisi ollut tilanteessa selvää ja helppoa. En osannut kysyä mitään muuta kuin milloin seuraavaksi. Perjantaina. Silloin sitten jo lääkkeetkin ja sunnuntaina sisään osastolle. Muru otti ammattiasenteensa päälle ja kyseli kaikki käytännön asiat puolestani. Muru on myös tällä kertaa toiveikkaampi. Hän näki selkeän kirkkaan pisteen alkion sisällä ja sykkeen, jota minä en erottanut. Osaa ne ammattilaisena sieltä nähdä eri lailla kuin oma silmä.

Kolme pitkää päivää aikaa odottaa taas. Valmistautua monennenko kerran pahimpaan. En osaa toivoa, en vaan yhtään. En edelleenkään suosittele tätä pitkää kaavaa kenellekään. Mieliala vaihtelee hysteriasta epäselvyyden aiheuttamaan vihaan. On tullut todellakin selväksi, että lääketieteessä ei ole aina selkeitä vastauksia. Työntekemisestä ei tahdo tulla mitään, en vaan osaa keskittyä. Toisaalta myös hymyilen tilanteelle, koska tällaista ei nyt vaan pitäisi tapahtua ja jotenkin ei yllätä yhtään, että se tapahtuu juuri meille.

Voin taas kerran todeta, että tästä tämä ei ainakaan voi kummallisemmaksi tai raskaammaksi käydä. Luulisin.

Ai niin, hcg 92 000, taitaa tulla alaspäin.

Häistä selvittiin kaikin puolin hengissä. Oli itse asiassa ihanaa keskittyä välillä johonkin ihan muuhun kuin oman tilanteen pyörittelemiseen. Hääpari nautti täysillä, samoin vieraat. Ruoka maistui ja bändi oli loistava. Rokkasin antaumuksella pitkästä aikaa. Näimme paljon ystäviä ja tuttavia, joita emme ole tavanneet aikoihin. Tuntui hassulta vastailla ”ei meille mitään ihmeellistä kuulu”, vaikka viimeinen puolivuotta on eletty melkoista hullunmyllyä.

Toki jouduin ravaamaan vessassa tarkistamassa tilannetta. La päivällä yksi kohtuullinen loraus verta, mutta sen jälkeen taas hiljaiseloa. Tuntuu, että vuoto voisi olla alkamaisillaan, mutta ei se ole kuitenkaan.

Juuri soitettiin polilta. Huomen aamuna alkavat sitten tositoimet. Lääkkeellinen tyhjennys. Mieli on luopunut kyllä siitä toivonrippeestä, sen verran tässä on kuitenkin tiputellut ihan kunnon verta. Eikä sitä vaihtoehtoa vaan pysty nyt enää kuljettamaan tässä rinnalla. Huonon olon aaltoja on ollut, mutta raskausoireetkin ovat lievenemään päin.

Takki on kertakaikkisen tyhjä. En ole enää surullinen, pettynyt tai vihainen. Turta lienee oikea sana. Haluan vaan päästä toipumaan, keskittymään johonkin muuhun kuin odottamiseen ja pelkäämiseen. Yritän ajatella, että hitto soikoon, kyllähän tässä vielä onnistutaan, kun jo kaksi kertaa päästy alkua pidemmälle. Silti samalla mieleen tulee kauhukuvia alkioiden laadusta ja kaiken maailman ongelmista perimän kanssa.

Olen edelleen yllättynyt omista voimavaroistani. Nukun kohtuullisesti ja tietystä pinnan alle asettuneesta alakulosta huolimatta nautin meidän arjesta ihan tavalliseen tapaan. Sain urheilu ja kokkaava avovaimo – vaihteet taas päälle. En ole vielä lannistunut, vaikka turta olenkin. Tuntuu, ettei meidän kohdallemme voi enää kovin paljon rankempia vaiheita hoitojen kanssa tulla. Joten kyllä me tästä selviämme. Paitsi tietysti lopullisen lapsettomuuden hyväksyminen.

Jos huomenna sitten saisi lopullisen pisteen tälle.

Olin ultrassa tarkoituksena varmistaa tarve tyhjennykselle ja lähete sairaalaan. Mutta asiat eivät menneet ihan niin yksinkertaisesti. Möykky oli jatkanut kasvuaan, triplannut kokonsa maanantaista 6 milliseksi, edelleen ilman sykettä. Joka olisi pitänyt tuon kokoiselta todellakin löytyä, jos se olisi elossa.

Tulos. Olen friikki, elimistössäni kasvaa alkio, vaikka se ei ole teoreettisesti hengissä ja on kasvussa jäljessä lähes sentin. Lääkäri oli täysin ymmällään. Lähete sairaalaan ja keskeytykseen, koska alkio ei vaan voi olla elossa.

Edessä on taas toivotonta odotusta ilman tietoa, mitä minussa tapahtuu. Vuoto voi alkaa edelleen spontaanisti tai sitten ensi viikolla on se sairaala.

On tämä vaan perkelettä! Totta kai tilanteessa herää myös joku toivo ja taistelu siitä, että ehkä me olisimme se ihmepari, joka tästä jatkaakin eteenpäin. Siihen lääkäri osasi vastata, mahdollisuus on promilleluokkaa.

Minä en halua enää sekuntiakaan tätä vuoristorataa! Minä haluan pisteen tälle ja rauhan toipua! Rauhoittavien pillereiden tarve alkaa välkkyä mielessä..

Pikkujatko klo 13.30: Mitä ihmettä teen huomenna häissä. Olin ajatellut muutamaa rentouttavaa lasillista huomenna, kun se olisi tullut tämän viikon jälkeen tarpeeseen. Mutta nyt en tiedä voinko vai enkö. Olenko raskaana sen elinkelvottoman kasvavan alkion kanssa vai enkö ole raskaana? Voinko juoda alkoholia, jos raskaus ollaan keskeyttämässä, mutta sitä ei ole vielä keskeytetty? Vai onko tämä nyt kysymys, joka minun pitää pystyä ratkaisemaan. Uskonko, että alkiolla on pienintäkään mahdollisuutta selvitä? Alkoholin nauttiminen ei ole todellakaan se itseisarvo, mutta siihen tämä asia nyt konkretisoituu. HELVETTI. Kunnon vuoto on ainoa, joka voi ratkaista asiat selkeästi. Mutta en osaa toivoa nyt sitäkään, kun toivon sitä toivotonta ihmettä.

Häihin varustaudun sidearsenaalilla, panacodilla ja ultrakuvalla. Sitä tarvitaan lääkärin mukaan, jos joudun lähtemään kiireellisenä sairaalaan. Nostaa hyvin juhlamieltä.

Ja ajan saan sovittua varmaan alkuviikkoon. Soitan vasta ma, koska voihan se vuoto alkaa vielä viikonloppunakin.

Totta totta. Morsian keskittyy toivottavasti häihin ja lapsiasiat saavat jäädä siltä päivältä. Mutta sitä itse varautuu tässäkin pahimpaan ja psyykkaa itseään valmiiksi. Mukava kuitenkin päästä toivottavasti onnellisiin juhliin ja juhlahumuun.

Muuten kärsivällisyys on taas koetuksella. Ei vieläkään vuotoa. Ja edelleen jatkuu tilanne: lääkkeet lopetettu – ei tiputtelua. Todella kummallista, mietin vaan onko osa vuotelusta ollut Crinonen aiheuttamaa. No, pahoinvointi on hiipumaan päin, joten ehkä tyhjeneminen jossain vaiheessa käynnistyy.

Mikäli vuoto ei kuitenkaan ala huomenna, ovat häätkin vaarassa. Luulenpa, että osallistuminen on vaakalaudalla, jos luvassa on kunnon vatsakipuja ja ulosvaluvaa raskausmateriaalia juuri lauantaina. Mutta tätä ajoitusta ei nyt vaan voi sovittaa juhla-aikataulun mukaan.

Mieli on levoton. Herään öisin pohtimaan samoja kysymyksiä. Välillä olen jopa epätoivoisesti toivonut, että ma uutinen olisikin ollut erehdystä, alkio olisi ottanut kasvuspurtin ja kun mahdollisesti huomenna seurataan tilannetta käynnistämisen vuoksi, vatsasta löytyisikin sykkivä sydän. Niin epätoivoisesti sitä vaan haluaa yrittää kieltää tilanteen lopullisuuden.

Tulevat pari kuukautta tuntuvat silti tyhjiltä. Mitään ei tapahdu, mitään ei voi tehdä. Muuta kuin kerätä voimia ja jatkaa elämää. Yritämme täyttää kevättä harrastusviikonlopuilla ja harrastuksiin liittyvillä kotimaan matkoilla. Ihanaa sekin, mutta tuntuu tässä tilanteessa korvikkeelta. Olisin mieluummin suunnitellut kodin vaihtoa ja vähentänyt rajuimpia liikuntamuotoja ”pakon” edessä.

Kirjataan nyt tämäkin ylös. Tiputtelu loppui kuin seinään lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Olen plussasta asti vuotanut jotain, ja nyt huonon tilanteen selvittyä ei mitään. Odottelen vuotoa muodossa tai toisessa, ehkä vuoto kerää voimiaan ja padot aukeavat sitten kerralla.. Tällä kropalla on omat tiensä, joita en ymmärrä.

Huolimatta näennäisestä tyyneydestä asia on mielessä levottomina unina, jatkuvana heräilynä, keskittymättömyytenä. Aika tuntuu olevan liimaa, tulevaisuus hoitojen ja mahdollisen onnistumisen osalta on jossain tuolla hahmottamattomassa tulevaisuudessa.

La on ystäväpariskuntamme häät. Nuori morsian on rasittavuuteen asti häähullu, joka on myös toitottanut suureen ääneen, kuinka pillerit on jätetty pois ja otollinen aika siittää lapsi on juuri häämatkalla. Muruni on bestman, joten saan kuunnella tätä suunnitelmallisuutta koko juhlan ajan samassa pöydässä. Touhottava morsian on suunnitelmansa ja ideaaliaikataulunsa ansainnut, mutta että kaikille ja suureen ääneen.. Yritän niellä kieleni ja olla sanomatta mitään kärkästä asian ”helppoudesta”. Heidän juhlapäivänsä, mutta kiduttava koitos meille, toivottavasti olen jo la oikeasti pahimman yli.

Kiitos vielä tässäkin tuhannesti kaikista kommenteista eilen, ne tulivat tarpeeseen. Olen kokenut jotenkin tässä vuorokauden aikana kaiken surun ja täysin pysähtyneen ajatustoiminnan keskellä hurjan määrän myötätuntoa, josta saa voimaa. Jouduin eilen sairaslomasta huolimatta kohtaamaan useita ihmisiä, jotka olivat tietoisia tilanteesta sekä puhumaan samat asiat puhelimessa tai tekstiviestein. Olin jotenkin täysin ymmälläni siitä valtavasta empatian määrästä, jota avoin rehellisyyteni aiheutti. En pystynyt tosiaankaan puhumaan asiasta purskahtamatta ensin itkuun, itkin useamman ihmisen kanssa yhdessä. Aikaisemmin olen pettymyksen hetkellä yrittänyt olla viileän analyyttinen, puhua faktoista. Eilen en pystynyt, samoin kuin en tässä viimeisen parin viikon tilanteiden aikana. Väitän, että olen lähentynyt useammankin ihmisen kanssa sekä löytänyt puolituttujen joukosta ihmisen samassa tilanteessa. Olen monta kertaa kaivannut henkilöä jonka kanssa puhua siten, että hän tietää tämän vuoristoradan tuskan, sellaisen ihmisen kanssa keskustelu on kuitenkin niin eri asia kuin muut tärkeät ystävät tai läheiset sukulaiset. He eivät vaan tiedä, eivät voi täysin ymmärtää. Joten eilinen päivä oli lopulta maailman lopun tunnelmastaan huolimatta hyvä. Huonojen ja musertavien uutisten rinnalla oli jotakin muuta arvokasta.

Tänään fiilis on tyhjääkin tyhjempi, mutta rauhallinen. Olen huomannut sen, että minulla on hurja selviytymisen voima ja halu. En tiedä, miten käy lapsettomuuden, sitä vastaan en voi taistella. Tuhansia kysymyksiä risteilee päässä. Mutta minulla on hurja tahto selviytyä tästä aallonpohjasta, surusta ja toivottomuudesta voittajana. Löytää oma itseni ja osata katsoa päiviä eteenpäin, elää tätä muuten hyvää elämääni eteenpäin. Meidän hyvää elämäämme eteenpäin. Romahduksia ja toivottomia tunteita tulee taatusti, mutta haluan itseni kuntoon.

Murulle tekee kipeämpää, sen huomaan tyhjästä ilmeestä, jonka löytää kun katsoo silloin kun hän ei huomaa. Miehelle tyypilliseen tapaan paha olo on purkautunut jo hurjana urheiluna ja työpuuhasteluna. Hyvä niin, jos helpottaa. Paljon on halittu.

Niistä tuhansista kysymyksistä, joita mielessä pyörii. Eilen jo osittain lääkärin kanssa sivusimme aihetta, mutta siinä mylläkässä asia meni kuitenkin ohi. Meillä tilanne näyttää nyt siltä, että tulen erittäin helposti raskaaksi, kohtu ottaa vastaan huonojakin alkiota eikä hylji alkiota kilpirauhasen vasta-aineiden tai muun takia. Istukka pöhisee ja kehittyy, vaikka kyydissä on hieman heikompilaatuinen alkio. Mutta siinäpä onkin se ongelma. Vika kohdistuu nyt selkeästi alkioihin ja niiden laatuun. Mitä se tarkoittaa, mitä seuraavaksi selvitetään vai selvitetäänkö, se on varmaan seuraava iso kysymys. Tuntuu kaukaiselta, nyt huilataan kierto. Sitten suunnitellaan ja katsotaan, miten päästään eteenpäin. Tarkoittaa paria kuukautta ilman hoitoja.

Tylsää on vielä se, että odottelen täällä keskenmenon todellista alkua, vuotoa, mutta raskausoireet ja pahoinvointi senkun jatkuu. Osa elimistöstä ei ole vielä hellittänyt. Kauankohan tätä jatkuu..

Meille ei tule lasta ensi elokuussa.

Ultrassa näkyi hienosti kasvanut kohtu, istukka, ruskuaispussi ja sen sisällä pieni liikkumaton 2 mm alkio, joka on aivan aivan liian pieni viikolle 7+0. Kyseessä ei oletuulimuna vaan perinteinen keskenmeno, joka ei ole tullut ulos. Nyt alkaa parin päivän uusi odotus, tuleeko se luonnollisesti ulos ilman lääkkeitä vai joudunko vielä sairaalapetiin.

Intuitio oli taas niin oikeassa, vaikka halusin uskoa hcg:ta ja pieniä raskausoireita. Hcg onkin muuten arvoitus, miten arvo on jatkanut nousua, vaikka alkion kasvu on tyrehtynyt jo joku aika sitten.

Mielessä on vaan tyhjyys. Miksi tämä elämä antaa meille tälläisen taakan? Uskomatonta kyllä mukana on myös pieni helpotus vain ja ainoastaan siksi, ettei epätietoisuus enää jatku.

Sain sairaslomaa loppuviikon. Tämän päivän pysyn pois töistä punaisine silmineni. Sen jälkeen kaipaan toimintaa ja asioita, joihin suunnnata ajatukset.

Muru on yhtä murhetta. Hiljainen kivikasvo, joka puristaa kättä ja halaa. Huolehtii minun jaksamisestani, mutta tuntuu ettei hänen surulleen ole yhtä helppoa kanavaa purkautua.

Yhdessä me jaksamme. Muuta en osaa nyt sanoa.

Ultra on alle kahden tunnin kuluttua. Hengitys on salpautunut jo valmiiksi, kun en tiedä mitä tuleman pitää ja yritän varautua pahimpaan. Nukuimme molemmat yön huonosti, Murukin joka nukkuu kuin tukki, vaikka seinät kaatuisivat päälle.

Viimeisen viikon aikana toiveikkuus on ollut pinnalla ja nyt pelottaa todellisen tilanteen kohtaaminen. Pelkään lääkärin pitkää hiljaisuutta, jos sykettä ei ala löytymään. Pelkään suoraa nopeaa vastausta ” täältä ei nyt löydy mitään”. Yritän psyykata itseäni vain näihin huonoihin vaihtoehtoihin, ilosta kyllä selviää.

Kohta tämä kolmen viikon epätietoisuus on kuitenkin ohi. Me joko jatkamme ilolla eteenpäin tai alamme hoitamaan toisiamme surussa.

Hyvää uutta vuotta kaikille toivojille, jännittäjille, odottaville ja myötäeläjille! Ihanaa, että olette käyneet täällä meikäläisen tuskailupalstalla jakamassa ajatuksia ja tsemppaamassa! Ja mikä parasta, ihanaa että vuoden 2008 loppupuoli tuntui tuovan odotetun yllätyksen niin moneen kotiin!

Meillä vuosi vaihtui rauhaisasti. Muru päivysti, saimme kuitenkin olla kotona yhdessä. Tein perunasalaattia, vähän suolaista piirakkaa ja nakkeja, tietenkin. Omppumehu ja Murulla PepsiMax ruokajuomana nautittiin (ja skoolattiin) kyllä samppanja-laseista : )

Pari viime päivää on saanut taas toiveet heräämään ja samalla tulevaisuuden suunnitelmat rönsyilemään uudesta asunnosta kesälomajärjestelyihin. Ihanaa, mutta samalla yritän edelleen kahlita jalkojani tiukasti maahan. Maanantain ultra ratkaisee niin paljon! Toisaalta tätä tunteiden vuoristorataa on eletty nyt niin monta viikkoa ja välillä rytisty yhdessä alas, että ehkä pettymyksen taas kestää. Tyhjää se toisi niin paljon tullessaan. Kolme pitkää yötä!

Oli sisälläni kestävää elämää tai ei, jotakin tässä kropassa tapahtuu. Etova olo on läsnä aamusta iltaan. Oksentanut en ole, mutta vellova matkapahoinvointia muistuttava olotila on tuttu seuralainen. Mandariineja ja viinirypäleitä on kulunut kilokaupalla, koska jotain on suuhun pahimman aallon iskiessä laitettava. Ruoka ei muutenkaan maistu entiseen malliin. Ihmeellistä kyllä, erityisesti karkit tuntuvat kaikista vastenmielisimmiltä. Muuten vatsassa tuntuu jatkuvasti jotakin, jomottaa erityisesti nivusia kohti. Herkkyys on pop. Eilisen Australia elokuvan itkin uskomattomien maisemien ja kosiskelevan koskettavan tarinan vuoksi alusta loppuun. Sitä ennen itkin kotisohvalla alusta loppuun myös viimeisimmän synkän Batman Yön ritarin, mikä oli Murun mielestä jo hyvin koomista.. Mutta jos näillä oireilla selvitään ja tästä eteenpäin turvallisesti päästään, en todellakaan valita. Tämän olon kyllä kestää, vaikka voimia se vie.

Ja vielä yhdet kestävät hyvät uutiset. Yt-neuvottelujen tulos töissä julkaistiin uuden vuoden aattona. Minun kohdallani ei mitään vaikutusta. Työ säilyy eikä toistaiseksi edes lomautuksia ole tiedossa. Voin näpytellä täällä toimistossani jatkossakin blogiviestejä työajalla : )