Huomenna alkaa 13 raskausviikko. Nytkö olisi se aika, että saa oikeasti huoahtaa hetkeksi ja ajatella, että pahin on ohi? Mutta juuri nyt pari viime päivää ovat olleet vaikeita. Vatsaa kivistää ja polttelee. Aivan kuukautismaisia jatkuvia kivistyksiä. Yritän hokea itselleni, että ne kuuluvat asiaan, kohtu kasvaa. Mutta se pelko vaan hiipii mieleen. Muru kysyy jatkuvasti, sattuuko. Hän tietää, että juilii ja pelkää sen tarkoittavan aina pahaa. Mutta tämän kanssa nyt sitten eletään. Otetaan mitä tulee. Toivotaan parasta.

Joka tapauksessa perustin sen uuden blogin. Jatkan tarinaamme siellä, oli loppu millainen tahansa. Sanon aina niin, en osaa vielä vaan luottaa. Kummallista.

http://iskunvaimennin.blogspot.com

Lisäys 1.7.2009: Löysin kohdan asetuksissa tuosta kommentoinnista. Nyt pitäisi siis onnistua kommentointi uuteen blogiin anonyyminä ja mistä tilistä vaan!

Vadelmaunelma heitti eilisessä kommentissaan niin hyvän aiheen, että se jäi heti mieleen pyörimään. Hän totesi, voisinko kirjoittaa jatkossakin siitä, miltä tuntuu lapsettomuus tuntuu kun sitä ei enää ole. Itse tulkitsisin niin, että lapsettomuus loppuu todellisesti vasta silloin kun lapsi on tullut turvallisesti maailmaan. Nyt olen jossakin siellä välimaastossa, raskaana oleva lapseton.

Mutta jos raskaus tuntuu erilaiselta. Siis luulen, että se tuntuu kovinkin erilaiselta kuin sellaisella henkilöllä, jolla raskaus on alkanut luomuna, ehkä nopeastikin. En edelleenkään varmaan osaa edes määritellä kaikkia niitä pinnan alla vaikuttavia tekijöitä, joissa lapsettomuus näkyy.

Itse koen määrittävimpänä tekijänä tämän huolen ja jopa pelon määrän. Olemme joutuneet pettymään niin monta kertaa, että pettymykseen ikäänkuin varautuu jatkuvasti. On vaikea uskoa, että tämä raskaus sujuu loppuun asti. Reagoin varmasti voimakkaammin näihin jokaiseen pieneenkin asiaan sydämensykkeestä istukan sijaintiin, vaikka kaikki menee niiden kanssa todennäköisesti hyvin. Varaudun jatkuvasti pahimpaan, vaikka raskausaikaan voisi suhtautua myös superoptimistisesti tyyliin "Meille tulee vauva, kuulkaa koko maailma!".

Toinen asia on se, että erotan itseni jotenkin muista raskaana olevista. Kun käyn neuvolassa tai näen kadulla naisia, joilla vatsa jo näkyy, en pidä itseäni kuuluvana samaan joukkoon. Kuvittelen tämän tapahtuneen kaikille muille näkyvästi raskaana oleville luomuna. En osaa ainakaan vielä samaistua ja olla vain raskaana. Neuvolassa ja lääkärissä aloitan lauseita "Kun tämä on hoidoilla alkanut raskaus..", vaikka he eivät ole viitanneet alullepanotapaan millään lailla. Neuvolassa ja lääkärissä olen vain raskaana oleva nainen. Itselleni en ole vain sitä.

Erotan tai paremminkin lokeroin itseni myös läheisistäkin ystävistäni, joilla on lapsia. Heidän lapsensa ovat jo isoja, suurimmalla osalla ikähaarukka ulottuu kahdesta vuodesta kymmeneen. Mieleni tekee ja olenkin toki kysynyt käytännön asioita, mutta jotenkin en halua mennä liian syvälle "Mites teillä silloin" keskusteluun. Koen vaan olevani niin eri tilanteessa. Haluaisin selkeästi käydä nämä keskustelut henkilön kanssa, jolla on lapsettomuus- ja hoitomenneisyys tai joka on samassa tilanteessa kuin me. Ja en ymmärrä tätäkään yhtään miksi. Ystäväni ovat eläneet hoitoja mukanamme, kannustaneet ja lohduttaneet. Ymmärtämättä ehkä täysin miltä tämä maailma oikeasti tuntuu, mutta omalla tavallaan kuitenkin.

Joten itseasiassa minä itse erotan ja teen rajaa muiden ja meidän lapsettomuutemme välille edelleenkin. Ihmeellistä kun sen nyt oikeastaan tajuan.

Jos taas ajattelen vaan meitä kahta tai kolmea tämän raskauden kanssa, huomaan että vain itseeni keskittyessäni lapsettomuus ei ole oikeastaan läsnä. Olen raskaana ja suunnittelemme asioita sen ympärillä. Konkreettisiin oireisiin ja raskauden etenemiseen liittyviin asioihin en varsinaisesti yhdistä lapsettomuutta. Paitsi niihin pelkoihin. Se pomppaa mukaan vain, kun katson ympärilleni ja sijoitan itseni ja raskauteni isompaan viitekehykseen, muihin raskaanaoleviin ja perheisiin. Perin kummallista ja taatusti aihe, jossa riittää vielä pureskeltavaa.

Enhän minä mitään uutta blogia vielä saa aikaiseksi. Tuo ilma kutsuu ulos, joten olen todellakin röhnöttänyt puistossa kirjapinon kanssa. Joten Almanakka ja Vilma, täällä on kyllä hamstarattu eilen kirjakaupasta tarjouspokkareita, Riku Korhosen ja Carlos Ruiz Safonin uusin sekä monisataasivuinen vauvakirja.. Kiitos taas myös kaikille ihanista kommenteista!

Ja mikä parasta. Neuvolan lääkäri soitti eilen myös veriseulan tulokset. Ei mitään hälyttävää. Joten ihme ja kumma, olemme ohittaneet yhden merkittävän rajapyykin, siis tämän ekan seulonnan, ilman minkäänlaisia ongelmia. Ensimmäinen asia koko hoitoketjun stimulaatiosta raskauden tähän vaiheeseen, jossa ei tullut uutta jännitettävää. Jihuu!

Voihan paska sanon suoraan! Valtakunnassa on itseasiassa kaikki oikein hyvin. Np-ultra ei paljastanut poimua eikä suurentunutta turvotusta, määrä oli 1,0 m. Pituutta löytyi 42 mm eli päivälleen oikea määrä. Neuvolakortissa sikiön liikkeiden määrä on ++, mutta sydämen syke vain + eli vähän, mitä sekin nyt tarkoittaa? Labratuloksia en vielä seulonnan osalta saanut. Soitto niistä tulee perässä.

Mutta sitten se MUTTA. Istukka on toistaiseksi kohdunsuun päällä osittain. Hematooma on kutistumassa ja organisoitumassa, mutta edelleen olemassa. Näiden yhteisvaikutuksesta olen kuitenkin toistaiseksi riskiraskaus. Ei golfia, ei uintia, ei liikuntaa, ei seksiä. Ihan ymmärrettävää, mutta tämän äidin psyykelle ihan katastrofaalista! Olen jo nyt kaivannut muuta liikuntaa kuin golfia ja nyt en saa tehdä edes sitä. Kävellä saan. Sairaslomaakin olisin töistä saanut, mutta enhän minä nyt ensi viikkoa sieltä viitsi pois olla. Onpahan jotain muuta tekemistä kuin pyöritellä kotona peukaloita.. Ja toimistotyö ei nyt kovinkaan fyysistä ole.

Muikun etu on tietysti tärkein ja minähän seison vaikka pari viikkoa päälläni sen vuoksi, mutta jotenkin tuntuu kohtuuttomalta olla lomalla, saamatta tehdä oman hyvinvoinnin kannalta tärkeitä asioita ulkona ihanassa säässä. Minkä ihmeen harrastuksen minä tähän kesään keksin, että pysyn järjissäni? Käsistäni olen umpitohelo, joten ei mitään askartelua tai puuhastelua pientä varten. Puutarhaa ei ole. Kotona ei ole varsinaisesti mikään rempallaan tai sisustusta vailla. Siivoaminen on ilmeisesti ainoa asia, jota voisin nyt harrastaa aamusta iltaan. Muru ainakin tykkäisi : )

Mutta miten voi olla noin erilaisia näkemyksiä lääkäreillä? Klinikan lääkärin mukaan kaikki alkoi jo olla sallittua, golf jopa hyvästä. Hän ei pitänyt istukan sijaintia riskinä. Nyt keskusäitiysneuvolassa tieto oli tämä. Ehkä kuitenkin uskon tätä neuvolan lääkäriä. He seuraavat raskauksia ja niiden riskejä, se on heidän päätyönsä. Klinikalla keskitytään saamaan aikaan raskauksia, mutta itse raskauden seuranta ei taas ole siellä keskeistä. Hmmm..

Olen muuten miettinyt, kuten moni muukin tässä kohdassa, tämän blogin kohtaloa. Tämä blogi on niin täynnä lapsettomuutta ja sen toiveen täyttymistä, että raskaudesta ja perheeksi kasvamisesta kirjoittaminen tuntuu ihan toiselta maailmalta. Vaikka tätä näemmä varjostaakin tämä pieni jatkuva pelko. Mielessäni on siis aloitella uusi raskauteen, odottamiseen ja uuteen elämäntilanteeseen keskittyvä blogi. Ilman blogia kun tuskin osaan olla. Blogin perustamisessa ja näiden yhteenlinkittämisessä onkin ihan riittävästi puuhaa seuraavalle lomapäivälle.. JOten katsotaan, missä osoitteessa ja missä muodossa tarina jatkuu tulevaisuudessa.

Tässä vaiheessa tästä matkasta iso kiitos tutuiksi tulleille kommentoijille ja muille tutuille ja anonyymeille matkalaisille. On ollut superlämmittävää saada tukea mustemmilla hetkillä ja lukea muiden kokemuksia samoista vaiheista iloissa ja suruissa. Isot isot kiitokset ja voikaa kaikki hyvin!

Tänään oli viimeinen ultra ja hematooman tarkistus klinikallamme. Kaikki oli mainiosti. Muikku oli kasvanut komeaan 3,3 sentin mittaan, hän heilutteli käsiään, niskaturvotusta ei tässä ultrassa näkynyt ja pienen pienet munuaisetkin jo pilkottivat. Hematooma on olemassa, mutta sikiöpussiin nähden litistynyt reunalle. Olo on sanoinkuvaamattoman helpottunut. Ensi viikolla toki jatketaan np-ultraa ja muuta jännäilyä, mutta yksi luku on nyt lopussa.

Meidän ei enää tarvitse tämän pienokaisen alulle saamisen kanssa käydä lapsettomuusklinikalla. Oma liikutukseni oli suuri, kun kiittelin lääkäriämme, joka pyysi pitämään yhteyttä ja ilmoittelemaan np-ultran ja rakenneultran kuulumiset. Jos seula hälyttää ensi viikolla, saan kuulemma ottaa häneen yhteyttä, vaikka hän jää lomalle. Kyllä pieni ihminen on tyytyväinen, kun lääkäri on inhimillinen ja huolehtiva. Osasinkohan edes kiittää häntä kylliksi siitä, että meillä nyt lopulta on tämä mahdollisuus.

Jos yhtään uskaltaa tässä vaiheessa vielä tehdä yhteenvetoa ja katsoa taaksepäin, niin on pakko vain todeta, että olemme tässä onnellisessa tilanteessa lopulta todella nopeasti ja rakettimaisten vaiheiden jälkeen. Jätin pillerit pois vasta kaksi vuotta sitten kesäkuussa 34-vuotiaana. Vuoden jälkeen tutkimuksiin, vuoden ja kolmen kuukauden yrittämisen jälkeen aloitimme hoidot. Kymmenen kuukauden aikana rutistimme läpi kolme Icsiä ja yhden passin. Tuloksena totaalista epätietoutta tilanteen syistä, huonolaatuisia alkioita ja pettymyksiä stimulaatioiden jälkeen, mutta kuitenkin kolme alkanutta ja kaksi keskeytynyttä raskautta. Tahti on ollut huima, ylämäet ja alamäet sen mukaisia. Tunteiden ja tilanteen käsittelyyn ei ole oikeastaan jäänyt aikaa, me olemme vain menneet asiaa täysillä eteenpäin. Se on tuntunut hyvältä, jotain on tapahtunut koko ajat. Mutta se on ollut myös äärimmäisen kuluttavaa tietenkin, enkä aina oikein vieläkään ymmärrä, millaisen myllyn olemme käyneet läpi. Meille tämä ripeä eteneminen on kuitenkin sopinut. Jos jossakin tilanteessa niin tässä voin olla kiitollinen siitä, että meillä on vakituiset hyvät työpaikat ja sellainen taloudellinen tilanne, että tämä on ollut mahdollista tehdä yksityisesti juuri näin. Monesta asiasta olemme tietenkin joutuneet tinkimään, mutta toisaalta olemme säästäneet arvokasta aikaa.

Olo on helpottunut, liikuttunut ja olen totaalisen päässä pyörälläni. Mekö oikeasti voimme onnistua tässä? Kyyneleet kohoavat joka kerta silmiini kun ajattelen tuota pientä vatsassani sinnikkäästi kasvavaa ihmisen alkua. Ne hormonit 

Nyt suuntaan juhannuksen viettoon pienen pienen Muikun kuva lompakossani tuliaisiksi molempien äidille.

Hyvää juhannusta teille muut jo tutuksi tulleet matkalaiset, bloggaajat, lasta toivovat, odottavat ja jo onnistuneet!

Kun ei olossa tapahdu kummoista suuntaan eikä toiseen, voin keskittyä pohtimaan aihetta ruoka : )

Vaikka minulla on tämä tiivis etova olo seuralaisena, en oikeastaan ole aikaisemmin huomannut mitään, mikä ei maistuisi tai mitä tekisi erityisesti mieli. Olen kiltisti kyllä ollut syömättä asioita, joita ei saa syödä, mutta esim. kotimaista sinihomejuustoa olen syönyt. Muru on pitänyt enemmän huolen, etten koske mihinkään kiellettyyn. Muuten olisin ehkä himoissani vetäissyt jo graavisiiat sun muut. Tämän asian suhteen olen jotenkin kamalan huoleton, vaikka muuten stressaan näköjään joka asiasta.

Mutta nyt kun tarkemmin pohdin, onhan tässä tullut makumieltymyksiä ja –inhokkeja sekä himoja. Himot tosin kohdistuvat käytännössä yksinomaan niihin asioihin, joita en nyt saa.

Maistuu hyvältä: jääkaappikylmät hedelmät, erityisesti tuore ananas ja omenat, uusin löytö tuoreet kirsikat, tuore leipä pelkän levitteen kanssa, uudet perunat, mustamakkara kylmällä maidolla, jäätelö. Yleensäkin näköjään kaikki kylmä ruoka.

Maistuu pahalta tai tuntuu vastenmieliseltä: valmismarinoidet ja paistetut kanat, possut ja muut lihat, paistettu lohi ihme kyllä, silli, jauheliha, leikkeleet. SUKLAA!!! Myös muut karkit.

Himottaa vietävästi vaan ei saa: sushi, kauppahallimme ihana lohiherkku, jossa kermaviili-majoneesikastikkeessa on kylmäsavulohta, sipuli ja tilliä, lurps. Se graavisiika. Paistettu halloumi-juusto.

Mietimme myös sikiöseulan ja sen seuraamuksia. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ellei seula hälytä tyyliin todennäköisyydellä 1:50 tai alle, en jatkotutkimuksiin mene. Todennäköisyys on niin pieni ja selviää myöhemmissäkin ultrissa. Toisaalta taas keskenmenon riski on jonkinmoninen ja siitä aina varoitetaan nimenomaan jos on aiempia keskenmenoja. Mutta katsotaan, tämän suhteen mieli saattaa todellakin muuttua.

Huomenna on klinikan viimeinen ultra. Toivon hurjasti, että Muikku on kasvanut reippaasti.

Muru on jotenkin ihan ilmöimäinen. Vaikka taidamme olla melkoinen pusu-pari muutenkin, hellitään meillä nyt tavallista enemmän. Meinaan myös jatkuvasti iikuttua aina siitä pienten huomaavaisten eleiden määrästä, joita kotona pyytämättä saan. Tuntuu vaan turvalliselta, kun toinen kysyy ja huolehtii. Mutta kaikista riemullisinta on nähdä toisen ilo tästä odotuksesta. Minun väsymyksestäni ja huonovointisuudestani johtuen meillä loistaa tällä hetkellä odotuksen onnea Muruni. Rakas hassuni.

”Otapas Muikku-kulta kunnon kasvuspurtti huomiseksi. Näytetään kaikille mistä kana pissii!”

En ikinä päässyt kaalilaatikkoon asti.. Väsymys ja mukavuudenhalu iskivät ja haimme jättimäisen kasan intialaista ruokaa. Mutta kyllä minä vielä sen laatikon värkkään!

Jännästi mieli alkaa askarrella seuraavan vaiheen kimpussa. Sikiöseulonnan verikokeet ovat tällä viikolla, np-ultra ensi viikolla. Olen tähän mennessä suhtautunut aika huolettomasti koko aiheeseen. Jotenkin kun tosiaan tämä mieli on ollut keskittynyt vaan koko raskauden kestämiseen eikä muihin raskauden ajan ongelmiin ollenkaan. Oikeastaan itse ultra ei pelota, totesihan klinikan lääkäri viime viikolla, että kaikki näyttää hyvältä. Tosin kyllähän parissa viikossa voi varmasti tuonkin kannalta jotakin tapahtua.

Mutta se verikoe. En löydä mistään tietoa, kasvaako riskiluku automaattisesti iän myötä, sitä kun täällä riittää. Vai tarvitaanko myös muita tekijöitä. Entä miten riskiin vaikuttaa se, että minulle on kromosomitutkimus tehty klinikalla. Ilmeisesti oman kromosomistoni tutkimuksella ei ole varsinaista yhteyttä tähän lapsen kromosomien tutkimiseen. Lisäksi pieni huoli tässä matkalla on ollut sikiön koko, joka on koko ajan ollut 2-3 päivää kestoa jäljessä.

Alan nyt konkreettisesti tajuamaan, että ei tuo 12 maagisen viikon saavuttaminen oikein mitään tämän pelkoilun kannalta tarkoita. Seuraavaksi jännitetään viikkotolkulla näitä seulontatuloksia mahdollisesti seuraavaa punktiota. Sitten rakenneutraa ja mitä sitten tuleekaan? Niin, ensi viikkoon mennessä pitäisi myös ratkaista se, haluammeko lapsivesipunktion, jos seula hälyttää. En minä vaan tiedä! Mieleni tekisi sanoa, että en halua punktiota, mutta ehkä tietämättömyys vaan jatkaa tätä pelon kierrettä. Toivon siis sydämeni pohjasta, että seula ei hälytä. Ja vielä enemmän toivon, että tämän torstain ultrassa pieni uimarimme on kasvanut normaalisti.

Milloinkohan vatsa alkaa yhtään pömpöttämään? Housut eivät juuri purista, joten mietin siksikin, kasvaako tyyppi oikeassa suhteessa.

Voi vehtaamista. Tuli nyt kirjattua taas näitä epäröiviä mietteitä, mutta kyllä täällä osataan jo fiilistelläkin. Nimiä ei ole uusia, mutta lastenhuoneen kalusteita ja muita vermeitä olen käynyt netissä kurkkimassa..

Kirjataanpas vähän faktoja. Nyt viikot 10+0. Painoa lisää alle 1 kg lähtötilanteesta. Lähtötilanne 171/62 (ei uskota neuvolan vaakaa..). Hemoglobiini viimeksi 116. Verenpaineet hyvät noin 120/75. Oireet: Edelleen jatkuva etominen, vessakäynnit minimi 4 krt yö. Siinä kaikki.

"Pistäpäs äidin maha vähän kasvamaan Muikkuseni."

Laitanpa vielä tähänkin kiitokset kaikille edelliseen viestiinä kommentoineille. Ihana oli lukea samoja ajatuksia ja kokemuksia - jälleen kerran. Ja eihän tässä minun olossani ole mitään hätää muiden pahanolon kokemuksiin verrattuna!

Mutta täällä siis astetta rauhallisempana tänään. Torstai-iltana alkoi tuon ahdistuksen ja väsymyksen päälle ruskehtava vuoto, joten soitin heti pe klinikalle ja pääsin saman tien tarkastukseen. Tämmöisinä hetkinä olen tyytyväinen, että klinikalle on vartin matka. Siellä lääkärini otti minut vastaa kesätrikoissa, koska koko porukka oli lähdössä viettämään kesäpäivää. Ja sinne tämä hermoheikko säntäsi miehen kanssa sekoittamaan aikatauluja : )

Joka tapauksessa kaikki oli hyvin. Muikku oli kasvanut kuten kuulukin, kädet ja jalat vipattivat eli sydämen lisäksi alkio oli vaihtanut jo liikekannalle. Mitään syytä vuodolle ei löytynyt, hematoomakin näytti jo liiskaantuneen kohdun seinämää vasten eikä siitä tarvitse ilmeisesti huolestua. Vielä huojentavampaa oli lääkärin toteamus, että mitään niskapoimuun viittaavaa ei näy. Tosin edelleen tämä ultralaite on melko huono ja np-ultra on sitten reilun viikon päästä, mutta jos tuo nyt lupaisi jotain hyvää. Käyn vielä kerran klinikalla ensi to tarkistuksessa, sen jälkeen olen lapsettomuusklinikkavapaa! Ihmeellistä.

Nyt tuntuu jo helpommalta olo ja uskominen. Tosin olen myös nukkunut kaksi viimeistä yötä paremmin, mikä tekee heti ihmeitä.

On myös hellyttävää, kun Muru halusi alkaa pohtimaan eilen nimiä tulevalle. Hänellekin taisi liikkeiden näkeminen olla iso virstanpylväs, lupa suunnitella asioita oikeasti. Pelleilyksihän se meni tai muussa tapauksessa lapsestamme tulee nimensä puolesta kiusattu reppana. Top 5 eilisen perusteella: Siiri Sohvaperuna, Ludvig Nakki, Kanki Taneli, Mirkku-Martta Marenki ja Heila Kaunoinen.

Mielitekoja. Kaalilaatikko. Melko perverssiä, mutta aion opetella moisen perinneruuan tänään.

"Tänään harjoitellaan kroolia Pikku-Muikkuni. Polskipas oikein lujaa."

Olemme risteilleet kotimaata pitkin poikin tämän viikon ajan. Kesän ensimmäinen lomapätkä on kääntymässä kohti ensi viikon arkea. Aktiivilomailu ei oikein tullut normaalin harrastamisen rajoissa kyseeseen, jouduin eilen jopa lopettamaan golfkierroksen kesken silkan uupumisen ja pahoinvoinnin vuoksi.

Muuten viikko on kulunut jossakin ihme kierteessä, jossa vuorottelevat pahenevat pelot, orastava onnelinen odotus ja siekailematon väsymys. Kilpirauhaslääkkeen nosto tai ihan vaan hormonit ovat saaneet aikaan sen, etten nuku öisin. Syynsä katkonaisiin uniin on myös keskimääräisellä 4-6 vessareissulla. Puuttuva uni saa minut aina, mutta erityisesti tässä räjähdysherkässä tilanteessa, kokemaan kaiken mustana. Joten väsyneenä pelkään taas täysin irrationaalisesti, että pienokainen on kuukahtanut kohtuuni. Ensi maanantain ultraan on ikuisuus. Itse hematoomaan en edelleenkään pelkää. Vaan tätä kaikkea muuta.

Kuvittelen, että tämä ympärivuorokautinen pahoinvointi ei riitä todisteeksi. Pitäisi olla ainakin jo vähän turvonnut vatsa, ollaanhan viikoilla 9+4. Tai rinnoissa tuntua jotakin. Kun vatsaa vihloo, pelkään että se on uhkaava keskenmeno. Kun sitä ei vihlo, pelkään että kohtu ei kasva, kun se ei ilmoita itsestään vihlauksina.

Pahoinvointikin on ristiriitainen juttu. Se on selkeä todiste siitä, että jotakin minussa tapahtuu. Toisaalta se on niin ärsyttävän ahdistava ja kaikki toimintoni lamaannuttava olotila, että siitä tekee mieleni valittaa. Ja valitukseen minulla ei omasta mielestäni ole oikeutta kun on tänne asti päästy ja tätä raskautta yritetty sentään aikamoisin konstein. Minun pitäisi siis kiitollisena nauttia jokaisesta tuskallisesta hetkestäni, koska tämä on sentään raskautta. Aikaisemmin tähän auttoi ruoka, nyt paha olo vaan on, teen mitä tahansa tai syön mitä tahansa. Mielikuvissa ainoa helpottava olotila olisi lilluminen viileässä vesialtaassa aamusta iltaan ja saada suuhun jääkylmiä appelsiini- ja ananasviipaleita. Meillä on kyllä amme..

Luin myös tässä pahimman väsymysahdistuksen keskellä Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivisen. Kirjan raadollinen raskauskuvaus ei nyt varsinaisesti tehnyt mieltä levollisemmaksi nykytilanteen eikä tulevan suhteen. Toisaalta en minä pelkää tulevaa, synnytyksen jälkeistä masennusta tai siihen liittyvää kykenemättömyyden tunnetta. Minä pelkään tätä nykyhetkeä, jossa mikään ei tunnu vielä kovin todelliselta. Mutta kirja, samoin kuin muiden kokemukset saivat ajattelemaan sitä neuvolapsykologia. Ehkä tästä keskenmenopelosta olisi hyvä mennä puhumaan, vaikka siinä vaiheessa kun ajan todennäköisesti saisin, olisi tilanne jo rauhoittunut tasaisemman odotuksen tai lopetuksen suhteen.

Mielessän olen edelleen jossakin välitilassa. En vielä varsinaisesti raskaana. On aika kuluttavaa aloittaa jokainen lause "Jos tämä jatkuu loppuun asti, xxx". Mutta kun en uskalla enkä osaa muuta niin elän tässä jos ja sitten kun maailmassa.

Tai tottakai minä hetkittäin, todennäköisesti jopa suurimman osan ajasta suunnittelen tulevaa ja iloitsen tästä nykyhetkestä. Nämä pelot ja epätietoisuuden ajatukset vaan saava helposti yliotteen, vaikka ne olisivat olleet vain pieniä ajatuksen sivupolkuja alkuun.

Mutta raskaana täällä ollaan. Henkisesti huterasti, muuten varmaan ihan tukevasti. Tuleva maanantai on minulle itselleni käänteentekevä hetki. Silloin on jo 11 viikko alkamassa ja JOS kaikki näyttää normaalilta, alan ehkä hetkittäin uskoa, että niin voi myös olla. Toisaalta on myös helpottavaa, että ensi viikosta käynnistyy seulontojen, neuvolaputken, julkisen puolen hematooman seuranta ja NP-ultrat ynnä muut. Tuntuu, että olen niin tukevasti syynissä, että sitten niitä kaipaamiani vahvistusviestejä on tulossa riittävän tiheästi. Hyvässä tai huonossa.

Kun lääkäriltä sain kerran luvan varata neuvolan, varasin ja sain ajan heti seuraavalle päivälle. Eilen olin sitten topakan, asiantuntevan neuvolantädin syynättävänä. Oli hyvin kummallista, että hän piti minua ihan aikuisten oikeasti raskaana olevana, kertoi milloin liikkeet alkavat, mitä tutkimuksia milläkin viikolla, mittasi, punnitsi ja keskusteli. Hirmuinen nippu tietoa kotiin ja vino pino labralähetteitä. En voinut kuin todeta, että tuntuu kuin seuraisin jollekin muulle tapahtuvia asioita. En todellakaan osaa hahmottaa, että pääsisin np-ultraan, rakenneultraan tai joutuisin miettimään, missä asennossa on helpoin nukkua viimeisillä viikoilla. Mutta on se hyvä, että ajattelee minun puolestani ja pitää kaikkia noita asioita mahdollisena.

Sain neuvolapsykologin numeron, jos tuntuu, että haluan keskustella vielä aiheesta. Sanoin, että mahdollisesti haluan, mutta en minä nyt kuitenkaan tiedä mistä keskustelisin.

Hemoglobiini oli laskenut 116:sta, joka kyllä tuntuu olossa, kun normaalisti arvoni ovat olleet 135-140 kieppeillä. Mustamakkarakuurille määrättiin, kun rautaa ei saa vielä näillä viikoilla syödä. Verenpaineet ja pissahommelit olivat sen sijaan mallillaan. Neuvolakorttiin kirjattiin komeasti reilult kaksi kiloa enemmän painoa kuin oma vaaka näytti. Olihan siinä lukemia itselle sulateltavaksi. Näin se naisellinen turhamaisuuskin nosti päätään.

Olen nyt sitten tuplasyynissä. Ainakin kerran vielä klinikalle hematooman seurantaan. Neuvolapuolella np-ultra meni lääkärin konsultaatioksi juuri hematooman vuoksi. On se hyvä, että pidetään huolto. Voin mennä kuin lastu laineilla ja toivoa, että Muikku pysyy matkassa.

Kiitos taas tsempityksestä kaikin tavoin. Kun on saanut kannustusta ja kuullut taas monia tarinoita, on kiva tulla kertomaan kerrankin hyviä uutisia.

Ultrassa näkyi kasvanut ötökkä, jolla oli suuri sykkivä sydän, reikä päässä (tulee selkeästi jo vanhempiinsa) ja kokoa juuri niin kuin viikoille 8+1 kuuluukin, siis noin 15,6 mm. Tai no, vastaa ilmeisesti 8+0, mutta tässä vaiheessa heittoa on jo mittauksen vuoksi. Lääkärin kommentit olivat ensimmäistä kertaa puhtaasti toiveikkaita. Itkuhan siinä tuli meille molemmille. Ja miten noin pienellä voi olla jo pienen pienet sätkivät käsien ja jalkojen alut!

Hematooma on toki olemassa eikä ole oikeastaan pienentynyt, mutta ei myöskään kasvanut. Sitä seurataan edelleen, mutta riski ainakin sen puhkeamisesta on kai merkittävästi pienempi sitä mukaa kun alkio kasvaa ja peittoaa hematooman koollaan. Toki, jos hematooma kasvaa ja vuoto tulee istukasta, saattaa se edelleen merkitä ongelmia alkiolle. Seuranta jatkuu nyt kahden viikon välein.

Mutta nyt keskitymme oleelliseen. Tilanne on hyvä. Saan varata neuvolan. Neuvolan! Minä! Olen todellakin keskittynyt niin tähän raskaaksi tulemiseen ja pysymiseen, etten tiedä yhtään, mitä nyt tapahtuu. Mitä neuvolassa tapahtuu, miksi sinne edes mennään.

Tekeminen on rajoitettua, yhdyntää saa kokeilla varovasti. Rauhallisesti pitää ottaa. No, tässä jatkuvassa matkapahoinvoinnissa ei kyllä ole tehnyt mieli hirveästi rehkiäkään.

En vieläkään uskalla ajatella kovin pitkälle, mutta olen hurjan paljon levollisempi. Mitä tahansa voi edelleen sattua ja tässä on monta isoa etappia ylitettävänä. Jos seuraavassa ultrassa on kaikki edelleen hyvin, alan kutsua itseäni raskaana olevaksi. Alan myös ehkä suunnitella tulevaa ja miettiä, mitä tarkoittaa, että minusta tulee äiti.

Muru on jo ajatuksissa paljon pidemmällä. Hän miettii auton vaihtoa ja sisustaa lastenhuonetta. Se kaikki hänelle suotakoon. On elänyt niin voimakkaasti mukana, pyrkien peittämään osan omasta pelostaan, että olisi vahvana minun tukenani.

Kummallista. Mieli tekee irrottaa jalat kuitenkin pikkaisen jo irti maasta. Mutta viimeisen kahden vuoden pettymykset ovat opettaneet jotenkin, että sitä ei vaan ihan uskalla. Mutta onhan tässä aikaa siihenkin.

Hauskaa työpäivää mahassani sinullekin Muikku!

Huomenna ratkeaa taas niin paljon. Veitsi kurkulla tässä odotellaan. Samalla toiveikkaana, mutta hyvin hyvin realistisena. Vuotoja ei edelleenkään. Etova olo jatkuu, voimattomuus ja jatkuva hengaästyminen on uusi seuralainen, verenpaineet on alhaalla ja vessassa käyn keskimäärin 3-4 kertaa yössä. Ja minkä määrän päivällä! Jos nämä eivät ole raskausoireita, on se kyllä julmaa julmaa pilaa omalta kropalta. Mutta huomenna on taas elämällä uusi suunta viikoksi tai seuraavaksi seitsemäksi kuukaudeksi.

Viikonloppu mökillä helteessä oli sekin erikoinen. Olo lämmössä ja auringossa ei vaan ole hyvä. Tässä olossa viileä 18-20 astetta tuntuu riittävän kesältä. Toisaalta mökkisaunaan ja veneretkille sai jätettyä suurempia murheita.

Jotenkin tässä odottamisen kirjaamisessa olen sivuuttanut sen, että onhan tässä eletty täysillä kaikesta muusta kivasta nauttien. Kiikarissa on kaksi rivaria. Toinen iso pommi hyvällä paikalla, josta saisi massivisella remontilla vaikka loppuelämän kodin. Toinen pienempi uusi ja moderni rivari, jossa jokainen kaakeli ja tapetti on meidän makumme mukaan valmiina. Kaksi täysin erilaista vaihtoehtoa. Toivon tosiaan, että etenemme aiheen kanssa muussakin tapauksessa kuin siksi, että meitä on mahdollisesti joskus kolme.

Olemme myös tavanneet ystäviä ja olleet avoimia tämän tilanteen suhteen. Kaikki eivät ehkä tilanteen stressaavuutta edelleenkään ymmärrä, mutta on jotenkin lohdullista, että niin moni on kuitenkin hengessä mukana. Muruni esimiehestä ja hänen perheestään lähtien. Olemme tainneet antaa aika vahvasti omalle ystäväpiirillemme kasvot lapsettomuudelle. Eikä se kaduta, elämäähän tämä on.

Lempilajini golf ei sekään suju tässä olotilassa. Säälittävä mailan nosto ja reipas lyönti tuntuu ylivoimaiselta urheilusuoritukselta tällä hetkellä. Koominen olotila sekin aktiiviselle lenkkeilijälle, hiihtäjälle ja jumppaajalle. No, muutapa en saa kyllä puuhatakaan toistaiseksi.
'

Voi hyvänen aika, ole hengissä pieni sitkeä alku!

Lisäys 2.6 klo 8.00
Aamulla valkovuoto rusehtavaa, mukana siis aavistus verestä. Mieliala laski, tietenkin. Seuraavat kahdeksan tuntia tuntuvat taas pidemmiltä. Mikähän meitä odottaa?

Kun ei voi kun odottaa, on ollut aikaa taas ajatella muutakin kuin oireita.

Olen pyörittänyt parina päivänä mielessäni kysymystä, miksi haluan ja haluamme lasta. Tässä yrittämisen ja hoitojen kierteessä ajatus on kadonnut jonnekin, kun toiveesta on tullut pelkkää munasolujen ja siittiöiden määrään ja laatuun, jakaantumiseen ja kiinnittymiseen liittyvää suorittamista. Pakonomaista. Sitä keskittyy vain niin raskaaksi tulemisessa onnistumiseen, että isompi kuvio katoaa jonnekin.

Ja nyt tuntuu, etten osaa vastata enää koko kysymykseen. ”Tuntuu luonnollisesta vaihtoehdolta kasvaa perheeksi”. ”Haluan kokoa äitiyden”. ”Haluan nähdä meidän elämämme yhdessä jatkuvan pienessä ihmisessä”. ”Minusta vaan tuntuu siltä”. Kaikki tuntuvat ajateltuina, sanottuna ja sanoina nähtynä todellisilta latteuksilta. Se on totinen tosi, että minä haluan meistä perheen ja haluan kokoa äitiyden. Löytää sitä kautta jotakin uutta merkitystä elämään. Mutta jotenkin näin sanottuna mikään ei tunnu riittävältä perusteelta sille, miksi haluamme kiduttaa itseämme tässä yrittämisessä. Se on tunne ja asia, joka vaan on olemassa. Mutta pitäisikö tätä haluta jotenkin enemmän, pystyä sanomaan se paremmin, että tämä kaikki tuntuisi tämän vaivan ja kärsimyksen arvoiselta. Ei varmaan pitäisi haluta enemmän, halu ja toive on aitoa. Mutta koko asian todellinen merkitys on kadonnut jonnekin huolivuoren kätköihin. Minä vaan suoritan ja toivon, että joskus saamme vastauksen kysymykseen miksi.

Muuten ei mitään uutta. Keikun pahan olon mainingeissa, mutta olo ei ole edelleenkään mitenkään ”raskaana oleva”. Pelkään alkion hiljaista kuolemaa niin paljon, että se salpaa välillä hengityksen. Painajaiset ovat hellittäneet, olen saanut nukutuksi. Yritän pinnistellä ja löytää uskoa itsestäni.

Olen nähnyt tällä viikolla samaa toistuvaa painajaista. Unessa herään ja menen vessaan, jossa alkaa valtava vuoto ja hyytyneet pallerot. Totean unessa tyynesti Murulle, että nyt se taas menee kesken. Herään ja suuntaan vessaan tarkistamaan tilanteen. Jo kolmena yönä peräkkäin.

Vaikka tilanne on nyt stabiili, vuotoja eikä pahoja kipuja ole ollut, en osaa pitää itseäni raskaana olevana. Oletan koko ajan, että alkio kuolee edelleen kohtuun jostakin syystä. Kai pidän sitä pientä alkion kasvun viivästymistä jo hälyttävänä merkkinä, vaikka koon heittelyväli on plus miinus viisi päivää.

Yli 90 % niistä raskauksista, joissa syke on kuultu, jatkuu loppuun asti. Meillä prosentit eivät ole tuota luokkaa johtuen näistä aikaisemmista komplikaatioista. Joten odotan ja odotan. Jos pääsemme seuraavasta erästä taas jatkoon, milloinkahan alan ajatella itseäni raskaana olevaksi? On kuitenkin helpompi varautua keskenmenoon, jos ei ole ihan vielä lopullisesti livahtanut ”raskaana” puolelle. Outoa.

En osaa sanoa oireiden vahvistumisesta tai lieventymisestäkään mitään. Etova olo on jatkuva seuralainen. Napostelu on lempipuuhaani. Väsyttää järkyttävän paljon, mutta väsyttää tuo öinen heräilykin. Vähintään tunnin päiväunet ovat rutiinia. Pissattaa ehkä enemmän. Lämpö ei mitenkään nousussa. Rinnoissa tai nänneissä saattaa tuntua jotain, jos oikein rutistelee  . Tietenkin täällä jatkuvasti pahimpaan varautuneena toivoo vaan enemmän oireita, jos se jotenkin todistaisi, että olen ”enemmän” raskaana.

Vanhemmille on kerrottu. He ovat ihmeissään kun haluaisivat iloita, mutta emme anna siihen oikein lupaa.

Moni asia ei ole pelottanut niin paljon kuin lääkäri tänään.

Positiiviset asiat. Alkion sydän sykki ja koko oli kasvanut. Vastasi tänään 7+0 päivänä kokoa 6+4, mutta tuo saattaa olla kuulemma vain heittoa mittauksessa. Hematooma oli aavistuksen pienempi. Hyvää on myös se, että hematooma tuskin tulee asettumaan istukan alle.

Huonot asiat. Hematooma on edelleen iso, isompi kuin alkio eli 1,7 x 3,6 cm. Se sijaitsee kohdunsuulla ja voi aiheuttaa vuodon. Rajusti vuotaessaan voi vetää alkion mukaansa. Jos hematooman aiheuttaja on toimintahäiriö istukassa, tulee se automaattisesti aiheuttamaan keskenmenon jossain vaiheessa.

Lääkäri oli positiivisempi, mutta on silti asenteeltaan kovin pessimistinen, ei mitenkään kannustava. Ehkä jollekin muulle olisi, mutta meidän tapauksessamme ei, koska meillä on jo näitä keskenmenoja. En oikein ymmärrä tätä pessimistisyyttä, koska aikaisemmissa keskenmenoissa tilanne on ollut hyvin toisenlainen. Tosin istukan kehityshäiriö selittäisi ne kaikki. Mutta ehkä on parempi olla realisti kuin ylioptimisti vaikeassa tilaneessa. Turha toivokin voi kääntyä entistä rankemmaksi pettymykseksi.

Kaikki rehkiminen, liikunta ja seksi on kielletty. Tulemme perumaan matkan. Saamme perustellusti lääkärintodistuksen. Toivottavasti saamme rahat takaisin vakuutuksesta.

Klinikalla odottaessamme törmäsimme ensimmäistä kertaa tuttuun, joiden hoidoista emme tienneet. Eivätkä he meidän. Melko erikoinen tilanne. Mietin pitäisikö ottaa yhteyttä.

Nyt taas odotellaan. Ensi tiistaina tarkastetaan tilanne seuraavan kerran. Ellei tule sitä ennen lähtöä sairaalaan.

Olen ja olemme hitusen helpottuneempia, mutta edelleen kovin kovin kaukana onnellisista odottajista.

Mikään vaihe meidän lapsitoiveen aikana ei ole ollut niin raskas kuin viimeinen viikko. Näennäisesti kaikki on mennyt tilanteeseen nähden hyvin. Ei yhtään uutta vuotoa, ei kipuja. Mutta mieli on koko ajan herkistynyt ihan jokaiseen vatsan tuntemukseen, joka ikinen vessakäynti pelottaa. Herään öisin tarkastamaan, olenko vuotanut sänkyyn. Muru säpsähtää öisin jokaista ylimääräistä liikahdusta, herättää ja kysyy, onko kaikki ok. Olen niin jännittynyt ja väsynyt, etten oikein edes ymmärrä. Vaikka olemme viettäneet aikaa ystävien kanssa, harrastaen ja töissä normaalisti toimien, tuntuu kuin suurin osa henkisestä kapasiteetista olisi kääntynyt sisäänpäin antureiksi tunnustelemaan kehon jokaista liikahdusta. Ei ehkä tämäkään olotila tee hyvää itse raskaudelle.

Mahdollinen menettäminen tuntuu vaan tällä kertaa niin suurelta, suuremmalta kuin aikaisemmin. Me näimme jo jotain elävää.

Ultra on tänään. Olemme miettineet kovasti, mitä siltä toivomme ja mitä kysymme. Jos tilanne on edelleen epäselvä ja vakava yritämme hienovaraisesti pyytää lähetettä sairaalaan. Klinikan ultra on niin huonoresoluutioinen, että siitä ei voi päätellä oikein mitään siitä, missä hematooma sijaitsee, miten istukka on kasvanut jne. Emme haluaisi loukata lääkäriämme, mutta eikö ole perusteltua pyytää lähetettä jatkotutkimuksiin jos diagnoosi on edelleen ”uhkaava keskenmeno” ja meidänkin historian jälkeen kaikki lisätieto vähintäänkin rauhoittaa.

Toinen kysymys lääkärille liittyy matkustamiseen. Olemme lähdössä reissuun 7. päivä kesäkuuta ja jos tilanne on edelleen sama, en halua lähteä ulkomaille stressaamaan ja odottamaan, milloin jotakin vakavaa tapahtuu ja olen mahdollisesti kaukana sairaalasta. Joten kysymme myös, onko mahdollista saada lääkärintodistus vakuutusyhtiötä varten, jotta saamme edes jotakin korvauksia matkasta. Tosin luulen, että jos tilanne ei ole yhtään rauhoittunut, matkustusta ja lentämistä ei suositella. On sitten tullut sekin piste vastaan, etten ole ryntäämässä matkalle vaikka pää kainalossa. Yleensä minua ei saa pidettyä poissa reissuista sitten millään.

Sanoinkin muuten väärin viimeksi tuosta kohdun muodosta. Selkeästi olen ollut niin paniikissa lääkärissä, että muistin osan asioista väärin. Väärän muotoinen olikin ollut ruskuaispussi, mikä kai on vielä huonompi tilanne. Se ei ollut ollut riittävän ”pinkeä”. Mitä sekin nyt tarkoittaa..

Mutta tänään olemme viisaampia. Työpäivän verran odotettavaa.

Hyvin levätty yö tekee ihmeitä. Tuntuu, että tätä odottamista jaksaa taas hieman paremmin. Mieli on jopa toiveikas. Mitä tahansa tapahtuukin, eilen sykki sydän!
Ajattelimme, että jos tilanne vielä maanantain ultrassa on epäselvä, pyydämme lähetteen sairaalaan uhkaavan keskenmenon perusteella. Sairaalan laitteilla on kuitenkin mahdollista nähdä, missä hematooma on kiinni ja mitä se yleensäkin ennustaa. Se tietenkin nuo lääkäriä vaivanneet kohdun "muotoseikat".

Side on matkassa koko ajan, suurimman osan jo valmiina housuissa. Olen varautunut seuraavaan kipukohtaukseen ja hematooman uudelleen puhkeamiseen. Olen valmistautunut lähtemään tarvittaessa sairaalaan. Olen valmistautunut vain odottamaan.

Jatkuva paha olo vahvistaa ainakin tällä hetkellä tunnetta, että olen ainakin vielä raskaana. Voin mielelläni vielä pahemmin pahoin, jos se auttaa raskautta jatkumaan.

Oikeastaan halusin tänään tulla kirjoittamaan siitä, että vaikka tässä meidän tarinassamme välillä dramaattiset käänteet ovat seuranneet toisiaan ja helppoja ja yksiselitteisiä tilanteita ei ole ollut, ei tilanteemme ole kuitenkaan mitenkään spesiaali tai "suurempi kuin muilla". Tarkoitan sitä, että pohjimmiltaan jokaisen parin kokema keskenmeno, tuulimuna, kohdunulkoinen tai muu ikävä tilanne raskauden alkuvaiheessa on yhtenevä. Jokaisessa on pohjalla pelko, pettymys, suru ja alkaneen elämän menetys. Meillä tätä käydään vain vähän pidemmän kaavan kautta aina johonkin lopputulokseen.

En oikein oisaa selittää, miksi tuntuu tärkeältä sanoa, ehkä siksi että kuitenkin kirjoitan tänne paljon ja saan paljon kommentteja yhtä tuskallisssa tilanteissa olleilta. En kuvittele meidän kokemuksiamme suuremmiksi. Meitä ihan liian monia yhdistää valtava pelko ja pelko menetyksestä.

Kiitos ihanat ihmiset kommenteista, positiivista tarinoista, laulun sanoista, linkeistä ja infosta. Kyynel on tullut täällä silmään lukiessa. Miten se vertaistuki voikaan oikeasti merkata niin paljon! Käyn vielä tarkemmin kommentoimassa tuolla kommentit puolella, kun ehdin lukea linkitkin huolellisesti ja saan vähän hengähdettyä. Moni teistä on kommentoinut asioita, joihin haluan palata.

Mutta nyt on pakko purkaa vaan tämänhetkinen tilanne. Olemme taas aivan käsittämättömässä pattitilanteessa. Varasin kuitenkin eilen iltapäivällä lääkärin, koska kivut jatkuivat, mutta vuoto hiipui. Sain ajan onneksi heti tälle aamulle. Menimme lääkäriin ajatukselle, että se ainakin voi varmistua, jos jotain on tullut pois tai ruskuaispussissa ei ole mitään. Muun osalta tiesimme, että luvassa on todella vaan odottelua.

Kerroin lääkärille tilanteen. Ultrassa kohdussa näkyi ensimmäisenä jättimäinen hematooma, joka selittää vuodon ja kivun. Sen vieressä, väärän muotoisena on ruskuaispussi, jossa on oikeankokoinen, viikoja vastaava alkio ja syke!!! Hitto, se syke näkyi sillä surkealla ultrallakin.

Mutta sykkeestä ei kyllä iloittu. Hematooma on tosiaan iso, 3 cm ja jostain syystä ruskuaispussi ei ollut säännöllinen, samoin ei kohtukaan. Tätä lääkäri piti erittäin huonona merkkinä. Hematooma voi johtua istukan vuotamisesta tai jonkun pienen verisuonen vioittumisesta. Jos vuodon aiheuttaa istukka, se viittaa häiriöön istukan rakenteessa ja toiminnassa.

En olisi kuitenkaan kuvitellut, että päädyn lääkärillä tilanteeseen, jossa minusta löytyy elävä alkio, mutta samalla puhutaan jo kaavinnasta. Kaavinta on kuulemma tässä tapauksessa tarpeen, koska nyt pitää selvittää sikiön PDA (siis joku kudosrakenne, perimä jne. ) perusteellisesti. Olenhan jo "melkein" kolmen keskenmenon nainen.

Mutta mitä hemmettiä tässä nyt tehdään. Odotetaan sikiön automaattista kuolemaa? Iloitaanko edes hetkeä elävästä alkiosta? Kirotaan lääkäri, joka ei antanut toivoa?

Ei rajua liikuntaa, ei seksiä. Golfia sen sijaan leppoisan liikunnan ja muuhun keskittymisen merkeissä. Näin määräsi lääkäri.

Oli tilanne miten toivoton tahansa minä toivon pienen läpättävän sydämeni pohjasta, että se hematooma ymmärtää kuihtua pikkuhiljaa itsestään.

Maanantaina katsotaan taas. Jos sikiön tila on huonontunut, on ensi viikolla vuorossa suoraan sairaala. Enää ei kuulemma pallotella. Melko reilua.

En uskonut, että joutuisimme epätietoisempaan tai raastavampaan tilanteeseen kuin talvella. Jouduimme. Jos ei itkettäisi, melkein jo naurattaisi.

”Taistele pieni.”

Keskenmeno on tosiasia. Juuri kun sain eilen todettua, että olen sopeutunut odottamiseen, tilanne otti itselleen uuden suunnan. Lähdimme pyörälenkille. Rantakahvilassa jäätelönsyönnin aikaan iski järkyttävä viiltokipu vatsaan. Menin vessan ja arvasin jo mennessäni, että vuoto alkoi. Alkoihan se runsastuen loppuiltaan. Kivut välillä hellittivät, välillä pahenivat. Edes istumaan en pystynyt ja pyöräillä piti kotiin seisaallaan. Hullu näky sekin. Yöllä itkin itseäni uneen kivun ja edelleen jatkuvan pahanolon yhteisvaikutuksesta. Tänä aamuna vessanpönttöön laskeutui tumman verinen säännöllinen möykky. Alkio. Luulisin.

Tämä oli sitten tässä. Olen taas rauhallisena töissä. Tukka on föönattu, puna on poskilla ja silmätkään eivät ole turvoksissa. Neebu, sanoit että olen niin jalat maassa näiden asioiden kanssa. Tässä vaiheessa taas olen. Eilen illalla olin hysteerinen, itkevä ja koko elämään vittuuntunut. Mutta kuten eilen sanoin, 23 kuukautta on opettanut jotain. Ilo onnistumisesta ei siivitä taivaisiin. Suru pettymyksestä ei syökse pahimpaan helvettiin. Kaikkeen tottuu. Tai turtuu.

Oikea sana kuvaamaan tunnetta on väsynyt. Olen väsynyt tähän jatkuvaan epätietoisuuteen, jatkuvaan odottamiseen, jatkuvaan tunteiden vuoristorataan. Kaikista eniten olen väsynyt siihen, että kukaan ei osaa kertoa millään lailla, mistä tämä johtuu.

Toistan sadannen kerran. Meidät on tutkittu joka kantilta. Kaikki arvot ovat normaalit, elämäntavoista tai mistään ympäristötekijästä ei löydy selittävää tekijää. Tuotamme ideaalin määrän munasoluja, ne hedelmöittyvät edes jotenkin, aina päästään siirtoon, raskaus alkaa helposti. Tukostaipumus tai kromosomit eivät selitä keskenmenoja. Eikä myöskään kilpirauhasen vajaatoiminta, koska arvot ovat kunnossa, samoin hormonitasot ja kiinnittyminen tapahtuu. Kukaan ei osaa vastata miksi. Pienikin vastaus kysymykseen miksi helpottaisi asian työstämistä, ymmärtämistä.

Klinikalla on edelleen aika ma. Varhaisraskauden ultra vaihtui tyhjentymisen tarkastukseen. Ja PAS:n suunnitteluun. Liukuhihnalta tänne vaan keskenmenoja kiitos.

Elämä on kuitenkin suhteellista. Viime viikolla omanikäinen tuttavamme, kahden pienen lapsen isä päätyi itsemurhaan. Toissa päivänä perhetutultamme löytyi yhtä aikaa kolme aivokasvainta, joita ei voi leikata. Meidän elämässämme tämä kipu on pahinta. Se lamaannuttaa ja riistää kerta toisensa jälkeen tulevaisuuden unelmat. Mutta siihen ei kuole.

Olisi kiva kuulla, jos siellä jossain on joku, joka vielä kolmannen, tai neljännen tai viidennen keskenmenon jälkeen on onnistunut tulemaan kestävästi raskaaksi.

Kiitokset, kun olette taas jaksaneet kannustaa ja kertoa tarinoita, miten asiat ovat menneet.

Anonyymi, kehottelit menemään kipin kapin ultraan. Niin minäkin viime viikolla paniikissa ajattelin, mutta kun vuoto loppui jäin vain seurailemaan asiaa. Ja tulimme siihen tulokseen, että ei se lääkärin aikaistus tässä vaiheessa ratkaise välttämättä mitään. Sykettä ei vielä varmuudella voi näkyä ja päätöstä keskeytyksestä ei tehtäisi heti vaan meidän kokemuksen mukaan tilannetta seurattaisiin. Joten joutuisimme joka tapauksessa odottamaan samassa tilanteessa, ehkä jopa vielä epätietoisempina.

Mama, tuo odottaminen kuulostaa niin tutulta. Samoin se, että jotain järkevää pystytään sanomaan ehkä vasta viikolla 7. Tuo talven epätietoisuus osoitti, että meidän klinikallamme ei ehkä ole maailman tarkin ultra, joten sekin vaikuttaa juuri tähän, milloin he suostuvat katsomaan.

Olin jo kovin rauhallinen. Johan tässä on 23 kuukautta toivottu, petytty, pelätty ja odotettu, joten ehkä viikon vielä kestää.

Eilen tilanne taas kuitenkin muuttui, kun paperiin tuli pyyhittäessä uutta ruskeaa vuotoa. Mitään ei vuoda selkeästi ulos asti, mutta paperi oli ruskeanpunainen. Mieliala vaihtui taas hetkessä toivosta epätoivoon. Ja nyt taas rauhallisuuteen. Yritän hokea itselleni, että tässä ei voi kuin odottaa. Mikäli tällä viikolla ei ilmaannu uusia vuotoja, odotamme tämän viikon. Mikäli vuotoja taas tulee, yritän saada lääkäriaikaa perjantaille.

Tuntuu kummalliselta. Olen raskaana, mutta en tiedä onko sisälläni jotain elävää vai kasvunsa lopettanut alkio, joka pysyy jälleen tiukasti kiinni. Tekisi mieli iloita, mutta jalat ovat kertakaikkisen tiukasti maassa kiinni. Ensi maanantai näyttää suunnan.

Vuoto loppui kuin seinään tiistai-iltana. Eilen ei mitään. Tänään 5+3 samoja järkyttäviä vatsakramppeja ja aavistus jotakin punertavan ruskeaa valkovuodon seassa. Paha olo jatkuu voimakkaana, ilman oksennusta. Muita oireita vatsan tuntemusten lisäksi ei ollenkaan.

Kiitos tuhannesti kannustuksesta. Tiedän, että vuoto voi olla vaaratonta, sitä esiintyy ilmeisesti lähes puolella hoitojen yhteydessä.

Mutta vuoto pelottaa. Vuoto on muuttanut raskaudesta innostuneen mielen taas omaan napaan tuijottavaksi jännittäjäksi, joka vehtaa vain sitä, mitä housuihin lorahtaa. Tätä pelkoa ei vaan pääse pakoon. Se asettui tukevasti olkapäälle. Vuoto merkitsi viimeksi pahaa.

Tein eilen raskaustestinkin. Turhaan tietenkin, vahva plussa.

En osaa sanoa mitään järkevää, koska inhoan itseäni tällaisena. Pelkään, enkä pääse asian ylitse. Odotan koko ajan pahinta tapahtuvaksi, vaikka mahdollisuus onnelliseen jatkoon on olemassa. Uskalsin eilen hetken jo huoahtaa ja sitten tänään kivut ja aavistus uudesta vuodosta.

Uskaltaisinko nauttia? Olen kuitenkin toistaiseksi raskaana.

Rakastan sinua jo suojelevan leijonaemon lailla
vaikka olet vasta itu, pieni herneenverson alku,
vatsaani nipistävä tähdenlento.

Kävin jo mielessäni läpi ensimmäisen hymyn,
kolmipyöräisellä ajon ja rippijuhlat.
Ylpeät äiti ja isä pienokaisestaan.

Toivon ja pettymyksen rajamailla olen takertunut mihin vaan,
jotta olisit enemmän totta kuin pelkoni ja vatsani kipu.
Jospa itsepäisen luonteen uusi alku on itsepäinen sekin.
Kasvukipuja jo kohdussa.
Ympäristöään uhmaten,
kasvamassa maailmaan omalla tavallaan.

Odottaminen sai tänään, hyvän aamun ja ajatusten jälkeen, uuden käänteen.

Verta. Pönttöön. Paljon. Yhtäkkiä, ilman varoitusta. Ilman tiputtelua.

Olen yksin kotona. Olo on täysin turta. Täysin turta.

Onko tämä todellakin kolmas keskenmeno? Onko tämä todellakin keskenmeno?? Varoittamatta.

Mitä ihmettä elämä yrittää tällä kaikella minulle kertoa.

Eihän tällaista vaan jaksa. Tämä on lähellä helvettiä. Toivoiden, pettymysten, kivun, surun ja vihan vuoristorata. Jos kärsimys valmistaa ihmistä johonkin, minä en ymmärrä mihin.

Plussasta on tullut minulle pahin painajainen. Plussa ei ole vielä mitään. Sen jälkeen mitataan sisu, piina ja kestävyys. Ja minä en juuri nyt kestä tätä!!

Irtiotto ystävien kanssa teki hyvää. Kaupunki oli kaunis ja keväisen kolea. Kuljeskeltiin, shoppailtiin, syötiin ja höpöteltiin. Mitä parasta irtiottoa omista ajatuksista ja tästä odottamisesta. Pahoinvointi velloi välillä, mutta siitä selvittiin napostelemalla. Lugesteronin jättäminen ei ole aiheuttanut vuotoja. Vatsaa vihloo välillä kovasti. Kaikki on hyvin samoin kuin koko tuloksen vahvistumisen jälkeen. Mikään oire ei ole vahvistunut, ei tunnu mitenkään erityisen raskaana olevalta.

Olin tänään haastattelussa. Tehtävä olisi mielenkiintoinen haaste kaikin puolin. Se ratkeaa tällä viikolla. MInun on pakko kertoa silloin raskaudesta ja se jää siihen. Toivon, että raskaus jatkuu enkä kertoisi asiaa turhaan.

Päiviä on kai nyt 5+1. Niin vähän ja niitä tulee edelleen hitaasti. Ultraan on vielä 13 päivää - ikuisuus.

Muuta ei oikein kuulu. Tekisi niin paljon mieli mennä asioiden edelle, mutta en vaan kerta kaikkiaan uskalla.

"Parin päivän päästä sydämesi alkaa lyödä. Alkaahan?

Täällä on hyperaktiivinen olo. Olen tosiaan lääkärin suosituksesta puolitoistakertaistanut tyroksiiniannoksen heti plussan selvittyä, ja se kyllä nostaa vireystasoa. Uni ei meinaa tulla ja aamullakin olen tikkana pystyssä. Joten alkuraskauden väsymyksestä ei tietoakaan. Toivottavasti annoksen nosto on kuitenkin hyvä asia sikiön kannalta.

Ultraan on edelleen ikuisuus. Päivät eivät kulu, vaikka ne toisaalta kuluvat siivillä. Tänään lähden ystävieni kanssa pikkupikku kaupunkilomalle Riikaan. Mielessä häivähti jo lentämisen vaikutus, mutta nyt kyllä annan jokaiselle asialle mahdollisuutta pelotella minua. Parin päivän etäisyys ja eri ympäristö tekee hyvää. Mukaan on pakattu myös siteitä. Niin se vaan menee.

Tuntuu, että asiat tapahtuvat ryppäissä. Hain ennen plussaa uutta työpaikkaa, oman alani opetustehtävää isossa hyvässä oppilaitoksessa. Monipuolista ja vaihtelevaa, haastavaa työtä. Vaihdoin työpaikkaa vuosi sitten, mutta taloudellinen tilanne on muuttanut merkittävästi työnkuvaa ja työhön liittyvien hankkeiden käynnistymistä täällä nykyisessä. Eikä epävarmuuskaan kivalta tunnu. Olen pitkään ajatellut, että oman alani opena olisi hyvä olla. Pitkät kesälomat golffarille = ) , monipuolisuutta, kansainvälisyyttä ja syy pysyä kehityksessä mukana. Tiistaina on haastattelu. En tietenkään ottaisi työtä vastaan raskauden jatkuessa. Mutta ajattelen nyt niin, että huonojenkin uutisten edessä syksyllä olisi mahdollisuus uuteen alkuun. Olen aika luottavainen paikan suhteen. Katsotaan, mitä elämä nyt kokonaisuutena antaa.

Olo ei ole kerta kaikkiaan yhtään raskaana oleva. Neebu, kommentoit, että oireesi ovat ihan erilaiset kuin edellisessä, keskenmenneessä raskaudessa. Täällä taas kovin samanlaiset, ehkä astetta lievemmät. Pieni kuvotus ei kerta kaikkiaan tunnu raskaudelta. Vatsan epämääräiset nipistelyt voisivat olla mitä vaan. 4+4 on päivinä vähän, mutta kuinka paljon näihin päiviin on mahtunutkaan ajatuksia! Onhan siellä kaikki hyvin?

”Kunpa voisin jo suukottaa sinua poskelle pieni. ”

4+2. Se on niin vähän. Harva tietää edes noilla päivillä vielä olevansa raskaana ja minä olen iloinnut, huolehtinut, murehtinut, toivonut ja unelmoitu jo lähes viikon. Ajan kulku on selvästi hidastunut, uusia päiviä ei meinaa kertyä millään.

Oireet eivät ole muuttuneet. Tasainen matkapahoinvointia muistuttava kuvotus yllättää päivän mittaan, muutama finni on poskessa ja vatsaa vihloo. Kai olisin tyytyväisempi, jos saisin kaikki klassiset oireet kipeistä rinnoista selkeään lämmönnousuun ja oksentamiseen. Teatraalisesti, mutta tukevan tuntuisemmin.

Ihmeellistä on onnistumisen matematiikka. Olen syönyt samat Multitabs -raskausvitamiinit ja Efamol-öljykapselit, piikitellyt samat määrät hormonia ja ICSI:kin oli jo tuttu. No, alla tietysti pitkä kaava. Alkion laadussa ei merkittäviä eroja. Olen syönyt ja juonut samoin, urheillut ja elänyt arkea samoin. Limakalvo vain muutaman millin paksumpi. Kaikki kuten ennenkin, mutta kaikki oli kuitenkin toisin. Tulos.

Tänään jätän Lugesteronit. Pelottaa. Entä jos keltarauhashormonin tuotanto ei riitä? Entä jos alkaa tiputelu. Viimeksi sitä jatkettiin lopullisille viikoille asti.

Olen myös surullinen ystäväni puolesta. Hänelle tulos oli nega samaan aikaan kuin meille plussa. Tärkeä tukeni ja kohtalotoverini, jonka toivetta on kestänyt vielä pidempään kuin meillä. He ovat vasta hoitojen kynnyksellä. Rakas ystävä elää mukanani täysillä, iloiten ja tsempaten, mutta tiedän, että pienenä pistona tämä meidän tilanteemme sinne sydämeen sattuu. Miten osaisin olla ja lohduttaa, sanoa, että saat olla juuri niin rikki tai iloinen kuin haluat.

Kävin virallisessa veritestissä. Hcg arvo oli tänään, 12 päivää siirrosta, 428!! Se pieni puree minua tällä hetkellä (vielä ainakin..) tosi lujaa. Ihanaa. Ihmeellistä.

Mutta hetkinen. Heti se tulee. Pelko. Onko arvo jopa liian suuri näille viikoille? Tammikuussa epäiltiin sivulauseessa rypäleraskautta. Sen selkein merkki on liian korkea hcg-arvo viikkoihin nähden.

Voi hyvänen aika tätä ilon ja pelon vuoristorataa.

Ultra varattu viikolle 22, kolmen viikon päähän. Odottavan aika on taas niin pitkä.

Se on plussa. Menetin eilen hermoni ja turhauduin epätietoisuuteen. Päätimme yhdessä, että testataan, koska kyllä testi jo näillä päivillä jotain oikeaa suuntaa antaa. Ja oireet ovat jatkuneet. Lähinnä se etova olo, itkuherkkyys ja maha "kutina".

Se oli heti selkeä plussa. Emme olleet kumpikaan oikeastaan yllättyneitä. Tuijotimme testiä sanattomina. Ei hysteeriä riemunkiljahduksia, ei tuuletusta, ei yhtään ääneen lausuttua toivetta muuttuvasta elämästä, vaikka tietoa on sulateltu nyt vuorokausi.

Minuun on siirretty neljä alkiota. Tai viisi, koska yhdellä kertaa kaksi. Olen tullut nyt kolme kertaa raskaaksi. Raskautumisprosentti on siis huikeat 75%. MUTTA olen ollut toistaiseksi erittäin huono säilymään raskaana. Mielessä on päällimmäisenä tammikuun epätietoiset viikot. En tiedä, miten jaksaisin saman uudelleen.

Nostin kilpirauhaslääkkeen annostuksen puolitoistakertaiseksi. Tiputteluvuotoa ei ole ollut yhtään. Huomenna on hcg:n mittaus lukuina. Tuntuu sekin vähän hölmöltä, johan tässä on nähty, ettei luvuilla ole oikein merkitystä. Plussa on vahva ja hcg arvokin varmaan kohtalainen, koska se näkyi jo nyt testissä.

Tottakai olen ihan suunnattoman iloinen. Mutta ilo on syvällä piilossa huolen alla ja säilyy siellä vielä pitkään.

" Sinä pienen pieni. Pidä tiukasti kiinni. Kasva ja voimistu. "

Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Vatsa nippailee, välillä olo on etova. Olen käynyt aurinkoisella lenkillä ja käynyt hyvän keskustelun yhtäaikaa piinailevan ystäväni kanssa. Vain Murun tuki toiselta puolelta Eurooppaa puuttuu. Mutta näin yksinkin rauhassa on mennyt hyvin.

Mutta jotenkin nyt. Yksin sohvhalla omien ajatusten kanssa odottaminen näyttää taas tutut pahimmat puolensa. Olen ollut muutaman päivän niin toiveikas. Olen halunnut uskoa oireiden tarkoittavan juuri sitä itseään. Vaikka tiedän Lugejen sivuvaikutuksetja tunnen tutut loppukierron oireet, haluan niiden tarkoittavan jotain muuta. Mutta en kuitenkaan uskalla uskoa. Olen jo nyt sanonut liikaa, kun olen edes hetkittäin kuvitellut oireiden merkitsevän jotain. Sitä jotenkin pelkää, että ääneen lausuttu epäily vie jotakin pois. Ainakin sitä tuntee itsensä tyhmäksi, jos antautuu kuvittelemaan oireista jotain ja tulos onkin se tuttu. Nyt tulos tuntuu tutulta, usko on rapissut jonnekin tuosta noin vaan. Ai miksi, no siksi että voimani tunnossa tein raskaustestin. En ole ikinä tehnyt raskaustestiä viittä päivää ennen todellista päivää!! Eikä tietenkään olisi pitänyt, tätä siitä saa. Epäonnistumisen kokemuksen jo nyt.

Miksi ihminen ei opi? Miksi en vain osaa olla ja odottaa rauhassa. Johan tämä sujui niin hyvin.

On ollut ihana liihotella jostakin kummunneesta uskossa onnistumisesta koko tämän hoitokierron ajan. Ihan kuin olisimme aloittaneet alusta. Mutta nyt tässä ahdistuneen epätietoisena odottaessa tunne on tuttuakin tutumpi. Emme me, miksi ei, miksi kaikki muut, mutta emme me. Sekaisin toivo, pelko, katkeruus, kateus, hämmennys, turtumus, ilo, pettymys, rauha ja raivo.

Jos tästä vapusta nyt selvitään niin sitten alkaakin olla jo todellisen testin aika. Onneksi saan tukeni ja turvani huomenna kotiin.

Mitä siellä vatsassa tapahtuu?

Kirjaanpa ylös näitä piinailun puolivälin tuntemuksia. Joita ei oikeastaan ole. Satunnaisia nippailuja vatsassa, muutama ohimenevä etomisen tunne, herkistymistä ja pienestä tirautettuja kyyneleitä. Kaikki voi tulkitaan raskausoireeksi, Lugesteronin aikaansaannoksiksi tai normaaleiksi loppukierron tuntemuksiksi. Etomistakin on ilmaantunut oikeastaan silloin, kun verensokeri on alhaalla, joten ei mitenkään normaalista poikkeavaa.

Noin tuhannennen kerran voin todeta, että tästä ei voi päätellä mitään suuntaan tai toiseen. Raskausoireita ei pitäisi vielä edes olla.

Olen onnistunut olemaan yllättävän rauhallinen, eikä odottavan aika ole ollut edes pitkä. Välillä uskon vahvasti raskauden mahdollisuuteen, välillä tuskailen jo valmiiksi pettymystä ja mietin, milloin jaksamme seuraavan PAS:n. Mielessä asia siis on. Tasaisesti taustalla.

Kuusi yötä viralliseen testiin. Aion testata kyllä jo su itse. Haluan taas asennoitua johonkin suuntaan, kun menen klinikalle testiin ja kuulemaan tuloksen.

Olethan siellä pieni?

Muru lähti aamulla reissuun kuudeksi päiväksi. Minulla on paljon paljon aikaa pyöriskellä yksin kotona, tuijotella erkkeristä aurinkoon ja tunnustella, tuntuuko olossa jotakin.

Olo on oikeastaan mitä mainioin. Olen toipunut punktiosta hyvin. Uskaltauduin jo eilen ja uudelleen tänään salille ja golfaamaan. Ei liian rajuja liikkeitä, mutta olen tältä osin yrittänyt "elää normaalisti". Vatsaa ei turvota. Mutta tänään on ollut hurjia vihlaisuja. Ei yhteydessä mihinkään liikkeeseen. Voisin sanoa, että alavatsassa tuntuu kuin istuisi puukon päälle. Ihmettelen hieman. Aikaisemmin alkaneissa pikaraskauksissa ennen testiä on tuntunut mukavia lempeitä nippailuja. Ei todellakaan tämmöisiä kramppimaisia rajuja tuntemuksia. Hieman pelottaa, mutta yritän nyt vaan ajatella, että kaikki voi kuulua tässä vaiheessa kuvioon hyvässä ja huonossa.

Nyt videovuokraamoon. Väliin ilta yksin vaahtiksia nautiskellen ja aivotonta hömppää tuijotellen on vaan niin tarpeen sekin.

Kiitos taas ihana toivotuksista, voi kun tarrasukat olisivat tosiaan tiukasti matkassa!

Murulleni alkionsiirto kohtuun kokretisoi selkeästi mahdollisuuden lapsettomuuden päättymiseen. Murun käytös tietyllä tapaa muuttuu joka kerta, kun matkalainen on siirretty mukaan. Nyt vatsa saa pehmeitä puheita, muru tarkkailee heti mitä saan syödä ja mitä en ja rasitanko itseäni liikaa. Myös pyykit menevät narulle nurisematta, ilman minun apuani. Yleensä kun meillä monet kotihommat tehdään yhdessä.

Se on ihanaa ja liikuttavaa. Tämä piina-aika eletään vähän kuin ruusunpunaisissa ”jos” unelmissa. Ehkä Murulle, ja varmaan miehille yleensä, on helpompi osoittaa sitä huomiota, omia toiveita ja mukana elämistä tässä vaiheessa, kun jotakin todellista on tapahtumassa. Toki voisin sanoa, että enemmän minä sitä tukea kaipaisin niissä pahimmissa pettymyksen syövereissä kun nyt. Ja tällä en tarkoita, etteikö hän olisi täysillä mukana muulloinkin. Mutta käytöksessä on liikuttava ero.

Unohdin tänä aamuna heti Lugesteronit. Ei muuta kuin pitkältä työmatkalta takaisin kotiin ja myöhästyminen 20 minuuttia. Toistaiseksi näennäisen rento otteeni ei anna kuitenkaan myöten jättää unohtuneen lääkkeen ottamista alkuiltaan.

Ja kirjataanpa tälle päivälle vielä siirron aikainen limakalvon paksuus, reippaat 12,8 mm. Sinne olisi niin mukavan pehmeä napata kiinni ja köllähtää kasvamaan. Anna mennä pikku soluryhmämme! Tarraa täysillä, saat puraista kuinka lujaa tahansa.

Pieni, täydellisen kaunis nelisoluinen top-alkio! Hyvänen aika, olemme onnistuneet saamaan aikaseksi yhden loistavanlaatuisen alkion. Se tuntuu voitolta, vaikka ei takaa mitään. Viisi perushyvää alkiota meni pakkaseen. Sekin tuntuu voitolta, kun tietää että seuraavaksi ei ole luvassa ainakaan kokonaista stimulaatiota.

Hullua ajaa kaupunkiin ruokatunnilla ”hoitamaan asioita”, vastaanottamaan pieni solumöykky sisään kasvamaan. Ihan kuin käväisisin ohimennen pankissa.

Pitkä kaava sopii lääkärin mukaan minulle. Oman minimaalisesti, mutta riittävästi oikkuilevan hormonitoiminnan vaikutus saatiin ainakin osittain nollattua ja lähtökohtia näin parannettua.

Olo on riemukas juuri nyt. Koko maailma ja sen mahdollisuudet ovat edessä. Nautin niistä niin kauan, kunnes pelot ja jännitys astuvat taas mukaan kuvaan.

Uskoimme kiltisti lääkärin ja biologin suositusta yhden alkion siirrosta laadun ollessa parempi kuin aikaisemmin. Tulen kuulemma helposti raskaaksi, joten ei kannata ottaa riskejä. Mikä vitsi : ) Mutta totta sikäli, että kahdesta osittain pieleen menneestä stimulaatiosta ei niin hyvillä soluilla olen todellakin tullut raskaaksi. Ongelma on ollut solujen laatu ja määrä, ei raskauden alkaminen tai toisinsanoen kiinnittyminen.

Ei Zumenonia, ei kortisonia. Kortisonin merkitystä itse mietin edelleen, viimeksi alkaneessa raskaudessa se oli tukena, joten sitä ajattelee raskauden johtuneen tietenkin juuri siitä. Toisaalta olen äärimmäisen iloinen, että tukilääkkeitä tarvitaan nyt vähemmän. Mitä ”luomumpi” sen parempi.

Klinikalla oli naispari punktiossa. Oikeastaan aika jännä ajatella, että tämä hoidolla alkuun saatettava lapsi ei ole heille hoito sanan varsinaisessa merkityksessä vaan ainoa, normaali keino saada yhteinen lapsi.

Kiinnity. Kasva. Vahvistu. Kasva rakkaaksi toivotuksi lapseksi.

Kiitos tsempityksistä ja jo kyselyistäkin! : )

Punktio onnellisesti, mutta kivuliaasti takana. Toimenpide oli tällä kertaa huomattavasti kipeämpi, samoin särky toimenpiteen jälkeen. Vuosin runsaasti koko illan ja tänä aamulla sisuksistani plumpsahti ulos puolen kämmenen kokoinen verihyytymä. Taisi pieni suoni puhjeta operaatiossa, siitä vuoto. Mutta kunnialla kaikkinensa homma meni ja näin vuorokausi jälkeenpäin homman on jo unohtanut. Tulin tänään jo töihin, kun kotona pötköttely ei kerta kaikkiaan kiinnosta.

Sitten tulos. Löytyi 20 munarakkulaa, joista 14 munasolua, osa raakoja. Tähän aamuun mennessä hedelmöittyneitä oli 8. Laadusta ei vielä tiedä mitään. Mutta uskoisin ja toivoisin niin kovin, että tuosta määrästä selviää siirrettäväksi edes yksi. Pikaisesti keskustelimme lääkärin kanssa, montako siirretään. Avoimeksi jäi, yksi tai kaksi. Lääkäri ei kieltänyt kahta, mutta sovimme että arvioidaan tilanne laadun mukaan. Jos jostain syystä saisimme tällä kertaa superlaatuisia alkioita, voisin suostua yhden siirtoon, muuten toivomme kyllä kahta. Jatkon riskejä kun ei oikein edelleenkään osaa tässä vaiheessa arvioida..

Luottobiologini klinikalta oli juuri soittanut, ehkä hän kertoo vielä tarkemmin, mitä soluille kuuluu.

Huomenna siis siirto. Kysyin jo kortisonin käytöstä. Lääkärin mukaan sitä ei tarvita, mutta itsellä on mielessä, entä jos sittenkin. Kun viimeisessä hoidossa oli kuitenkin mukana, vaikkei raskaus nyt välttämättä siitä syystä alkanutkaan. Tuo kortisonin käyttö on vielä niin ristiriitainen juttu klinikoidenkin kesken, etten tiedä mitä siitä ajatella. Kysynpä vielä kuitenkin.

Illalla hoivasin itseäni katsomalla Vicky Christina Barcelonan. Javier Bardem, nam. Woody Allenin tyyli, hmmm…

Voi rakkaat solumme. Pitäkää toisistanne. Jakaantukaa kauniisti. Olkaa huomenna siirtolaatuisia.

Päivä on ollut aurinkoisen hilpeä. Löysimme sellaisen mahdollisen asunnon, joka voisi olla kotimme, jos meitä olisi kolme. Kaukana, mutta 120 neliötä kahdessa tasossa. Neljä huonetta ja keittiö väljästi. Ikkunat ja iso terassi ja parveke hyvään suuntaan. Lähellä metsän polut ristiin rastiin ja järvenranta. Luksusta, mutta haaveena tarpeellinen. Tässäkin pärjätään, mutta taas on aika, kun on ihana antaa ajatuksen lentää. Huomenna kohdtaan totuus, mutta tänään voi vielä uskoa kaikkeen.

Käyn edelleen jatkuvaa kamppailua itseni kanssa ajatuksen voimasta tässä asiassa.

"Positiivista ajattelua voisi hyvällä syyllä nimittää ilmaiseksi huviksi. Se ei tarjoa ulkopuolista pelastusta elämän kärsimyksestä, ei myöskään taloudellisesta ahdingosta. Se ei poista epäoikeudenmukaisuutta maailmasta eikä ongelmia. Mutta se auttaa selviytymään."

- Pekka Hämäläinen

Auttaako se tosiaan? Kasvattaako positiivinen ajattelu parempilaatuisia munasoluja. Vai onko se vain keino selittää maailmaa romahduttavakin asia hyväksi? Jos kärsii, eikö kärsimys ole oikeutettua vai pitääkö aina löytää "bright side of life"? Tsemppaan tällä pohdinnallani itseäni kohtaamaan mahdollisen pettymyksen.

13 tuntia punktioon. Voisikohan rukouksella vielä vaikuttaa?

Joutsenet on niin kaunis Tee. Kun itseltä loppuvat sanat, on helpottavaa löytää jotain, joka kuvastaa omia tunteita.

Ja tiedän, että olen näissä pohdinnoissani välillä liian ankara ja analyyttinen itseäni kohtaan. Jotenkin on vaan niin hirveän suuri tarve yrittää olla ”oikein” tämän asian kanssa. Kun kuvittelen, että oma ajattelu jotenkin vaikuttaa tähän onnistumiseen, soimaan itseäni kaikesta negatiivisesta ei-reippaasta käytöksestä : )

Mutta tänään oli kontrolliultra. Vatsassa on reipas paine, kadulla ei kyllä tarvitse liian tarmokkaasti kävellä. Oikealla folleja näkyi tänään jopa 9 ja vasemmalla ehkä 6. Mutta edelleen oman lääkärin lomaillessa, ihan tarkkaa informaatiota emme tältä eri tavoin asioita kertovalta lääkäriltä saaneet. Molemmilla puolilla on kuitenkin myös useita sen kokoisia folleja, että niiden solut eivät tule olemaan kypsiä vielä maanantaina. Jos lähemmäs 10 kypsää munasolua löytyisi, uskoisin että sieltä joku sentään jaksaa jakaantua ja päästään siirtoon.

Maanantai on nyt sitten the day. Jännittää, koska silloin joudumme taas kohtaamaan todellisuuden laadun ja siirtomahdollisuuden suhteen.

Ai niin, limakalvo oli kasvanut hienosti. Tarkoittaa sitä, että Zumenoneja ei tässä kierrossa tarvita. Olen iloinen edes hieman vähemmästä lääkekuormituksesta.

Muru prosessoi asiaa pohtimalla taas käytännön asioita. Vaihtaisimmeko asunnon ja auton. Hänen tapansa toivoa on suunnitella tulevia käytännön asioita. Hyvä niin.

Toivon viikonloppuun aurinkoa, että voin lenkittää itseäni lempeästi kevätsäässä kävellen.

Tänään on vaan sellainen päivä, että aihe kokonaisuudessa on päälle hyökkäävä musta peikko. Mitään erityistä ei ole tapahtunut. Vatsassa tuntuu sopivaa vihlontaa. Täysi virtsarakko saa olon tuntumaan täydeltä muutenkin. Seksi on poissa kuvioista, kun "tökkiminen" sattuu. Myös juoksulenkki alkoi olla eilen jo sen tuntuista, että tajusin lopettaa. Kaikki siis kasvatusrintamalla hyvin.

Mutta. Keskustelupalstoilta plussien kautta poistuvat tutut, blogeissa lisääntyvät uutiset ja live-elämän kuulumiset ovat tänään arkoja paikkoja uutisten toisaalta riemullisesta ja toivoantavasta merkityksestä huolimatta. Kateus ei ole se tunne näihin liittyen tänään. Tänään tuntuu siltä, että olen maailman ainoa epäonnistuneesta hoidosta toiseen kulkeva reilusti päälle kolmekymppinen. Ainoa lapsettomaksi "tuomittu", ainoa joka jumittaa tässä aiheessa kuukaudesta toiseen. Ehkä tämä on psyykkausta ensi viikkoon, en luo liikoja toiveita. En tiedä.

Olen väsynyt kertomaan töissä valkoisia valheita miksi ravaan lääkärillä. Ehkä siellä moni jo arvaakin. Olen valitettavasti myös väsynyt lapsellisten ystävien kannustukseen "kyllä teidän aika vielä tulee", "onneksi teidän elämässä on niin paljon muuta hyvää". Miksi ihmeessä ne sanat eivät lohduta, kun niillä kuitenkin tarkoitetaan aidosti hyvää? En ole jaksanut vastata tänään kahdelle ystävälle, koska en jaksa puhua tästä aiheesta. Millaista käytöstä on toimia näin, vaikka toiset osoittavat huolta ja kiinnostusta meidän tilannettamme kohtaan?

Ei tunnu missään. Olen matkalla taas. Olen matkalla sinne. Olen matkalla takaisin sinne, minne kerran toivotit minut. Kun minulta viedään kaikki, autan kantamaan. Kevyesti nousee askel. Autan kantamaan, ja kun lopulta kaadun, teen sen näyttävästi. Näin Minä Vihellän Matkallani. Näin Minä Vihellän Matkallani. Jos sen on oltava niin, olkoon sitten niin."

Terhi Kokkosen kirkkaan kuulas ääni ja Scandinavian Music Group lohduttavat hieman.

Sydänjää, meillä kokeiltiin molempia vaihtoehtoja varmuuden vuoksi ja siinä "kokeilussa" sitten selvisi, että ivf:llä meidän solut eivät hedelmöity. Syytä ei kyllä tiedetä. Kromosomitkin kun on tutkittu. IVF on yleensä se ensimmäinen vaihtoehto ellei siittiöissä ole jotain vikaa. Silloin taas päädytään käsittääkseni icsiin helpommin. Ja tietysti myös siinä vaiheessa, jos ivf ei tuo tulosta. Meille biologi suositteli ivf:ää ensisijaisesti, koska se on solujen kannalta lempeämpi vaihtoehto, niitä käsitellään vähemmän. Mutta meillä se ei siis toiminut, siitä icsi nyt. Tosin lääkäri ilmeisesti haluaisi tehdä vielä ivf-kokeilun parilla solulla. Itse en tiedä, uskallanko uhrata yhtään solua enää kokeiluun. Klinikan kanssa varmasti voi keskustella vaihtoehdoista. Oma käsitykseni on kuitenkin se, ettei icsiä kannata automaatisesti tehdä, ellei ole joku syy epäillä ivf:n epäonnistumista.

Huomasin muuten, että olen lakannut laskemasta kierron päiviä. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten tässä pitkässä kaavassa kiertopäivät lasketaan, joten olen autuaallisen pihalla siitä, mikä päivä nyt on menossa ja mikä päivä punktio tulee olemaan. Kuukautisista on ehkä neljä viikkoa.. Luulen, että ensi viikosta alkaen osaan kuitenkin laskea piinapäiviä.

Kuulin tänään uutisia tuttavapariskunnasta, jotka yrittivät aktiivisesti lasta vuosia (myös hoidoilla) ja luopuivat jo lähes viisi vuotta sitten toivosta ja yrittämisestä. Nyt heillä on tulossa lapsi, luomuna. Ihmeitä näköjään tapahtuu. Tämä on ensimmäinen raskausuutinen lähes kahteen vuoteen, kun en tunne pientäkään kateuden pistosta rinnassa. Ihmeellistä sekin. Jotenkin uutinen antoi toivoa.

Oli taivaallista nukkua normaali yö ilman hikiheräämisiä! Vaihtarioireet taisivat hellittää täsmälleen eilen. No, tilalle sain kyllä viikonloppuun sumuteltavan Synarelan, joka näköjään alusta alkaen kutittaa nenää ja maistuu kissanpissille.

Kiitos tsempityksistä! IVF-mama, olet aivan oikeassa tuon määrän suhteen, sitä pidetään varmaan oikein hyvänä. Tämä oma pelokkuuteni määrän suhteen juontaa omiin kokemuksiin ja viime syksyyn. Siksi en osaa ideaalimäärästä oikein iloita. Syksyllä eka stimulaatio meni täysin poskelleen, follit kasvoivat holtittomasti ja lopulta noin 10-12 kerätystä kypsiä ja elinkelpoisia oli vain yksi. Toisessa stimulaatiossa määrä oli suunnilleen tuo sama noin 10-12, mutta puolet laitettiin ivf:ään, joka epäonnistui joten määrä väheni saman tien radikaalisti. Toinen viisikko tai kuusikko päätyi icsi:in ja lopulta pakkaseen saatiin tuoresiirron lisäksi kolme. Pakkasesta selvisi kaksi, joista alkoi kesken mennyt raskaus.. Eli olen käynyt läpi tien, jossa laatu ja määrä on karsiintunut rajusti hyvästä alkutilanteesta huolimatta. Jotenkin sitä silloin vaan ajattelee, että mitä enemmän, sen enemmän mitä valita. Vaikka toisaalta tiedän hyvin, että määrillä 15+ alkaa karsintaa laadun suhteen tapahtua.

Mutta näillä mennään. Tärkeintä ja ainoa asia mitä toivomme olisi edes muutama kohtuullisen laatuinen alkio, että päästän edes siirtoon asti. Toki pakkaseen olisi ihana saada jotain.

Hip hei, entisen kotikaupunkin seura voitti jääkiekon Suomen Mestaruuden. Näin se urheilu välillä kasvattaa kollektiivista kotiseuturakkautta. Hyvä Jyppi!

Kiitos Puuhis Lugejen korvausvinkistä, sehän kuulostaa hyvältä jos löytyy täysin korvattava vastaava tuote!

Pääsiäisen lumiloma oli ihana katkaisu arkeen. Operaatio ”munitaan taas” oli kuitenkin vahvasti mielessä, koska vaihdevuosioireiden kuumat aallot senkun jatkuvat. Viimeiset kolme ja puoli viikkoa olen herännyt siis keskimääräin 2-3 kertaa yössä kuumuuteen, jota ei pääse pakoon. Nukun alasti, ilman peittoa ja piehtaroiden..

Kaksi viikkoa on vaivannut ripuli, pääsiäisen aikaan myös paha olo, heikotus ja oksentelu. Pidän oireita edelleen vatsapöpönä, mutta Muru oli huolissaan jo hyperstimulaatiosta. On palpoitu vatsaa, kuunneltu keuhkoja ja mitattu verenpainetta. Tulos edelleen sitkeä lievä vatsatauti. Mutta muutaman kerran kyllä kieltämättä nielaisin itsekin tyhjää, kun luin ennen punktiota ilmenevän hyperstimulaation oireista (oksentelu, hengenahdistus, vatsakipu jne. ).

Summa summarum. Olo ei ole ollut kaksinen viime aikoina, vaikka tässä on lomailtu ja vietetty kaikin puolin laatuaikaa.

Tänään sitten vihdoin ja viimein oli ensimmäinen ultra, jossa katsottiin mitä mahassa kasvaa. Oma lääkärin oli lomalla, joten olimme toisella kokeneella naislääkärillä. Miten voikin olla niin isoja eroja lääkäreiden tavassa käydä läpi ja kertoa asioita. Oma lääkärini puhuu koko ajan tehdessään mitä tapahtuu ja häneltä olemme aina saaneet hoitosuunnitelman päivitettynä munarakkuloiden määrällä ja tarkalla koolla, seuraavat etapit jne. Tämä lääkäri oli pitkään pitkään hiljaa ja totesi lopulta, että kaikki on hyvin ja noin 10 munarakkulaa kasvaa katso vaikka itse. Ja se oli siinä. Kysyimme kokovaihtelusta, määrän merkityksestä jne. Vastaukset olivat ympäripyöreitä. Kaikki on varmasti siis oikein hyvin, noin 10 pikkaisen eriparisen kokoista rakkulaa on kasvamassa. Koot olivat 8-13 mm. Limakalvo ilmeisesti ok. Pe vielä uusi ultra, jossa päätetään lopullinen punktiopäivä. Se osuu todennäköisesti ensi maanantaille tai tiistaille. Siihen asti jatketaan Puregonia samalla 150 iu annoksella ja mukaan vielä Synarela sumutteet, etteivät rakkulat puhkeile ennen aikojaan.

En tiedä mitä pitäisi ajatella. Kaikki on varmaan ihan ok. Kai minä olisin vaan taas toivonut 15 tasakokoista mollukkaa, että olisin ollut tyytyväinen. Pelottaakin, jos pienet eivät ehdi kypsyä. Nyt on taas tosi kyseessä, muistan kuinka ahdistunut olin viimeksi kun rakkuloiden määrä putosi, osa ei hedelmöittynyt ja vielä osa lopetti jakaantumisenkin.

Reipas itkuinen keskustelukin saatiin lääkärin jälkeen aikaan, kun jouduimme pohtimaan punktiopäivän aikatauluja. Murun työ nyt vaan sattuu olemaan sellainen, että se vaatii välillä hieman enemmän järjestelyjä näiden asioiden vuoksi ja aina järjestelyt eivät ole edes mahdollisia. Minä reagoin tietysti kiukulla ”sinä ja sinun työsi aina”, vaikka tiedän tasan tarkkaan, miksi työaikataulujen sovittaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin minulla. Tiedän myös, ettei kyseessä ole se, etteikö Muru haluaisi olla täysillä mukana joka käänteessä. Hänen tapansa käsitellä asiaa oli vain lähteä purkamaan ongelmaa ja minä halusin nähdä sen kritiikkinä tätä asiaa kohtaan. Jotenkin vaan päädyn olemaan marttyyri ja väärinymmärretty tässä projektissa, joka on molemmille yhteinen, tasavertainen ja rankka. Kärsin itse suunnattomasti siitä, etten osaa suhtautua asioihin rakentavasti ja positiivisesti vaan tämä paljastaa päivän päivän jälkeen minun huonoimmat puoleni. Tiedän, että minulla on oikeus purkaa turhautumista ja pahaa oloa aihetta kohtaa täkkäkin lailla, mutta hitto soikoon kun en haluaisi. Minulle itselleni lapsettomuuden nurjin ja kurjin puoli edelleenkin on kohdata nämä omassa luonteessani näkyvät ”käytöshäiriöt”, jotka eivät ole edes varsinaista lapsettomuuden kokemusta vaan sen seurausta.

Vaara kuitenkin toistaiseksi ohi ja nyt vaan pidetään peukkuja, että kymmenen munista on matkassa vielä perjantainakin, sopivan kokoisina. Lääkekattokin taitaa tulla tämän päivän apteekkireissulla täyteen. Kai se on positiivista.

Lennähdän pikapuoliin Lappiin lumilomailemaan. Ihanaa. Laukkuun on pakattu Puregon resepteineen.

Hieman huolestuttaa tämä verenvuoto. Ei nyt enää varsinaisesti vuoda, la ja su olivat pahimmat. Mietin kuitenkin sitä, että jos nyt loputkin limakalvon rippeet ovat haihtuneet, ehtiikö tässä kasvattaa kunnon limakalvoa ennen siirtoa. Se olisikin uusi ongelma, jos liian ohut limakalvo estäisi kiinnitymisen. Enkä oikein kaipaa tähän yhtään uusia ongelmia.. No, toivottavasti jo Puregon ja viimeistään jossain vaiheessa alkavat Luget hoitavat homman. Niin, pyysin lääkäriltä tähän hoitoon takaisin Lugesteronit. En halua leikkiä sillä Crinonella enää, vaikka sen laittaminen onkin mukavampaa. Mutta kun jotenkin yhdistän sen jatkuvan siirron jälkeisen tiputtelun juuri Crinoneen. Ja kun se jää elimistöön niin kokkareiseksi mönjäksi. Toisaalta kärsin hyvin lievästä pähkinäallergiasta, mutta toivon, ettei tuo Lugesteronin määrä mitään vaikuta. Kyllähän tässä osaa pähkinöistä popsitaankin ja pähkinäöljyssä paistelen ruokaa.

Mutta ei ole oikein mikään taas tässä hommassa helppoa ja täysin ongelmatonta.

No niin, huomisesta asti alkakaapas mollukkani kasvamaan kauniisti, tasaisesti, säännöllisesti ja oikea-aikaisesti. Aika paljon toiveita parille solulle.

Hämmästykseni oli aamulla suuri, kun pönttöön holahti kunnolla verta. Ihan kuin kuukautiset ilman kiinteämpää materiaalia. Mistä ihmeestä ja miksi se nyt tulee? Toissa päivänä ultrassa limakalvo oli ohut 2-3 mm eli ihan kuten kierron alussa pari päivää vuodon loppumisen jälkeen kuuluukin. JA nyt ihan kuin alkaisi uudet kuukautiset. Ihmetyttää, sapettaa ja pikkaisen pelottaakin. Onko kroppani keksinyt uusia metkuja tämän kaiken muun lisäksi vai onko tämä vaan Procrenin aiheuttamia sivuoireita.. Pitää varmaan pirauttaa klinikalle ma.

Muuten alan olla kurkkuani myöten täynnä tätä vaihdevuositouhua. Perun puheeni siitä, ettei tämä vaikuttaisi mielialaan. Olen ajoittain kuin demonin riivaama. Kiukuttelen ja tiuskin ilman pienintäkään syytä, leikin marttyyriä ja osoitan mieltäni. Jokainen sekunti tajuan oman typerän käytökseni, mutta en osaa sanojani ajoissa perua. Muru rakkaani on joutunut koville. En jaksaisi koko ajan pyytää anteeksi ja sanoa "nämä hormonit tekee tämän.." Eikä se varmaan pidä edes paikkaansa, ei ne nyt tätä kaikkea saa aikaan. Riidellä ja kiukutella parisuhteessa toki saa ja pitääkin, mutta että nämä minun viime viikkoiset mielialavaihteluni tulevat ilman minkäänlaista järjellistä perustetta. Eilen kiukuttelin mm. siitä, että Muruni ei ollut tajunnut mennä automaattisesti Hulluille päiville ja soittaa sieltä, tarvitsenko minä jotain. Toinen äärimmäinen aihe oli se, että hän oli tilannut lempiruokaani ystäväporukkamme kokoontumiseen kysymättä minulta haluanko juuri sillä hetkellä sitä ruokaa, jota aina kyseisestä ravintolasta tilaan. Selitykseksi todettakoon, että hän oli nimenomaan ajatellut minun parastani, kerrankin hän "ajattelee ja toimii" puolestani. Ja mitä minä teen, totean marttyyrinä että hän ei ajattele, mitä minä oikeasti haluaisin. Voi hyvää päivää, voisiko joku nyt takoa järkeä tähän hormonihöyryiseen päähän!!

Onneksi piikitykset alkavat ti. Jos sen jälkeen ei ala tämä psykopaattimurhaajaa lähentelevä mieliala kohentua, nostan kädet pystyyn ja totean: "minusta tuli tälläinen".

Ehkä tämä kaikki on kipuilua ja pelkoa tulevasta. Jännittää, miten tällä kertaa käy. No, kolmen viikon kuluttua minulla on toivottavasti jonkinlainen solupallero kasvamassa sisälläni. Sitten se jännitys vasta alkaakin.

Lepotilassa on munasarjat, kohtu ja mieli. Nyt on vihdoinkin tosiaan nollatila elimistössä ja tänään laskimme lääkärin kanssa, milloin piikitetään ja milloin punktioidaan. Ensi keskiviikkona alkaa piitiys ja punktioon tähdätään tiistain 21.4 tietämillä. Tämä tarkoittaa sitä, että ensi viikon Lapin lomalla meidän mökin jääkaapissa on Puregonit ja minä joudun hieman selittelemään seurueellemme omaa "ruokavaliotani".

Mutta on niin ihanaa päästä asioissa taas eteenpäin. Tässä vaiheessa kaikki tuntuu taas uudelta ja mahdolliselta. Pelkään ensimmäistä ultraa ja sen mahdollisia huonoja uutisia sollujen laadusta tai määrästä, mutta sinne on vielä pitkä pitkä aika.

Olen seurannut mielenkiinnolla keskustelua miesten siittiöiden DNA-fragmentaatiotestista (vai miten se nyt meni..). Kun tässä on jo kaikki mahdollinen selvitetty eikä mikään selitä mitään, mietin olisiko siellä vielä piilossa mahdollinen selittävä tekijä. Käsittääkseni tuota fragmentaation aiheuttamaan häikkää voi olla, vaikka tavalliset spermatestit olisivat normaalit. Mietimme eilen Murun kanssa, olisimmeko testeistä keskustelleet tänään lääkärin kanssa, mutta vielä ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Molemmat ajattelemme tästä seuraavasta stimulaatiosta sen verran positiivisesti, että katsotaan se nyt ensin. Tai positiivisesti on ehkä väärin, sanotaan niin, että odotamme mielenkiinnolla ja pidämme tätä jonkinlaisena vedenjakajana. Jos nyt mennään metsään, on edessä todellinen pohdinta sen suhteen, mitä seuraavaksi.

Sairaalasarjassa tänään helpon oloinen kaksossynnytys. Eilen keskustelua ystävän kanssa, jolla kolmekuukautinen helppo tyttö ja äiti on jo kyllästynyt kotona oloon. Lisää raskausuutisia tuttavapiirissä. Aihe velloo ympärillä. Olen kaiken keskellä rauhallinen, en ole edes kipuillut ihmeemmin. On vaan hirmuinen haikeus omaan lattialla möyrivään otukseen. Fyysinen ikävä.Tai ehkä olen vain alistunut kohtalooni. Kovasti ainakin pohdin, mitä tämä oma tapani reagoida aiheeseen on.

Vaihdevuosioireet jatkuvat tasaisen hallittavina. Minä öinen vilukissa ja peittoon kääriytyjä herään joka yö valtavaan kuumuuteen. Heitän peitot päältäni ja piehtaroin käytännössä hiessä. Onneksi päivisin varsinaisia hikireaktioita ei ole tullut. Edelleen näillä oireillä kyllä pärjätään.

Mieleeni on hiipinyt useampana päivänä ajatus, ymmärränkö oikeasti olevani lapseton. Pidänkö itseäni lapsettomana? Luulen, että aiheen jatkuvasta pohtimisesta ja lapsettomuudesta sujuvasti kirjoittamisesta huolimatta en ole sisäistänyt käsitystä lapseton. Täytän ja täytämme kaikki lapsettomuuden kriteerit, elän elämääni lapsettomana hoidoissa, mutta en ehkä kuitenkaan määrittele itseäni lapsettomana. Tai määrittelen puheissani ja tekemisissäni, mutta sisäisenä kokemuksena en kuitenkaan.

Kieltämisestäkään ei ole kyse. Kyllä tässä on tosiasiat tunnistettu ja eletty kaikki tunteet katkeruudesta vihaan, pettymykseen, toivoon ja epätoivoon. Tämä on joku nyanssi, joku pieni mieleni vire, joka ilmoittaa pääni sisällä, etten ole vielä täysin omaksunut asiaa. Pystyykö sitä edes tekemään. Oleman täysin sinut määrittelyn kanssa.

En tiedä, onko asia aikasidonnainen vai onko taustalla jotakin muuta, mutta huomaan todellisuudessa ajattelevani, että tilanne ja odotus on vain pitkittynyt. Että jotenkin me emme kuitenkaan olisi vielä lopullisesti lapsettomia. Voiko tällainen välitila olla ylipäänsä mahdollinen? Varsinkaan kun en osaa tämän paremmin selittää, mitä tarkoitan.

Täytyy tätäkin sulatella.

Suru kävi pienenä aallonvireenä mielessä viikonloppuna. Haksahdin ajattelemaan, että mikäli raskauteni olisi tammikuusta jatkunut, olisin nyt jossakin viikolla 20+, vahvasti yli puolenvälin. Hennot liikkeet tuntuisivat kasvavassa mahassa ja kesän odotus olisi kovin toisenlaista.

Kokemus lapsettomuudesta sekin. Miten tuotakin pohtiessani en muka olisi vielä lapsettomuutta täysin ymmärtänyt.

Torstaina uusi ultra ja suunnittelu. Piikityksen aloitukseen enää viikko. Toiveet ovat kasvussa, mistä ihmeestä tämä halu uskoa taas oikein kumpuaa? Oma toiveikkuuskin kun näköjään pelottaa.

Aika kiitää siivillä. Mikä on joskus hyvä asia. Ei jää liikaa aikaa ajatella. Tiedostan jossain tuolla kallon pohjalla edelleen pettymyksen negasta, vaikken jaksa asiaa aktiivisesti pohtia. TÄllä hetkellä tuntuu, että lapsettomuuden analysointia tulee korvistakin. Asia on tämä ja sen mukaan eletään ja toimitaan, mutta tuntemusten pohdinnan aika tulee taas varmaan joskus omalla syklillään. Aina en vaan jaksa miettiä.

Vaihdevuosioireet ovat todellakin selkeät tässä pitkässä kaavassa. Päätä särkee, hikoiluttaa mitä ihmeellisimmissä tilanteissa ja nenän limakalvot ovat rutikuivat. Niistän käytännössä verta. Mutta näillä pärjää.

Tänään oli nollaultra. Munasarjat olivat hienosti lepotilassa ja uusia kasvamattomia munasolun alkuja näkyi runsaasti, mutta kohtu ei ollut tyhjä. Pistoksia ei päästy siis alkamaan vielä. Mikä onkin hyvä, koska ennen pääsiäistä olisi tullut kiirepaniikki. Ensi viikolla kohdun uusi ultra ja siitä sitten ehkä 7.4 pistoksiin. Tylsää olla vaihdevuosihirviö noin pitkään, mutta Muru sentään eilen totesi "Onneksi et ole kiukkuinen".

Loppuviikko lomailua. Ihanaa.

Mitä tekee turhautunut, flunssan kourissa kotona makaava lasta toivova nainen. Surffaa netissä, asuu puoli päivää e-bayssa haaveillen napin painalluksen päässä olevista Coachin, Max Azarian, James Perse:n (kyllä vaan..) tai muiden oman maailmanmerkkien suosikkilistan muka edullisista huippuhömppätuotteista – ja päätyy lopulta tilaamaan www.babyplus.fi sivulta superherkkiä raskaustestejä hintaan 5 kpl 13,50 €.

Tikut tulivat päivässä osoittautuakseen tosiaankin tikuiksi, kapeiksi purkissa uitettaviksi pikku liuskoiksi. Taitavat olla yksiä markkinoiden herkimpiä, mutta tuotteistukseltaan karuimpia malleja. Olen ihan höpö, kun totean, että jämäkkä, hyvin muotoiltu Clearbluen puikko on jotenkin ”uskottavampi”. Vaikka tiedän tasan tarkkaan, että nämä liuskat ajavat ihan saman asian ja ovat varsin käteviä siinä vaiheessa, kun testejä tekee mieli tehdä viisi kertaa päivässä ajatuksella ”jos sittenkin”. Tähän en varsinaisesti ole vielä sortunut, mutta tunnustan ettei tuo vahtaamiskynnys ole kaukana, kunhan taas tositoimiin päästään.

Procren virtaa neljättä päivää suonissa. Tai missä virtaakaan. Hikoiluttaa ehkä tavallista enemmän, välillä myös huimaa. Muuta en varsinaisesti huomaa eli jos tällä päästään niin helpolla päästään. Hieman on kammottanut paketin hyvin vahva viesti ”ei raskaana oleville” ja ”ehkäisystä huolehdittava”. Tämä ei ollut mikään tyypillinen lääkepakkauksen varoituksen varoitus vaan ensimmäisiä tekstejä koko paketissa. No, tämä kammottaa lähinnä periaatteesta, siksi että lääkärin mukaan raskaudelle ei olisi lääkkeestä mitään haittaa.

Onhan muuten kolmaskin vaikutus. Kuukautiset näyttävät myöhästyvän, koska ovulaatiosta on tänään tasan kaksi viikkoa ja mitään viitteitä vuotoon ei ole.

Erikoista on myös se, että näin luomukierrossa minulla ei ole mitään tiputteluvuotoa ja jokaisessa hoitokierrossa onnistuneessa ja epäonnistuneessa on jonkunlainen minimaalinen tiputtelu alkanut usein jo lähes viikko ennen vuodon alkua. Mietinkin, voiko tuo johtua siirron jälkeisistä tukihormoneista, siis Crinonesta tai Zumenonista? Oli miten oli niin luomuna olen ainakin tipattomampi..

Mutta kuten tekstin sävystä huomaa, negan aiheuttamasta pettymyksestä olen toipunut. Suru ja masennusmurina kesti päivän, mutta kun on se hoito mitä odottaa, ei jaksa niin pitkään piehtaroida huonossa fiiliksessä. Ja jälleen kerran luonnon oma masennuslääke aurinko piristää ja elvyttää.

Vaikka olemme niin virallisesti lapsettomia kuin vain voi olla, ja vaikka olemme jo kohtuu ajan harrastaneet hoitoja, ei tämä tietoisuus vie pois raakaa, karvasta pettymystä negasta.

Tämä luomu välikierto hoitoja odotellessa oli kuitenkin mahdollisuus siinä missä muutkin. Mutta nyt toisen kerran testattuna tulos on edelleen tyylipuhdas tyhjä viivan paikka raskaustestissä. Kuukautisten pitäisi alkaa huomenna, mutta kyllähän ne testit näyttäisivät plussan jo nyt. Kuten edellisessä alkaneessa raskaudessa.

Tuntuu pahalta. Yritän ajatella, että ei tämä tunnu niin pahalta kun oli luomuilua ja hoitoja jo odotellaan malttamattomina. Mutta kyllä se vaan sattuu ja kolahtaa. Tuntuu vaan, että itsellä ei olisi oikeutta surra tätä ihan niin paljon, kun luomuplussaan ei kuuluisi enää uskoa. Vatsakin ilkkuu, että ähäkutti, eivät ne nipistelyt mitään raskausoireita ole, niitä voi olla ihan normikierrossakin.

Lapsettoman tie on aika kivikkoista tarpomista sudenkuopasta seuraavaan. Pettymyksiä mahtuu matkalle niin paljon enemmän kuin positiivisia uutisia missään muodossa. Toisaalta niitä positiivisia uutisia tarvitsee lopulta vain yhden, joka nollaa vuosien pettymykset. Mutta silti. Ja sitä odotellessa..

Viikonloppu hujahti jälleen reippaassa reissuhengessä, teatterissa, harrastusmessuilla, ystäviä tavaten, lenkkeillen ja sohvalla pötkötellen. Sunnuntai-ilta huipentui Progren-piikitykseen. Taas uudenlainen ruisku, mutta tutusti se sujahti vatsamakkaran uumeniin. Nyt sitten odotellaan kuumia aaltoja, päänsärkyä, väsymystä ja muita sivuoireita  Ja menkkoja. Ilmeisesti ne voivat siirtyä pitkällekin. Kovin pitkälle ei täällä tarvitsisi siirtyä, koska punktio ja siirto pitäisi saada ajoitettua jonnekin pääsiäisen ja 25. päivän väliin. Onhan siinä aikaa, mutta silti laskemista.

Pakkauksessa luki, ettei saa käyttää raskaana ollessa. Aika mielenkiintoista, koska lääkärini mukaan ei haittaa, jos luomu olisi nyt alkanut. Ei se kyllä ole, koska metsästin eilen apteekin tehokkaimman jo 4 päivää ennen kuukautisten alkua raskauden näyttävän testin ja sen mukaan en ole raskaana. Jotenkin halusin sen varmuuden vuoksi tehdä. Tai ehkä piikitys oli vähän kuin lupa pitkästä aikaa testata hätiköiden etukäteen.. Tulos, nega, ei tietenkään ole yllätys. Mutta ehkä olisi ollut pari päivää vielä kiva jatkaa haaveilua mahdollisuudesta. Oireita ei myöskään ole, vatsaa nippailee mutta se on tätä tuttua kuukautiset lähestyy tunnetta.

Joten täällä on polkaistu uusi, mahdollisesti viimeinen tai ainakin toiseksi viimeinen stimulaatio.Fiilis on hyvä, odottava. Jälleen kerran. Toivottavasti pitkä kaava tuo parempia munasoluja tai muuten vain paremman tuloksen. Toivottavasti saadaan pakkanen täyteen tavaraa. Toivottavasti pakkasen varastoille ei tarvitse mennä. Toivottavasti elimistöni kestää hoidon hyvin. Toivottavasti aikataulut menevät mutkattomasti. Toivottavaa on taas niin paljon..

Eilen tuuletin ajatuksiani ystävän kanssa, joka on samassa tilanteessa. Pidempään yrittäneenä, mutta hoitojen osalta vasta alkumetreillä. On vaan kertakaikkisen mahtavaa, että on olemassa ihminen, jolle voi aidosti puhua ja näyttää koko asian raadollisuuden. Vaikken hänelle ja heille tietenkään tämmöistä polkua toivo, mutta kun tässä kerran ollaan, on läheinen vertaistuki kullan arvoinen.

Olen kurkku- ja migreenikipuisena kotona, joten päätin lukea joulukuun alun tunnelmia ennen plussa ja plussan jälkeen. Kahlasin myös läpi omat kirjoitukseni tuosta piinallisesta, epätietoisesta ajasta raskaudesta keskeytykseen. Kyyneleet tulivat silmään kun muistin sen kaiken taas niin elävästi. Mutta ihminen on ihmeellinen, täällä sitä porskutetaan näennäisesti täysillä eteenpäin. Painajaisesta tuntuu olevan jo ikuisuus ja odotan uutta - siis hoitoakin - toiveikkaana.

Mutta lukaisin noita tunnelmia muistaakseni, miltä ennen plussausta tuntui. Nyt jo kahden alkaneen raskauden "konkarina" osaan tunnistaa omat raskausoireeni. Sen kutittelevan vatsan erityisesti. Jota nyt ei siis tässä luomukierrossa ole. On vain jo tuttuja kuukautisia edeltäviä kramppeja. Mutta ei se mitään! Olen valmiina tositoimiin sunnuntaina. Piikki makkaraan ja menoksi. Runneltu itsetunto ja muut negatiiviset tunteet kulkevat mukana, mutta onneksi nämä positiivisestikin pysyvät matkassa.

Huomenna nautin harrastemessuilla ja haikailen kesälajien pariin. Illalla teatteriin. Puen päälle jotakin sievää ja keväistä : )

Olen viime päivinä miettinyt kovasti, miten reagoin lapsettomuuteen, miten se näkyy tai on muuttanut minua. Moni täälläkin on sanonut minulle, että vaikutan vahvalta ihmiseltä. Se on varmasti totta. Hoitojen keskellä, negojen virrassa ja vielä tuon keskenmenonkin keskellä olen varmasti sillä akuutilla tiedonsaannin hetkellä vahva. En romahda henkisesti niin, että velloisin päiväkausia saamatta mistään muusta asiasta elämässä kiinni. Itken, raivoan ja tunteet ovat toki pinnassa hetken. Sitten pyyhin kyyneleet ja suuntaan jo tulevaan.

Mutta se, että selviän näistä konkreettisista takaiskuista kohtuullisesti, ei tarkoita etteikö tämä asia olisi ravistellut minua, psyykeäni ja persoonaani tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä vahvuuden kanssa. Huomaan itsessäni muutoksia asenteissa, itsetunnossa ja ennen kaikkea itseeni suhtautumisessa. Ne ovat huomaamattomia muutoksia, jotka paljastuvat yllättävinä reaktioina tilanteissa, jotka eivät liity millään lailla itse lapsettomuusasiaan, mutta jotka ovat seurasta tästä koko prosessista. Jokin on muuttunut.

Kerroin viime viikon episodista ravintolassa. Spontaani mustasukkaisuus on minulle täysin vierasta. Huomaan kotona jatkuvasti tilanteita, joissa olen kärttyinen ja kiukutteleva siten miten en ”normaalisti” olisi. Olen jatkuvasti äärimmäisen kärsimätön, en osaa olla paikallani vaan minun on aina päästävä liikkeelle, kahville, lenkille, minne vaan. Vähättelen itseäni. En usko Muruni minulle sanomia kohteliaisuuksia tai niitä arjen ”ihana pylly” lausahduksia. Pidän itseäni huonona harrastuksissani, työssäni ja varsinkin uutta työtä etsiessäni. Tai en pidä, mutta pienenkin takaiskun tullessa ajattelen, että olen huono tässäkin. Tarkkailen itseäni kaikessa aikaisempaa kriittisemmin. Minä olen ollut aina se, joka on porskuttanut menemään ajatellen, että olen tosi hyvä tällaisena. Ja kyllä minä edelleenkin ajattelen, että olen ihan hyvä juuri tällaisena, mutta alitajuntani on selkeästi välillä aivan toista mieltä.

Minä linkitän nämä muutokset itsessäni lapsettomuuteen, koska elämässäni ei ole tapahtunut muuten kuin hyviä, ”eteenpäin” vieviä asioita. Huolimatta siitä, että voin tässäkin kirkkain silmin todeta, että lapsettomuus ei ole tehnyt minusta huonompaa naisena, huomaan että se kuitenkin on. Lapsettomuus on nakertanut itsetuntoani ja käsitystä itsestäni kaikista petollisimmalla tavalla, se on saanut minut tuntemaan itseni huonoksi. Paljon mieluummin minä musertuisin täysin niiden takaiskujen alla, rypisin niissä hetkissä kaiken sen tuskan ja turhautumisen pois. Mutta ei. Akuutin kriisin hetkellä minä olen aina ollut vahva, toimija ja selviytyjä. Siksi ne haavat ja arvet ulottuvatkin paljon syvemmälle. Piiloon, josta ne hyökkäävät täysin yllättäen itsellenikin.

On kuitenkin hyvä, että olen tiedostanut asian. Olen yrittänyt kertoa tästä Murullekin, lieventää temperamentin vaikutuksia kertomalla, että tälle on syy. Reagoin näin voimakkaasti varmasti myös siksi, että vika on kuitenkin todennäköisemmin minussa, vaikka vikaa ei varsinaisesti ole löytynyt. Mutta nämä prosessin seuraamukset (hoidot, hoitojen onnistuminen, kiinnittyminen) kun tapahtuvat minussa. Tiedostaminen on kuitenkin puoli voittoa.
--
Sitten kiertofaktaa. Olen taas ihan pihalla päivistä. Olisiko kp 19? En voi kuin odottaa. Muistan taas hyvin termin piinapäivät. Jotenkin sitä haluaa helliä ajatusta mahdollisuudesta, vaikka heti kun ajaudun ajatuksineni järkevämmälle raiteelle, tajuan kuinka hento tämä luomumahdollisuus oikeasti on. Mutta ei se mitään, negakaan ei tälle kertaa lopulta lannista, koska piikki odottaa sunnuntaina ja silloin tuntuu taas, että jotain tapahtuu.

Olen taas suunnilleen hermonsa hallitsevien kirjoissa.. Luulisin. Saimme eilen pahamielihässäkän päälle vielä kromosomitestien tulokset. Kaikki normaalia.

Lyhyesti pitkästi voisi todeta:

Kierto: säännöllinen, ovulaatio tapahtuu
Hormonikokeet: kaikki normaalit ja viiterajoissa
Munatorvet: auki
PCO tai endometrioosi: ei merkkejä
Sperma-analyysi: normaalin muotoisia ja normaalisti liikkuvia ennen pesua 70 %, pesun jälkeen yli 90 %
Tukostaipumus: ei tukostaipumusta tai arvoja viitearvojen ulkopuolella
Kromosomitestit: normaali tulos
Kilpirauhanen: vajaatoiminta on, vasta-aineet koholla, hoitotasapaino hyvä, TSH alle 0,3 kaikissa seurantakokeissa, T4V vaihdellut 15-17 välillä.
Mikään elintapoihin, painoon, yleisterveyteen liittyvä ei selitä mitään.

Missä se vika on???? Kuun asennnossa? Kohtalossa?

Jurppii, jurppii, jurppii. On periaatteessa mukavaa, ettei vikaa varsinaisesti ole missään. Mutta olisi niin kiva ymmärtää, miksi solumme eivät osaa toimia keskenään, vaikka me osaamme? Minut on rakennettu siten, että haluan ymmärtää asioiden syyt ja taustat. Ottaa taas jälleen kerran koville, että ei ole määriteltävissä olevia syitä, on vain seurauksia.

Ja luntakin sataa eikä voi hiihtää. Sanoisin perkele, mutta kun ei kuulu varsinaisesti sanavarastoon..

Juuri puhelimitse kolmas raskausuutinen kahden päivän sisään. Se on vaan liikaa. Minä en ole kateellinen heille, minä tunnen vaan itseni raskautuvien rinnalla kovin kovin epäonnistuneeksi.

Tämä henkinen vuoristorata on kuluttavaa. Vahvuuden hetkelle voi varoittamatta iskeä alhaisin mahdollinen epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunne.

Ajattele jotain ihan muuta. Keskity.

Tutustuin viikonloppuna itsessäni tylsään piirteeseen, tulkitsin senkin lapsettomuuden aiheuttaman huonommuuden kokemuksen sivuraiteeksi. Murulla oli työpaikkaansa liittyvät juhlat, minä olin syömässä ystäväni kanssa. Lauantain loppuillasta tiemme yhtyivät paikallisessa ravintolassa. Yhdessä vaiheessa menin Muruni seurueen luo juuri kun hän halasi minulle tuntematonta naista. Sain melko dramaattisen kohtauksen ja poistuin paikalta teatraalisesti. Muru perässä ihmettelemään mikä minulle tuli, hän halasi seurueeseen liittynyttä työtoveriaan tervehdykseksi. Tilanne ohi nopeasti, mutta minulla mielessä harmistus omaa käytöstä kohtaan. Minä en haluaisi reagoida noin, enkä yleensä reagoi. Minä halaan miespuolisia työtovereitani ja tuttavia, tanssin ja keskustelen tuntemattomienkin kanssa. Mutta ei, Muru ei muka saisi.. Jotenkin tuokin minusta liittyy siihen, että aliarvioin itseäni, kun olen yhdellä osa-alueella naisena hyvin altavastaajan asemassa, anti-nainen.

Muutamia iskuja sydämeen aiheutui ystäväparimme ja työkaverin raskaus-epäilyistä. On itselle edelleen aina yllätys, milloin sitä reagoi kipeästi, milloin osaa vain iloita ja ajatella omaa tilannetta erillisenä. Nyt en oikein osannut vaan tuntui kuin olisin hävinnyt ”kuka ensimmäisenä raskaana” kilpailun.

Valkovuodon määrä on lisääntynyt merkittävästi. Sitäkin tekee mieli ajatella ”oireena” vaikka ovulaatiosta on niin vähän aikaa, ettei mikään ole vielä kiinnittynyt eikä varsinkaan oireile. Yritän siis muistaa, että valkovuoto lisääntyy loppukuusta. Tämänkin merkin olen oikeastaan unohtanut, koska ilman loppukierron tukilääkitystä olen ollut edellisen kerran viime vuoden toukokuussa..

Tämän kierron lopussa tulen putoamaan korkealta. Roikun kuin viimeisessä oljenkorjessa luomun suhteen.

Tuo ihana muru-ukkeli yllätti eilen juuri sopivalla tavalla. Kotona odotti illalla lohiherkkua, graavisiikaa ja ruisnappeja, tonnikalfileitä, Kalifornian salaattia, sacher-leivokset ja mikä parasta, pieni sopiva pullo samppanjaa! Ei mitään juhlavaa vaan saunan jälkeen posket punoittaen lököverkkarit päällä yhden tuikun valossa napostelimme herkut ja kömmimme nukkumaan.

Tänä aamuna pötköttelmimme lehtien kanssa sängyssä, itseasiassa pötkötellään vieläkin.. Ystäväni saapuu tunnin päästä junalla, haen hänet asemalta ja sitten humputellaan kaupungilla. Ostoslistalla on shamppoota ja lämmittävää fleece-liivi laskettelutakin alle. Sekä kahvittelua, höpöttelyä ja tyttöjen dinner vielä illalla.

Töissä sain eilen ison projektin päätökseen, palaute on ollut positiivista.

Kesäkisaprojektimme Murun kanssa on ottanut askeleen eteenpäin. Sovimme yhteisestä painoprojektista. Miinus neljä kiloa toukokuun 10. päivään mennessä ja Murulla miinus kaksi kiloa huhtikuun puoleen väliin mennessä. a

Olen löytänyt lukuvireen. Tällä viikolla on hotkittu jo Märta Tikkasen Yksityisalue ja Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras. Tikkasen rakkautta aidon moniulotteisesti kuvailevasta kielestä nautin, Härkönen oli hyvin Härkönen eikä yllättänyt yhtään.

Hellin edelleen ajatusta luomusta, mutta odotan "innolla" myös piikkiä ja hoitoja. Tauko on tehnyt hyvää ainakin mielellä, vaikka ne epäilyksen siemenet jossain mielen pohjalla asuvatkin.

Elämä on ihan hirveän hyvää näin. Se minun pitää muistaa tämän ajoittain raastavan tuskaisen kipuilun kohdalla. Ja sanon tämän sentään pilvisenä päivänä enkä auringonvalon päätä sekoittavan vaikutuksen alaisena ; )