Ps. Mikä hemmetti näitä valmiitakin blogipohjia vaivaa? Päätin palata perusminimalismiin. En saa millään vasemman laidan tekstiä irti reunuksesta. Hemmetti soikoon.

Kunnon vuoto ei ole edelleenkään alkanut. Olen vuotanut kuitenkin neljä päivää ruskeaa, tahmeaa, limaista, kokkareista mönjää. Testi näyttää edelleen plussaa. Odottaminen on pahinta, en pääse mihinkään mittauttamaan hcg-arvoa, joka on klinikalle ainoa mittari raskauden keskeytymiseen ja lääkkeiden lopettamiseen. Kärvistelen ja odotan, että hcg-lukema muuttuu kotitestissä negatiiviseksi, kun en muutakaan voi. Ahdistaa kun tiedän tuon sisälläni olevan kuolleen kudoksen määrän, mutta se ei pääse vielä kokonaan pois. Tällä hetkellä raju, kipuileva lääkäriin pakottava keskenmeno tuntuisi huojennukselta. Ei tätä hiljaista kitumista enää päivääkään.

Nyt kun raskauden pienimmätkin oireet ovat poissa, tajuan, että olihan minulla selviä oireita. Olin janoinen sieni, en muista milloin olisin kokenut tälläista jano. Ruoka ei maistunut, osa ruuista jopa puistatti. Olo oli jatkuvasti etova, mutta odotin itse tietenkin kunnon oksentamista. Vatsan kipuilusta osa oli mukavaa, kihelmöivää, sellaista kuin ehkä kutittelinkin olevan. Siinä ne pienet merkkini olivat. Ne katosivat kuin salamaniskusta samalla hetkellä kun vuoto alkoi.

Tunteineni olen ihan turta, ei enää itketä, eikä ihme kyllä enää sureta eikä vihastuta. Olen haaleasti eteenpäin menevä haamu. En jaksisi kyllä puhua kenellekään ja selittää tapahtunutta. Tänään tulee kuitenkin ystäväni yöksi kylään. Yllätysvierailu, koska hän tarvitsee lepoa kahden lapsen joulusta. Ironista, mutta olemme kolikon kaksi puolta. Toinen tulee hulluksi lasten kanssa, toinen tulee hulluksi kun ei saa lasta. Mutta tämän ystävän kanssa voin olla juuri niin kuin osaan, hän ei tyrkytä kliseita perheestä eikä asioiden ratkeamisesta omalla painollaan. Hänen tapansa olla ja suhtautua perheeseensä ja samalla meidän tilanteeseen on juuri sellainen kuin kaipaan. Silti en ole ihan varma jaksanko sanoa yhtään mitään.

Jouluaattoaamuna Muruni vanhempien naapuri ruhjoi automme kyljen. Tätä selvitellessä alkoivat kivut ja ruskea vuoto. Ja krampit ja jatkuva ruskea kudosvuoto. Olimme sopineet kertovamme aamupuuropöydässä iloiset uutiset. Uutiset vaihtuivat toisenlaisiin uutisiin, yhteiseen itkuun. Joulusta tuli ja se jatkuu tunteina jotka eivät kulu, ajatuksina, joita ei pääse pakoon, turtumuksena, joka rutistaa luut kasaan ja salpaa hengen. Kaksi vuorokautta kipuilevana ja vuotavana joulun aikaan on jotakin, jota en osannut kuvitella.

Jos jotakin hyvää on löydettävä se on se, että tämä pakosti yhteisesti jaettu kokemus on lähentänyt meitä Muruni perheeseen. Olen itkenyt hänen äitinsä kanssa yhdessä, syönyt hänen kuorimiaan mandariinejä. Olemme onnistuneet puhumaan myös muusta, nauraneetkin.

Silti maailma on muuttunut minuuteiksi ja tunneiksi, jotka eivät kulu ja vie tätä pelkojen ja pettymyksen tunnetta pois. Miksi minä aavistin tämän tulevan? Kutsuinko minä huonoja uutisia luokseni? Haluanko minä epäonnistua ja märehtiä tässä kärsimyksessä kuin marttyyri?

Tällä hetkellä leimaavin tunne on huoli tulevasta. Kaksi keskenmenoa on jo lähellä uutta ongelmaa, erilaista kuin onnistua tuottamaan hyviä munasoluja ja alkioita. Tämä on saman ongelman uusi puoli tai uusi ongelma ratkottavaksi. Sitä emme vielä tiedä, nyt aiomme levätä tästä hoitoketjusta. En tiedä kuinka kauan. Ehkä vain hetken, koska kello käy enkä minä nuorru.

Mutta jo tässä pahimman tuskan keskellä tajuan, että minun on myös aloitettava erilainen taistelu. Taistelu tätä sisuksiinsa syövää lapsettomuuden ja epäonnistumisen pelkäämistä. vastaan. Tätä asia on iso ja ääretön ymmärtää. Kuin sydämestä olisi amputoitu pieni pala pois. Mutta minä en voi antaan vain lapsettomuuden määrittää ja hallita elämääni eikä yhteistä elämäämme, se hukuttaa meidät. Minun on opittava katsomaan myös muualle, löydettävä elämämämme muut hyvä puolet. On ehkä alettava myös työstämään sitä, että tämä tilanne on pysyvä. Minä en tiedä alkuunkaan, miten sen teen, mutta jotakin on tehtävä. En voi elää vain lapsettomuutta.

Puuhis totesi, että hengittäminenkin sattuu. Minun pahin ongelmani on, etten pääse pakoon ajatuksiani. Kyllähän se joskus taas helpottaa, näinkin syvältä pääsee pois?

Täällä ollaan hengissä hermot riekaleina päivänä 5+0 (onko se edes näin vai 5+1?). Mikään ei ole muuttunut. Ihmettelen, millainen minusta on täällä blogissa tullut. Jonnekin on kadonnut se livenä iloinen, ironinen ja elämää kupliva Mansikkamaito. Täällä kun minä näyttäydyn totisena ja hysteerisenä niuhona. Täysin oman perusluonteeni vastaiseti. Analyyttisyyttä ja pohdintaa lukuun ottamatta.

Minä en tiedä, miksi minä en suostu uskomaan eilistäkään vahvaa plussaa testissä. Niin, pakko oli testata, vaikka tajusin, ettei se raskaushormoni edes olisi vielä mihinkään kadonnut. Haluan vaan tuijottaa niitä hemmetin tippoja Crinonen seassa, vatsakipuja ja puuttuvia ”terveitä” raskausoireita. Miksi miksi miksi?

Yritän himmailla, ettemme kertoisi vanhemmille vielä jouluna. Mutta en voi jättää ilman syytä nauttimatta kaikkia graavikaloja, mätiä ja viiniä. On pakko sanoa jotakin. Olen saanut Murunkin ilon ja onnellisuuden katomaan tällä pelkäämisellä ja varovaisuudella. Oikeasti, mikä helvetin sisäinen ääni liputtaa keskenmenon puolesta. Onko se vaan kuvitelma ”sen vaan tietää”. Viime viikolla uskoin kaikkeen, liitelin pilvissä ja hehkuin. Se katosi naps, vaikka mikään ei sinänsä ole muuttunut plussaamispäivän tilanteesta.

Ehkä pelkään eniten sitä, että keskenmeno voi näiden lääkkeiden käytön aikana tapahtua ilman, että sen tajuan. Lääkkeet pitävät kunnon vuodon ilmeisesti poissa. Painajaista olisi syödä turhaan lääkkeitä viikkotolkulla, ultraan asti.

Minua ei auta mikään fakta. Vain noin 15% kliinisesti todetuista raskauksista menee kesken, onnistumisprosentti on siis tässä vaiheessa jo suuri. Alkuraskauden vuodot ovat yleisiä, hoitojen jälkeen vielä yleisimpiä. Niin ja määritelläämpä vielä vuoto. Minulla ei ole vuotanut mitään vessapaperiin, pöksyihin tai yhtään mihinkään. Verta on ollut aavistus joka päivä sen Crnone-mönjän mukana, onko se silloin edes vuoto tai tiputtelu? Alkuraskauden vatsakivut ovat tyypillinen raskausoire. Toisaalta 50% alkuraskauden vuodoista johtaa keskenmenoon.. T. tilastotäti.

Voi hyvät hyssykät tätä naisen mieltä. Meidän surkuhupaisa joulusuunnitelmamme on seuraava. Teen testin ti aamuna. Jos se näyttää edelleen vahvaa plussaa, kerromme vanhemmille. Jos plussa on haalea, panikoin tietysti enemmän ja sehän tekee joulusta ratkiriemukkaan.

Missä helvetissä se off-nappula näihin aivoihin on!!!????

Ai niin, ettei se stressin määrä loppuisi tähän. Soitin lakimiehelle aiheesta raskaus ja yt-neuvottelut, koska nehän täällä on päällä. Turvatakseni oman oikeusturvani minun pitäisi ilmoittaa raskaudesta työnantajalle yt-neuvotteluvaiheen aikana. Käytännössä siis 30.12 mennessä. En nyt irtisanomista pelkää, mutta ehkä sitä kannattaa varautua kaikkeen. Mutta kuka haluaa ilmoittaa työnantajalle raskaudesta raskausviikolla 7, ennen yhtäkään ultraa. Entä jos raskaus menee sen jälkeen kesken? Huononnan asemaani totaalisesti. Ei työnantajalla ole intressiä yt-tilanteessa pitää työntekijää, joka todennäköisesti yrittää raskautta pian uudelleen.

Haluaisiko joku vaihtaa osia, tarjota tänne vähän kevyempää elämää vuoden vaihteen ratoksi? Haloo?? Mistä saa vaihtopäitä? Lobotomian?

Ihanaa, että tästä jatkuvasta vahtaamisesta ja stressistä huolimatta olen saanut nukutuksi.

Klinikan ystävällisestä vihjeestä yritän nyt unohtaa arvojen miettimisen. Arvot ovat hyvissä normirajoissa ja sen mukaan saisin kuulemma keskittyä joulunviettoon :) Niinhän se on. Ihmettelen tätä sisäistä ääntä, joka painostaa huolestumaan. Joku siinä vaan kuitenkin on, että uskon omaan intuitioon näissä asioissa, vaikka taatusti ylireagoija tällä hetkellä olenkin. Mutta samalla lailla olin oikeastaan tietoinen plussasta, vaikka pelko negasta olikin se hallitsevampi.

Minun on nyt vaan elettävä päivä kerrallaan tämän pienen pienen tiputtelun ja ajoittaisten, tosin lievempien vatsakipujen kanssa. Toivoisin jotakin oikeita oireita. Mitään ei ole. Ei okseta, ei satu rintoihin, ei väsytä. Ehkä juon enemmän, mutta olen myös syönyt suolaista ruokaa. Paino on lähtenyt alaspäin. Olen kai niin huolestunut, ettei ruoka maistu..

Minun on nyt vain hyväksyttävä se , että tällä jatkuvalla vehtaamisella en muuta vaihtoehtojani mihinkään. Raskaus voi jatkua onnellisesti tai se voi mennä kesken, ajattelen ja toivon minä mitä tahansa. Päivän tunnussana on mielenhallinta.

Tänään yritän keskittyä muihin asiohin. Kulta on muualla juhlimassa ystävänsä polttareita. Kävin jo aamukylvyssä. Aloitan juuri valkosipulien marinoimisen. Sitten kaupungille ostamaan joulusypressille kaunis suojaruukku. Vielä yksi lahja pakettiin. Illalla vien äitini joulukonserttiin. Jossakin välissä pientä joulusiivousta. Jospa tämä aika tästä kuluisi taas yhden päivän eteenpäin.

Lääkäri passitti eilen mittauttamaan hcg:n uudestaan kun kivut ja aavistukset vuodosta jatkuvat. Ovat vissiin todenneet, ettei minua rauhoiteta kuin faktoilla. Arvo oli tänään 490. Siirrosta on 2 viikkoa ja 2 päivää. Olisiko tämä sitten 4+2 tai 4+4, miten se hoitokierrossa nyt lasketaankaan. Menee ilmeisesti viitearvoihin, muttei mitenkään korkea. Eikä nyt tiedä taas vertailutulosta aikaisempiin päiviin. Joten ota tästä nyt selvää.

Taitaa olla vielä verikoe edessä maanantaina että tietää, mihin suuntaan arvo menee. Vai onko tämä nyt turhaa stressaamista?! Ne, jotka klinikan ohjeiden mukaan ovat vain kotitestin varassa, välttyvät tältä arvojen vehtaamiselta. Plussa on plussa ja sillä selvä. Kyllä se raskaustesti minullakin on plussa. Niin perkele!

Miksi en usko siihen, vaan pelkään vaan sitä pahinta? Kokemuksesta?

Viime yönä en meinannut saada unta, vatsan kipuilu pelotti. Tänään vatsa kipuilee, kuumottaa ja nipistelee. Valkovuoden seassa oli taas aavistus haaleanpunaista. Ja kohdunsuu on taas tavallinen.

Ensimmäisten päivien iloinen huuma on tänäänkin ohi, nyt lasken minuutteja ja tunteja. Olen lukenut sata erilaista keskustelua, tarinaa ja virallisempaa artikkelia aiheesta ”alkuraskauden vatsakivut ja vuoto ovat normaalia”. Ei auta. Parin päivän päästä on aika, jolloin syyskuinen plussa varmistui keskenmenneeksi. Silloin kipuili samoin, silloinkin vuosi vähän.

Ei voi tietää, voin vain odottaa ja se on surkeaa. Mieli haluaisi edelleen lentää, suunnitella ja haaveilla. Mies kävi eilen jo pankissa muiden asioiden yhteydessä puhumassa uudesta lainasta isompaan tai paremminkin useampihuoneiseen asuntoon. Nythän me nautimme vanhan talon 95 neliön kaksion avaruudesta, mutta siellä ei ole yhtään rauhallista, erilliseksi huoneeksi eristettävää soppea tulokkaalle. Se on täysin kahden ihmisen koti. Mutta haaveet ovat vähän jäissä, minun kaikki lauseeni alkavat johdannolla: ”Jos tämä kestää, sitten..”

Yritin myös soittaa ammattiliittoni lakimiehelle kysyäkseni raskaana olevan oikeusturvasta yt-neuvottelujen aikaan. Mietin, parannanko vai huononnanko asemaani kertomalla raskaudesta. Muutenhan en sitä tietenkään haluaisi asiasta tässä vaiheessa mihinkään kertoa. Mutta eihän niitä lakimiehiä kiinni saa.

Summa summarum: alakuloista odottamista sanan kaikissa merkityksissä.

+ fakta: Jos tämä kestää, alkupainoni on sitten ollut 62 kiloa. Lyötiin Kullan kanssa hupivetoa, menisinkö mahoineni hänen painonsa 76 kg ohi. Jostain osaan vielä vitsailla.

Tänään olen varma, että palanneet vatsakivut tietävät pahaa. Ne eivät ole enää mukavia kuumia nipistyksiä vaan niitä tutumpia.

Tarkistin klinikalta pitääkö kilpirauhaslääkitystä muuttaa. Luin jostakin artikkelista, että annostusta pitäisil lisätä heti. Lääkärin mukaan taas ei pidä. Ekassa neuvolassa kuulemma katsotaan arvot ja sen mukaan tarvittaessa muutetaan. Sinne on ikuisuus ja vajaatoiminta lisää juuri keskenmenon riskiä. Eikö se ole silloin liian myöhäistä?

Ostin raskausvitamiinejä, hassua.

Huolimatta eilisestä kuplivasta ilosta, iso iso iso pelko on läsnä joka sekunti. Pelko tuntuu kasvavan samaa tahtia kun aika kuluu. Tänään pelko on iloa hallitsevampi. Odotan automaattisesti, että saan nauttia tästä ilosta vain hetken, sitten se otetaan pois.

Kun vatsa oli kipeä, huolestutti tarkoittaako se jotain pahaa. Kun vatsa ei nyt ole kipeä, huolestuttaa tarkoittaako se jotain pahaa.

En tietenkään päivänä noin 4+1 tajua olevani raskaana. Kaipaisin oireita, jotka todentavat asian. Mielellään niitä turpoavia rintoja, tulisi tarpeeseen. Tulen tekemään uusintatestejä todennäköisesti tulevan parin viikon aikana useamman kerran, jos elimistö ei vahvista jollakin merkeillä huonoja tai hyviä uutisia.

Puhkun virtaa, ei todellakaan tietoa väsymyksestä. Juoksin normaalia kympin lenkkiä pidemmän lenkin kevyesti kuin lentäen. Haluan tulkita sen oireeksi, mutta se taitaa olla tätä henkistä euforiaa. Kolme tilanteeseen liittymätöntä ihmistä on käyttänyt neljän viimeisen päivän aikana sanoja "sinä hehkut".

Hipelöin eilen kaupassa nalleja. Hölmöläinen, toruin itseäni. Sitten joskus saa innostua..

Kiitos ihanat toivotuksista, tsempityksistä, mukanaolosta!

Huh, uutista on sulateltu nyt vuorokausi. Veritesti klinikalla vahvisti asian – RASKAANA!
Mitään arvoa ei nyt otettu, koska sen pitäisi olla aikaan nähden hyvä, jos on eilen näkynyt virtsatestissäkin. Siirrosta on tänään vasta 12 päivää.

Eilisen testin jälkeen meillä oli kotona kummallinen tunnelma. La juhla ja juhlinta päättyivät suhteemme suurimpaan riitaan, ihan minun tyhmyyttäni. Kulta halusi jäädä juhlien jälkeen baarin, minä tässä tilanteessa en. Mitään en sanonut enkä pyytänyt häntä lähtemään mukaani vaan oletin, että hän olisi itse tajunnut lähteä mukaani eikä jäädä kavereidensa luo.Yksin kotona sain luotua asiaan järkyttävät mittasuhteet provosoimalla parilla ala-arvoisella tekstarilla. Kulta tuli hämmennyksissä kotiin ja tilanteesta sukeutui draama. Mutta riita oli todella hyvä. Kulta avautui täysin ja minä opin paljon. Ensin marttyyrinä mäkätin juuri niitä asioita, joita en ikinä kuvitellut parisuhteessa ottavani esille ja millaiseksi en kuvitellut tulleeni. Minulla ei ole ikinä ollut tarve rajoittaa toista ihmistä. Nyt oli. Kulta selitti, miten hän tukee ja kokee asiat ja miten vaatimukseni ovat kohtuuttomia, jos en osaa sanoa, mitä haluan. Niinhän se on. Minä en ole viime aikoina ottanut hänen tukeaan vastaan siinä muodossa, kun hän sen tarjoaa. Vaadin mahdottomia kuitenkaan kertomatta, mitä vaadin. Menin itseeni ja tajusin sen keskustelun päätyttyä, kuinka paljon toinen välittää, kokee ja kärsii, vain eri tavoin kuin minä itse. Joten sunnuntaina tilanne oli vielä testiä tehtäessä puolin ja toisin vähän tunnusteleva. Riita tietysti unohtui saman tein.

Nyt olen sitten raskaana ja hämmentynyt. Syyskuussa ”tila” kesti tästä viisi päivää eteenpäin. Samaan päätyminen pelottaa kamalasti, varsinkin kun vatsan vihlaisut eivät jätä rauhaan. Toisaalta minulla on nyt huomattavasti luottavaisempi olo kuin kahdella edellisellä siirtokerralla. Kai sitä ajattelee, että toinen alkioista voisi ainakin selvitä. Ultraan on joulutauon vuoksi ikuisuus, kolme viikkoa. Vatsakipuja lukuun ottamatta mitään oireita ei vielä ole, ei kai näin aikaisin pitäisikään..

Mieli on ehtinyt lentää hetkittäin jo jonnekin elokuun loppuun. Se käy joulupöydässä ja maalailee, miten kerromme tuleville isovanhemmille. Päätin juuri nyt, etten voi antaa pelon hallita jokaista hetkeäni. Nautin ajatuksesta ja haaveilen. Jos huonot uutiset ovat tullakseen, otetaan ne sitten vastaan ja tiputaan korkealta.

Voi ihanaa, että olette käyneet kurkkimassa uutisia ja tsemppaamassa! Ajatellin etten tule kertomaan vasta kun käyn lopulta virallisessa testissä huomenna. En nimittäin oikein osaa suhtautua asiaan. Mutta testi oli PLUSSA!

En osaa ajatella vielä mitään. Verta tuli aamullakin Crinonen seassa. Pelko ja ilo ovat nyt sekaisin päässä. Huomenna katsotaan uudestaan..

Huh, pääsisinkö liittymään plussa-aaltoon!?

Olen niin huono odottamaan. Hermo on lyhentynyt tämän asian suhteen entisestään.

Päivä on mennyt hyvin jouluhulinoissa. Suurin osa lahjoista tuli ostettua, ja joulu näyttää meillä menevän muutenki, omalla painollaan, en ole sen suhteen stressi-ihmisiä. Mutta heti kun olemme ttaas akaisin kotona, on taas aikaa odottaa, hermoilla ja pelätä. Minun on turha huijata itseäni, että osaisin ottaa jotenkin rennosti. En osaa. Toinen puoli minusta haluaa vielä uskoa hullun lailla, toinen puoli tuijottaa niitä vaaleanpunaisia valkovuoden kokkareita (hitto kun niitä nyt vaan tulee näistä lääkkeistä) ja huutaa epäreiluutta sisäisesti.

Päätin, että teen jonkun testin huomenna. Se antaa jotakin suuntaa maanantaille. Minun nyt vaan on helpompi varautua henkisesti niin, että päivää ennen testipäivää tehty testi kertoo jo jotain.. Niin se teki viimeksikin. Hullu nainen sanoisi moni, taitaa Kultakin ajatella jo niin.

Tänään joudun edustamaan illalla Kultani työhön liittyvässä juhlassa. Kävin kampaajallakin. Tukka on koottu ja kiillotettu kauniisti, mutta lakan alla kiehun ja kiukuttelen. En jaksaisi tänään seurustella sivistyneesti tai edelleenkään selitellä juomattomuuttani. Onneksi Kultani lähimmät työtoverit tietävät. Mutta ne muut.

Huolimatta ensi viikon tunnelmista, jotka voivat olla mitä vaan, odotan jo joulua. Odotan oma kirjapinoani, mahdollisuutta käydä juoksemassa aamuisin, suloista lämpöä, kynttilöiden valoa, tryffeleitä ja itsemarinoimiani valkosipulinkynsiä. Niin tankataan voimia uuteen vuoteen, yt-mylläkkään ja uusiin hoitoihin. Sitten keväämmällä vasta.

Havahduin muuten siihen, että meillä on toivottu lasta edelleenkin vasta tasan puolitoista vuotta. Se on todella lyhyt aika, mutta mihin asti olemmekaan ehtineet. Tätä menoa kokonaisaika jää alle kahteen vuoteen ja sitten onkin pakko pistää pillit pussiin. Puolitoista vuotta on todella vähän, kun ajattelee muiden kokemuksia. Meille se on oma ikuisuus. Ja se on pitkä aika siksi, että tämä biologinen kello on alkanut käydä entisä nopeammin. Vuosia ja vuosia ei vaan ole enää mahdollisuuksia. Huh. Vaikea suhteuttaa tätäkin asiaa. Aikaa.

Olo on epätodellinen, turtunut ja turhautunut, mutta jonnekin sekaan yrittää vielä sukeltaa pisara toivoa. Vatsatuntemukset jatkuvat, pieniä aavistuksia verestä on ollut päivittäin. Vatsa ei ole kipeä, mutta sen tuntee ja tiedostaa ja se oireilee. Vihloo ja nipistelee, juuri niin kuin aina ennenkin. Mutta näiden oireiden pohtimisella en pääse totuuteen, koska lopputulos voi olla mitä vaan. Eilen olin jo menossa ostamaan testin, ajattelin sen rauhoittavan. Mitä se rauhoittaa, jos tekee testin 4 päivää ennen virallista testipäivää?. Suutuin itselleni ja päätin, että nyt on pakko yrittää rauhoittua tämän vehtaamisen suhteen. En tutki itseäni liian tarkkaan, yritän olla tuntematta vatsani kipristelyjä. Yritän pysyä tyynenä ellei jotain uutta ilmaannu suuntaan tai toiseen.

Ja olen toki soimannut itseäni siitä, että superuskoni on mennyt. Että olen taas pessimismin turvallisella tiellä.

Mietin, että tulevaan jouluun on kaksi tietä. Surullinen ja murheellinen nega, joka varmasti heijastuu vielä joulun hulinoissa, perheidemme keskellä. He odottavat uutisia, toivovat tietenkin parastamme. En jaksaisi selitellä, en tuottaa pettymystä heille. Onneksi testipäivästä on sentään viikko aikaa toipua jouluun. Yleensä olen päässyt silloin jo voiton puolelle. En vaan tiedä nyt. Pettymykset kumuloituvat, joten toipuminen voi olla taas askeleen rankempaa.

Se toinen tie olisi tietenkin plussan tuoma ilo. Plussa toisi kirkkaan valkean joulun. Kyllä me jakaisimme sen jo läheistemme kanssa, oli kuinka aikaista tahansa. Niin positiivinen asia tulevista riskeistä huolimatta sopisi jotenkin jouluun. Silloin ostaisin jo pienelle symbolisen lahjan. Ajatus on niin pakahduttavan ihana, etten oikein uskalla edes ajatella koko vaihtoehtoa.
Joka tapauksessa tässä joulussa on erilainen lataus. Koska tämä asia sävyttää arkeamme, se sävyttää myös juhlaa. En osaa paeta sitä ajatuksissani hetkeksikään.

Ma on testipäivä. Kolme pitkää yötä ja päivää. Aika on hidastunut, se matelee. Taidan mennä klinikalle veritestiin, heillä on uusi pikatesti, josta tuloksen näkee saman tien. Arvon saaminen sitten kestää. En jaksa jonotella julkiseen labraan, aamuisin jono on helposti 1,5 tuntia. Toisaalta pelottaa testin teko klinikan henkilökunnan edessä. Haluaisin kuulla tuloksen yksin, sulatella asiaa, nuolla haavojani ja koota voimiani, jos tulos on se mitä pelkään. Klinikan henkilökunnan edessä on kuitenkin ”pakko” tsempata. Jännittää ja pelottaa. En tiedä, mitä ajattelen koko prosessista maanantain jälkeen, jos tulos on nega. Silloin on välitilinpäätöksen aika.

Tulihan se henkinen takapakki kuitenkin, tietenkin. Romahdin eilen totaaliseen itkuahdistukseen. Crinonen joukossa oli aavistus enemmän verta, edelleen vain vähän, mitään ei ”valu” ulos asti. Mutta sen erottaa kuitenkin. Vatsakivutkin muuttuivat. Pari päivää sitten nuo kuumotukset ja krampit olivat erilaisia. Nyt tuntemus on muuttunut kuukautiskipumaiseksi, tasaisemmaksi vihlonnaksi. Tajusin myös, että minullehan siirto tehtiin vasta kp21 eli lääkityksestä huolimatta limakalvo oli jo siirtohetkellä ”vanha”. Nyt mennään normaalin kierron mukaan jo päivää 28. Eli ei ihme että elimistö ilmoittelee tutuilla oireilla. Toki kaikki on varmaan mahdollista, mutta muistan ja kävin lukemassakin plussakierron tunnelmia. Se oli erilaista. Lisäksi nyt ei rinnoissa tunnu mitään ja etovaa oloa tunnen vain verensokeriin laskiessa, kuten olen tuntenut aina tilanteesta huolimatta.

Kulta hokee ihan oikein, että on vain jaksettava ja uskottava. Ja kyllä minä jaksan ja uskonkin, mutta kuukausien ja vuosien aika tämän aiheen hallitessa arkea tuntuu lohduttomalta. Olen viran puolesta suorittava jaksaja ja uskoja, mutta sydän ei taida aina olla sanojen takana. Olen osittainen tunnemuumio, en osaa määritellä, miten tämän asian koen. Aihe on möykky, Muumien Mörkö, joka tuo pimeyden ja vilun, ja häipyy taas pois.

Suurimman ahdistuksen aiheutti eilen yhdistelmä YT-neuvottelut ja lapsettomuus. Jos leikkuri koskee minua kevyelläkin kädellä vuodenvaihteen tienoilla, on luvassa lohduton kevät. Seuraava hoitokierto tarkoittaa vähintään 2500 € pakastusmaksuineen kaikkineen. Ja lääkekulut alkavat taas nollasta vuoden vaihtuessa. Nuo summat eivät ole houkutteleva yhdistelmä, jos on lomautettuna. Ei meillä hätäpäivää periaatteessa ole, me olemme kohtuullisen hyvätuloisia ja Kulta on tietenkin se paremmin palkattu. Mutta omaa osuuttani en voi silloin hoitokuluista kantaa. Ja taloudelliset huolet ovat asia, joita en tähän henkiseen mylläkkään enää lisärasitteeksi kaipaa. Uskon kuitenkin että oma yleinen tyytyväisyyteni ja stressitaso tai paremminkin stressittömyys vaikuttaa asioiden onnistumiseen.

Toivoisin, että siirron jälkeen olisi mahdollista laskeutua kahden viikon tunnottomaan koomaan. Silloin ei voisi tarkkailla itseään vaan sitä heräisi testipäivään kohtaamaan asian.

Voi kuinka ihanaa Anna! Onnea matkaan tuhannesti. Ja teille molemmat A:t kiitokset kramppitsempeistä. Niinhän niitä kipuja tietysti itsekin haluaa ajatella jalkojen ollessa silti tiukasti maassa toiveiden suhteen. Annan vaan nyt ajatuksilleni luvan lentää pikkuisen enemmän kuin aikaisemmin. Toisaalta kuten eilen sanoin, tunnistan oireiden kaavan kovin samanlaiseksi kuin kesken menneessä kierrossa. Mutta kuuden yön päästä olen viisaampi!

Olen muuten hurahtanut tähän blodipohjan tuunaukseen urakalla. Löysin keinon vaihtaa pohjamallia html-puolen kautta. Valmiita pohjia on sinne hurjasti. Huono puoli on vaan se, että ne eivät toista kaikkia ominaisuuksia ja muokatessa osa tiedoista katoaa. Eilen kadotin kaikki vanhat tekstini, profiilikuvaukseni jne. Vaikka tämä on vaan omaa tajunnanvirtaa, tuntui pahalta, että yli 100 hataraa ajatuskudelmaa olisi kadonnut taivaan tuuliin. Löytyiväthän ne lopulta. Mutta tästä syystä pohja on vaihdellut eilisen aikana useamman kerran ja ennen kuin löydän aukottoman tavan käyttää uusia pohjia, palasin näihin vanhoihin peruspohjiin..

Haluan kirjata itselleni, omaan oirelistaani, tämän päivän tuntemukset. Alavatsa on tänään nipistellyt ja krampannut armottomasti. Nyt tunnen, että vatsassa tapahtuu jotakin poikkeavaa niistäkin kierroista, joissa on ollut tämä loppulääkitys mukana. Olen herkistynyt näille nipsailuille ja nyt koveneville krampeille. En osaa olla reagoimatta vatsani enteisiin. En tiedä onko tämä hyvää vai huonoa. Oma ajatukseni on, että jotakin on yrittänyt tapahtua, mutta ehkä keskeytymässä. Tuntemukset ovat niin samoja kuin sen plussakierron aikaan. Silloin tuntui kuumottava nipistely ennen plussaa. Jota seuraasi pahenevat krampit siinä vaiheessa, kun alku loppui kesken.

Tai sitten ei, mutta tänään tuntuu tältä.

Yt-neuvottelurintamalla näyttää mustemmalta. Saa nähdä millainen on joulunaika.

Olen osannut olla. Pahimmat pelot eivät ole ottaneet valtaa, vaikka Crinonen mukana ulos tulee hiukkasen vaaleanpunaista. Pelkkä aavistus vain. En osaa edes ajatella, onko se normaalia, onko se merkki jostain vai onko se enteilyä kuukautisista. Kaikki lienee mahdollista ja kaikkeen pätevät samat oireet.

Viikonloppu on mennyt juhlissa ja kummilapsikyläilyssä. On ollut yllättävän helppoa kuljeskella viinilasi kädessä juhlissa juomatta sitä, kieltäytyä kummilasten luon viinistä illallisen kanssa ilman suuria selittelyjä. Ennen kaikkea oli mutkatonta elää lapsiperheen elämää pari päivää. En ehkä tuntenut niin kaipuuta, koska tämän perheen elämä on itselleni sellainen, etten usko meidän lapsiperheenä käyttäytyvän noin, rakentavan arkeamme samoin. Se ei tunnu silloin ”minulta pois” aiheelta. Tai sitten asia oli vain päivästä kiinni. Kun termiitti kömpi sunnuntaiaamuna herättämään meitä 7.30, mietin että juuri tätä en kaipaa tässä loputtomassa kaipuussani.

Havahduin muuten siihen, että parin viime viikon aikana on blogeissa ja niillä keskustelupalstoilla, joita seuraan, ollut varsinainen plussa-aalto. Toivonsa menettäneet virtuaalitutut tai pitkään ilman yhtäkään plussaa yrittäneet nuoret ja vanhemmatkin odottavat ultraa. Minusta asia tuntuu aallolta. Minusta se on hyvä enne vuoden pimeimpään aikaan, jolloin lapsia piti saada alulle vain vähän. Huomaan itsekin, että nyt osaan taas iloita kaikesta, koska voin itsekin helliä vielä hetken ajatusta plussasta. Oman odotuksen ”kaikki on mahdollista” viikkoina osaan iloita aidosti myös muiden onnesta. Jännä, mutta itselläni se menee juuri niin.
Siirrosta on neljä päivää + siirtopäivä. Vatsaa nipistelee. En erota enää lääkkeiden vaikutuksia loppukierron vaiheista tai niistä pienen pienistä oireista, joita saattoi olla plussakierron aikaan. Itse ajattelen vielä, että kaikki on enemmän mahdollista kuin aikaisemmin. Pettymys tulee jos on tullakseen. Edessä voi olla valoisasta mielestä huolimatta raskas viikko. Tunnistan kuitenkin itsessäni myös sen, että pienikin väärä signaali vatsassa saa toisenlaiset ajatukset valloilleen.

Olen muuten katsonut ensimmäistä kertaa Idolsia tänä vuonna. Aika ihana kolmikko matkalla finaaliin. Haluaisin niin osata laulaa edes sen verran, että uskaltaisin kaveriporukan karaokessa avata suuni. Opettaja totesi ala-asteella ”Laula sinä M oikein hiljaa”.

Olisipa se plussa.

Odottaminen on näin kaksi päivää siirrosta helppoa. Edes taivas ei tunnu tällä hetkellä olevan optimismini rajana. Mielessä käy toki, miten kestän romahduksen, jos tulos on negatiivinen. Mutta olen iloinen siitä, että osaan iloita odottamisesta, olen kyennyt löytämään itsestäni positiivisen vireen. Aikaisempaa kahta kertaa on leimannut lamaannuttava epäonnistumisen pelko heti siirrosta lähtien, huonoja enteitä on ollut niin paljon. Niitä on periaatteessa nytkin. Alkiot eivät ole huippuluokkaa ja limakalvo on vähän ohut, mutta osaan olla murehtimatta niitä juuri nyt. Eilen illalla Crinone-töhnän seassa oli pieni punainen klöntti, pelkäsin siinäkin jo alkion valuneen ulos, vaikka ymmärsin sen olevan ehkä siirron aikaansaamaa pientä vuotoa. Vuoto taisi olla jopa papereissa mainittu.

On ihana helliä itseä ajatuksella mahdollisuudesta. Kultakin on niin paljon toiveikkaampi. Olen parin päivän aikana rekisteröinyt suloisia lasten lahjoja, nuttuja ja pieniä kenkiä kaupoissa. En ole antanut itselleni aikaisemmin lupaa edes niiden ihasteluun. Tuntuu vapauttavalta antaa toiveille siivet pitkän pitkän ajan jälkeen. Juuri näiden päivien innossa huomaan, kuinka pelokkaaksi, vain negatiivisten asioiden näkijäksi, jokaiseen väärään signaaliin reagoijaksi olin ajautunut. Tarpeellinen suojakeino, mutta olen kaivannut tätä perusluonteeni innostusta pitkään.

Ensi viikolla ajattelin tosiaan uskaltautua Simpukan tapaamiseen. Luulen, että haluan puhua aiheesta samaa läpikäyvien kanssa. Toisaalta en tiedä yhtään, miten reagoin. Saatan sulkeutua kuoreeni ja tajuta, että minun tapani käsitellä asiaa on sanoja, mutta ei ääneen lausuttuna.

Olen unohtanut aakkoseni kokonaan. Taisin jäädä O:hon. Siellä vilahteli kaikki Ovulaatiosta Onneen. Ehkä se leimallisimmin juuri tällä hetkellä on Odotus. Odotus jota ei ole, Odutuksen odotus, hoitojen tai tuloksen Odotus. Odottamisessa on opettelua, koska olen luonteeltani ”heti tänne kaikki nyt” tapaus. P taisi olla se Pepsi Max..

R = rakkaus. Sen itsestäänselvyyttä en halua enkä osakaan selittää. Käyttövoimani, suurin iloni ja asia, josta olen kiitollisin. Rakkauden kirjo ja laajuus hetkistä asioihin ja lähimmäisiin on moninaista ja rikasta. Tunteen kokonaisvaltaisuus on mahtava voima.

S=Sushi tai syöminen. Mutta samaan asiaan liittyvät. Sushi on jatkuva lempiherkkuni. Ne yksinkertaiset tehokkaat maut vaan kolahtavat. Pidän myös ajatuksesta japanilaisen ruokailun taustalla. Harmonista, rauhallista, selkeää, yksinkertaista.

T= Työ. Olen ja olemme molemmat työorientoituneita ihmisiä. Se leimaa arkeamme, persoonaamme. Itse olen kriittinen työn sisältöä ja organisaatiota kohtaan, suhtaudun asioihin liian idealistisesti. Siitä syystä en ehkä ole löytänyt vielä täysin paikkaani, vaikka olen oman ammattialani ja osaamiseni löytänyt. En ole kuitenkaan uraihminen siinä mielessä, että haluaisin edetä jatkuvasti tai etten voisi tehdä uhrauksia muiden asioiden vuoksi. Tällä hetkellä työtä on helppo pitää tärkeänä asiana, johon uppoutua.

Tänään minulle on siirretty vastoin klinikan periaatteita kaksi alkiota. Syy on se, että lopulta kaikki kolme pakkasessa olleet sulatettiin eikä mitään haluttu heittää hukkaan. Kahden oljessa olleet olivat hieman kärsineet sulatukssessa ja siksi otettiin vielä se ykkönen. No ne kaksikin jatkoivat lopulta jakaantumista. Yksittäinen, sulatuksesta parhaiten selvinnyt mietti yön yli ja alkoi jakaantumaan vasta tänään, ihan siinä siirtohetkellä. Biologi olisi ollut yhden siirron puolella, mutta lääkäri ei halunnut heittää toista roskiin. Niin, yksi lopulta surkastui. Joten pakkanen on tyhjä, mutta matkassa on kaksi. Ei mitään loistotasta yksilöä, mutta jakaantumiskelpoisia kuitenkin. Limakalvokin oli ihmeen ohut, 8 mm, vaikka sitäkin on vahvistettu vahvistamistaan. Tuo olikin ainoa huolenaiheeni.

Kulta on toiveikas, itsekin olen ehkä aikaisempaa enemmän. Tähän mennessä huonot uutiset ovat lisääntyneet aina sitä mukaa, kun solujen ja alkioiden käsittelyssä on menty pidemmälle. Tänään oli alkuun sama tunnelma, koska sulatuksen jälkeen laatu näytti heikolta. Minua piristi kuitenkin se ilouutinen, että tuon parhaimman laatuisenkin jakaantuminen lopulta jatkui.

Naureskelimme ajatuksille kaksosista. Tosin ensi kertaa ajattelin myös sitä rumbaa realistisesti. Tuplakulut, tuplatyö, tuplaväsymys, riskiraskaus. Toisaalta tuplailo! Odotellaan.

Sain kuin sainkin myös kortisonit. Lääkäri tosin oli osittain sitä mieltä, että se on turhaa, koska minulla yksi kiinnityminen on, joten varsinainen vasta-ainereaktio ei ehkä ole kyseessä. Mutta napsitaan nyt viisi päivää Prednisolia. Kyllähän tässä pari uutta pilleriä menee hienosti.

Löysin kaipaamani juhlamekon ja kengät. Ihana hemputella vähän. Kaataa viinilaseja kukkapurkkeihin. Menee kyllä jo rutiinilla.

Haluaisin kivan blogitaustan, mutta tämä mahdollisuuksien määrä on rajattu kuvankäytön ja taustavärin suhteen. Pitäisi osata edes vähän html-koodausta, että saisin itse viriteltyä sopivan kokoista kuvaa ja väriä taustalle. En taida osata, vaikka teoriassa pitäisi. Joten olkoon tämä kauteni vihreä, sanotaan sitä vaikka kasvun kaudeksi.

Huomenna on tosiaan tositoimet. Tänään klinikalta soitetaan vain jos alkiot eivät selviä sulatuksesta. Huomenna biologi soittaa joka tapauksessa ovatko ne selvinneet yön yli. Jännittää, jännittää, jännittää. Nämä etukäteistoimet tuntuvat suuremmalta askeleelta kuin itse siirto. Siirto on helppo ja sen jälkeen on vain odottamista.

Minun piti aloittaa Crinone eilen aamulla. Unohdin sen, otin illalla. Unohdin seuraavan kerran jo tänään. En kuitenkaan jaksa huolestua, koska limakalvo on hyvällä mallilla ja siirtoon on vielä useampi päivä. Olen kesäkuusta alkaen syönyt, pistänyt tai alateitse käyttänyt jatkuvasti 1-4 hormonilääkettä päällekkäin ja tämän lisäksi kilpirauhaslääke. En ole laiska tai asia ei ole minulle merkityksetön. Lääkkeistä on vaan yksinkertaisesti tullut niin rutiinia, että niiden pysyvyyden vuoksi ne on helppo unohtaa.

Jatkuva lääkkeiden käyttö on minulle yksi hankalimmista asioista tässä tilanteessa. Laitan itseeni hormoneja, joita en hormonitasojen vuoksi tarvitse. En oikeastaan tarkoita näitä kasvatushormoneja pregnyliä jne, vaan näitä jatkuvasti käytettäviä Crinonea ja Zumenonia. Vaikka tiedän tarkkaan niiden merkityksen ja tärkeyden tässä prosessissa, tuntuu että ylitankkaan itseäni. Lääkkeitä käytetään yleensä kun sattuu tai joku on vikana, minä olen pakotettu syömään niitä tämän tilanteen takia varmuuden vuoksi, ei siksi että voitaisiin osoittaa että juuri nämä ovat ne juuri minulle oikeat ja tärkeät lääkkeet. Vastustan turhia antibioottikuureja, turhaa desifiointivouhotusta ja liiallista särkylääkkeiden popsimista pienimpäänkin kolotukseen. Ehkä tässä on taas joku mieleni typerä alitajuntaleikki siitä, että kuvittelen edelleen asioiden loksahtavan luomusti paikoilleen, kun kuu on oikeassa asennossa enkä tarvitse siihen turhia pillereitä.

Totta kai minä syön lääkkeet ja toivon niiden auttavan. Mutta kyllä minua kauhistuttaa, jos klinikka määrää loppukiertoon myös kortisonit kilpirauhasasian vuoksi. En kaipaa lisää lääkkeitä, joilla on sivuvaikutuksia. Syön ne kuitenkin kiliti, jos juuri ne toisivat avun kiinnittymiseen. Ristiriitaista siis tämäkin.

Jos tämä PAS ei tuo tulosta haluaisin pitää pariin kuukauden tauon, antaa kropalle aikaa palautua kaikesta hormonimäärästä. Mielelle myös. Samalla saamme aikaa miettiä, miten ja milloin jatkamme. Käytännössähän meillä lähtee 3. Kelan korvaama IVF/ICSI. Ensimmäinen oli fiasko, voi olla, että klinikka perustelisi sen vuoksi Kelaan tarvittaessa 4:ttä hoitoa. Toivottavasti niitä ei tarvita.

Näimme eilen ystäväpariskuntaamme, jonka laskettu aika on parin viikon päästä. Oli mukavaa ja luonnollista. Pariskunnan suhtautuminen raskauteen ja elämänmuutokseen ei ollut lässyttävä eikä ylikorostava. He eivät edes tiedä tilanteestamme. Kun sain suhtautua asiaan ilman tuputusta, oli jopa ihana kysellä tulevasta, voinnista ja kaikesta siitä elämänmuutoksesta. Hyvä minä!

Huomenna on alkioiden sulatus. Pelottaa, jos ne eivät selviä tai jatka jakaantumista. Jos keskiviikkona klo 12.20 onkin vapaata aikaa eikä tarvetta mennä klinikalle. Samalla on myös ihanaa, että jotain on taas tapahtumassa. Odottavan aika on ollut taas pitkä.

Kiitos viimeisiin raadollisiin tunteisiin liittyneistä kommenteista, tiedän että niin muutkin kokevat. Mutta silti sitä haluaisi olla reipas ja jaksaa. Tuntuu että omat tunteet ovat ne kaikista katalimmat, että eivät muut ihan näin raadollisia ole..