Menen edelleen matalapaineella. Tai kuten Greyn anatomiassa niin ”viisaasti” todetaan, ”olen pimeässä paikassani”.

Raskausuutisia on ilmennyt ympäristössä. Ihmisillä, jotka ovat superorientoituneita työsuorittajia, ja tilanteissa, joissa liitot rakoilevat pettämisen, työmäärän ja liiallisten vaatimusten alla. Sellaiset saavat lapsia, me emme.

Monelle blogistille on tullut iloisia uutisia. Suhtaudun niihinkin ristiriitaisesti. Toisten, blogiläheisten puolesta olen iloinen, tie on ollut pitkä ja tunteet tuttuja. Toisten puolesta täälläkään maailmassa en osaa täysillä iloita. Se on väärin. Pelko on jokaisella sama, se alkaakin varhain. Jotenkin olen vain alhainen mato. Minun tuskani ja pelkoni on muka oikeutetumpi kuin muiden. Ei ole. Tiedän olevani jotakin, mitä en halua näissä tilanteissa olla.

Onko se tunne kateus? Mikä annetaan nimeksi sille tunteelle, joka nostattaa vatsassa epämiellyttävän, lähes oksennuttavan tunteen, kun saan jotakin kautta tiedon uudesta raskaudesta. Tunnetta en tietenkään näytä vaan iloisena onnittelen. Vai onko se vain oman tuskan murahduksia silloin kun haavoja revitään enemmän auki. Ne haavat kun repeävät hieman lisää silloin kun ympärillä onnistutaan. Se erottaa, se kasvattaa kuilua siihen, mitä meillä ei ole. Todellisuudessa ympäristön onni ei ole minun onnestani eikä onnistumisestani pois. Totean senkin sadannen kerran.

Ehkä se onkin hylkäämisen kokemus,. Muiden blogeja ja keskustelupalstoja lukee ahmien tutun tilanteen kokemuksia, sitä samaistuu muiden tuttuihin kuin omiin pohdintoihin. Kun joku onnistuu, samuus ja yhteinen kokemus katoaa. Joku on minua ”parempi”. Hän hylkäsi minut ja meidän yhteisen pitkän polkumme. Suurin osa näistä ihmisistä ei tiedä edes olemassaolostani. Olen laiska kommentoija, en ole saanut edes omalle palstalleni kerättyä niiden blogien listaa, joita seuraan. En taatusti halua loukata ketään tällä pohdinnallani, koska tämä yhteinen kasvoton sanojen ja keskustelujen maailma on äärimmäisen tärkeä. Mutta sekin on ristiriitainen oman pääni sisällä.

Minä en mahda näille tunteilleni mitään. Minä en ole ylpeä itsestäni näillä hetkillä. Ehkä olen vasta pikku hiljaa ymmärtämässä lapsettomuuden todellisen ja mahdollisen lopullisuuden merkityksen. Ehkä siksi kipuilen kaikkiin suuntiin. Minä olen vähän hukassa tällä hetkellä tämän aihepiirin kanssa.

Ottaa päähän. Hermo on lyhyt ja kireä. Tämä lapsettomuushässäkkä on vienyt osan kärsivällisyydestäni, muuta syytä en keksi. Kimpoilen seinille huomattavasti aikaisempaa helpommin, nalkutan, ärsyynnyn. Tänään erityisesti seuraavista asioista:
- Ulkona mieletön myräkkä, ei juoksusäätä ( ehkä asennekysymys)
- Kultani Exä pommittaa häntä viestein ja häiriköi elämäämme edelleen kolme vuotta heidän eronsa jälkeen. He olivat törmänneet tänään. Se ahdistaa ketutuksen lisäksi.
- En mahdu entisiin juhlavaatteisiini enkä löydä uutta sopivaa, mukavaa, kaunista kolttua. Juhlat ja hemmetin virallinen edustaminen pukkaavat päälle.
- Haluaisin leikata olkapäiden alle ulottuvat hiukseni pörröiseksi polkaksi, koska näytän pitkällä roikkuvalla tukalla väsyneeltä, nahistuneelta nauriilta. En kuitenkaan taida raaskia, mikä on tässä aiheessa se ketutusosuus.
- En jaksa innostua työpaikkani perjantaisista pikkujouluista, vaikka olen itse yksi pääjärjestäjistä.
- Olen myöhässä kaikista oman sivutyönä pyörittämäni pikkufirman töistä.
- Kirjoitan omaan blogiini sanan ketutus, koska minulla ei ole kanttia kirjoittaa edes anonyyminä omaan blogiini sanaa vitutus. Olen kyllä tainnut viljellä sitä aikaisemmin ansiokkaasti.
- Emme saa lasta ja se aihe hyppii lopullisuudessaan silmilleni entistä voimakkaammin. Olen toiveikas ja toivoton yhtä aikaa.

No, ehkä tuossa oli jo yhdelle päivälle. Päivän voi pelastaa ainoastaa se, että Meredith ja Derek pussaavat tänään Greyn anatomiassa.

Päätin myös, että kysyn klinikaltani, onko pakko mennä siirron jälkeen veritestiin selvittämään tulos. En jaksa jonottaa, odottaa tulosta tuntikausia, soitella vastauksen perään, selittää hoitajille paikalla ja puhelimessa tilannetta. Kestän ehkä mieluummin pari päivää kotona rauhassa kuin labrarumbaa. Ainakin tänään.

Palauduin viime yönä työmatkalta, jonka piti päättyä sunnuntaina. Jäin mottiin myrskyn vuoksi kuten niin moni muukin. Lento peruttiin monen tunnin lentokenttäodottelun tuloksena. Uusien lentojen metsästys koko porukalle, majoittuminen uudelleen kaupunkiin, huono tuuri oman uuden yhteyden kanssa, turhauttava päivän kaupungin katujen tallaus flunssaisena, jälleen myöhästyneet lennot ja lopulta myös juna kuljettivat minun rättiväsyneenä kotiin. Opin, että kaupunkimatkailu talvella kaupungissa, jonka infran hoito ei toimi on superturhauttavaa. Mitään ei voi tehdä, mihinkään ei voi liikkua koska kadut ovat täynnä lunta eikä liikenne toimi millään välineellä.

Ennen reissuun lähtöä käväisin ultrassa. Kaikki oli taas paremmin kuin hyvin. Kohtuni on mitä otollisin reagoimaan hormoneihin ja limakalvot samoin ovat pelkkää priimaa. Kun vaan saisi kunnon alkioita mukaan. Kysyin lääkäriltä sulatuksesta ja mahdollisesta kahden alkion siirrosta. Toisessa oljessa on kaksi alkiota, jotka siis sulatetaan saman aikaisesti. Yhden siirtoa silti suositellaan, mutta ei sitä toista kai hukkaankaan heitetä, jos molemmat selviävät sulatuksesta ja jatkavat jakaantumista. Joten jähtäväksi nää. Biologi valitsee, sulatetaanko yhden vai kahden alkio putkilo. Siirto tulee ensi keskiviikolla ja sulatus on ti. En osaa edes ajatella, miten reagoin, jos alkio ei selviä sulatuksesta. Vaikka siihen juuri olen varautunut, kun laatu on se kolmonen eli minun omalla mittarillani jo lähes valmiiksi tuhoon tuomittu. Siirtoonkin tuntuu olevan ikuisuus. Kärsivällisyys on taas koetuksella, vaikka arjen kiire on imaissut mukaansa eikä liikaa aikaa ajatella ole.

Matkan venyessä, odottaessa oli aikaa ajatella. Tupruisilla kaduilla ja kauppakeskuksissa mieli teki työtään asian parissa. Liikaa. Ehkä ensimmäisen kerran löysin itseni ajattelemasta kunnolla kysymystä "miksi juuri me olemme lapsettomia ja mitä se tarkoittaa". Tässä arjessa korostuu käytännön asioiden pelko, onnistuuko pistokset, millaisia alkioita, miten piinailu. Nyt mieleen hiipi ajatuksia siitä, mitäs jos tilanne on todella pysyvä. Mitä jos jäämme tähän selittämättömän epätietoisuuden valtaan ja tämä on tosiaan kohtalomme. Miten sen oikeasti kestää? Miten sen selitän ulkopuolisille? Muuttaako asian lopullisuus tätä suhdetta? Miten se lopulta muokkaa persoonaani? Asiat ovat mielessä isona hahmottamattomana möykkynä jolle ei ole edelleenkään vastauksia. Tuntuu välillä, että mitä pidemmälle tässä viidakossa joudun sitä vähemmän aihetta lopulta ymmärrän.

Nyt yritän vain sietää ja olla. Tekee mieli tehdä pieniä ponnistuksia aiheen hyväksi. Vitamiinit, ruokavalion tarkistaminen, vyöhyketerapiaakin havittelen uudelleen. Samalla mietin kuitenkin, onko tämä puoli turhaa, kun lääketieeellinen tekninen puoli on kuitenkin meidän tapauksessamme aika ratkaisevaa. Saako vyöheketerapia tai riittävä foolihappo siittiön pääsemään paremmin munasolun sisään, estämään fragmentaatioita, parantamaan laatua? Eihän tähänkään ole vastauksia. Voi vain tehdä ja käyttää ja tarrautua edes niiden luomaan lumevaikutukseen, omaan uskoon vaihtoehtokeinojen tehosta.

Olen vältellyt hammaslääkäriin menoa lähes vuoden. Kipu yhdessä hampaassa on sietämätön, en pysty juomaan mitään kylmää, pesemään hampaita kylmällä vedellä tai puremaan sillä puolella ollenkaan. Järkevintä tällaisessa kuukausia jatkuvassa ongelmassa on tietysti välttää hammaslääkäriä.

Tänään rohkaistuin, varasin ajan julkisen puolen päivystykseen. En nimittäin halua tässä H-hoitotilanteessa maksaa yksityisiä hammaslääkärikuluja ja normaali jono julkisellehan on puoli vuotta. Joten päivystykseen. Perustelin asiaa sillä, etten pysty puremaan ruokaa ja kipu on jatkuva jäytävä ja jo uneen vaikuttava. Pelkäsin tuhoutunutta hammasta ja juurihoitoa. Diagnoosiksi tuli hampaiden liian voimakas purenta ja kirskuttelu yön aikana. Hoitona yhden vaivaisen kulmahampaan kulman tasoitus. Kipu ei ole poissa, mutta pystyin puremaan paprikaa oikealla puolella! Se jumalainen täti poisti kahden sekunnin hionnalla osan tuskasta. Nyt voin hyvällä omalla tunnolla taas vältellä hammaslääkäriä pari vuotta. Hampaan tuhoutuminen ja juurihoito eivät ole ehkä vielä pois laskuista, mutta ehkä tämä pahin kipu tosiaan tästä parissa päivässä helpottaa. Vihloviin hampaisiin kun ei oikein ole mitään pitkäaikaista lääkettä.

Itsehän olin omassa ”asioilla on syynsä ja tarkoituksena” maailmassani sitä mieltä, että hoitamaton hammas estää minua lopulta tulemasta raskaaksi. Kuvittelin tuhoutuneen hampaan aiheuttaneen yleistulehduksen, joka vaikuttaa, hmmm.. no johonkin. Jos kyse oli kuitenkin lopulta vain hionnasta, en saa siitä syy-yhteyttä mitenkään lapsettomuuteen. Oi ihana neitsytanalyysiluonne.


Perjantaina ultra ja siirron suunnittelu. Jännittää, selviävätkö keskinkertaiset alkiomme sulatuksesta. Mietin, uskallanko pyytää kahden siirtoa, jos siitä olisi luvassa yhtään todennäköisyyden kasvua.

Yt-neuvotteluissa ei mitään uutta vielä. Kuusi viikkoa aikaa odottaa. Säästösumma on yrityksessä kova. Järjellä ajattelen, ettei asia voi koskea minua kovin radikaalisti, mutta tunteella on taas helpompi ajatella niitä huonoimpia vaihtoehtoja.

Muista ottaa Zumenon kolme kertaa päivässä. Tähän mennessä unohdettu kahtena päivänä. Toivotaan, ettei unohtelu vaikuta mihinkään.

Tämän vuoden aikana olemme kuluttaneet lääkkeisiin ja lääkäriin yhteensä 4 000€. Olemme pistäneet kodinsisustamisen ja matkahaaveet jäihin. Laskimme, että pakkaskokeilujen jälkeen seuraava hoito alusta alkaen osuisi jonnekin alkuvuoteen, ehkä helmikuulle. Toivottavasti sitä ei tarvita.

Kotihaaveet ovat eläneet tässä odottelun rinnalla, mutta jäissä ovat nekin. Myyminen ei kannata vaikka uuden kodin saisi nyt halvemmalla. Innostuin jopa rakentamisesta kun selvittelen avaimet käteen –pakettien hintoja. Kävin katsomassa jopa kaupunkimme tontti-tarjonnan. Ja närkästyin. Tiesin kyllä, että päästäkseen tavoittelemaan kaupungin tontteja pitää täyttää tietyt kriteerit. Kriteerit tarkoittavat lapsia, mielellään useampia tai raskautta. Käytännössä mitään mahdollisuutta kaupungin tontteihin ei ole ilman lapsia, pisterajat ovat sellaiset. Tai sitten tulotaso pitäisi olla melko alhainen, mikä taas vaikuttaa rakentamismahdollisuuksiin. Eikö oikeasti ole jo jonkun sortin syrjintää, että taloja on mahdollista tämän kaupungin alueella rakentaa vai perheellisten? Totta kai se on luonnollista suosia lapsiperheitä jollakin tavoin, mutta näin totaalisesti osoittamalla, että lapsettomien tai lapsia haluamattomien paikka on kerrostalo tai rivitalo. Tämähän nyt alleviivaa tätä perinteistä stereotypiaa, että omakotitalossa asuu onnellinen PERHE. Perhe on myös avio- tai avopari hitto vieköön. Minä en siis allekirjoita ollenkaan sitä, että vain perheellisillä on oikeus asua omakotitalossa. Joten kiitos siitä, että sain tuntea itseni konkreettisesti syrjityksi. Vaikkemme nyt vakavasti liikkeellä tässä asiassa olleetkaan.

Kiitos taas jälleen kerran kannustuksesta! Kyllä se oikeasti lohduttaa, kun tietää että samoja tuntemuksia on sielläkin kaikilla taustalla. Tämä on sellainen toisilleen tuntemattomien tärkeä tsemppimaailma.

Tiistain jälkeen en ole ehtinyt paljon asiaa, itseasiassa kumpaakaan miettimään. Työmatka vei täyteen tohinaan kolmeksi päiväksi ja nyt makaan totaalisen uupuneena sohvalla ihmetellen purkamattoman laukun, selvittämättömien postien ja pyykkivuoren aiheuttamaa kaaosta. Kulta on paiskonut myös niska limassa hommia, joten koti on rempallaan. Viikonloppuna jatkuu vauhti parin kaupungin välillä, joten hengähdystaukoa odotellessa.

Mutta vauhti pakotti laittamaan pettymyksen taustalle ja suuntaamaan ajatuksen muualle. Auttaahan se. Huolimatta siitä, että pettymys oli tällä kertaa valtava ja pelko jemmassa olevien alkioiden mahdollisuuksia on kova, on usko taas jostakin löytynyt. Klinikan henkilökunta on jotenkin niin kannustavaa. Tuntuu, että he potkivat meitä eteenpäin, kun itse miettii mitä tämä kaikki tarkoittaa. Joka tapauksessa päädyimme lääkärin kanssa siihen, että mikäli meidän voimamme riittävät, PAS siirtoon siirrytään saman tien. Ja päätimme, että ne riittävät. Joka kuukautinen pettymys voi olla kova pala, mutta vielä rankempaa on odotella välikuukautta. Ei sovi meikäläisen kärsivällisyydelle. Joten saman tien alkoi Zumenon kuuri, joka vahvistaa limakalvoa ja estää oman ovulaatio. Tämä ei siis taida olla PAS luonnolliseen kiertoon vaan lääkkeelliseen. Jäin miettimään, mitä se luonnolliseen kiertoon sitten on? Eikö PAS:ssa pidä kuitenkin oma ovulaatio estää vai kielletäänkö silloin vain seksi, ettei toista hedelmöittymistä tapahdu? No, oli miten oli, täällä mennään taas. Huh sentään.

Työtä en osaa edes pohtia. Todenmäköisesti yt-neuvttelut koskettava minua hyvin lievällä kädellä. Tällä hetkellä pakollinen "lomailu", josta saa vielä korvauksen ansionmenetyksestä, kuulostaa lähinnä palkinnolta. Olen nyt sitten tässä suhteessa onnekas, että viikoissa mitattava lomautus ei kaada taloutta. Tosin jos toiseen ivf hoitoon joudutaan eikä pakkastyyppejä pystytä käyttämään, täytyy kyllä jo laskea tarkasti. Tai jos kyse onkin pidemmästä ajasta. Vaikka Kullalla on lähes kaksinkertainen palkka omaani verrattuna, olemme silti pyrkineet maksamaan asioita yhdessä. Haluan siis pystyä maksamaan osan hoidoista jatkossakin.

Palkkapäivä, tuhlasin matalakantaisiin saappaisiin.. Nyt mietin, ovatkok ne ihan mummot. Kuulostaako riittävän heräteostokselta.. Ja siltä, että varaudun lomautuksiin..

Kiitos ihanat ihmiset kannustuksesta. Sanat lohduttava, niiden tarjoamaan toivoon haluaa vaan tarttua.

Mutta. Asiat taitavat kasaantua. Nega oli nega veritestissäkin, ei mitään arvon nousua, yritystäkään kiinnittyä. Satutti, satuttaa vieläkin, tietenkin. Juttelin jo klinikalle. Biologi yritti valaa uskoa pakkasessa olevien alkioidemme laadusta. Lääkärin kanssa keskustelemme torstaina, sitten katsotaan, mitä on luvassa. PAS sitten joskus, tarvitaanko siihenkin välikierto? En tiedä, taidan joutua taas pillerikuurille.

Nyt olo on taas turta. Tie tuntuu loputtomalta. Aika tuntuu loppuvan kesken. Olen vähintään 37 jos tulen raskaaksi ja saamme lapsen. Se tuntuu pelottavalta. Sille ei vaan voi mitään.

Sitten se toinen katastrofi. Saimme töissä ilmoituksen yt-neuvotteluista. Olen töissä alalla, joka reagoi nopeasti näihin yleisiin talouden heilahteluihin. En tiedä vielä, miltä osin asia koskee minua, ehkä osittaisella osa-aikaisella, ehkä muutaman viikon lomautuksella. Asia sinänsä ei pelota, mutta kahden tämän tasoisen asian vastaanottaminen ja työstäminen samana päivänä käy kyllä omien voimavarojen rajojen testaamisesta. Ja kyllä tuo työasia vie tietysti mielen hiljaiseksi aikana, jolloin maksua odottaa se 2500 euron hoitolasku ja lisää seuraa.

Kyllä tässä käy mielessä, mitä seuraavaksi. Ei auta kuin mennä eteenpäin. Jaksaa taapertaa hetken aikaa takkuisempaa arkea, kunnen jaksaa taas iloita niistä asioista, jotka ovat hyvin ja joista aina saa virtaa. Onneksi niitä on, vaikka ulkona ja mielessä on juuri nyt hyvin mustaa. Tai no, Kulta lupasi lohdutukseksi sushia. Se auttaa halin lisäksi aina.

Menin tekemään testin. Perustelin sen Kullalle, että on helpompi kestää huomisen testin tulos keskellä työpäivää, kun tietää vähän mihin varautua. Maailma ei muka kaadu siellä muiden keskellä. Perustelin myös, että on helpompi nukkua, kun ei jännitä liikaa.

En tiedä, onko nyt helpompi nukkua pahoilla mielin, ahdistuneena. Testi oli nega. Tekee mieli sanoa tietenkin. Tekee mieli ajatella, ettei se vielä välttämättä näy. Ei näykään, mutta jos olisin tukevasti raskaana, sen pitäisi näkyä. Ovulaatioajasta, punktiosta siis on 13 päivää.

Toki kaikki on vielä mahdollista, mutta ei tämä kovin tukevaa ole. Miten sitä kutsuu tätä negatiivista tuskaa luokseen oikein etukäteen. Ikään kuin kaivaisin verta nenästäni. Odotan negatiivisia uutisia automaattisesti. Pelkään, että vedän negatiivisia asioita puoleeni. Houkuttelen ja leikin alitajuntaisesti epäonnistumisella. Ryven siinä.

Huomenna sitten todellisuus ja uusi voimien keruu. Vannoimme äsken yhdessä, että onnistumme ja uskomme vielä. Uskonkin, mutta rankalta tuntuu aloittaa taas mahdollinen kiipeäminen alusta.

Taas kaavani toistuu. Itken itkut etukäteen.

Viikonloppu on hujahtanut Kullan vanhemmilla isänpäivän kunniaksi. Eilen kidutimme itseämme parin tunnin Ikea-reisulla. Menen Ikeaan aina innoissani, mielessä oli muuta todellinen tarve, kuten kaappi kaikelle keittiön irtoromulle. Mutta se ihmispaljous ja muurahaispesämäinen tunnelma vie voimat hetkessä. Lastenosaston kuljin läpi sivuilleni vilkaisematta, vaikka olisi mieli tehnyt jäädä tutkimaan sitä maailmaa. Kullan äiti oli mukana, joten en halunnut aiheuttaa spekulaatiota suuntaan tai toiseen. Viiniäkin join kiltisti pienet siemaukset kahtena päivänä.

Nyt olemme jälleen kotona. Uupuneena. Totesin eilen kullalle, että tällä kertaa tämä piinailu sujuu helpommin, asia ei pyöri mielessä jatkuvasti. Olin taas väärässä tuudittautuessani onnelliseen stressittömään tilaan. Kun saavuimme kotiin muutuin räjähdysalttiiksi yhdessä sekunnissa. Luin Aamulehdestä jutun lapsettomuudesta. Juttu itsessään oli toiveikas, neljä viidestä saa avun. Jutussa oli rohkea pariskunta lapsineen. Heille hoito toi onnen. Miksi ihmeessä se juttu sai mieleni suunniltaan? Purskahdin itkuun. Kulta oli ollut tyhjentämässä autoa ja tullessaan takaisin sisään aurinkoinen avovaimo oli muuttunut agressiiviseksi itkupilliksi viiden minuutin aikana. En vaan itsekään ymmärrä mitä äsken tapahtui. Alitajuntaiset pelot alkavat taas tulla pintaan, kun testiin on niin vähän aikaa? Aloitan saman ajatusprosessin kuin aikaisemminkin, kiihdytän itseni pettymyksen tilaan ennen testiä, ettei testin tulos ole niin musertava? Ja jälleen vaihtoehtona mielessä pyörii vain se huonoin vaihtoehto. En ymmärrä, miksi en kykene olemaan tässä odotteluvaiheessa positiviinen, näkemään, että kuppi on puolitäysi eikä puolityhjä.

Faktoja ei tämän enempää olekaan. Rintoja ei enää satu, vatsa nipistelee kuten aina ennenkin, edelleen valkovuodossa on aavistuksen aavistus punaista. Odotan, mutta pelkään.

On vaikea olla reagoimatta taas kropan jokaisen vihlaisuun tai vatsanalueen tuntemukseen. Tänään tuntemukset muuttuivat taas kuukautiskipumaisiksi. Valkovuodossakin on aavistus vaaleanpunaista. Käytännössä tuntemuksen ovat hyvin samanlaiset kuin syyskuun pikaraskaudessa. Lukuun ottamatta sitä, että nyt kohdunnipukka tuntuu ihan sellaiselta kuin se on aina ollut. Juu, olen taas sortunut räpläykseen, kun oikeasti välillä yritän saada ”kaiveltua” ylimääräistä crinone-moskaa pois sisuksistani. Olenkohan minä ainoa, jolla osa Crinonesta muuttuu rakeiseksi puuroksi??

Niin, veritesti on ensi tiistaina, tasan kaksi kuukautta edellisestä testistä ja 12. päivänä siirrosta. Almanakka, ehkäpä myöhäisempi päivä veritestille on sikäli varmempi, että kemiallisen raskauden mahdollisuus pienenee? Odottavan aika tosin pitenee tuskastuttavasti.

Anonyymi-A, meille kävi hoitojen kanssa aivan samoin. Muutamasta lääkkeellisestä kierrosta pompattiin suoraan keinohedelmöitykseen, koska missään ei todettu mitään vikaa. Samalta tuntui silloin, ajattelin olevani ”huonompi tai sairaampi” kun inseminaatio ei ollut vaihtoehto. Näin jälkikäteen inseminaatio-vaihe olisi ollut meille täysin turha, kun ongelmat ovat paljastuneet munasolujen laatuun liittyviksi hormoniasioiksi tai sitten munasolun kuoren läpäisemiseen hedelmöittymisessä. IVF/ICSI yksinkertaisesti antaa enemmän tietoa ja silloin asiaa on myös helpompi hoitaa. Joten ajattele uutista hyvänä sellaisena, tietoa ja tuloksia seuraa nopeammin! Ja kaikkihan on silti mahdollista ennen hoitojakin.

Työstressi pukkaa pitkästä aikaa päälle. Olen päätynyt toimitusjohtajamme kanssa arvovaltataisteluun. Hän puuttuu osaamisalueellani asioihin, joista hän ei ymmärrä ja minä joudun puolustamaan itseäni, näkemyksiäni, mutta myös kollegoideni näkemyksiä ja ammattitaitoa. Toivottavasti tämä henkinen stressi ei lannista toimintaa alavatsalla.

Kömmin viime yönä kotiin Hollannin työreissulta vain löytääkseni keittiön pöydällä klinikkamme laskun. Maksettavaa kaikkine pakastekuluinensa 2500 €.. Summa yllätti, olin jotenkin suggeroinut itseni noin 1600 €:oon, joka pitää sisällään kaiken. No, ei pitänyt. Siinä katosi matkaväsymyskin, kun mietit miten suuri summa tuo on tosiaan maksaa ilman mitään takeita mistään. Toivotaan, että hoito on joka sentin arvoista.

Matka tuli hyvään ajankohtaan, koska se pakotti miettimään muita kuin mahan tapahtumia. Tosin illallisilla jouduin keksimään jälleen mitä moninaisempia tekosyitä miksi en voi juoda alkoholia. Tällä kertaa se oli paha hammaskipu, jota en ennen lähtöäni ehtinyt hoitamaan. Söin muka niin vahvoja särkylääkkeitä, etten voi juoda edes viiniä. Joten kaiken muun lisäksi nämä hoidot ovat kehittäneet minusta sujuvan valehtelijan. Silmää räpäyttämättä selittelen juomattomattomuutta tai vatsan alueen toimenpiteitä, jotka vaativat sairaslomaa. Saan valehtelustani myös sympatiaa näiden syiden vuoksi. Olenko ylpeä itsestäni vai hävettääkö?

Entäs sitten itse asia. Vatsassa ei tunnu mitään näin seitsemäntenä päivänä siirrosta. Pinnistelemällä voin kuvitella pieniä nipistelyjä, juuri sellaisia joita alkaa ennen kuukautisia olla, mutta jotka voi halutessaan tulkita joksikin muuksi. Rinnat ovat aavistuksen turvoksissa, kuten tällä hormonimäärällä kai kuuluukin. Ei siis mitään uutta, yllättävää, erilaista tai erityisen toivoa antavaa. Fiilis on ollut itselläni yllättävän rauhallinen, en nyt sanoisi alkuunkaan piinallinen. Ainoa mitä murehdin ovat kaksi tähän viikkoon mahtuneet seksikokeilut, jotka tekivät kipeää. Luulisin, että kipu tuli kuitenkin munasarjoista. Kulta huolehtii sitäkin, hän pelkää tökänneensä pienokaista päähän.. Oi miesten ajatustenjuoksua.

Niin, oman pääni sisällä vaakakupit ovat aika fifti-sixsti.