Unohdin äskeiseen romaaniin lisätä sen yllättävän valonpilkahduksen, jonka otimme kiitollisina vastaan. Nimittäin klinikka päätti olla laskuttamatta meitä tästä hoidosta, koska kaikki meni oikeastaan pieleen ja he ajattelevat, että voisimme vielä hyödyntää tehokkaammin kaikki 3 kelan korvaamaa hoitokertaa. Voiko noin ihanaa yllätystä tapahtua yksityisellä??!!

Yritän ajatella, että raha ei tässä ratkaise, jos vaan onnistumme. Mutta tottakai tuhansilla euroilla on merkitystä. Yksi huoli vähemmän, kun olemme jo murehtineet, että maksamme mahdollisesti tässä kierrossa tyhjästä.

Ja tuo mies. Hän on niin ihmeellinen. Tiedän, että sydämeen sattuu sielläkin ja toivon, että hän sen minulle osaa näyttää. Mutta en voisi kuvitella rakastavampaa ja parempaa tukijaa tähän prosessiin. Minun kallioni. Jokaisen kehun arvoinen.

Mistä alkaisin. Kiitos ihanat kannustuksesta ja kyselystäkin Almanakka. Tunnelmat voi tiivistää seuraavasti: "Olen juuri nyt fyysinen ja henkinen raunio". Mutta molempia hieman jo itselleni hymyillen.

Eilen, siis odotellessani tietoa solujeni voinnista, oli työpaikkani virkistyspäivä. 100 + ihmistä korvessa toisella puolella Suomea. Matkassa liikaa nuoria testosteronilla varustettuja työkaverimiehiä, heillä paljon paljon olutta ja piinaava odotus tuloksista. Tulokset sain sinne jonnekin soutuviestin ja jousella-ampumisen sekaan, joten en voinut paljon surkutella 5 alkion karsiutumista yhteen, joka sekin oli vioittunut. Tästä masentuneena päätin osallistua virkityspäivään virkistymällä ja ottamalla liian monta lasia viiniä. Kotiin olen hoippunut joskus kahden jälkeen ja tänään kahdeksalta saimme kuitenkin puhelinsoiton, että siirtoon päästään sille yhdellä repuusialkiolla. Vartti aikaa ehtiä klinikalle, joten verestävine silmineni ja melko raikkaine hengityksineni olin kaikkea muuta kuin ideaali siirtopotilas, huolellisesti prosessiin valmistautuva ja itsestään huolta pitävä äitikandidaatti.

Mutta nyt mahassani kelluu valkoisen ilmakuplan keskellä pienen pieni muru, joka toistaiseksi taistelee sitkeästi elinmahdollisuuksistaan. Lääkärin arvio selviytymisestä oli 15 % luokkaa, kun se normaalisti ivf/icsissä on lähes 40. Joten siirtoon siis päästiin, mutta tämä hoitokokeilu osoittautui kokeiluksi, joka aiheutti harmaita hiuksia lääkäreille, biologoille ja tienkin meille. Suurin osa kerätystä 10 solusta oli epäkypsiä. Viisi hedelmöitettiin, niistä neljä hedelmöittyi. Niistä neljästä kolme oli vaurioituneita fragmentoituneita tai kaksitumaisia. Yksi siis sinnittelee, mutta se täyttää juuri ja juuri siirrettävän alkion kriteerit. Lisäksi limakalvoni oli ohentunut, joten se pehmeä sammalmätäs, jolle alkio voisi kiinnittää itsensä köllöttelemään ei ole paras ja pehmein mahdollinen.

Lääkäreiden mukaan reagoin hoitoon täysin päinvastaisesti, miten minun "tyyppiseni" pitäisi. Mikäli tämä ei johda raskauteen, tulevat hoidot ovat totaalista kokeilua normaalista poikkeavalla kaavalla. Tai onkohan näissä hoidoissa nyt normaali tapaa olemassakaan? Joka tapauksessa taidan kärsiä selittämättömästä munasolun kypsymishäiriöstä ja vielä ei tiedetä, mikä tämän hitaasta peruskierrosta poikkeavan rakettimaisen hormonireaktiokasvatuksen saisi kontrolloitua. Mahdollista on myös, että taustalla on kromosomihäiriö, joka vaan heikentää solujen laatua, tuo fragmentaatio on esimerkki siitä.

Olen siis pompannut helposta hoitotapauksesta sinne toiseen ääripäähän, hankalaan ja epäarvattavaan. Mieliala on matkannut saman matkan. Suhtauduin hoitoihin superluottavaisesti "nyt laakista raskaaksi", ja nyt ymmärrän, että meillä taitaa olla edessä pitkä tie ja jopa sen mahdollisuuden selviäminen, että meitä ei voida auttaa. Toki on mahdollista, että asiat ratkevat myös helposti jatkossa tai että tuo kupla sinnittelee mahassani 9 kuukautta.

Huomaan muuten oppineeni lähes solubiologiksi tässä pikaisessa rumbassa itsekin. Olen kiinnostunut aiheesta, joten kyselen sekä biologilta että lääkäriltä. Taidan olla itseasiassa juuri pahimmanalainen potilas. Kultani on vielä isekin lääkäri, joten myös hänkyselee ja hänelle myös selitetään asioita kielellä, joka menee minulta täysin yli.

Yritän nyt kuitenkin olla raskaana 11.9 asti, jolloin on veritesti. Mitä sen jälkeen, jää nähtäväksi. Menen nyt nukkumaan ja tsemppaamaan itseäni, etten ole voinut itse viime yön röpöttelyllä pilata kiinnittymismahdollisuuksia lopullisesti.

Huh, mikä polku. Ajatusten kirjoittaminen auttaa ihmeellisesti, se puhdistaa liiat ajatukset pään sisältä.

Jännä nähdä, miten suhtaudun näihin kirjoituksiini, sairas- tai toivekertomuksen pätkiin, myöhemmin, ehkä muutaman vuoden päästä. Onko projektimme onnistunut vai ei, tuntuvatko nämä nykyiset etenemisaskelissa kiinni olevat pohdinnat hölmöiltä vai toimivatko ne sopivasti päiväkirjamaisina muistutuksina asioiden etenemisestä.

Tälle päivälle merkinnäksi tulee tuntemukset punktiopäivästä. Itse toimenpide ei ollut alkuunkaan niin paha kuin kuvitelin. Dormicum vie kuulemma muistin ja niin se tekikin. Hyvä niin, olisin valmis kävelemään saliin heti uudelleen. Toki pistely sattui, mutta siedettävästi. Homma oli ohi nopeasti, ehkä vartissa. Kotona iltapäivällä vatsa kipuili reippaasti lääkityksestä huolimatta, mutta nyt ollaan jo voiton puolella. Taidan lähteä ulos rauhallisesti kävelemän ja haukkaamaan happea.

Soluja saatiin talteen vain 10. Määrä ei ollut suuri kuten pelkäsinkin. Biologi ja lääkäri pitivät määrää hyvänä, liika heidän mukaansa heikentää laatua. Tosin tässä tapauksessa pieni määrä ei taannut laatua. Näin iltaan mennessä 5 todettiin epäkypsiksi ja huomenna kuulemme onko lopustakaan viidestä mihinkään. Niille tehdään nyt todennäköisesti huippuspermasta huolimatta icsi, koska hedelmöittymismahdollisuus halutaan maksimoida. Hyvin alkanut IVF-kierto osoitti kataluutensa. Nopea kasvu toi erikokoisia folleja liian nopeasti, kaikki eivät ehtineet vauhtiin mukaan ja suurempienkin follien sisällä oli epäkypsiä soluja. Epätyypillinen tilanne kuulemma. Pitkän kierron potilas reagoi lääkkeisin toimimalla supernopeasti. Tuo haasteita miettiä, miten hormonit mahdollisesti annosteltaisiin hitaamman tasaisemman kasvun turvaamiseksi. Määrät kun eivät olleet nytkään suuria.

Jokatapauksessa fiilis on sikäli pohjalukemissa, että on iso mahdollisuus, ettei siirtoon edes päästä. Yksikään solu ei välttämättä ole valmis hedelmöittymään, ja karsintaa tapahtuu hedelömöittymisen jälkeenkin. Pitää siis varautua, että lauantaina loppusuoralla alkioita on 0 kpl. Tuntuu todella todella turhauttavalta maksaa icsistä hurjat +1500 € ilman että pääsemme edes siirtoon asti.

Olen asioiden edellä, mahdollisuus parilla solunreppanalla on, mutta henkilökunnan puheet ovat olleet kovin varoittavia ja itsellä on hyvin vahva intuitio, ettei tästä hyvää tule. Toisaalta yritän ajatella niin, että noin fyysisenä suorituksena tämä "hoitaminen" on sujunut helposti, joten ehkäpä uusi kierto ja tämän kerran kautta opittu tieto tuo parempia tuloksia.

Katsoimme toipuessamme sohvalle viekukkain käpertyneenä suloisen Juno-elokuvan. Sopivasti teemaa hieman sivuten. Elokuva osoitti, että ihan noin pakkomielteisesti en itse taida adoptio-äitiyteen, tai itseasiassa äitiyden toiveeseen yleistikään, suhtautua. Ellu oli kuitenkin hyvä peili ajatuksille tässä luomu-hoidettu-adoptio-äitiys maailmassa kuitenkin. Juno oli ihanasti pikkuvanha teiniaikuinen hyvällä kielenkäytöllään. Ja se nörtti isäpoikanen! Hyvä, että leffa tuotti hymyjä tähän ristiriitaiseen päivään.

Kulta on niin kulta, tsemppaa, halii, passaa ja paijaa, vaikka näen, että hänkin kärsii ja jännittää tilannetta. Toistaiseksi hitsaannumme tässä myrskyssä vain tiiviimmin yhteen.

Tein sen virheen, mitä ei ikimaailmassa olisi pitänyt. Olen googlettanut punktiokokemuksia ja lukenut silmät ymmyrkäisinä itkukohtauksista, pyörtymisistä, suorasta huudosta toimenpiteen aikana. Toivon todella, että kokemuksista kertovat erityisesti ne, joille kokemus on ollut rankka ja helpommalla päässeellä ei ole tarvetta toimenpidettä läpikäydä samalla innolla. Toki ymmärrän, että ei se kaikille yhtä kamalaa ole, mutta silti..

Tällä hetkellä tekee mieli pistää jalat ristiin ja kadota kaupungista. Yllättäen mies pääsee mukavaan huoneeseen katsomaan pornoa ja "nauttimaan" suorituksestaan samalla kun minua keihästetään punktioneulalla. Kullalleni, lääketieteen pätevälle ammattilaiselle heh, oli yllätys ymmärtää, että munarakkulat kerätään tunkeutumalla kohdun läpi munasarjoihin. Hänen asenteensa oli, että eihän se voi olla verikoetta kummempaa ja mihin siinä sairaslomapäivää tarvitaan. Nyt on onneksi edes hieman toinen ääni kellossa ja haleja on tullut illan mittaan kiitettävästi.

Ei auta kuin toivoa onnistunutta toimenpidettä ja lääkkeiden kohtuullista vaikutusta. Kestän toivottavasti kohtuullisen määrän kipua ja tarvittaessa otetaan käyttöön itkupotkuraivari. Toivottavasti tuosta pienestä follimäärästä löytyy edes muutama käyttökelpoinen solu, ihan joka kuukausi tätä rumbaa ei viitsisi käydä. Vaikken vielä edes tiedä, mitä on tulossa.

Tosiaan Almanakka, aika perus-coctail taitaa olla meillä molemmilla. Myös täällä Pregnylistä se komea mustelma. Puregonista ei jälkeäkään. Orgalutranista parin tunnin punainen laikku ja paise. Siinä on kuulemma osittain sitruunahappoa, joka tuon ihoreaktion aiheuttaa.

Mutta sitten. Täällä on muninta-aparaatti reagoinut Puregoniin ilmeisen hyvin. Tänään ultrassa löytyi kypsiä yli 18 mm munasoluja 2kpl ja 13-15 millisiä noin 8. Määrä ei kypsissä ole järin suuri, niitä tulee punktiopäivänä olemaan ehkä 10, mutta niiden suurimpien mukaan kuulemma aikataulut laaditaan. Joten piikittelyt seis, tänään Pregnyl ja keskiviikolle punktio. Hui. Tai ihanaa sikäli, että perjantain työkeikka ei ole vaarassa, siirto olisi sitten lauantaina. Jolloin olen todennäköisesti sopivasti krapulassa..

Olen tässä ihan ihmeissäni, kuinka helposti kaikki on sujunut. Aika tuntuu kuluvan siivillä, oireita ei tällä määrällä hormoneja pientä munasarjojen vihlontaa lukuun ottamatta ole. Tiukat farkutkin on vielä jalassa. No, ehkä se olo tosiaan olisi erilainen, jos follien määrä olisi parikymmentä. Tämä alkukierto sujuu kuin siivillä ja olo on kepeän huoleton ja luottavainen - kuten luomuillessakin. Olemme pohtineet jopa nimiä lapselle. Uskaltautuneet siis yhdessä haaveilemaan. Pidän jalat kuitenkin tiukasti maassa ja muistutan itseäni, että eka hoito ei välttämättä tuo tulosta.

Pienen huolenpoikasen mieleen heitti eilinen piikitys masun oikealle puolelle. Piikityksen yhteydessä tarkastelin yhtä luomea hieman tarkemmin. Siinä köllötti pieni kasvava luomi, jonka keskellä on mustempi alue. Maalailin heti piruja seinille, mutta yritän nyt rauhoittaa mielen ja poistattaa luomen jossakin välissä työterveydessä. Mutta en viitsisi varata sinnekään aikaa ihan heti, kun tuntuu, että koko ajan olen töistä pois pieniä pätkiä näiden käyntien vuoksi.

Pakko vielä mainita, että uusi työni on näin 3,5 kk kokemuksen perusteella lähes ihana. On mahtavaa olla ympäristössä, jossa viihtyy ja josta se jatkuva valitus ja oman pesän mollaus on pois. Täällä on reipas meininki ja paljon tehtävää omalla tontillani. Olenpahan näin saanut karistettua ainakin yhden stressiä aiheuttavan tekijän pois elämästäni - sen negatiivisen työympäristön.

Yksi piikki takana, ei mustelmaa. Tänään uskaltaudun pistämään itse.

Hande, kertomisen suhteen olen itse asiassa kovin samoilla linjoilla. Hoitoihin hakeutumisesta ei ole niin vaikea puhua kuin ajoituksesta. Täälläkään ei kaivata yhtään enempää kyselyjä missä vaiheessa tai monettako kierrosta hoidoissa mennään. Nyt jo on ystäviä, jotka säännöllisesti kyselevät, joka on tärpännyt, kun olen erehtynyt toiveestamme mainitsemaan. Eikö ihmisten mieleen tule, että asia ei etene toivotulla tavalla, jos kerrottavia uutisia ei ole..

Almanakka. Tosiaan. Piinaillaan ja toivotaan parasta suunnilleen samoihin aikoihin. Jospa nyt! Siellä ja täällä. Tsemppiä pas:siin. Mulle ainakin hehkutettiin klinikalla sen hyviä tuloksia.

Asiat lähtivät vyörymään hurjalla vauhdilla. Yksityisellä kaikki toimii nopeasti, tehokkaasti, ystävällisesti, meidän toiveidemme mukaisesti. Tuntuu hyvältä, no ehkä tuohon euromäärään jo pitääkin. Viime viikolla olimme vielä clomi-kierron puolella, mutta tänään alkaa IVF. Olen saanut, ruiskuja, ohjeita, papereita – ja kalliita lääkkeitä. Onneksi Kela-katto tulee nopeasti täyteen.

Luvassa on lyhyen kierron hoito-ohjelma. Piikittelynä Puregonia ja Orgalutrania. Tukilääkkeeksi sitten joskus Lugesteronin tilalle Crinone. Ensi maanantaina on ensimmäinen ultra ja punktio osuu 29.8 tai 1.9. Aikamoinen tahti, ei tässä kyllä pysy ajatukset muuten mukana kuin hetkittäisillä ”Se on menoa nyt” –havahtumisilla. Täytyy oikein pysähtyä miettimään, mihin tässä nyt ollaan matkalla, kunhan alkuhässäkästä tokenemme. Kulta on fiiliksissä kun pääsee taas pistelemään minua :-)

Ongelmiakin tämä nopea tempaus tuottaa. Nimittäin jos munasarjani reagoivat hyvin, on punktio jo 29. päivä ja se on yksi syksyn tärkeimmistä työpäivistäni. Tapahtuman peruminen aiheuttaa hankaluuksia, mutta pakkohan se on nyt ottaa vastaan, mitä tarjotaan. Yritin laskeskella, mitä yhden kuukauden siirto tekisi, mutta hankalia työasioita on vielä sielläkin. Mutta toivoa on myös siitä, että siirto saadaan ajoittumaan vasta 1. päivä. Peukut pystyyn sen puolesta.

En osaa tosiaan eritellä tästä enää yhtään mitään. Tuntuu, että nyt on tosiaan siirrytty toiveiden ja oman pään sisällä pyörivän spekuloinnin maailmasta todelliseen yrittämiseen. Tämä ei ole mitään puolivillaista tutkimista ja toivomista vaan kliinistä etenemistä. Onneksi klinikalla saa edes karkkia.

Usko ja toivo on kova, mutta pettymyksiä voi olla edessä tälläkin tiellä. Niistä taitaa tulla kerta kerralla rankempia. Mietin haluanko kertoa läheisilleni. Ystävien määrä, joille olen puhunut tutkimuksiin menosta ja lääkeavusta, on minimoitunut. Yksi ystäväni on kuitenkin sellainen, jolle tästä tuntuu luonnolliselta puhua. Hänellä on kaksi lasta, täysin eri maailmassa siis, mutta mutkaton eikä säälittelevä asenne. Voi olla, että töräytän tämän kaikille. Saa nähdä. Nyt olen vielä kuoressa ja tiukemmin siellä omassa maailmassa, kuplassa, kullan kanssa.

Satu Taiveaho oli päättänyt luopua hoidoista ja jää odottamaan adoptiota. Ymmärrettävää hänen työnsä kanssa, kun normityöläiselläkin on ongelmia sovittaa tätä hoito-ohjelmaa arkeen.

Negahan sieltä tuli, kuten jo uumoilinkin. Testipäivä ja asian selviäminen oli helpotus. En olisi jaksanut kärvistellä, tunnustella, toivoa ja romahtaa omien ajatusten kanssa enää hetkeäkään. On helpompi tietää huonojakin asioita kuin elää jatkuvassa epätietoisuudessa – näköjään. Itkuakaan ei tullut. Olin vellonut sen verran itsesäälisissä ajatuksissa jo useamman päivän, ettei pettymyksestä ollut enää mitään jäljellä. Paitsi kasvava itsetunnon lasku.

Tuo viimeinen kierto toiveikkuudesta turhautumiseen osoitti minulle sen, että uskon oikeastaan siihen, että plussasta olisi jonkinlainen aavistus, jokin olisi toisin. Koska se kokemus negasta on niin vahva, uskon että samoin tulee olemaan myös kokemus plussasta. En tiedä, mutta olen sen verran intuitio-ihminen, että uskon ja haluankin uskoa niin. Keho tai mieli kertoo sen jotenkin.

Olen lueskellut muutamia palstoja (ja lehtijuttujakin), jossa kirjoittajat ovat päässeet yrittämisen yli ja hyväksyneet lapsettoman elämän. Pitävät sitä jo helpotuksena. Nostan heille kaikille hattua. Uskon, että tämä asia on prosessi, jossa toiveikkuudesta siirrytään pelkojen ja epävarmuuden siivittämään yrittämiseen. Yrittämisen taso ja kesto on erilainen, mutta jokainen päättää sen, kuinka paljon on valmis kestämään ja milloin asialla tehdään piste. Joku jaksaa vuosia hoitoja, joku tajuaa yrittämisen vievän liikaa tilaa muulta elämältä. Minä toivon, että minä ja me tunnemme rajamme sitten jossain vaiheessa, jos tulosta ei tule. Minä en osaa arvioida vielä yhtään, kuinka paljon olemme valmiita kestämään ja yrittämään. No, tulevathan ne vuodetkin vastaan. Tunnen taas pikkuisen syyllisyyttä siitä, että olen niin innokas ”yrittäjä”, toisaalta muistutan itseäni, että olen tutkimusten ja hoitojen maailmassa vielä tuore tapaus. Minun kuuluukin uskoa ja toivoa hoitojen mahdollisuuksiin. Olisin superpessimisti, jos en uskoisi vaan haluaisin heittää jo pyyhkeen kehään. Toivon kuitenkin, että osaamme molemmat hyväksyä myös sen asian, jos tulosta ei ala kirjaimellisesti syntymään. En voi vielä tietää mitä tulee, mitä jaksamme, mihin omat rajamme vedämme.

KP1. Alkoi yrityskierto 14 vai 15? Nyt odotan lääkärin soittoa, suunnittelemme, mitä jatkossa teemme. Ehdimmekö tässä kierrossa jo suoraan IVF:ään vai jatkammeko lääkkeillä. Mies ja minä haluamme jo ehkä järeät aseet käyttöön, kyllähän tässä on yritetty näitä pehmeämpiä vaihtoehtoja. Haluaisin tietoakin lisää, kun mikään tähänastinen ei paljasta mitään selittävää tekijää.

Vielä Annalle, olen todella pahoillani puolestastane. Rankkaa tämä voi olla niin monella tapaa. Olikos teillä tuloillaan kromosomitutkimukset tai onko jotain muuta keinoa selvittää uutta keskenmenon syytä? Voimia voimia a toivoahan on niin kauan ennen kuin joku osoittaa asiat mahdottomaksi. Laittelen viestiä, kun täältä pahimilta arkikiireiltäni ennätän.

Ensimmäinen työpäivä. Kaatosade ja syksyn tuntu. Varasimme lomaviikon ja lähdön lämpimään lokakuun alkuun. On jotain jota odottaa. Pieni korvaus tulematta jääneistä hellepäivistä.

Niin ja kiitos hurjasti tsemppauksesta! Voi kun tämä asia vain toivomalla ratkeaisikin. Kaikille. Kuten olette varmasti huomanneet, yritän riippua kiinni viimeisessä oljenkorressa, vaikka olen ajatuksissa siirtynyt jo järeämpien hoitojen maailmaan.

Mieli myllertää väärissä asioissa, kun pitäisi keskittyä aloittelemaan tätä arjen aherrusta. Unohdin aamupähkinän, siis Lugesteronin, laiton. Maailma ei varmasti yhteen puuttuvaan annokseen kaadu, jos pieni elämä on tuolla sisuksissa alkanut. Mutta se tuntuu siltä, unohtaminen saa mielessä liian isot mittasuhteet. Ainakin saan siitä syyn, jos tulos on jälleen negatiivinen. Tiedän, että tästä yhdestä hetkestä tai unohduksesta homma ei ole kiinni, ja ehdinhän tankata hormonia itseeni iltapäivälläkin. Mutta kun tämä mieli vaan on tällainen. Samalla hymyilen itselleni ja huolehtimiselleni.

Laskimme vielä iltamyöhään budjettia syksylle. Hassua, budjetoimme lastenhankintaa. Yksityiselle kun suoraan menemme. Kuuluuhan siihen budjettiin tosin matkakin. En edes uskalla ajatella, miten kaikesta selviämme. Onneksi itselläni on tuo pieni lisämahdollisuus sivutoiminimen kautta ja miehen työ on sellaista, että tekemistä riittää, jos jaksaa. Selkänahasta siis revitään tämä siemennys.. No, joka tapauksessa katsoin hintoja klinikalta, jolla olemme hoidossa. Heillä on IVF-tarjous alle 36-vuotialle. Ajatelkaas, keinohedelmöitysvauvoja alennuksella! Kyllä on asiakkaalle kannattavaa.. Ironista tässä on se, että täytän tuon 36 syyskuussa, kuten eilen kirjoitin. Meillä olisi siis mahdollisuus hyödyntää tuo tarjousta vain seuraavassa kierrossa, jonka piti olla vielä clomi-avusteinen. Nyt täytyy miettiä ja kysyä suoraan lääkäriltä, mitä tehdään. Säästö olisi ehkä noin 300-400 € eli kuitenkin merkittävästi. No, taidan kysyä klinikalta, kuinka tarkka tuo raja on.

Havahduin taas jotenkin siihen, että kirjoittamalla ja muistelemalla noita koomisia pakkoseksirakoja kirjoitan aiheesta kepeämmin kuin tämä aihe mielessä on. Toisaalta se on kai hyvä itsesuojelukeino tässä raskaassa savotassa. En kai minäkään jaksaisi, jos keskittyisin vain valittamaan. Vaikka mieli kieltämättä tekee. Ainakin juuri nyt.

Pari viimeistä päivää ovat olleen jotenkin hyvin rankkoja. Huolimatta jatkuvasta tekemisestä ja näennäisen hyvästä tunnelmasta, on tuntosarven kohdistettu jokaiseen vihlaisuun mahassa tai itse asiassa tähän minusta karua kieltään kertovaan oireettomuuteen.

Lisäksi huomaan ilmeisesti keltarauhashormonin sivuvaikutuksena isoja muutoksia mielialassa. Tuntuu, että pienestäkin asiasta pää on täynnä niin vihaisia ajatuksia, että voisin jälleen läimäistä jotakin päin naamaa. Kiroilen ja kiukuttelen tavalla, jonka huomaan kovin poikkeavaksi. Täysillä mitättömästä syystä huudetun perkeleen jälkeen lennähtää helposti käsi suun eteen reaktiona ”mitäs tulikaan tehtyä”, mutta silti näitä kiukunpurkauksia vain plumpsahtelee ja saan jatkuvasti pyydellä käytöstäni anteeksi. No, kai voi pitää hyvänä, että rauhallisesta lapasesta löytyy välillä vähän temperamenttia. Yleensä kun olen murehtivaa ja matalapaineeseen vaipuvaa sorttia, en alkuunkaan kiehahtelevaa.

Yksi iso asia kiteytyi myös tänään todetessani sen rakkaalle. Olen kyllä aihetta sivunnut aikaisemmin, mutta nyt osaan sanoa sen selkeämmin. Minua ei pelota pitkään johtuva lapsettomuus tai hoitokierre, jos toivoa on. Minua pelottaa tämä lapsettomuus juuri tässä iässä. Täytän syyskuussa 36 vuotta ja silloin 36-vuotiaana todelliset hoidot vasta alkavat. Parhaassa tapauksessa saatan olla vielä 36 lapsen syntymän aikoihin, mutta todennäköisesti tahkoamiseen menee meilläkin aikaa, joten olen sitten vähintään 37. Se on ihan järkyttävän paljon! Tuntuu, että aika tässä loppuu kesken. Tiedän, että tuska ja toivottomuus ovat ihan yhtä suuria 25-vuotiaalla lapsettomalla, mutta tuntuu kuin kello kipittäisi nopeampaa ja siksi huolikin on suurempi. Ja kiitos ei kenenkään taholta muistutusta siitä, missä iässä lapset kannattaa tehdä eikä laskelmoida töiden, taloudellisen tilanteen tai muun perään. Kyllä se vaan on elämä antanut minulle ensimmäisen todellisen mahdollisuuden tähän asiaan tässä parisuhteessa, tässä iässä.

Olen muuten lomalla viimeistä päivää. Arki rutiineineen kuulostaa itse asiassa aika ihanalta. Taidan olla vähän tylsä, kun on kiva päästä ”normaalien” hommien pariin. Olemme olleet lomalla niin sosiaalisia ja kiertäneen kyläluutina tai kestinneet itse sellaisen määrän ihmisiä, ettei huvita tavata enää ketään. On ihana olla kaksin, maata sohvalla, kokkailla kotona eikä mökkikeittiössä ja tuijottaa vaikka ihan hiljaa telkkaria. Olen väistellyt lähiviikonlopuilta kaikki kutsut tai itsensä kylään kutsuvat ihmiset. Erakoitumista ;-)

Puuh, taas on palattu yhdeltä lomakierrokselta. On tuntunut jo monta päivää, että pitää päästä jälleen kirjoittaen pukemaan sanoiksi ne ajatukset, joita viime viikon lääkärikäynti herätti.

Minulla oli siis seurantaultra kp10 viime torstaina. Clomiheaxalia oli tuolloin popsittu kierron 3-7 päivä. Tuloksena jo tuossa vaiheessa kaksi kaunista 21 mm munarakkulaa toinen toisessa ja toinen toisessa munasarjassa. Clomi oli siis kasvattanut minulle kunnon pallurat, jihuu. Lääkäri oli tyytyväinen ja määräsi pregnyl-piikin, koska ovulaation oli siis tervetullut. Irrotuspiikki tuli samalle illalle, joten ovulaatio tapahtui tässä kierrossa noin kp11-12. Hupaisaa oli pohtia lääkärin kanssa, kuinka paljon ja usein sitten pitikään harrastaa seksiä optimaalisen tuloksen saavuttamiseksi. Hupaisaa siitä teki toteamuksemme, että olemme lähdössä ystävien nurkkiin viikonlopuksi, joten luovuutta tarvittiin asioiden järjestämiseen.

Tässä niistä parhaat palat:
a) Pregnyl piikin viileys ja säilyvyys matkustettaessa varmistettiin kylmäkallella muovipussissa. Piikki taituroitiin vatsanahkaan ystävien vierashuoneessa. Kummipoika kävi tutkimassa pussia ja ihmetteli kylmäkallea ja ruiskua. Mies taas hoiti jauheen ja nesteen sekoituksen esimerkillisesti, samoin pistämisen. Tuloksena komea iso mustelma vatsassa ja seuraavina päivinä vuolaita selityksiä mustelman syntytavasta kimppasaunassa.

b) Seksi 1 hoidettiin seuraavasti. 11 päivän aamuna karkasimme kyläpaikasta ja sanoimme menevämme käymään pankkiautomaatilla ennen yhteiselle retkelle lähtöä. Etsimme kaupungista epätoivoisina, mutta makeasti nauraen klo 7.00 aamulla puskaa, jonka taakse parkkeerata auto ja hoitaa homma. NÄin siksi, että kummipoikani tuli herättämään meitä klo 06.15 eikä jättänyt meitä hetkeksikään rauhaan.. Pari koiran ulkoiluttajaa käveli ohi..

c) Seksi 2 ja 3. Kakkonen uudessa kyläpaikassa ystävien keskellä 40 neliön, kahden huoneen asunnossa. "Oohh, alkoipas väsyttää kesken päivän, käymme vähän päiväunilla".. Tuloksena järkyttävää hihittelyä ja varomista ettei sänky natise, kun viereisessä huoneessa on 6 ihmistä. Viimeisen "lääkärin määräämän" kerran hoitelimme taas tekosyyllä seuraavana aamuna. Ai, me ei jakseta kävellä kaupunkiin, mennään autolla. Tavataan ruokapaikassa... Tuloksena puolen tunnin epämääräinen kaupungin ristiin rastiin ajelu ja paikan etsintä. Lopulta löysimme noin 7 km keskustasta syrjäisen uimarannan ja sen pukukopin. Kauniin järven rannalla hommassa oli jopa hitunen romantiikkaa..

Summa summarum. Varmaa on ainoastaan siis se, että reagoin positiivisesti clomiin, mutta tulostahan se ei takaa. Tästä ovis-ajankohdasta saimme hauskan seikkailun. Mies oli aivan huipputavalla juonessa mukana ja yllättäen erityisesti keksimässä uusia paikkoja tilaisuuden hyödyntämiseen.. Nyt tilannetta on jännäilty lähes viikko ja pelko ja toivo vuorottelevat tuttuun tapaan. Harmittaa, kun missään ei tunnu mitään oiretta, lämmöt eivät ole nousseet eikä mitään paikkaa vihlo. Tuntuu kertakaikkisen tavalliselta. Pelkään siis pahinta. Oikeastaan lääkäri vei vielä hieman toiveikkuudelta pohjaa pois. Hän totesi, että tuskin tämäkään raskauteen johtaa, vaikka tilanne vaikuttaa hyvältä. Ehkä kummallinen kommentti, mutta mieheni totesi, ettei lääkäri voi luoda liikaa odotuksia hyvästä lähtötilanteesta huolimatta. Toisaalta myös tämä 13 kk on osoittanut, että pelkkä oviksen varma aikaansaaminen tuo tuskin plussaa, kun ovis on tapahtunut tähänkin asti. Samalla olen lukenut taas muiden onnistumisia, jotka jälleen kerran luovat uskoa, että pitkän taipaleen jälkeen on mahdollista onnistua. Samalle ne edelleen alleviivaavat sitä, että ongelmia saadaan korjattua ja tulosta syntyy. Minulle nämä jotenkin kierolla tavalla ovat kurjia uutisia, tuntuu että selkeitä ongelmia on helpompi korjata kuin näitä epämääräisiä " ei syytä, kaikki on hienosti, tulosta vaan ei tule" tilanteita. Joskus tietenkin. JA taas pelottaa se, kuinka vanha lopulta tulen olemaan, kun ongelma lopulta ratkeaa... Lähipiirissäni ei ole ketään näin vanhaa ensikertalaista. Huh.

Mietimme jo tulevaa. Lääkäri ehdotti toista clomi-kiertoa, muttei enempää, sen jälkeen se odotettu IVF. Itse olin innoissani clomin hyvästä vaikutuksesta, mutta toisaalta jos se ei vaikuta tässäkään kierrossa, mikä ero olisi seuraavassa.. Testipäivä on 16.8, kiduttava viikko. Huomaan jo tsemppaavani itseäni negaan vaikka yritän pitää mielessäni että kahdesta irtoavasta munasolusta on tuplamahtollisuudet. Vai onko edes?