Unohdinkin eilisessä pikaisessa lomanaikaisessa kirjoittelussani mainita sanan adoptio. Meillä keskusteltiin aiheesta kepeästi kuin hattara järvellä veneellä seilatessa. Jotenkin siinä lämmössä ja leppoisassa tunnelmassa oli helppo puhua aiheesta kuin aiheesta, ja "mitä tänään syötäisiin" keskustelun lomaan ujutin sulavasti kysymyksen "mitä mieltä olet adoptiosta?" kysymyksen. Kulta oli sitä mieltä, että se on ihan hyvä ja mahdollinen vaihtoehto.

Olin toisaalta yllättynyt, toisaalta helpottunut. Olin jotenkin olettanut rakkaimmasta ja lähimmästä ihmisestäni, että hän on enemmän ehdottomasti biologinen lapsi -miehiä. Olen siis todellakin jotenkin vaan olettanut niin, ehkä siksi että oma perhe on miehelleni automaattisempi asia kuin minulle. En itse vielä tiedä, mitä olen aiheesta mieltä. Olen aikaisemmin ajatellut, että jos biologista lasta ei kuulu, osamme on sitten olla todellakin lapsettomia tyystin. Nyt en olekaan enää varma. Kultani avoin ja positiivinen asenne tekee asioista itsellekin helpommin mahdollisia ja hyväksyttäviä. Missään tapauksessa minulla ei ole siis mitään adoptiota vastaan, päin vastoin. Olen vain ajatellut, että se ei ehkä ole meidän tapamme. Nyt tuntuu oikeastaan huojentavalta, että se mahdollisuus meilläkin lopulta on. VAikka olisinkin ikäloppu prosessin edetessä sinne asti :-)

Ai niin, uusimmassa Me naisissa oli lapsettomuudesta yllätysraskauden kautta äidiksi kertomus. Ymmärrettävä ja ihana tarina siitä, miten pahan endometrioosin ja tuloksettomien hoitojen jälkeen yllätys, ehkä homeopatisin keinoin olikin mahdollinen. Kannustavaa ja lohdullista, mutta samalla taas muistutus omasta pahimmasta paradoksistani. Kun jättää hoidot ja kokeilee jotakin "luomua", tapahtuu niitä ihmeellisiä yllätyksiä. Minusta tuntuu tällä hetkellä hoitojen lähestyessä siltä, että joka ikinen viesti kertoo siitä, miten hoidot eivät johda tulokseen vaan tulosta tulee uskomalla, kokeilemalla kaikkea päälläseisonnasta akupunktioon ja ennen kaikkea sillä rennolla ei-yrittävällä asenteella. Ei ei ei!

Mietin, pitäisikö mennä klinikan psykologille. Juttelemaan tästä, miten pelkään oman ajatteluni vaikuttavan raskausmahdollisuuksiin. Oikeasti pelkään sen vaikutusta enemmän kuin mitään todellista vikaa. Näiden teknisten puolen ongelmien kanssa kyllä pärjään, mutta entäs tämän oman asenteeni? Neitsyt-luonne puhuu taas..

Loma on ihanaa sen kaikissa merkityksissä. Aurinkoa, lepoa, poissa omasta arjesta, poissa koneelta. Tänään palasimme takaisin kaupunkiin, koska to on lääkäri ja Clomi-kierron seurantaultra. Olen popsinut Clomhexalia nyt 3-7 päivä. Parina päivänä kunnon päänsärky, yhtenä päivänä järkyttävä kiukku. Jos kirves olisi ollut kädessä, olisin huoletta voinut pamauttaa sillä jokaista vastaantulevaa. Joko normaalia molemmat tai sitten sivuvaikutuksia. Nyt on kuitenkin pillerit popsittu. Mahassa juilii ovulaatiota enteilevästi jo tähän aikaan. Eli joko nämä ovat lääkkeen aiheuttamia tuntemuksia myöskin tai sitten lääke on tosiaan saanut rakkuloita kasvamaan.

Yritin tässä googlettaa onnistuneita clomifen-raskauksia ja en päässyt yhdenkään ketjun jäljille. Itsellä on vähän olo, että mitäs tämäkään nyt auttaa. On vaan pehmeää laskua IVF:ään. No, kai se nyt silti voi johonkin auttaa. Mutta omassa tapauksessani mihin? Munasolu irtoaa muutenkin jossain vaiheessa kiertoa..

Lomalla nähty myös kummityttöä - ja superraivostuttavia vanhempia. Niitä, joista kirjoittelin talvella, kun he pakottivat minut vauvauintiin.. Tällä kertaa meitä molempia otti korviin se jatkuva " minä äitinä olen huolissani maailman tilasta", " me perheenä ajattelemme näin", "eikö nämä meidän lapset ole ihania"... Plääh! Antakaa niiden lasten ottaa oma tilansa älkääkä tyrkyttäkö niiden ja teidän perheen erinomaisuutta! Tämä ei ole nyt katkeraa "meillä ei ole lasta" tilitystä vaan ärsytystä siitä, mien älyttömällä tavalla pitää omaa maailmaa korostaa. Ikäänkuin heidän pitäisi koko ajan itselleen ja muille todistella, kuinka hyvin asiat ovat. Juuri tuota ei rakas ystäväni voinut muissa sietää ennen omien lasten saamista ja on nyt pahin kaikista. Lapsethat olivat taas suloisia kuin mitkä :-)

Ei kai siitä sen enempää. Juuri sitä mitä kuvittelinkin. Virallinen testipäivä olisi ehkä su, mutta halusin testata nyt, koska suuntaamme Porin Jazziin kostealle piknikille. Uskon, että plussa olisi jo näkynyt. Mutta vielä enemmän uskon, että se tuntuisi jossain. Lämmöissä, rinnoissa, ihan missä vaan. Mulla on niin menkkoja enteilevä olo, että lorisisin jo, ellei Luge pitäisi menkkoja poissa.

Jaksan edelleen ihmetellä, miksi ei tälläkään kertaa. Ovulaatio, siemeniä sisään ja keltarauhasta tueksi. EI liian lyhyttä tai pitkää kiertoa, kaikki nips naps nokkelasti mallillaan päällisin puolin. Vittu.

Seuraavaksi sitten Clomit apuun. Niiden kontrolli ajoittuu tosi hankalasti keskelle reissua.

Eilen pahoitin mieleni tuttavastamme, joka zimzalabim vaan tuli 36-vuotiaana hetkessä raskaaksi. Siis ensimmäistä kertaa. Tänään olen jo ihan onnellinen heidän puolestaan. Tämäkään raskaus ei ole meiltä pois.

Tajusin myös, että kaipaisin kovasti reaalimaailmaan ihmistä, joka tietää ja ymmärtää tämän yrittämisen ahdingon. Olisi sen kokenut tai olisi samassa jamassa nyt. Kuten olen monesti todennut, omat rakkaat lapsia saaneet ystävät eivät ihan ymmärrä tai keskustelua ei voi käydä sillä tasolla, mitä kaipaan. Ja vaikka saan hirveästi voimaa, neuvoja ja uskoa näistä blogeista ja keskustelupalstoilta, kaipaisin oikeaa ihmistä, jonka kanssa tästä aiheesta puhua suoraan ja raadollisesti. Mies on rakas ja hyvä keskustelukumppani, mutta hänen halunsa ja tarpeensa puhua on erilainen. Käytännönläheinen ja tukeva. Minä kaipaan tuuletusta, molemminpuolisia kokemuksia, tsemppaamista, kiukkulenkkejä..

Kiitos S kannustuksesta, näinhän ne asiat vaan taitaa kaikille pidemmän kaavan mukaan taaplaavilla mennä, ja odottavan aika on pitkä. Toivottavasti sinä jaksat siellä kärsivällisesti nauttia kesästä piinailuilla tai ilman.

Mutta pahimmasta on pikkuhiljaa toivuttu. Elämä ei runtele enää niin lujaa ja osaan taas hymyillä omalle dramaattisuudelleni ja suorastaan nauraa sille, kun mietin millaisia asioita olen tämän vauvatoiveen takia tehnyt. Minä, järkevä, analyyttinen, näennäisen tasapainoinen yksilö... Joten tässä listaa siitä, miten lapsitoive on vaikuttanut käyttäytymiseeni ja ajankäyttööni viimeisen 13 kk aikana. Itse asiassa itse toimenpiteitä olen tehnyt noin 9 kk aikana, koska ensimmäiset 4 kk toivon parasta ihan rauhassa.

- Olen viettänyt aiheen parissa aikaa netissä noin 270 tuntia eli lähes 30 päivää! (lasken tunnin päivässä viimeisin 9 kk aikana kirjoitellen ja lueskellen keskustelupalstoja, googlettanut tietoja ja kirjoittaen tätä palstaa).
- Olen käyttänyt rahaa ovulaatiotesteihin noin 500 €.
- Olen mitannut lämpötilani vähintään 135 kertaa ( ehkä noin 5 päivää/kk oviksen jälkeen ja silloin aina vähintään 3 krt päivässä).
- Olen ostanut vitamiineja ja kalanmaksaöljykapseleita noin 150 €:lla.
- Olen kurkistanut pönttöön pissin jälkeen noin 45 kertaa tarkkaillakseni ovulaation jälkeen, onko virtsa poikkeuksellisen värinen.
- Olen kopeloinut omaa kohdunkaulaani samoin noin 45 kertaa miettiäkseni onko se kallellaan, sulkeutunut vai pehmeä. Tämä toimenpide on korostunut kahden viimeisen kuukauden aikana Lugejen käytön myötä, siinähän sen samalla lääkettä laittaessa tuntee..
- Olen saanut totaalisen minusta ei ole mihinkään hermoromahduksen noin 6 kertaa, joka on moninkertaisesti enemmän kuin tällä tasaisella luonteella koko aikaisemman elämän aikana.
- Harrastanut seksiä ajoituksen eikä halun takia vähintään 15 kertaa.
- Ollut harrastamasta seksiä Lugesteronien aiheuttaman sotkun vuoksi vähintään 5 kertaa.
- Käynyt gynekologilla ronkittavana 6 kertaa vuoden aikana (näistä 3 lapsettomuusversiolla).
- Ollut kateellinen ystävilleni, naapureille, työkavereille ja tuntemattomille heidän raskausuutisistaan ja perhe-elämästään vähintään 27 kertaa, paha mieli kestänee noin tunnin eli monta kokonaista vuorokautta on kulunut myrkyllisissä ajatuksissa.
- Käynyt 6 kertaa vyöhyketerapiassa ja käyttänyt siihen yhteensä 260 €.
- Tehnyt negatiivisen raskaustestin 3 kertaa ( viime kuussa kaksi kertaa Lugejen käytön jälkeen, en ollut varma päivästä, sitä ennen kerran uteliaisuuttani). Tiesin joka kerta vastauksen etukäteen.

Mitä en ole tehnyt:
- Juonut greippimehua
- Nostanut jalkoja yhdynnän jälkeen ylöspäin
- Kuvitellut epämääräisiä oireita (kuten väsymys, helposti tuleva krapula, palelu, finni, kuiva iho, vatsakipu) raskaudeksi ( olen liian realisti miettimään jokaista oiretta raskaudeksi, koska tajuan niiden aina olevan joka kuukautisia vaivoja)
- Tutkinut ovulaatioliman koostumusta, vaikka muuten olen itseäni ronkkinutkin.

Aika paljon actionia maailman luonnollisimman asian puolesta. Ja luulen olevani vielä ihan minimikuluttaja tässä asiassa..

Mun piti löytää tähän hommaan vähän perspektiiviä. Suunnittelin, että kirjoitan satiirisesti, mitä outoa tämä lapsen toivominen on saanut minut tekemään. Mutta en nyt jaksa, koska mieli ja olo on käsittämättömän raskas, epätoivoinen ja musta. Mitä muuta sanoja nyt voi löytää sille pohjattomalle itsesäälin ja epäonnistumisen tunteelle, joka voi vaivata ilman järjellistä syytä.

No, minulla tämän tunteen sai aikaa tuo muutaman päivän matalapaine sekä oma rakas harrastus, johon liittyvissä kilpailuissa mokasin eilen totaalisesti. Olin viimeinen 40 osallistujasta.. Mikä tietysti aiheuttaa kiukkua ja harmitusta, kun tuntuu että harrastus, jonka pitäisi olla kivaa, onkin paskaa, koska sitä ei pysty harrastamaan omalla hyvällä tasollaan. Mutta todellisuudessahan eilinen epäonnistuminen toimi ukkosenjohdattaminena siihen, että sain tuntea itseni huonoksi niin monessa muussakin asiassa.

Olin koko päivän siis harrastamassa, 12 tuntia. Mies odotti kotona, oli laittanut ruokaa. Alkupalana oli tummaa suklaata keskellä lautasta :-) Ukko tuli vastaan ovella punaviinilasi kädessä. Mitä hän sai palkinnoksi. Hysteerisen itkevän naisen, joka ensin vuodatti turhautumisensa harrastukseen ja pääsi sitten lempiaiheeseensa. " Mä en halua tunkea niitä pähkinöitä (kutsumme Lugeja pähkinöiksi..) enää mihinkään, tästä on tullut vaan mun juttu ja sua ei kiinnosta, mitä milloinkin tapahtuu" Seuraa jatkoa: " Sun pitää etsiä itsellesi joku nuori ja hedelmällinen kakskymppinen. Mä muutan jonnekin yksiöön ja otan koiran. Irlanninsetterin".

Mies on pihalla kuin lumiukko, osaa vain kysyä: "Miten mun pitäisi olla. Miten sä haluat, että mä tuen sua? Kyllä sä tiedät kuinka tärkeää tämä on mulle, mutta kun en aina tiedä, miten pitäisi reagoida. Ja ajattelen, ettei tästä saa tulla liikaa taakka, jos jatkuvasti vaan tästä puhutaan."

Niinpä. En minä tiedä, miten minä haluan hänen olevan, kun en tiedä, miten pitäisi olla itsekään. Olin oikeasti eilen valmis jättämään Luget saman tien pois, perumaan tulevat suunnitelmat ja olemaan vaan. Käytännössähän eilinen tilanne oli viimeinen pisara sille, että minun piti päästä kajauttamaan ilmoille kaikki pelkoni, joita olen hautonut. En ole uskaltanut niitä asioita ääneen edes itselleni sanoa, koska haluan jaksaa ja olla pirteä ja uskoa tähän hommaan. No, nyt ne on sanottu.

Jollakin tapaa helpotti, mutta jollakin tavalla olen ihan turta. En jaksaisi odottaa vielä viittä päivää testiin vaan pettyäkseni jälleen. Tiedän tiedän, moni käy näitä asioita läpi vuosikausia. Mutta minulle tämä on minun elämäni ja minun tapani reagoida ja minun kestokykyni juuri tällä hetkellä tämä. Ovulaation aikaan olin onneni kukkuloilla, nyt täällä pohjamudissa. Tällä hetkellä lataan tähän päivien odotteluun kaikki asiaan liittyvät pelkoni ja pahimmat uhkakuvani. Tämä mielialojen ailahtelevuus tekee olemisesta vielä raskaampaa. Varsinkin kun soimaan itseäni jatkuvasti siitä, etten osaa olla aiheen parissa siten miten haluaisin. Siten miten en osaa omaan lempiharrastukseenikaan suhtautua. Levollisen luottavaisesti omiin mahdollisuuksiin.

Niin, ulkopuolinenhan ei voi päätellä sisäisestä myrskystäni mitään. Se näkyy, kuuluu ja tuntuu vain täällä kodin seinien sisällä. En jaksa tällä tasolla alkaa ajatuksiani edes ystävilleni kertomaan. Kukaan ei ole lähelläkään vastaavassa tilanteessa, joten en jaksa sellaisia perustsemppauskommenntteja. Ehkä aliarvioin ystäviäni.

Sanomattakin lienee selvää, että nyt kp 23 ehkä ei ole mitään oiretta mihinkään suuntaan ja vituttaa tunkea niitä valuvia palleroita sisuksiin. Niin, ne pallerot esimerkiksi vaikuttavat spontaaniin seksielämään siten, ettei paljon huvita, kun tavaraa valuu tuutista muutenkin. Jos vaikka ehdottaisi miehelle suuseksiä hetki Lugen laittamisen jälkeen. Jihuu!

Kirjoittamisen jälkeen on aina vähän parempi mieli.

Tänään tämä homma taas vituttaa ja ahdistaa. (Oho, olen myös siirtynyt järeämpien ilmaisujen käyttöön ;-) ) Ihan vaan siitä syystä, että nyt on ovulaatiosta 7 päivää eikä mitään oireita mihinkään suuntaan ole. Mä kuvittelen, että alkava raskaus aiheuttaisi jotakin erilaisia tuntemuksia. Lämpöä, nipistelyä, mitä vaan. Toki voi ajatella, että ehkä oireet alkaisivat vasta kun alkio kiinnittyy. Olen lukenut liikaa siis juuri enteilevistä oireista. Kun tuntuu, että kaikki tietää etukäteen, että raskaana ollaan. Mulla on sen sijaan kaikki ihan kuten ennenkin.

En tiedä, ehkä tämä on vaan psyyken tapa valmistautua taas kohtaamaan nega, manata sitä jo reilusti etukäteen, ettei pudotus varsinaisena testipäivänä ole sitten niin rankka.

Aivan epäloogista, ovisajankohtaan liittyneet positiviset ajatukset on poissa ja mielessä vaan suuren suuri ihmetys, miksi minulle ei tapahdu mitään vaikka hormonit on kunnossa, ovulaatio tapahtuu, tuubat on auki, endoa tai muuta rakenteellilsta ei pitäisi olla ja keltarauhastakin nyt tsempataan. Mä olen niin terve ja standardi kuin vain olla voi. Missä hemmetissä se vika luuraa!!???

Vittu, saatana ja perkelekin tänne tekstinä vaan, etten pullauta tätä kaikkea rakkaani niskaan. Kun en minä tätä vatvoakaan jaksa, ei ole mitään uutta sanottavaa. Ja koska hänellä on rankka työviikonloppu.

Kesäloman odotus töissä ja kaikkien muiden loma tarkoittaa löysää oleilua työpöydän takana, on siis liikaa aikaa ajatella. Uuh ja puuh, viikonlopuksi joku muu ajatusprojekti kiitos!

Sain eilen labratulokset työhöntulotarkastuksesta. Pelkkää priimaa on kaikki. Silmiin pisti kuitenkin sellainen juttu, että jotkut trombosyytit tai vastaavat ovat korkeat, veressä on siis ilmeisesti paljon verihiutaleita tai jotakin. Viiterajoissa, mutta ylärajoilla kuitenkin. Ja tämä arvo oli siis eri asia kuin hemoglobiini. Mies sanoi, että arvolla on jotakin tekemistä veren hyytymisen kanssa. Joka tapauksessa kotitohtorina päättelin tästä, että mitä jos meikäläisen veri onkin paksua ja se vaikuttaa raskauden alkamiseen. Tukkii ikään kuin alkion verenkierron. Muistan lukeneeni jostain, että aspiriinia käytetään tai on suositeltu joissakin tilanteissa raskautta toivoville. Mietin siis tietysti, että pitäisikös meikäläisen käyttää sitä näin kotipoppakonstina.. Googlammalla löysin vastauksia puolesta ja vastaan. Joo, lisää ehkä verenkiertoa, mutta lisää myös verenvuotojen riskiä.. Näin sitä heti vaan tarrautuu uuteen asiaan kun luulee keksineensä jotakin. Jos tällä olisi todistettua merkitystä, siitä olisi varmasti enemmän tietoa ja lääkärin selvittäisivät sitä yhtenä vaihtoehtona.

Käyn vaan taas selkeästi näköjään kautta, jolloin olisi kiva voida tehdä asialle jotain eikä vaan odottaa, odottaa ja odottaa..

No, ehkä maltan odottaa lääkärin aikaa syksylle ja kysyä tätäkin vasta sitten..

Ovulaatiotesti näytti tänään, kp 15, ihan yllättäen plussaa. Tuli riemukas aamupissihetki. Mitään erityisiä alavatsavihlailuja ei ole ollut. Yleensä kun tunnen niin selvästi ovulaation lähestymisen. Joten tästä kierrosta ei tulekaan megapitkää vaan lähes normaali kierto. Ihanaa! Elättelen toivoa, että ainakin jompi kumpi puoli munasarjoistani on päättänyt nyt toimia kohtuullisen normaalisti. Tämä nostaa tietysti ihan hirmuisesti taas uskoa ja toivoa, joten pettymys voi olla kova, jos kierto päättyy kuten ennenkin. Hyvää on myös se, että ukkeli on ollu 8 päivää reissussa ja tulee juuri parahiksi tänä iltana kotiin. Mikä ajoitus!

Jotenkin aina kuvittelen, että asioilla on tarkoitus. Nyt siis kuvittelen, että edellisen pitkän kierron tarkoitus oli varmistaa, että kulta ehtii tähän yritykseen kotiin. En tiedä. Nyt on vaan tosi hyvä fiilis ja halu uskoa taas kaikkeen.

Miinusta on niillä hemmetin Luge-palluroilla läträäminen.

Vain elokuvana tosin :-) Katsoin eilen leffan ja pidin odotukset matalina kaikista kriittisistä arvioista johtuen. Ja yllätyin niin positiivisesti! Kun jätti pois kaikki ne Cuccit, Luis Vuittonit ja ylettömän korkeat korot, oli pohjalla jo sarjassa kolahtaneita perusteemoja, joihin on helppo samaistua jos on kokenut yhdenkään parisuhteen. Lopputuloksena huomasin itkeneeni sekä ilosta että surusta reilusti yli puolet leffan ajasta. Joten huolimatta siitä, onko leffa joidenkin kriteerien perusteella hyvä, huono tai laskelmoitu, minusta se oli huippu. Huippu siksi, että se herätti tunteitai, antoi samaistumisen kohteita ja laittoi peilaamaan omia pettymyksen tai ilon kokemuksia ihmissuhteissa. Leffa peilasi myös yhtenä teemana tätä lapsen toivomisen tuskaa Charlottan kautta. Siinä kohtaa tosin koin jälleen kiukun aallon. Charlotte totesi adoption jälkeen raskaaksi tullessaan ” kun yrittämisen lopettaa, saattaakin onnistua..”. Helvetti soikoon, jos joku vielä mainitsee tuon yrittämisen negatiivisen vaikutuksen, vedän sanojaa nenään – noin henkisesti ainakin.

Isona asiana leffassa nousi taas ystävyys. Jotenkin noilla henkilöillä, siis näillä ihan oikeilla henkilöillä :-), on niin suorat ja mutkattomat välit. Välillä suututaan, sitten keskustellaan ja sovitaan ja ennen kaikkea ystävyys kantaa vahvana läpi erilaisten elämänvaiheiden. Itsellä on tylsästi kokemuksia juuri päinvastaisesta. Tälläkin hetkellä 6 hengen likkaporukkamme vatvoo asioita, muttei suoraan. Päätelmiä saa tehdä muiden kommenteista ja niiden perusteella sitten selvittää välejä toiseen osapuoleen. Uh. Moneen ihmiseen välit ovat katkenneet elämäntilanteen myötä jos osa on sinkkuja, osa parillisia ja osa vielä perheellisiä. Sitä lokeroidutaan niin helposti siihen omaan maailmaan ja sitten ei muunlaisten kanssa osata olla. Syyllistyn siihen itsekin, mutta vielä vahvemmin koen muiden tekevän niin..

Kp 14, luulisin. Nyt vähän vihloo alavatsaa sieltä täältä, ehkä siellä on elämää ja ovulaatio koputtelee jossain vaiheess, myöhään kylläkin. Ei huvittaisi kyllä paljon helteellä (ai millä helteellä) alkaa Lugesteroneja läträämään. En ole niin suuri pikkuhousunsuojienkaan ystävä..

Hienoa Anna vielä tilanteestasi. Nyt vaan uskoa asioiden järjestymiseen ja hienosti sujuvaan raskauteen. Tiedän, että raha-asiat ja muut käytännön asiat helposti stressaavat. Voi miten nurinkurista onkaan se, että itse tinkisin tästä turvallisesta työmaailmasta, vakaista tuloista ja tilavasta omistusasunnosta, jos se toisi onnea tältä perherintamalla. Niitä asioita kun on huomattavasti helpompi suunnitella ja yrittää muuttaa tarvittaessa parempaan suuntaan kuin tätä biologiaa. Ja kaikkien muiden asioiden suhteen uskon aina itse vakaasti, että asioista selviää. Tämä on minun elämässäni selkeästi ensimmäinen iso asia, jota en voi hallita. Eikä kaikkea tietysti tarvitsekaan voida hallita.

Minusta muuten kuulostaa hyvältä tuo tuubaultran jälkeinen raskautuminen, itsellänihän olisi nyt aukiolotutkimusta seuraava kierto vuorossa.. Clomeja meillä ei ole siis vielä käytössä, ei viime eikä tässä kierrossa. Ne odottavat klinikan aukeamista, jotta seurantaultra päästään tekemään. Nyt on vain Lugesteronit.

Toki tässä taas ajatukset alkavat siirtyä ovulaatioon, kp taitaa olla 13. Mitään tuntemuksia ei vielä ole, joten tarkoittanee taas venyvää kiertoa ja sitä kautta ongelmia. No, katsotaan. Pyysin tänään työterveyshoitajalta lähetteen uusiin kilpirauhaskokeisiin, jotta saan tiedon, mihin tasoon arvot ovat nyt asettuneet.

Olen nauttinut täysillä kesän tuomista harrastusmahdollisuuksista ja tekemisestä, jota tuntuu riittävän joka päivälle. Mies on reissussa, joten olen viettänyt paljon aikaa ystävien kanssa. Tänään Sinkkuelämää leffaa, huomenna terassia. Mielessä käy välillä ajatus tästä elämän helppoudesta, jota lapsi vääjäämättä rajoittaa. Samalla kuitenkin aina totean, että kaipaus lapseen on niin suuri ja primitiivinen tunne, että ihan kaikesta sitä on varmasti valmis tinkimään. Vaikka silloin taas haikailee näiden päivien perään..

Huisin paljon onnea siis Anonyymi-Anna tärpistäsi! Ymmärsinkös nyt oikein, että se on vielä periaatteessa luomu? Siis teillä oli kartoista tehty ja mietin kromosomijuttuja, mutta oliko varsinaisia hoitoja? Oli miten oli niin aivan ihana uutinen ja kesälahja!

Voin näistä ja keskustelupalstojen tarinoista poimia vain uskon murusia siitä, että kyllä meillekin vielä. Ja ihan varmasti niin onkin. Se on tämä odottaminen ja kärsimättömyys itseasiassa kuluttavampaa kuin itse ongelma. Siis minulle. En vaan millään malta hyväksyä kuluvaa aikaa vaan haluaisin kaiken tiedon, kaikki hoidot, kaiken heti. Tyypillinen aikani lapsi, epätyypillinen neitsyt kuitenkin :-)