Voi jumankauta, että voi ottaa päähän tämä elimistön vehtaaminen. Tässä sitä odotellaan, jotta kasvaako se solu ja pullahtaa ulos vai ei. Siis munasolu. Juuri tänään siis ärsyttää tämä asian "projektisoituminen". Ei tietoakaan tulee jos on tullakseen meiningistä. En nyt sinänsä hermoile tai stressaa, mutta asia on tietoisena mielen pohjalla koko ajan. Plääh.

Vappu, pakkojuhla, ärsyttää myös. Muka pakko keksiä jotain kivaa torstaille. No ei ole kivaa, kun mies on maailmalla ja ystävätkin enemmän tai vähemmän hajallaan ympäri maata. Kiukuttelen täällä kuin pieni kakara.

Olisipa jo ensi viikko tai sitä seuraava. Ensi viikolla selviää tutkimukset, sitä seuraavalla alkaa työ. Odottavan aika on pitkä. Elän taas "sit ku" maailmassa.

Eikä minua itseasiassa edes ärsytä näin paljon, miten kirjoitan. Mutta kun ei ole mitään muuta sanottavaakaan :-) Ärri purri murri.

Pinnalta pulppuilen, sanailen ja nauran.
Syvemmällä kulkee synkempiä sävyjä,
silmissä vakava katse.

Elämä kulkee tässä kuten ennenkin.
Pyykkipäivä, kokoukset, kevään värit, tutut ihmiset,
ja samalla on muuttunut kaikki.

Kas, elämä haavoittaa,
ei se päästäkään minua helpolla.
Kepeästä kulkijasta on tullut
yksi niistä, jotka odottavat
oman elämänsä ihmettä.

Ihmetellen, hiljaa,
yhdessä toisen kanssa.

Kp14, ei vielä viivoja ovistikussa. Vatsassa vähän oireita, mutta kyllä tässä vielä monta päivää haudotaan ja mies karkaa to aamuna reissuun.. Tulevat kolme päivää ovat meidän viimeinen mahdollisuutemme luomuplussaan - todellakin! Sen jälkeen sukellamme tutkimusten ja hoitojen maailmaan, todennäköisesti ainakin lääkinnälliseen avustamiseen. Joten hyvät munasoluni, olisitteko ystävällisiä ja kasvaisitte reippaasti valmiiksi asti parissa päivässä, jotta voisimme vielä mieheni kanssa elätellä toivoa täsätkin kierrosta.

Olen kertonut tulevista tutkimuksista aika monelle ystävälle, itseasiassa kuudelle. Kuitenkin jostain syystä vain niille, joilla on lapsia. En siis sinkkusystäville. Mietin kovasti, kannattaako kertoa, mutta minusta kannattaa. Pakkohan sitä mahdollista tulevaa pahaaoloakin on pystyä purkamaan. Onneksi, huolimatta ajoittaisesta lapsiasian tyrkyttämisestä, he ovat suhtautuneet vakavan kannustavasti ja toiveikkaasti. Aidosti meille parasta toivoen, se tuntuu hyvältä.

Niin, no joukkoon mahtuu kyllä myös yksi ystäväni, joka on pohjimmiltaan edelleen sitä mieltä, että raskautuminen on asenteesta kiinni eli varsinaisesti "lapsettomuudesta ei voi kärsiä kukaan". Odottamalla ja rentoutumalla ne hommat hoituisivat.. Niinpä niin. Uskon kuitenkin, ettei kukaan lapsia luomusti saanut voi ymmärtää alkuunkaan sitä epävarmuuden ja pelon tunnetta, joka tähän aiheeseen liittyy. Vaikka olen vasta näin alkutaipaleella koko asian kanssa.

Aamulehden mukaan hedelmöityshoitoja on tehty viime vuonna 10 % enemmän kuin edellisenä. Se on 100 lasta 1000 kohti eli paljon! Mikä senkin selittää? Ikä ei voi selittää kaikkea? Hakeudutaanko hoitoihin helpommin? Onko lapsentekokyky kadonnut jonnekin? Onko naisten ja miesten sukusolujen laatu yhtäkkiä romahtanu? Kaikki yhdessä?

Olen siirtynyt odottavaan tunnelmaan. Odotan ensi viikon ovista, joka viime kiertojen mukaan tulee kp 17 tai 18. Mies lähtee reissuun kp 16, joten ohi taitaa tämä kerta vilahtaa. Tuntuu tietysti tylsältä, mutta toisaalta ajattelen, että sittenpähän voin todellakin aloittaa työn rauhassa. Tai näin yritän pettymystäni lieventää. Pieni toivonpoikanen kyllä pitää peukkuja pystyssä sen suhteen, että jospas ovis osaisi aikaistaa itseään nyt pari päivää.

Toinen odotuksen kohde on tutkimuspäivä 1. Odotan silloin vastauksia tai selkeää suunnitelmaa, jonka mukaan jatkoa odotetaan. En odota ihmeitä itse tapahtumalta, mutta odotan uutta tsemppiä, uusien mahdollisuuksien avautumista.

Odottamisessa itsessään ei ole mitään pahaa, mutta odottamisen kautta olen siirtynyt "sit ku" ajatteluun eli "sit ku kun ovis on mennyt, voi taas piinailla", "sit ku tutkimukset alkavat olemme viisaampia", "sit ku tutkimukset alkavat, on taas korkeammat mahdollisuudet". Näinhän se on, mutta "sit ku" elämä on elämäistä muussa kuin tässä hetkessä. Olen omassa elämässäni jatkuvasti jossakin parin viikon päästä tulevassa tapahtumassa, tyypillisimmin odottamassa ovulaatiota tai kuukautisten alkamista. Mitä tapahtuu tälle päivälle? Elän ja toimin normaalisti, nautin päivittäisistä hetkistä, mutta pääasiassa ajatukseni ovat muutama askel edempänä.

En haluaisi herätä siihen, että tämän projektin pitkittyessä unohdan nauttia siitä tavallisesta normaalista elämästä, jota olen arvostanut tähänkin asti ja joka kulkee tässä mukna joka päivä. En haluaisi elää vain mahdollisessa seuraavassa lääkkeen ottamisessa, hoitopäivässä ja niiden tulosten odottamisessa. Tämä on varmasti taas naivia ajattelua ennen tutkimus- ja hoitotodellisuutta. Jos projekti pitkittyy, se varmasti leimaa elämääni enemmän kuin osaan vielä aavistaa. Oma täysillä moneen asiaan paneutuva luonteeni fokusoi todennäköisesti selkeästi tähän projektiin ja sen "sit ku" vaiheisiin. Olenhan sen nytkin jo blogistanut, keskustelupalstoittanut ja googlettanut jokaisella mahdollisella hakusanalla. Mutta silti toivon, että osaisin olla läsnä elämäni tavallisissa päivissä, jotka ovat yhtä arvokkaita kuin "the päivät". Hmm. Ainakaan vielä en oppinut mitään, koska kirjoitan siitä, miten kuvittelen itseni reagoivat kuukauden päästä tuleviin tilanteisiin :-) Voisiko joku takoa päästäni pois tätä analyysiaivolohkoa!

Pohdinnan lomaan jotain arkisempaa. Perustan oman toiminimen uuden työn rinnalle. Voin tehdä vähän sivuhommia, sen minkä jaksan ja mitä niitä tulee. Innostuin kovasti mahdollisuudesta ja siitä, minkä verran töitä olisi näillä näkymin tulossa. Mukavaa pientä pesämunaa tai vaikka rahaa niihin hoitoihin. Ei tarvitse ainakaan niin kovasti stressata rahasta mahdollisten hoitojen osalta. Ihanaa suunnittelua!

No niin. Kun malttaa taas hetken hengähtää ja sulatella tuloksia tai vaikka selvittää asioita, on olo taas paljon helpompaa. Nuo kilppariarvot ovat periaatteessa ihan mallilaan. Vähän yläkantissa, mutta kuitenkin normaalit. Ja lääkäriin mukaan herttaisesti juuri sopivan korkeat, jos raskaus alkaa. Sikiölle terveellisempää niin. Ihanaa, että lääkäri on tuon asian vaivautunut papereista lukemaan ja huomioimaan lapsitoiveen lääkitykseen liittyen. Sitähän ei siis tarvitsisi mitenkään noteerata.

Joten valtakunnassa kaikki hyvin. Tuo pelko ja kuohuva epätoivo on hetkittäin niin musertava. Suurimman osan ajasta olen aiheen parissa yllättävänkin positiivinen. Olen jutellut viime aikoina ystävieni kanssa paljon ja kertonut, että hoidot ja tutkimukset aloitetaan. Siinä tilanteessa olen huomannut, että tapani kertoa on ääripositiivinen ja kaikkiin mahdollisuuksiin uskova. Mutta yksin, jotakin yksittäistä asiaa miettiessä pelko epäonnistumisesta on jopa liian kova kestää. Tuntuu, että siihen toivottomuuten tukehtuu juuri sillä tietylllä hetkellä. Enkä osaa paeta niitä ajatuksia. Ja sitten taas yks kaks yllättäen noustaan uuteen uskoon. Ihmeellinen on tämä ihmismieli.

Näin muuten hullua unta. Odotin kaksosia. Tosin ne olivat saaneet alkunsa eri aikaan, joten mahassani oli kaksi erikokoista selvää potkupalloa. Ihan kuin jotkut hassut ulokkeet. Toisen synnytyksen alkaessa toinen oli vasta 5 kk, joten huolehdin unessa vain siitä, ettei se toinenkin tule ennen aikojaan ulos. Mitä tuo nyt sitten kertoo?

Hiton kilpirauhanen! Sain tänään ekat kontrollitestien tulokset, joilla tarkastellaan lääkityksen tilannetta. Minun logiikkani mukaan tärkeintä vajaatoiminnasta kertovaa arvoa ei edes mitattu (TSH) vaan ainoastaan T4V ja T3, jotka on taas viitearvojen yläpuolella tai koholla. En nyt tiedä, mitä tämä oikeastaan tarkoittaa, paitsi sitä, että nyt ollaan kohta liikatoiminnan puolelta. Ei nyt pitäisi hitto soikoon olla niin vaikeaa säätää tätä annostusta. Minä kun toivoin, että edes tämä asia loksahtaisi kohtuullisesti kohdalleen eikä tarvitsisi sitä enää murehtia tutkimusten alkaessa.

No, tätä kai se sitten on kroonikkopotilaan arki - säätämistä.

Minäkö muka marttyyri tällä viikolla..

Eilisen illan kuvio. Olimme yhdessä juoksemassa, ihanaa juosta raikkaassa ilmassa auringon laskiessa. Heittelimme kilpaa leipiä lenkin päätyttyä. Loppupätkällä mieheni alkoi fiilistelemään tulevia matkojaan. Ensi viikon herraseurueen matkaa ja kesän tulevaa purjehdusta. Minä tajusin samalla, että minulla ei ole luvassa mitään kivaa reissua koko kesänä, ehkei jopa syksynä. Olen sellainen ikuinen matkahaaveilija, että aina pitäisi olla edes pieni viikonloppumatka suunnitteilla jonnekin. No, eilen tuloksena oli mököttävä nainen, joka protestoi sitä, että minä en pääse mihinkään. Aloin suureleisesti suunnitella omaa "tyttöjen matkaa", kunnes tajusin, että suurin osa "tytöistä" on perheellisiä eivätkä he hievahda mihinkään ilman jälkikasvuaan. Sitten totesin, että lähden reissuun yksin, johon mieheni totesi, että varmasti hän ei minua mihinkään Kreikkaan makoilemaan yksin päästä. Marttyyrinä yritin koko ajan sanoa, että ei minua hänen ukkomatkansa haittaa, kiva vaan kun pääsest, mutta että minä haluan omat matkani! Totuus on kuitenkin se, että matkustan mielummin mieheni kuin monen ystäväni kanssa. Yksinkertaisesti siksi, että hän on parasta seuraa. Hauska ja joustava, innostunut kaikesta, reissussa rauhallinen, pitää samoista asioista. Mutta enhän minä sitä eilen hänelle kertonut, kun hän pahoillaan tilanteesta yritti vielä ehdottaa, että lähtisimme näiden hänen reissujensa perään yhteiselle matkalle. Ei ei ei. Eilen oli kyseessä periaatteellinen taistelu, jossa käyttäydyin naurettavasti ja halusin tuottaa kullalle huonoa omaatuntoa siitä, että hänelle on luvassa kaikkea kivaa.

Eikä siinä vielä kaikki. Teatraalisesti loppuhuipennukseksi totesin "niin, eihän tässä kyllä tarvi minun matkustaa, kun reissurahat menee kuitenkin niihin tutkimuksiin ja hoitoihin". Mikä mahdollisesti on totta, mutta en haluaisi sitä murehtia vielä ja varsinkin kun se on meidän yhteinen murheemme siinä vaiheessa. Ja johon tietysti laitan rahat tsiljoona kertaa mieluummin kuin matkoihin. Ja joka on asia, jolla on äärimmäisen epäreilua kiristää toista.

Joten näin minä kohtuullisen fiksu 35 v käyttäydyin kuin kakara viedessäni mieheltäni ilon tulevista matkoista, jotka hän on taatusti ansainnut ja jotka eivät ole alkuunkaan mistään meidän yhteisestä pois. Vain siksi, että minä haluaisin kanssa kaikkea kivaa. Onko nyt hyvä mieli? Eipä juuri.

Hande, kuulostaa kovin tutulta tuo ajatuksenjuoksu näin vaihdon kynnyksellä. Ja kuinka tylsästi oletkaan joutunut kokemaan sen, että ei tarvinnut päällekäisistä plussista murehtia. Mutta toisaalta sehän on vain osoitus siitä, että aina olemassaolevassa tilanteessa ihminen haluaa toivoa parasta niin kauan kuin mahdollista. Onnea teille vielä seuraavaan hoitokertaan, muuta on vaikea sanoa.

Elelen täällä taas tätä kierron ensimmäisten viikkojen "lepoaikaa". Minulla on niin selkeä ero, kuinka paljon asia pyörii mielessä, sen suhteen mikä kierron vaihe on menossa. Ja tässä kierrossa en osaa toivoa muuta kuin että ovulaatio olisi hieman aikaisemmin kuin aiemmin. Mies lähtee reissuun ja jos ovis jää roikkumaan jonnekin 18 päivän tienoille, ei ole toivoakaan, että tärppäisi.

Pitääkö sittenkin pyörtää ajatus tuosta, kuinka paljon asia mielessä pyörii. Pyöriihän se, kun jo lasken taas tulevia päiviä. Enemmän huomaan kuitenkin, että asia muhii ehkä alitajunnassa. Huomaan olevani tiuskiva ja kärttyisä pienestäkin syystä, itselleni kovin epätyypillinen olotila. Ja havahdun joka kerta kun olen turhan topakasti sanonut jotakin. Se alitajunnassa muhiva asia on varmasti se tutkimusten aloitus. Toisaalta odotan oikeastaan vaihetta myös innolla. Saan lopulta vastauksia ja tietoa! Mutta toisaalta mahdolliset yllätykset tai tulevan tien pituus hieman pelottavat. Niin kai kuuluukin.

Kiitos kommenteista! Työpaikan muutos on aina iso asia. Se taitaa olla aika korkealla ihmiselle stressiä aiheuttavien tekijöiden listalla. Positiivinenkin muutos on aina muutos ja näissä tilanteissa sitä huomaa jotenkin sen oman turvallisuushakuisuuden ja kiintymyksen ainakin osaan ihmisistä tässä nykyisessä työyhteisössä.

Hande, noinhan se juuri on. Toiveesta huolimatta ei mahdollisuuksia kannata jättää käyttämättä. Minulla tuo pohdinta liittyi siihen naiviin ajatukseen, että asioita olisi voinut muka jotenkin miettiä aikataulullisesti tai että tämä asioiden yhtäaikaisuus saisi asioita tapahtumaan. Toisaalta ajattelen tätä niin, että jaksoin suhtautua positiivisesti tuonkin kierron loppuun asti, kun edes mietin tuota päällekäisyyden mahdollisuutta. Kurja kuulla sinun tilanteestasi, toivottavasti kuitenkin toivoa hoidoissa on jatkossa. Onko sinun ollut helppo järjestää hoitoasiat uudessa työpaikassasi? Itse murehdin jo tuota järjestelyä hetkittäin, mikäli tästä pitkä prosessi tulee. Nykyisessä työssäni voin sovittaa menoni ja tuloni hyvin joustavasti, lääkärissäkäyntiä ei tarvitse selitellä. Tuleva työympäristöni on sellainen, että siellä menot ovat tarkemmin kortilla. Täytyy miettiä, miten ajoitan hoitokäyntejä. Varsinkin kun olemme menossa lääkärille, joka ottaa vastaan vain tiukasti päivisin.

Vielä vyöhyketerapiasta kysyjälle. Olen käynyt nyt joulukuusta tähän asti kolme kertaa. Käyntien välit ovat kasvaneet matkojen ja kierron ajoituksen vuoksi. Syy oli periaatteessa toive tärpistä, silloin oli kulunut yrityksen aloituksesta 6 kk. Mutta käytännössähän syynä oli siis kiertoon liittyvät häikät, koska kuvittelin niissä olevan syyn tärppäämättömyyteen. Minulla se tarkoitti silloin pientä tiputtelua, oviksesta menkkoihin vaiheen melko lyhyttä kestoa, niukkoja menkkoja ja kovia ovulaatiokipuja. Kahdella ensimmäisellä kerralla kovia kipuimpulsseja antoivat kohdun ja munasarjan pisteet. Itsehän en siis tiennyt etukäteen, mikä kehon piste sen impulssin antoi, koska terapeutti kertoi sen vasta jälkikäteen. Jotain häikkää siis löytyi. Kertamaksu on 45 €, kesto on ollut aina noin 60-75 minuuttia.

Minä olen kokenut tuon vyöhyketerapian hyvänä. En ole olemukseltani mikään supervaihtoehtohoitojen kannattaja, mutta uskon kuitenkin siihen, että keho kertoo, mikä sitä vaivaa ja se jättää merkkejä. Ainakin tämä terapeutti on löytänyt minusta aina ne asiat, joissa on kipuja tai viime aikaisia vaivoja ollut. Esim. lonkkani nousee aina esiin ja se urheiluvamman vuoksi leikattu ja kipeytyy urheillessa. Tästä terapeutti ei tiennyt, ihmetteli vain ekalla kerralla, miten "nuorella" ihmisellä voi lonkka antaa noin paljon heijastetta. Lisäksi hoito tuntuu itsessään hyvän rentouttavalta jälkikäteen. Viimeisimmällä kerralla munasarjat ja kohtu eivät antaneet heijasteita, joten terapeutin mukaan jotain on tapahtunut. Itse huomaan menkkojen runsastuneen ja hieman pidentyneen. Kierto on säännöllinen ilman tiputtelua, tosin pidempi. Eli jotain positiivista elimistössäni on kaikkinensa tapahtunut. Tietysti voi miettiä onko syy tuon hoidon, riittävän pitkän ajan kulumisen pillereiden lopettamisesta tai kilpirauhaslääkityksen. Mutta onko sitä tarve tietääkään. Pääasia, että jotain on tapahtunut, joka toivottavasti helpottaa tätä projektia. Joten anonyymi, suosittelen ainakin kokeilemaan ja juttelemaan hyvän vyöhyketerapeutin kanssa.

Huh. Tuntuupa kurjalta. Nyt irtisanominen on tehty. Itkukin tuli. Jotenkin tähän työasiaan liittyy niin iso tunnelataus, etten ole aina ymmärtänytkään. Jätän nykyisen työpaikkani selkeästi pulaan, en ehkä olekaan tajunnut, kuinka paljon työtäni on arvostetttu. On toisaalta petturin ja samantien ulkopuolinen olo tästä yhteisöstä. Samalla mietin, onko päätös uudesta oikea, mitä ihmettä se tuo tulleessaan. Entä jos en viihdy, entä jos en sopeudu. Nykyinen työpaikkani on arvostettu asiantuntijaorganisaatio, josta siirryn toiseen ääripäähän, hyvin perusasioiden pariin ja jopa äijämeininkiin. Ehkä muutos on vaan aina pelottava ja nyt olen käytännössä eräällä tapaa välitilassa, en kuulu mihinkään. Minulle nimittäin juuri työyhteisö on tärkeä paikka, olen aikas sitoutunut siihen organisaatioon ja ihmisiin joiden kanssa työskentelen.

Mieheni oli eilen pettyneempi menkkojen alkamisesta kuin minä itse. Uskon, että muruni kokee asiat huomattavasti raskaammin, kuin minulle aina näyttää. Ei halua varmasti hermostuttaa minua omalla huolellaan. Mutta hänen pettymystään on niin paljon pahempi katsoa kuin omaani. Voi rakas, kun tämä tästä vielä onneksi kääntyisi.

Nyt tuntuu, että takki on tyhjä ajatusten, odotusten ja vähän tulevankin suhteen. Ei ole oikein mitään uutta sanottavaa ennen kuin jotakin konkreettista uutta tapahtuu. Täytyy siirtyä taas kärsivällisyysraiteelle. Ehkä jätän jopa kirjoittelun hetkeksi aikaa. Tuskin kuitenkaan. En osaa olla pyörittämättä samoja ajatuksia tuhanteen kertaan uudelleen ja uudelleen.

Ai pienet ilot, ostin eilen kahdet kengät! Toiset valkoiset mukavat loaferit, joissa on timantteja. Olen pelkkää bling blingiä!

Eli kp1, kuten kuvittelinkin. Elimistö käy omassa rytmissään tarkasti kuin kello. Kierron pituus ovulaatiosta loppuun normi, ei tiputtelua. Ei pahoja vatsakipuja tädistä, sellaista tuttua pientä polttelua vaan. Vaan jossain vika piilee. Kummasti sitä nyt suhtautuu positiivisesti kuukautisiinkin, kun niiden alku helpottaa nyt tätä työkuviota.

Olin eilen vyöhyketerapiassa. Terapeutti ei löytänyt enää pahoja heijasteita kohtuun tai munasarjoihin liittyen. Aikaisemmin nuo ovat nousseet selkeästi kipeinä pisteinä esiin. Hänen mukaansa elimistössäni on siis tapahtunut edistystä. Mene ja tiedä. Jotain selkoa saadaan siis 6.5 alkaen, siihen on vaan niiiiin pitkä aika. Tämä kierto taitaa mennä hukkaan, kun mies on juuri oviksen aikaan pitkässä reissussa. Mutta onpahan nyt sittan varmasti turvallinen työnaloitus, en ole ihan ekan kuukauden jälkeen raskaana. Pakkohan tätä nyt on vain tältä kannalta positiivisesti ajatella.

En tiedä. Itse mietin kovasti oliko tarkoitus, että saan tuon uun työn ja sitten asiat lähtisivät rullaamaan. Olen tässä nykyisessä työssäni ollut niin tympääntynyt, varmasti jotenkin tiedostomattani myös tosi stressaantunut, että se on varmasti vaikuttanut tähän yritykseen. Jospas tämä positiivinen muutos saisi aikaan muutakin positiivista.

Kp 32. Menkat pitäisi alkaa huomenna. Mielessä takoo ajatus "alkaisivat jo" ja samalla toivon niin paljon etteivät ne ikinä alkaisi. Ristiriitaisten ajatusten täyteinen viikonloppu, kun asia on ollut tavallista enemmän mielessä. En uskalla irtisanoa itseäni ennen kuin näen, mitä tällä rintamalla tapahtuu. On ihana fiilistellä, jos plussa tulisi juuri nyt tämän työn muutoksen keskellä. Kuinka positiivinen soppa se olisikaan! Samalla toppuuttelen itseäni, "älä taas mene asioiden edelle". Vatsanpohjaa juilii tutusti, ne kuvitellut "oireet" ovat poissa ja kierto tuntuu tosi tyypilliseltä. Kierron kestostakin on tulossa mallikas menkat tasan 14 päivää oviksen jälkeen. Jihuu vaan!

Samalla selaan nettiä ja mietin millaisen puhelimen haluan töihin, mitä ohjelmistoja tarvitsen jne. Helppo ajatella muutosta näiden yksinkertaisten konkreettisten asioiden kautta. Mitä se työ todella tulee olemaan, siitä en osaa sanoa mitään. Hyppään täysin toisenlaiseen maailmaan, organisaatioon, jossa henkilöstömääräkin on lähes kymmenkertainen.

Tutkimuksiinkin on nyt sitten varattu aika 6.5. Sieltä alkaa mahdollinen taipaleemme. Tuntuu itseasiassa ihan hyvälle. Tai sanotaan positiivisen odottavalle. Silloin minulla on mahdollisuus puhua kaikesta, kysyä ihan kaikki mieltä askarruttavat asiat ja sitten tutkitaan ja hutkitaan. Oikeastaan ajattelen sitä toistaiseksi kuin mitä tahansa lääkärissäkäyntiä. Nyt sitten selvitetään ja sitten hoidetaan. En tällä kertaa koe itseäni epäonnistuneeksi "naisena", vaikka tämä kynnys nyt on päätöksen osalta ylitetty. Aikaisemmin muistan pohtineeni paljonkin asiaa tuolta kannalta, mutta nyt en osaa siihen reagoida juuri niin. Suhtaudun asiaan käytännöllisemmin. Ehkä aika on tehnyt tehtävänsä ja nyt asia on vaan jo helppo hyväksyä.

Hetkittäiset pahanolon fiilikset ja epäonnistumisen tunteet ovat edelleen tuttuja, mutta jotenkin suhtautumiseni tähän tärppäämättömyyteen on muuttunut jotenkin vähemmän dramaattiseksi. En enää odota luomua ihan yhtä paljon, joten en pety kuin hetkittäin menkkojen alkaessa. Lapsiuutiset kirpaisevat välillä ja mitä ihmeellisempiin asioihin reagoi välillä surulla. Mutta nyt ajattelen niin, että meillähän on kaikki hoitojen tuomat mahdollisuudet vielä edessä. Ainoa mitä hieman mietin, on hurjat hormoonimäärät. Jotenkin toivoisin, että mahdolliset hoidot voitaisiin käydä läpi kevyemmällä hormoniannostuksella tai mahdollisimman luonnolliseen kiertoon. Tai sitten ei, jos juuri nuo asiat ovat ne, jotka ovat eniten vialla. Tämä on tämmöistä tietämättömän idealismia hoitojen suhteen.

Ai niin, ehkä uutta työtä voi ajatella myös niin, että sen tuoma parempi palkka on tosiaan tarpeen, jos tässä hoitorumba pyörähtää! Elämän ironiaa tai asioiden järjestymistä sekin..

Ensin pakko todeta asiaa, joka vaikuttaa tulevaisuuteen. Sain sen työpaikan! Huh, en tiedä mitä ajatella. Ihanaa tietenkin, positiivinen käänne. Neuvottelut palkasta jne. torstaina. Toivottavasti saan kinuttua edes pari viikkoa kesälomaa, muuten tulee rankka syksy. Kierto päättyy ensi viikolla. En tiedä toivoisinko nyt olevani raskaana vai en. Jos olisin, en ottaisi työpaikkaa todennäköisesti vastaan. Sopimuksen tosin allekirjoitan tod. näk. torstaina. Täytyy pohtia.

Mieheni siittiöissä ei todettu edellisellä kerralla vikaa. Ei hän enää mitään liikkumisia tai muotoja muista, mutta spermasta ei pitänyt olla kyse. Joten lähtökohtaisesti vika on siis minussa. Hurraa! VOihan toki olla, että stressi, ikä jne. on muuttanut sperman laatua, mutta kyllä sitä syytä nyt haetaan ensisijaisesti meikäläisen rööreistä tai hormoneista.

Tähän vielä tilanne, josta hoitoihn hakeudutaan. Hyvä muistuttaa itsellekin, koska kaikki näyttää päällisin puolin niin hiton normaalilta.

Minä: perusterve, normaalipanoinen, tupakoimaton 35- v (ainoa riskitekijä :-) ), kierto suht säännöllinen pidentynyt 29-> 32 vrk, ovulaatio tapahtuu tikkujen mukaan, kohtu ja limakalvot ollut tutkimuksissa aina kiertoon nähden normaalit, samoin kohdun koko ja munasarjat ultrassa, niukat kuukautiset 3-4 pv, ovulaatiokipua, käsikopelolla ei todettu endometrioosia, kuukautiset helpot, alavatsaa juilii ovulaatiosta menkkoihin, kilpirauhanen oikkuilee, autoimmunityreoidiitti todettu 02/08, hoitona tyroksiini.

Hän: Perusterve, normaalipainoinen, 34-v hyväkuntoinen jässikkä. Sperma ollut priimaa ainakin noin 5 v sitten.

Minulla on muuten sellainen onnellinen tilanne, että hyvä ystäväni on hedelmöityshoitoalalla. VOin suoraan kysyä asioita ja hän tietää tilanteestamme. Tänään hän mainitsi, että uusimpien tutkimusten mukaan munasolujen kasvattamisessa ei ole ensijaista kasvavien follien määrä. PIenempi määrä voi merkitä parempilaatuisia folleja. En jaksa kirjoittaa koko perustelua, mutta lyhyesti laatu korvaa määrän ja laatu on yleensä parempi, jos stimulaatio on ollut matalampi.

Kiitos muuten aikaisemmistakin tsempityksistä. Mutta Helenalle vastaukseksi kyllä, mieheni ei ole ekakertalainen. Se on myös se syy, miksi pohdin tätä asiaa niin paljon, miksi tämä ei ole ehkä ihan perinteinen tärppäämättömyystarina ja miksi olisin tietyllä tapaa toivonut toisenlaista ratkaisua ja miksi yritin jopa suojella miestäni tältä tulokselta.

Totesimme lapsihaaveiden alkaessa, ettei "hänellä nyt niin paska tuuri voi kahden naisen kanssa käydä". Mutta niin näyttää käyvän. Mieheni edellinen suhde, itseasiassa avioliitto, kaatui osittain tähän aiheeseen. Lapsettomuus ajoi mieheni exän kriisiin, hakemaan hyväksyntää muualta ja heidät tajuamaan, että lapsiyritystä lukuunottamatta heitä ei yhdistä mikään. Syytä ei heillä löytynyt, mutta hoitokertomuskin jäi lyhyeksi, koska tilalle tuli ero.

Meitä toivottavasti ja varmasti yhdistää. Tämä yhteinen vene ei toivottavasti tähän kaadu, vaikka paljon aallokkoa se varmasti tuo mukanaan. Meidän yhdessäolomme ei kuitenkaan perustu alkuunkaan vain lisääntymiseen, vaikka se hurjan iso toive onkin. Mutta joka tapauksessa hän lähtee tutkimusten kanssa toiselle kierrokselle, minä ensimmäiselle. Se tuntuukin hyvin omituiselta. Toistaiseksi kuitenkin positiivisessa sävyssä tätä suunnitellaan. Niin ja edelleen olemme menossa samalle klinikalle, jopa samalle lääkärille. Lääkäriä emme tosin vielä tiedä.

Mutta katsotaan nyt tämä kierto loppuun. Menee varmasti lähemmäs kuukausi, ennen kuin kenenkään puheilla lopulta olemme.

Hmm..Miksi tänään 10.4 kirjoittamani teksti hyppää 7.4 kohdalle. Koneen ja ohjelman asetukset näyttää oikeilta..

Kiitos taas onnitteluista. Olet todennäköisesti Stella oikeassa, pitäisi tosiaan vaan edetä nyt itsekkäästi ja ottaa asiat sitä mukaan kuin ne tulevat. Mutta taidan olla liian kiltti, en osaa olla miettimättä asiaa myös työpaikan kannalta.

Mutta nyt, kuvittelen nyt olevani raskaana. Tietenkin koen tämän juuri tässä kuussa siksi, että olen tässä hankalassa vedenjakajatilanteessa. Mitään varsinaisia oireita, joihin voisin tämän päätelmäni perustaa ei tietenkään ole. Vääntämällä voin vääntää eriteasioita ja todeta, että joo nyt loppukierrosta tulee valkkaria, vaikkei sitä normaalisti tule. Mutta se ei ole mikään poikkeuksellinen oire, kuten ei mikään muukaan.

Olen vain entistä herkemmin pohtimassa, mitä tuleman pitää ja siksi kuvittelen, toivon ja pelkään samalla sekä sitä parasta että tässä tilanteessa ehkä pahinta. Koska tämä on lopulta niin hassun positiivisen ihana ristiriitatilanne. Sekä työ, että plussa ovat ihania asioita. Soimaan itseäni, että mielessäni edes vilahtaa ajatus, että voi kun se tärppi tulisi vasta ensi kierrossa. Vaikka tämän tuskailun jälkeen jäisin vaikka tämän rumban vuoksi työttömäksi, jos raskaus alkaisi. Hmm. Samalla kun kirjoitin nuo sanat, mietin olisinko siihenkään valmis. En ehkä kuitenkaan, haluaisin tyypillisesti kaiken itse säätelemässäni järjestyksessä. Mutta olihan se elämä jo tähän mennessä opettanut, että ihan niin tämä homma ei yleensä mene.

Minulta on mennyt näköjään noin 5 kuukautta ja 90 tekstiä aikaa pohtia asioita ja sisäistää se, että jossakin saattaa olla vikaa :-)

Keräsin rohkeutta lauantain. Miksi yhtäkkiä asiasta, josta olemme paljon puhuneet tulikin iso kynnys ylistettäväksi? Yritin viimeiseen asti siloitella tilannetta ja johdatella hienovaraisesti aiheeseen. Mutta mitä vielä. Mieheni totesi tyynesti, että kyllä niihin tutkimuksiin sitten pitää mennä. Mennäänkö sinne samaan paikkaan, siellä on hänen spermanäytteensäkin valmiina. Mitä! Ei siis pienintäkään hannoittelua, latistunutta tunnelmaa siitä, että emme me onnistukaan näin ja että nyt hän menee samalle klinikalle jo toisen naisen kanssa. Tottakai hän on pettynyt, että iso ja toivottu asia ei ollutkaan meille lyhyen ja helpon tien päässä. Ja hän todellakin tietää sen rumban, johon me olemme ehkä astumassa. Mutta että miesten mutkaton, käytännöllinen asenne on joskus ihmeellisen ihana! Minä olen vetkuttanut tätä aihetta tuhansina ja tuhansina sanoina ja ajatuksina pääni sisässä ja toinen on heti valmis toimintaan..

Joten katsomme tämän kierron loppuun, siis noin viikon. Edelleen tietysti sormet ja varpaat ristissä toivoen. Nyt on kp 25, oireetonta, tutusti mahaa tässä vaiheesa kierto vihloen. Sitten varaamaan aikaa. Meidän ajatuksemme on edetä yksityisellä. Yritän varailla aikaa viikolle 17, silloin pitäisi seuraava kierto olla jossakin 10-12 päivän tienoilla.

Tietyllä tapaa helpottaa. Tämä on nyt totta ja hyväksyttävä asia. Pelottaa hieman kun en tiedä, mitä tuleman pitää. Toki aiheeseen menevä rahakin mietityttää. Voin sanoa tottakai, että ne rahat olen ilolla valmis maksamaan, jos se tuottaa tuloksen. Mutta ei se mikään yksinkertainen asia ole hyväksyä, että tulemma mahdollisesti maksamaan tuhansia ja tuhansia siitä, että saamme yhden maailman luonnollisimmista asioista toimimaan.

Nyt täytyy vaan tunnustella.

Tänä aamuna jotenkin kirkastui ajatus siitä, että meidän täytyy hakeutua tutkimuksiin. Kyselin tutulta lääkäriltä. Hän lempeästi oli tuuppaamassa selvittämään asiaa. Ainakin sperma-analyysi ja munasarjojen aukiolotutkimus. Miksi sitä siirtääkään ja elää tässä jatkuvassa epätietoisessa odottamisen tilanteessa, jossa toivon niin hartaasti sitä luomua, mutta samalla olen tietoinen realiteeteista. Vuosi tulee täyteen kesäkuussa. Olin pitänyt sitä aikarajana. Mutta toisaalta kesä siirtää tutkimuksia ja mahdollisia hoitoja, joten haluaisin vastauksia ennen sitä.

Minulle tämä ei ole iso kynnys. Mutta kuten niin monesti olen todennut, olisin halunnut mieheni tältä tilanteelta säästää. Eikö kerta ihmisen elämässä riittäisi käydä se prässi läpi? Hän joutuu siihen jo toistamisiin. Todennäköisesti hakeudumme jopa samalle klinikalle. Itse valitsisin sen, koska uskon niiden ihmisten ammattitaitoon.

Kerään siis rohkeutta keskustalla aiheesta tänä viikonloppuna mieheni kanssa. Kyllä me toki aihetta olemme usein sivunneet. Mutta on aivan eri asia todeta huolettomasti "sitten mennään tutkimuksiin ja selvitetään, missä on vika" kuin tehdä se todella. Tunnustaa, että jossain se vika todella on ja tehdä asialle samalla jotain. Kohdata se karu, teknisesti kliininen maailma, tekoina ja ihmisinä kuitenkin inhimillinen.

On hieman raadollista sisäistää, että tämä arkinen työkalu, hyvin toimiva kuväkuntoinen keho, ei olekaan ihan niin priima kuin sen on kuvitellut olevan. En tiedä vielä. Ehkä ongelman todellinen myöntäminen yhdessä lopulta helpottaa. Asioita voi onneksi korjata.

Voi rakkaani, kumpa emme olisi tähän tilanteeseen päätyneet. Ja mitä onkaan vielä tulossa.

Mä jaarittelen kamalasti. Muiden blogeja lukiessa tekstit on tiiviitä ja informatiivisia. Miten hemmetissä tätä selitystä tulee nii paljon.

Faktoja vielä. Kp 22. Ei tuntemuksia, muttei kai pidäkään, kun oviksesta vasta 4 päivää. Mietin, voiko ovulaation jälkeinen jatkuva alavatsakipu kuukaudesta toiseen olla merkki keltarauhasen toiminnasta. Puutteellisesta sellaisesta. Ja sitten. Kilpirauhastabujen vaikutus tuntuu vähentyneen. Tai en tiedä. Mutta ainakin paino jatkaa hinautumista ylöspäin. Tuntuu, etten voi sille mitään. On jotenkin hurja seurata, kun paino saattaa nousta 3-4 kg yhdessä hujauksessa. Osa lähtee, osa jää. Vaikka olisi kuinka sinut itsensä kanssa, ei sitä lihomista pysty täysin tyynenä sulattamaan. Ja tämä ei todellakaan ole mitään salasyömisen aiheuttamaa. Listauduin keventäjät-palveluun ja olen listannut sinne nyt kaikki syömiseni. Kalorimäärät on todella kohtuulliset ja liikunta vielä päälle. Ahdistavaa, kun tuntee että kroppa elää omaa elämäänsä.

Selän kipu ei hellitä. Pitäisi mennä lääkäriin ja aloittaa joku kuuri. En ehkä halua aloittaa kuuria, ennen kuin on taas selvää, etten olisi tässä kierrossa raskaana. Hetki vielä jumia. Olin myös konsulttisedän haastattelussa, hyvin meni ja leppoisaa. Olen palikoiden mukaan kovin fiksu ja hyvä arvioimaan itseäni, hyviä ja huonoja puoliani. No, näinhän se ylianalyytikolla on. En tiedä taas, mitä ajatella työpaikasta. Konsultti kysyi ihan oikein, haluanko vaihtaa tämän steriilin ja sivistyneen ympäristön siihen äijämeininkiin mitä on odotettavissa. No, tällä hetkellä mikä tahanksa rehellinen ympäristö ilman abstraktia hapatusta kuulostaa hyvältä.

Setä kysyi samalla, mitä työ merkitsee minulle. Pohdin kovasti. Se liittyy tähän lapsiasiaankin, mitä en tietysti haastattelussa tuonut esiin. Mutta koko tämä prosessi on osoittanut minulle, että olen huomattavasti perhekeskeisempi kuin olen aiemmin kuvitellut. Nautin siitä, että minulla on haastava työ ja saan käyttää päätäni ja osaamistani. Mutta en halua raataa 10 tunnin päiviä, en kiivetä aseman vuoksi eteenpäin. Ainakaan niin, että joudun tinkimään vapaa-ajastani tai ajastani ukkelini kanssa. Minä haluan aikaa kodin laittoon, kokkailuun, yhteiseen harrastamiseen, omaan harrastamiseen ja siihen lapseen. Sen tajuan niin selkeästi. Olen jotenkin luontaisesti muokannut elämääni siten, että siinä on lapsen ja lapsen kasvun kokoinen paikka. Jos lasta ei meille suoda, joudun muokkaamaan käsityksiäni uudestaan, etsimään tietyllä tapaa "täytettä". Tätä on kovin vaikea kuvata ilman, että saa sen kuulostamaan siltä, että lapsi täyttäisi jotakin tyhjiötä elämässä. Ei alkuunkaan niin vaan niin, että elämäni on ollut täyttä, mutta olen pikkuhiljaa kasvanut siihen, että ne eivät ole asioita, joilla haluan pelkästään elämäni täyttää.

Minulla on paljon ystäviä, jotka tuskailevat työhön menevän ajan ja vaatimusten kanssa, he eivät nuku tai stressi ilmenee vatsavaivoina. Samalla se on tietyllä tapaa keino korostaa omaa tärkeyttä, minua tarvitaan töissä, on paljon isoja ja mielenkiintoisia projekteja. Se on totta, kyllä siitä tarpeellisuuden tunteen täyttää. Mutta minä en halua. Minä haluan selvitä vaativasta työssäni järkevässä ajassa ja panostaa muuhun! Tunnen siitä välillä jopa syyllisyyttä. Jätin vajaa kaksi vuotta sitten ottamatta vastaan työn, jossa asema olisi kansainvälinen, matkatyötä eksoottisiinkin kohteisiin 100 päivää, hyvä palkka ja tietysti päivärahat, kiinnostava työnkuvakin. Mutta pidän tuota päätöstä yhtenä elämäni parhaista. Se osoitti minulle, etten halua uhrata työhöni noin paljon. Ellen sitten tekisi töitä itselleni. Nautin siitä, että arki rullaa ja elämä on tietyllä tapaa "pientä". Se antaa tilaa ajatuksille ja asioista nauttimiselle ja kokemiselle.

Selkä on tolkuttoman kipeä. Pitäisi raahautua lääkäriin, mutta en haluaisi tulehduskipulääkekuuria enkä sairaslomaakaan. En jaksa olla kotona paikallani. Matkaan kohta toiseen kaupunkiin lopulliseen konsultin haastatteluun työpaikasta. Jännä, miten sitä ajattelee koko ajan, mikä on oikea ratkaisu. Odotan innolla ja samalla mahdollinen uuteen hyppääminen pelottaa. Vaikkei asiat taatusti huonommaksi mene. Kun ne eivät ole huonosti nytkään. Mutta muutos on muutos. Olen tainnut tulla vanhaksi, kun en ole vaan suinpäin syöksymässä uuteen.

Ihan hassusti viime aikoina on ollut mielessä, olenko onnellinen. Tässä kirjoittelussa ajatus kaventuu yhden asian ympärille ja elämän muut sävyt ja asiat unohtuvat helposti. Kun mietin elämää laajemmin tajuan olevani onnellinen, tyytyväinen, kiitollinen ja toiveikas. Elän mutkattoman sujvaa arkea käsittämättömän ihmeellisen, huomioivan miehen kanssa. Minulla on kaunis koti, hyvä koulutus, mahdollisuus tehdä työtä, josta pidän, jopa valita työni. Olen perusterve. Nautin päivän pienistä asioista, aamuauringosta, mieheni loppumattomasta hymystä, hölmöistä telkkariohjelmista, ystävieni turinoista, hyvästä ruuasta, koskettavasta musiikista, valokuvista, pätkis-patukoista. Minun elämäni on kaikesta huolimatta sopivan täyttä, sopivan helppoa, sopivan turvallista. Ruoskin välillä itseäni, mutta olen onnellinen myös siitä, että ajattelen ja haastan itseni jatkuvasti.

Elämässäni voisi olla moni asia paljon paremmin, toiveita on minunkin maailmani tulvillaan, suurimpana tämä ajatus lapsesta. Mutta kun sitä osaisi tämän prosessin keskellä välillä keskittyä muistamaan sen, miten hyvin asiat lopulta ovat. Miten hyvää on elämä tällaisenaan. Tai toki ne ovat huonosti, jos katsoo niitä asioita, joita minulla ei ole tai joihin en ole tyytyväinen. Mutta juuri tähän näkökulman valintaan minä voin vaikuttaa. Huomaan, että nämä purskahtelevat pahatolon tuntemukset syntyvät juuri siitä ja silloin, kun tuijotan vain niitä huonoja asioita, pettymyksiä ja toteutumattomia toiveita. En niitäkään halua lakaista maton alle, mutta välilä pitää muistaa katsoa kokonaisuutta hieman toisesta vinkkelistä. Tein sen tänään ja melkein jopa yllätyin, miten hyvin asiat lopulta ovat.

Selkä on totaalisen jumissa, pää ei käänny. Eilinen kympin lenkki ei tainnut vielä tehdä hyvää. Hartioita piti jännittää ja kyllähän juoksussa tärinääkin tulee. Ärsyttävää, miten pieni asia vaikuttaa arkeen.

Eilen oli palikkatestien osuus työrumbassa. Olipa vaikeat! Olen useissa testeissä aiemminkin ollut, fiksuksi havaittu. Mutta nämä pallot, neliöt ja numerot eivät tuntuneet löytävän kaavaa millään. Voikohan ihminen tyhmistyä :-) Mutta hui sentään, jännittää kyllä. Toivon sitä mahdotonta yhtäaikaista plussaa molemmista, tai nyt edes jompaan kumpaan.

Ovisiltakin hyödynnettiin. Keikautin todella väsyneen miehen petiin ja homma tuntui tällä kertaa niin pakkoyrittämiseltä kuin vain voi. Mulla meinas mennä pupu pöksyyn. Jotenkin en osaa innostua aiheesta, enkä näköjään pakottaakaan itseäni, jos mielessä on vain se siitos. Tähän mennessä olen jotenkin ollut fiiliksessä tai ainakin hymyssä suin miettimässä asiaa viettelyn kannalta. Onneksi mies innostui asiasta itse ja kivaahan siitä lopulta taas tuli. Mutta huh sentään, sain todellakin makua siitä, mitä on seksi pelkkä lapsenteko mielessä. Ei sovi minulle. Tai ehkä fiilis vaan vaihtelee yleisesti.

Kävin muuten muutama viikko sitten homeopaatilla. Tulos oli silloin tähän kilpirauhaseen sidonnainen, minusta puuttui jotain suoloja.. Homeopatian mukaan elimistöstä käsittääkseni puuttuu aina sitä, mistä elimistö viesittää oireilla. Ja minun oireeni viittasivat johonkin natrium johdannaiseen. No, sain lääkkeeksi pienen pieniä pillereitä, joista nyt en sitten sitä virallista nimeä muista. Niiden olisi pitänyt tasata sitä elimistön puutostilaa sen jonkin aineen osalta. Nyt itselleni on herännyt epäilys, olikohon tuossa näiden lääkkeiden käyttöönotossa mitään järkeä. Kun olen vasta aloittanut sen normaalinkin lääkkeen, tyroksiinin. Uskon vahvasti, että näillä osittain luonnon menetelmillä ja ennen kaikkea kehon viestejä kuuntelemalla voidaan hoitaa monia asioita. Mutta jotenkin juuri nyt tuntuu siltä, että ehkä nämä molemmat kokeilut päällekäin eivät ole järkeviä. Ensin pitäisi nähdä ja tottua siihen, mitä tyroksiini tekee, sen jälkeen voi sitten testata toisenlaista vaihtoehtoa. Mitään varsinaisia haittavaikutuksia en kyllä huomaan, mutta paino on pompannut viime viikosta 3 kiloa. Minusta tuo kertoo lähinnä siitä, että tyroksiinin taso ei riitä tai että elimistö kerää tällä hetkellä rankasti nestettä. Ja sitähän kerää suola eli ne natriumjohdannaiset. Joten en nyt ihan satasella luota tähän luomu/homeopatia meininkiin.

Oikeastaan tämä kaikki johtaa siihen, että ehkä yritän tällä hetkellä liikaa "korjata" elimistöäni. Mussa on todettu vika, jonka pelkään vaikuttavan myös lapsen saamiseen. Mutta en halua lähteä liiallisuuksiin näiden hörhöilyjen kanssa, koska omat ongelmansa voi seurata niistäkin. Jos nyt totuttelisi yhteen asiaan kerrallaan, eli siihen tyroksiiniin. Se on kuitenkin pääsääntöisesti tehokas, vaikka siinä ei kaikkia kilpparihormoneja olekaan. Mutta ainakin tiedän, mistä kaikki tulevat muutokset elimistössä johtuu.

Loppuun siis lempilauseeni: malttia hyvä nainen!