Ai hitsi mä olen kaistapäisen epävakaa. Luin muutaman tekstini uudelleen läpi. Joka toinen kerta uskova optimisti ja joka toinen kerta maansa myynyt pessimisti. Kai niin kuuluukin olla, mutta tämä asian vatvominen aiheuttaa näköjään kohtuullista mielialanvaihtelua. Tai ehkä se vuoristorata on luonteessa.

Viime aikoina olo on tuntunut hyvältä, mutta juuri tällä sekunnilla tuntuu, että yritän itseäni huijata tällä osittaisella optimismilla. Samalla pelottaa niin helvetisti, että joku on oikeasti vialla ja ajaudumme kuukausien ja vuosien tutkimus ja hoitorumbaan. Tai kai siinäkin suurin pelko on se, miten sen kestää, miten suhde kestää, ei niinkään itse asia. Mä mietin oikeasti paljon sitä, onko kohtalo varannut mulle sen osan, että juuri tässä asiassa en saa mitä haluan. Että olen ollut edellisessä eämässäni joku paska muita kiduttava despootti, jota nyt rangaistaan kaikkien menneiden elämien synneistä. Kaikenlaiset ajatukset siis käy mielessä kun yrittää löytää syitä tai selityksiä. Kun en edes usko jälleensyntymiseen! Vai uskonko? Ja yritän edelleen ajattelun keskellä muistaa, että tällä ajattelulla ja analyysillä ei voi lapsettomuutta aiheuttaa..

Rakas ystäväni sai toisen poikansa la. Suloisen jättiläisen. Olin iloinen itsestäni siitä, että tämä uuden ihmisen syntymä muille ei kirvoittanut pahaa oloa - ainakaan vielä.

Mutta lopulta minun piti sanoa vain tämä. Ostin lisää niitä hemmetin puikkoja, koska alavatsaa nipisteli niin merkitsevästi. Ja sieltä se ovisplussa paukahti kp 18 eli myöhään. Mulla taitaa olla matkamunasarjat. Ne ujostelee toimia oudoissa paikoissa ja herää vasta kotona. No, nyt pitää saada herra hommiin tai hukkaan meni kierto oikeasti. Katsotaan nyt sitten miten tämän töitä jännäävään optimisti-pessimisti-analysaattorin käy tässä kierrossa.

Lapin loma takana, samoin kolmessa päivässä 70 hiihtokilometriä, joka on minulle luistellen huisi saavutus. Kolmeen päivään jäi hiihdot ja rinneriehat kun naksautin la niskani totaaliseen jumiin. Ja ai huisia mitä asiaa harrastaessa.. Jep, siinä jossakin sekstailun jälkimainingeissa väänsin itseni asentoon, joka pakotti lopettamaan talviurheilun siihen paikkaan.

Lomalla siis harrastettiin seksiä, ilman tikkujen painostusta, vaikka tikut oli mukana. Tikuista vaan ei ollut hyötyä, kun niihin ei tullut kaivattua viivaa. Jotan nyt seikkailen noin kp 18, ja ovulaatio taisi kipaista ohi. Jos se tästä vielä tulostaan ilmoittaa, on limakalvo varmasti jo liian paksu kiinnittymiselle sanoo kotitohtori. Toisaalta itse tietysti toivon, että ovis on ollut tikuista huolimatta. No, kaikkinensa olo on vähän pettynyt. Jotenkin juuri tältä kierrolta odotin ihmettä, sitä että kilpparipillerit olisivat nyt korjanneet hormonitasoja ja lapsia vaan alkaisi ropista.

Hupaisinta on kyllä se, että asia ei harmittanut Lapissa pätkääkään. Pissasin silmät ristissä aamuisin tikkuun ja annoin asian olla. Mutta kun kone kolahti Helsinki-Vantaalle ja istuttiin autoon matkalle kotiin, aloitin miettimisen.. Hölmö nainen, mutta minkäs sitä luonnolleen voi.

Fiilis on vähän apea tästä selkävammasta johtuen, toivon ettei se pakota minua vuodelepoon ja saikulle, muuten on taas ihan liikaa aikaa ajatella. Mietin, pitäisikö ostaa vielä lisää tikkusia ja seurata tarkasti tätä kiertoa vielä muutama päivä, jotta tuleeko sieltä mitään vai ei. Olisipa sitten varma. No, katsotaan mikä huvittaa.

Huomenna on työhön liittyvät testit, to haastattelu. Ehkä tämä ovuloimattomuus on nyt sitten luonnon tapa pitää huoli, että saisin tämän paikan ja työ olisi hetken aikaa etusijalla. Mutta kun minulla olisi tällä hetkellä hieman erilainen tärkeysjärjestys, vaikka kuukausi sinne tai tänne ei maata merelle viekään..

Kärsivällisyyttä jälleen hyvä nainen!

Olemme kotona koko pääsiäisen, sillä Lappiin lähdemme vasta ma. Tulee ihanan pitkä breikki. Tänään aloitin päivän leipomalla pullaa! Nyt kotona on ihana korvapuustiin tuoksu. Näin sitä piristyy!

Jotenkin asiat rullaavat. Varmaan lääkityst on vaikuttanut siihen, että olo on todella optimistinen ihan kaiken suhteen. TOki tuo ulkona helottava pakkasaurinkokin auttaa. Tuntuu, että ihan kuplin sisäisesti. Toivon vaan, että tämä iloinen ja optimisten, jaksava tunne on normaalia eikä kilpirauhanen ole pompannut liikatoiminnan puolelle.

Viimeksi tuskailin työstä, olin jo heittämässä pyyhkeen kehään. Eilen kuitenkin soitettiin ja pääsin testeihin, taidan olla siis jo ehkä valittu, korkeintaan kahden joukossa. Yrityksestä sanottiin, että he testaavat mahdollisesti vain yhden, ikäänkuin lopulliseksi varmistukseksi. Hui. Muutos tietyllä tapaa pelottaa, vaikka sitä olen etsinyt. Olen kuitenkin kauhean lojaali työnantajalle ja samalla pidän siitä vapaudesta, joka nykyiseen työhöni liittyy. Voin mennä ja tulla miten haluan, järjestää asiat kovin helposti. Työmatkaakin tulisi muuten reilut 10 km ja töihin menoa pitäisi järjestellä enemmän. Pienen pieniä asioita. Jos tämän saan ja palkka ym. asiat ovat mallillaan, nyt kyllä heittäydyn.

Samalla minulla on hyvin vahvasti tunne, että tämä lapsiasia alkaa rullaamaan. Olossa on niin konkreettisia muutoksia ja tämä henkinen usko on vahvistunut myös. Jotenkin tosiaan uskon asiaan ihan eri lailla kuin aikaisemmin. No, tässä aihepiirissä tunnetusti tullaan välillä rytinällä alas pilvilinnoista. Mutta ei se mitään. Yritän nyt olla miettimättä liikaa vaan ottaa asiat siten, kun ne vastaan annetaan. Jos minun on tarkoitus saada tämä työ ja samalla tulla raskaaksi, on aihe soppa, mutta samallahan se on kaksi ihanaa toteutuvaa asiaa. Ei siitä pidä siis stressata! Ainakaan vielä.

Nyt rahkapullat ulos uunista. Sitten päiväunet ja pitkälle lenkille!

Olo on selkeästi virkeämpi. Vähemmällä unella pärjää, päiväunet ei oo välttämättömät. Ja mikä ihmeellisintä, menkat kesti käytännössä 4 päivää. Mielestäni runsaampina, veri ei niin tummaa ja kökköistä pelkästään. Ihania eriteasioita, mutta se on konkreettinen merkki, että joku elimistössäni ehkä heräilee. Usko näiltä osin muutoksiin on siis kova!

Kävin maanantaina homeopaatilla. Olin menossa vyöhyketerapiaan ja terapeutti sanoi tuosta kilpirauhasasiasta, että sitä hoidetaan paremmin homeopatialla. Joten juttelin puolitoista tuntia homeopaatin kanssa, hän keräsi minusta siis tietoja tuon ajan. Tuli siihen tulokseen, että elimistöstäni puuttuu jotakin kaliumhäläpälä ainetta, nimeä en siis muista. Monet oireistani viittaisivat siihen. Sain pikkuriikkisiä pillereitä, joita syödä nyt sitten normaalin lääkityksen rinnalla. Ja samalla sain kehotuksen hoitaa vitamiiniasiat kuntoon - ja luonnonmukaisesti valmistetuilla, ei kemiallisilla vitamiineilla. Se kyllä kuulostaakin ihan järkevältä, luonnonmukaisesti valmistettu siis.

Nyt on kyllä jännä seurailla, mikä tässä olossa muuttuu. Oma tärkeysjärjestys on edelleen hedelmällisyys ensin, mutta tottakai sitä tajuaa, että kilpirauhanen on oikeasti koko elämäni kannalta tärkeintä. Ja itse hedelmällisyyteen ei nyt tuolla homeopatialla kajottu.

Mutta kyllä pitäisi olla kohta ehta akka! Odottelen mielenkiinnolla, elpyykö elimistöni myös niin, että ovulaatio aikaistuu ja kierto alkaa lyhenemään. Olemme ensi viikon Lapissa, joten sinne tikut mukaan vaan! Tämän kierron aion vielä testailla ovulaatiota.

Uhh. Työstä ei ole kuulunut mitään. Tällä viikolla piti ilmoittaa.. Oma fiilis on se, että taisi mennä ohi suun, koska ei ole heti kuulunut. Haastattelurumba kun alkuun meni läpi niin tehokkaasti. No, ehkä asioilla on tarkoitus, mutta kyllä sitä pettyy pahasti.

Ole on jotenkin hyvä. Kummallisesti tosiaan pettymys menkoista meni nopsaan ohi ja nyt tuntuu, että mikään ei voi hetkauttaa. Usko on vahva. Huomaan itseasiassa, että lääkitys todennäköisesti auttaa, tuntuu energiseltä kaikkinensa. Ehkä jopa liian. Kun lääkityksen tasapaino ei ole vielä tässä alkuvaiheessa löytynyt, on kai vaara, että menen sitten ylitoiminnan puolelle. Toisaalta olen varmasti unohtanut, miltä tuntuu olla normaalisti virkeä ja jaksava, että en osaa siihen suhtautua.

Toinen positiivinen merkki lääkityksen vaikutuksesta tuntuisi olevan menkat. Kolme päivää tässä edelleenkin on vain liruteltu, mutta vuoto tuntuisi olevan runsaampaa. Ei selkeästi, mutta kuitenkin. Ja öisinkin kuppiin on kertynyt runsaasti verta. Toivottavasti se on merkki jostakin positiivisesta suunnasta. Elpyvästä keltarauhasen toiminnasta ehkä. Mutta eihän tätä nyt voi itse arvioida.

Ensi viikolla jännäilen sitä työpaikka-asiaa. Huh, mitä ihmettä tällä elämällä on minun varalleni luvassa seuraaville kuukausille. Jotenkin tuntuu, että elän jonkin sortin vedenjakajan aikaa. Moneen asiaan odotan muutosta ja työskentelen itsekin niiden eteen. Saas nähdä.

Ei tarvitse antaa miehelle huomenna sitä toivomaani syntymäpäivälahjaa. Täti lirautti eilen ensimmäiset pisarat pöksyihin. Mieliala kesken työpäivän oli sanoinkuvaamattoman synkkä, vaikka olin varautunut menkkoihin ja odottamaan tämän lääkityksen vaikutuksia useammankin kuukauden. Silti se hetkellinen isku on musertava. Purskautin pahan oloni saman tien palstallekin. Jotenkin on vaan jännää, että se epätoivoinen olo iskee aina vahvasti juuri sillä hetkellä, kun menkat alkavat. Olen pakahtua siihen voimattomuuteen, että en voi tehdä asialle itse mitään. Luulen, että sen tilanteen hallitsemattomuuden kestäminen on minulle pahempaa kuin itse kuukautiset. Olen tottunut ratkaisemaan ongelmia, mutta tätä asiaa en voi ratkaista.

Tosin yllättäen varastin ajan vyöhyketerapiaan saman tien. Tuntuu, että jotain oli päästävä aiheelle tekemään. Ja samoin siivosin illalla koko kodin, järjestin itselleni ohjelmaa. Tätä menoa se paha tai ahdistus paremminkin kestää tunteja tai yhden illan. Nyt olen taas jo levollisempi, hyväksyn tilanteen ja ajattelen taas tätä kiertoa uutena mahdollisuutena. Eikä menkkojen alkaminen purkaudu minulla suruna eikä edes pelkona siitä, että ei sitten varmaan ikinä. Se on jännä hetkellinen toivottumuuden tunne. Sellainen todella tyypillinen PMS-oire " minusta ei ole mihinkään". Ja tänään olen taas paljon enemmän sitä mieltä, että minähän porskutan tässä elämässä eteenpäin! Hitto sentään!

Lisäys eiliseen vuodatukseeni on se, että en yritä vähätellä syömishäiriötäni. Se on aina sairaus ja tietyllä tapaa ikuinen, vaikka kuinka oireeton. Asiat olisivat vaan voineet olla paljon paljon dramaattisempia ja hankalampiakin.

Alavatsaa korventaa, kasvojen iho on huonona, turvonnut olo -> menkat? Ahdistavaa odotella. Pelätä ja toivoa yhtäaikaa. Positiivisuus on jossain hukassa, vaikka kaikki olis mahdollista. Kuukuppi kulkee jo mukana. Olen kovasti taas miettinyt, voiko minulla olla joku keltarauhashormonin vajaus, joka vaikuttaa limakalvoon ja alkion kiinnittymiseen. Lähinnä ajattelen niin, koska menkat on niin niukat. Ultrassa limakalvo on ollut oikean paksuinen loppukuusta ja heti menkkojen jälkeen 4mm. Mietin kuitenkin, pääseekö limakalvo vuotamaan kokonaan pois vai jääkö sinne vanhaa kalvoa paksuuntumaan.

Näin se mieli toimii. Koko ajan pitää hakea selitystä asioille. En osaa vaan olla.

Faktat. Kp30, oireet edellä. Odotellaan. Kilppariasioissa ehkä lievää piristymistä ja parempaa ruuansulatusta.

Ei mitään uutta millään rintamalla. Paitsi Kanervan Ilellä, jolle sattuu ja tapahtuu. Kyllä miehet on välillä kummallisia luontokappaleita "viettiensä" kanssa.

Motivaatio töiden suhteen on nolla. Aloitan päiväni yleensä tällä muutaman minuutin kirjoittelulla tänne. Se on pehmeä lasku ja hyvää lämmittelyä muihin kirjoitushommiin :-)

Yksi asia, josta olen unohtanut puhella on syömishäiriö. Olin vauvayrityksen alkuun huolissani siitä, mitä vuosien elimistön laiminlyönti tekee hedelmällisyydelle. Olen nimittäin viettänyt osan aikuisuudestan, noin vuodet 20-30 tiiviisti yhdessä bulimian kanssa. Syy sairastumiseen oli selkeä, keksin omasta mielestäni hyvän keinon syödä mitä haluan. Ja niinhän se toimikin. Silloin kun minä taipaleeni aloitin, haitoista oli tietoa hyvin vähän, joten pidin hommaa vaan kätevänä painonhallintakeinona. Mutta tottakai sitä alkoi tajuamaan riskit elimistölle ja hommaan liittyvän kaiken järjettömyyden. Kävin jossain vaiheessa psykologillakin, koska olin huolestunut, mitä ongelmia syömiselläni yritän kontrolloida tai peittää. No psykologi ei niitä löytänyt, totesi lopulta vain, että sinun pitää hallita syömistäsi, muita asioita osaat käsitellä ja hallita hyvin.. Joten voisin yrittää väittää, ettei oman syömishäiriöni taustalla ollut kovin suurta piilo-ongelmaa, identiteetti- tai itsetuntokriisiä. Halusin vain syödä ja silti pysyä järkevän kokoisena. En syönyt suruuni, masennukseen tai minään rituaalina. Halusin vain syödä aina ja kaiken. Mutta tottakai touhu oli luonnotonta. Vaikka kuvittelen, että käsitys itsestäni oli suhteellisen normaali, suhtautumiseni ruokaan vääristyi täysin. Luulin, että kaikki epäterveellinen ruoka lihottaa, en antanut itseni syödä pizzoja tai hampurilaisia vaan aina pahat asiat oli saatava pois. Ihme kyllä, paranin oikeastaan itsestäni, kun lopulta halusin ja tunnustin, ettei tämä järkevää ole. Jotenkin vaan ymmärsin, että ihminen voi syödä yllättävän paljon normaalistikin, ilman että lihoo.

"Aktiiviaikoinani" salasin asian käytännössä kaikilta. Oikeastaan vasta loppuaikoina, kun olin jo melko kuivilla kerroin silloiselle avomiehelleni, ystävilleni ja nyt tietysti nykyiselle miehelleni. Pikaisena laskutoimituksena voisin todeta, että noin 10 vuoden aikana olen oksentanut itseaiheutetusti vähintään 2000 kertaa.

Olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että psyykkisesti olen selvinnyt lopulta todella vähällä. Ja elimistössäkään ei niitä vaurioita, ihme kyllä edes hampaissa, oikeastaan ole. Lääkäri lohdutti, että hedelmällisyyteen tämän ei todellakaan pitäisi vaikuttaa. Normaaliin syömiseen palaamisen jälkeen hivenaine ym. varastot, jotka saattavat oksentamisen vuoksi olla hunningolla, palautuvat parissa viikossa. Niin ja kaiken tuon hullutuksen lisäksi olen aina pyrkinyt sen normaalin ruuan syömään järkevästi ja terveellisesti. Eli olen aina huolehtinut, että saan tarvittavan määrän energiaa, kasviksia jne.

Moni syömishäiriöinen pelkää parannuttuaankin lihomista, myös raskauden tuomaa. Siinä mielessä syömishäiriö on ikuinen, oikeastaan sama kuin alkoholin kanssa. Repsahtaminen laihduttamiseen voi laukaista vanhan kierteen. Olen itsekin joskus miettinyt, miten suhtautuisin itseeni raskaana, varsinkin jos olisi sitä 20+ kiloa turpoavaa tyyppiä. En voi tietää. Tällä hetkellä odottaisin muutosta innolla. Mutta en minä mikään yli-ihminen näiden asioiden suhteen ole. Toisaalta olen tämän vuoksi käynyt niin paljon keskustelua itseni kanssa painon ja ulkonäön merkityksestä ja oppinut hyväksymän itseni sellaisena kuin olen, etten usko sitä ihan helposti hetkautettavan. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että tämä menneisyyden ongelma ei ole syy tärppäämättömyyteen eikä ole aiheuttanut minulle mitään pysyviä vaurioita muutenkaan.

Kyllä sitä ihminen voi olla hölmö.

Faktoja: Ei uusia, kp 29.

Kiltti tyttö sanoo että ketuttaa, vaikka tekee mieli sanoa että vituttaa! Mikä, no ei mikään järkevä tietenkään. Se aika kuukaudesta, kun tietää että menkat alkaa. Ensin olin viikonloppuna alakuloinen ja kipeä nuuppa, jonka teki mieli itkeä uutisia katsoessa. Nyt olen räjähdysherkkä hermokimppu, jotä ärsyttää jo se, kun muru ei pääse riittävän ripeästi ylös sängystä aamulla ja taas ollaan töistä myöhässä.. Joten jees, menkat tekevät näköjään tuloaan. Ja vatsa on kipeä. On ärsyttävää, että oma kroppa ilmoittaa olemassaolostaan näin, silloin on joka ikinen päivä tietoinen kierron vaiheista ja tuloksestakin. Tietysti toivon samalla, että nämä kaikki olisivat raskausoireita, mutta kun ne ovat niiiiiiin samanlaisia kuin joka ikinen kuukausi tähän asti. Mutta jos siltikin.

Kuume onneksi meni eikä jäänyt tylsänä tukkoisena jälkiflunssana päälle, ainakaan vielä.

Uudesta työstä ei ole kuulunut mitään, tosin lupasivatkin tietoa vasta ensi viikon alussa.

Positiivista on sen sijaan se, että pidämme kotikekkerit ensi la, osittain ukkelin synttäreiden kunniaksi. Saan vääntää herkkuja urakalla. Kokkaus on niiin ihanaa! Ja menujen suunnittelu. Ja kattausten suunnittelu. Luvassa tod. näk. mausteisia lammasvartaita, feta-yrtti-couscous salaattia, pekonitaateleita, tzatzikia, itse tehtyä rosmariinifoccasiaa ja ihana suklaa-brownies kakku. Jee! Ruoka on aina ilonaihe, vaikka muuten elämä potkisikin päähän..

Faktoja. Kp 28, 10 päivää oviksesta. Mahaan sattuu, ei vihlo vaan jäytää juuri kuten menkoissa. Kilpparivaivoihin ei mitään uutta..

Kiitos tsempityksestä S!

Kotona kuumeessa. Mikä tarkoittaa liikaa aikaa ajatella. Onneksi pää on niin jähmeä, ettei sieltä tule yhtään järkevää ajatusta ulos. Mutta eipä hätää, ei mulla ole mitään uutta sanottavaakaan edes itselleni. Paitsi se, että mulla on kovin vahva tunne, ettei tälläkään kierrolla tärpännyt. En tiedä miksi. Mitään perustetta ei ole. Paitsi juuri nyt hukassa oleva uskoni. Häilyn tänäänkin jossain rajamaastossa "meille tulee joskus varmasti lapsi - ei tästä mitään tule". Yritän vain muistuttaa itselleni, että negatiivisia fiiliksiä saa olla ja ajatukset eivät aiheuta mitään muuta kuin mielipahaa. Tai no, ehkä alavatsaa nipistelee kuten aina aikaisemminkin ennen menkkoja.

Työpaikkauutisia pitää odottaa todennäköisesti vielä viikko. Tuplapiina.

Taidan siirtyä sohvalle viimeisen Harry Potterin pariin. En saanut kahlattua sitä läpi englanniksi, joten suomalaista versiota vedellään.

Faktoja: Nämä on enemmän itselleni faktoiksi kilpirauhasen mahdollisista muutoksista. Kp onkin muuten 27, laskin nyt kunnolla. Ei muita muutoksia mielestäni. Tänään alkoi lääkitys lopullisesti jatkuvalla annoksella 1 x 0,1. Paino vajaan kilon alempi, mutta sitä voi selittää mikä vaan. Palelee, vatsa toimii kohtuullisesti. Nukun paljon. Vatsaa nipistelee menkkamaisesti. Tai sanotaan, että alavatsan ja sen elimet tuntee koko ajan..

Sunnuntaisin on liikaa aikaa ajatella. Tällä kertaa ahdistaa tämä vajaatoiminta - taas. Olen edelleen lukenut paljon aiheesta lääkitys - vaihtoehtolääkitys. Tätä ei normikorvattavaa lääketta Armouria tuntuvat useat tosiaan kehuvan ja sen olevan luonnollisempaa kuin perus thyroxin. No ymmärrän sen tosiaan sikäli, että thyrox on vaan yksi hormoni, Armourissa muitakin. Mutta miksi sitä ei sitten tutkita enemmän ja oteta laajaan käyttöön!! En usko alkuunkaan, että kaikki lääkkeet ovat hyviä tai tarpeellisia, monen käytön määrää lääketehtaan markkinakoneisto. Ja jos tutkimukset maksaa lääkeyhtiö, on tulos helppo olla sille suotuisa. Tällä hetkellä kovaa keskustelua käydään osteoporoosilääkkeiden tarpeellisuudesta. No, laaja aihe. Mutta perushuoli on se, että entä tällaisessa tapauksessa kuin minä, jossa en ole kuolemansairas ja selviydyn arjesta hyvin, niin jääkö todellinen tilanne hoitamatta oikein, kun mitään niin kriittistä ja akuuttia ei ole. Tällä tarkoitan nyt tietysti taas tätä piilevää hormoniasiaa, joka ei näy päällepäin. Varsinkin kun ne minulla rajusti koholla olevat vasta-aineet ovat juuri raskauden kannalta erittäin haitallisia, ilmeisesti. Joten minua pelottaa, riittääkö tämä peruslääke korjaamaan niin pieniä tai pinnan alla olevia isojakin asioita, joita minulla on. Monet ovat tuota toista lääkettä saadakseen joutuneet menemään "vaihtoehtolääkäreille" antioksidanttiklinikoille jne. Mä en aidosti tiedä, mitä oikeasti tästä pitäisi ajatella.

Toinen ahdistus. Luin yhdeltä istumalta pe kirjan Rakkaustesti. Hollantilaisen naisen kertomus heidän taipaleestaan lapsen saamiseksi ja siitä hedelmättömyyshoitojen ja komplikaatioiden viidakosta, jonka he kävivät läpi. Aito, rehellinen kuvaus. Tunnistin paljon samoja fiiliksiä jo nyt tästä lapsettomuuspelosta johtuen. Lapselliset kaverit ärsyttää, aiheeseen liittyvä yleinen suhtautuminen ärsyttää jne. Moni asia tuntui kuitenkin vielä ulkopuoliselta, koska hoidoissa tai tutkimuksissa emme ole. Silmät se kuitenkin jotenkin avasi. Tai onhan ne avoinna olleet koko ajan, kun olen niin paljon lukenut ja kirjoittanut.

En oikein osaa sanoa, mikä tässä aihepiirissä juuri nyt ahdistaa ja pelottaa. Minua ei pelota päätytä tutkimuksiin, uskon, että suomalainen hoito on hyvää ja apua saa. Lähinnä minua turhauttaa tämä ihmeellisen odottamisen vaihe. Alkuvaiheen naivi odotus on kaikonnut, nyt vain odotan. En kuitenkaan ole valmis, emmekä yhdessä ole ihan vielä valmiita hoitoon. Odotin pientä ihmettä tuolta kilpparilääkitykseltä, nyt alan tajuta, että se ei olekaan autuaaksi tekevä asia. Joten nyt en voi kuin kertakaikkiaan odottaa. Ja tietenkin toivoa hurjasti. Mutta kyllä siinä toivossa on taas pelon sävyjä mukana. Menen ke lenkille sellaisen hyvän ystäväni kanssa, jonka asenne on eniten tämä "mielen avulla ja rennosti ottamalla asiat hoituvat ja vauvoja tulee". Sellaista asennetta en nyt juuri kestä. Miten mielen avulla voisi hallita sitä, saako lasta vai ei! Huolimatta siitä, että ystäväni on fiksu, niin ei tätä paskaa minulle nyt! Varaudun jo henkiseen puolustustaisteluun.

Faktoja. Kp kai 25. Alavatsaa on vihlonut, kuten aina kierron tässä vaiheessa. Mitään muuta raportoitavaa ei millään rintamalla ole. Väsyttää, joten lääkitys ei vielä ainakaan siihen auta. Eikä vatsa toimi normaalisti. Olen ollut herkkulakossa kaksi viikkoa, se on yllättävän helppoa.

Olin tänään haastattelun uudella kierroksella. Hyvin meni, rennosti ainakin. Nyt jännitetään päätöstä, ketkä joutuvat kallokutistajalle testeihin. Toivon niin suuresti. Samalla toivon vielä suuremmin sitä syntymäpäivälahjaa ensi viikon loppuun. Onneksi työpaikka ei ehdi selvitä ennen tämän kierron loppua. Sen jälkeen onkin helppo tehdä päätös suuntaan tai toiseen.

Olen yrittänyt kovasti tarkkailla taas niitä kilpirauhasoireita. Ei muutosta, en huomaa mitään oireissa. Voi kun kuitenkin ne tärkeimmät piilossa olevat asiat lähtisivät korjaantumaan. Hormonit siis, mikäli niissä jotakin häikkää on.

Sain eilen paketin Simpukka-yhdistyksestä. Tilasin työprojektiini liittyen materiaalia. Tai niin perustelin sen itselleni, että voin luvalla edelleen perehtyä aiheeseen. Sanoin saman perusteluksi myös miehelleni. Taidan olla tämän asian prosessoinnissa paljon pidemmällä kuin hän. Koen asioiden johtuvan minusta, ainakin toistaiseksi. Lueskelin aihetta, tuntui pelottavalta. Kai sitä mieli tunnustelee, miltä ajatus oikeasti lapsettomuudesta tuntuisi. Takaraja vuoden yrittämiseen on vielä 3,5 kk. Se on lyhyt aika tai pitkä aika. Ja nyt tuleva viikkokin on pitkä aika odottaa. Mihin katosi se joulu-helmikuun kärsivällisempi olo, vai tuntuuko se olo vain näin jälkikäteen kärsivällisemmältä. Todennäköisesti.

Ai niin, olen lukenut taas liikaa. Kilpirauhasasiaa tällä kertaa. Siihen on joku sian kilpirauhasesta jauhettu lääke, jota on vaikea saada, mutta jossa on kaikkia kilpirauhasen erittämiä hormoneja. Näitä ei thyroxissä ole. Ihmettelen kovasti, miksi tämä kallis, mutta joiltain osin ilmeisesti monen mielestä parempi, ole yleisesti käytössä.

Päivän faktat: alavatsaa nipistelee, lämmöt normit, pilleri muistettu, vatsa toiminut useampana päivänä normaalisti.

Muistin ottaa aamulla pillerin. Pääsin jatkoon työpaikkakilvassa. Johtoryhmän tentti heti huomenna. Hyvin paradoksaalinen olo. Haluaisin kovasti lapsen heti kun se suodaan. Haluaisin kovasti myös tämän työpaikan. Fiiliksenä silti mieli sanoo juuri tällä sekunnilla, että ensin uusi työ, sitten raskaus. Eli voi kun raskautta voisi hups vaan siirtää pari kuukautta ja sitten nappia painamalla hommat eteenpäin. Tulee ihan kauhea fiilis ja huono omatunto, kun edes ajattelen tällä hetkellä näin, kun toivon raskautta kuitenkin niin kovin. Siis että hyi, kuinka kehtaan pistää asioita näin järjestykseen, kun niitä ei voi suunnittelemalla toteuttaa. Jos työn saisin, se pitäisi todennäköisesti päättää ensi viikolla ja menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan ensi viikon lopulla. Argh. Silti ottaisin lapsen. Surisin menetettyä mahdollisuutta, mutta yrittäisin edes muistaa, että uusia mahiksia tulee..

Ihanaa, vihdoinkin sain sukset jalkaan. Päästeltiin miehen kanssa vapaata vajaa 15 kilometriä. Ihmeen hyvin sujui, vaikka oli tosiaan eka kerta tänä talvena. Olen saanut tälle viikolla kohtuullisen urheiluinnon päälle. Lenkki, cirkuit ja hiihtolenkki. Kyllä se taitaa painon nousu jossain takaraivossa motivaattorina toimia. Mielenkiinnolla seuraan, vaikuttaako tämä lääkitys pikkuhiljaa aineenvaihduntaa vilkastuttavasti ja sitä kautta painoakin alentavasti. Itse kun olen ihmetellyt tätä hiljalleen tapahtuvaa nousua, vaikkei elämäntavoissa ole tapahtunut muutosta. Tai niin kai kaikki sanoo, vaikka eläisivät kuin pellossa ja pelkällä roskaruualla. Mutta toisaalta kai se elimistö pikku hiljaa hidastuu tämän ikäisellä muutenkin. Niin ja ei niistä lääkkeistä mitään apua ole, kun en niitä muista ottaa! Se pitää ottaa aamulla tyhjään vatsaan ja minä olen herätessäni ihan zombie. Tarvin varmaan sellaisen vanhojen mummojen dosetin tai miksi sitä annostelijaa kutsutaan.

Jännää on se, että töissä joudun tällä hetkellä hyvin tiiviisti tekemisiin hedelmöityshoitojen kanssa. En siis ole terveydenhuoltoalalla, mutta yksi projektini liittyy aiheiseen ja joudun sitä oikein tosissani opettelemaan. Tieto toisaalta lisää tuskaa omistakin tulevaisuudenvaihtoehdoista, mutta toisaalta on mielenkiintoista, että tätä kautta joudun "luvalla" tutustumaan aihepiiriin kaikkinensa. Olen myös saanut kommentteja, kuinka hyvin olen hahmottanut monimutkaiset asiat. No, onhan tässä tullut googlattua yhtä jos toista hedelmällisyyteen liittyen :-) Tosin ei sitä viitsi työyhteyksissä tietenkään mainostaa.

Faktoja: kp 22 (luulisin), 5 päivää mahdollisesta ovulaatiosta, ei tuntemuksia, palelee hiivatisti ja lämmöt mulle normit 36 ja risat.. Jotenkin ajattelisin, että tuo kilpparilääkitys vaikuttaisi helpoiten tähän ruumiinlämpöasiaan, mutta not yet.

Huh, ensiksi ihanaa, että en ole ajatuksineni ihan yksin. Muitakin ärsyttää lapsien ja äitiyden liiallinen korostaminen. Itsensä ylentäminen siksi, että on onnistunut lisääntymään. No, ehkä hieman rajusti sanottu. Ymmärrän tietysti sen mullistuksen, jota lapsen tulo aiheuttaa, mutta jotenkin toivoisin, että ainakin itse osaisin siinä tilanteessa suhteuttaa asiat. Vaikka tämä yritys tulisi vaatimaan monen vuoden taipaleen ja tuntuisi pettymysten jälkeen ihmeeltä, toivon osaavani silti ottaa lapsen normaalina toivottuna lapsena lataamatta siihen kaikkea sen pitkän odottamisen synnyttämiä oduksia ja ihmettä. Voiko näin edes sanoa, kun ei tiedä, miltä pitkä odotus ja toivottumuus tuntuu?

Lapsen ja perheen ja äitiyden merkitystä minä en yritä keneltään riistää tai aihetta vähätellä. Vaan etsiä sille oikeaa muotoa. Sellaista, joissa lapset ja perhe ovat arvojärjestyksessä se itselle tärkein, mutta jossa se tapa tuoda esiin asia on ottaa lapset ja äitiys osaksi itseä ja omaa maailmaa, ei julistaa ja pakottaa muita katsomaan asioita samojen silmien läpi.

Jotenkin hassusti minua oikeasti pelottaa, että sekoan lapsista ja minusta tulee juuri sellainen ärsyttävä yksilö, joita en itse jaksa. Tai vaihtoehtoisesti huomaan siinä vaiheessa, että olen se yksilö, jonka helppoa hedonistista elämää lapsi lopulta sekoitttaa. Etten olekaan siis alkuunkaan äidiksi "kelpaava", edes omien odutusteni mukainen. Kun ei voi tietää, miten aihe mahdollisesti muuttaa. Ainoa asia, jota aiheen puolesta kaipaan, jos se lapsi meille suodaan, on terve maalaisjärki!

Mutta sitten se työ! Olen tosiaan toivonut uusia mahdollisuuksia, hakenutkin ja tunnustellut. Eilen olin lopulta todella mielenkiintoisessa haastattelussa. Firmassa, jossa tuntui hyvä fiilis ja jossa työnkuva olisi nappi. Sellainen jossa pääsisin kehittämään oikeita asioita, itselleni tärkeitä. Tiedän olevani pätevä hakija. Jotenkin aina iskee epäilys haastattelun sujumisesta ja omasta persoonasta, kun todella haluan paikan. Silloin jos homma ei kiinnosta itseä yhtään, tiedän melkein poikkeuksetta, että paikan saisin. Nyt siis todella jännittää. Miehelle tilitin illalla, että mitäs jos tulen juuri nyt raskaaksi tai homman saadessani heti alkumetreillä. Onneksi murunikin käski olla miettimättä liian pitkälle. Pitää vaan ottaa asiat vastaan siinä järjestyksessä, kun ne tulevat. Mutta tähänkin saan kauhuskenaarion seuraavasti: Saan paikan. Tulen irtisanomisaikana raskaaksi. Otan vastaan uuden tehtävän ja siihen sisältyy todennäköisesti koeaika. Koeaikana raskauteni alkaa näkyä ja sitä käytetään tekosyynä olla vakinaistamatta paikkaa, vaikka muuten olisin hyvä. Ja syy ilmoitetaan minulle niin, ettei se olisi raskaudesta johtuva, jolloin en voisi valittaa aiheesta. No niin, tuo meni kyllä oikeasti liian pitkälle.. Toivon pelkkää plussaa molemmilla rintamilla, jos se vaan on mahdollista!

Faktoja: kp todennäköisesti 21/32-35, kilpparilääkitys vuoropäivin 1/2x0,1 ja 1x0,1 mg. Ei huomattavia muutoksia olotilassa. Lämpötila normaalin matala (36,4) oviksen jälkeen, pulssi hieman tihentynyt leposykkeestä 48-50 tasolle 60+. Ummetusta riittää edelleen :-) Ja väsyttää kyllä.

Huh. Ovulaatio on nyt pongattu ihan virallisena vähintään testiviivan tummana viivana. La on huiskittu siittiön matkaan ja tulosta toivotaan. Enemmän ja eri lailla kuin useampaan viime kuukauteen. Kiitos vaan onnentoivotuksista. Ja kiitos Helena linkistä, onkin mielenkiintoisa kurkistaa muiden "vajaaelävien" maailmaan.

Sinä anonyymi mietit omaa tilannettasi raskauden kanssa. Onneksi olkoon ensinnäkin siitä, että ilmeisesti pitkä tie on kääntynyt voitoksi! Minä en tosiaan uskalla alkaa neuvomaan, mutta kyllä googlettamalla ainakin on tullut esiin, että jopa 30 % pitäisi annostusta nostaa raskauden viidenneltä viikolta lähtien. Vajaatoimintaan liittyvän keskenmenoriskin kasvusta johtuen. Mutta tämä on varmasti tosi yksilöllistä, miten tasot pysyy. Sinuna kysyisin ihan viimeistään ekalla neuvolakäynnillä. Toisaalta jos on mahdollisuus työterveyslääkärin käyttöön niin sitten sinne vaan. Mutta ainakin itse olen lukenut paljon juttuja, joissa raskaaksi tulleet ovat kommentoineet kovin vaihtelevasti käytäntöjä. Siis sitä, että lääkärit eivät varmasti ole ihan aina perillä, miten tehokkaasti tai tarkasti vajaatoimintaa pitää hoitaa. Joten reippaasti vaan itse kysymään.

Tiedän siis itse tästä tilasta lopulta vasta kovin vähän, mutta olen suhtautunut luonteeni mukaisella tavalla. Selvittämällä tietoa. Ja tieto tunnetusti lisää tuskaa. kovin vaihtelevaa on käytäntö ja omaan kokemukseen pitää varmaan uskaltaa luottaa. Oma olo on kovin jännä, taisin tästä jo laittaakin. Toisaalta olen iloinen, että tilanne on selvitetty ja se voisi osaltaan selvittää tätä raskauden puuttumattomuutta. Olen saanut siihen ikäänkuin uuden alun. Samalla en tosiaankaan varmasti vielä edes ymmärrä, kuinka kinkkisestä vaivasta on kysymys. Ja ettei se välttämättä ole syy tärppäämättömyyteen.

Viikonloppuna olimme muuten yhden kummilapseni vanhemmilla. Lapset olivat taas ihania itsejään, mutta nämä vanhemmat, varsinkin äiti, rakas pitkäaikainen ystäväni, oli rasittavuuden huippu... Uh sitä äitiyden merkityksen ylentämistä ja korostamista. "Näin äitinä sitä ajattelee niin eri tavoin", "Kun on lapsia, elämä on niin paljon syvempää", " Äitinä olen kyllä sitä mieltä.." jne. Minä en nyt osaa ilmaista tätä asiaa siten kuin haluaisin. Minä uskon, että äitiys muuttaa, sen kuuluukin. Lapsista tulee tärkeimpiä ja arvot taatusti muuttuu. Mutta kun sen asian voi tehdä niin kovin eri tavoin. Itsensä ja omien lapsien jalustalle nostamista minä en ymmärrä. Lähinnä siksi, että edes toiselle vanhemmalle ne juuri minun lapset tai minun tekemiset eivät ole yhtä merkittäviä. Jotenkin toivoisin siis että ihmiset yleensä ja toivottavasti itse joskus samassa tilanteessa en pitäisi itseäni jotenkin parempana siksi, että minulla on maailman ihmeellisimmät, kauneimmat, lahjakkaimmat lapset ja itse olisin ylivertainen vanhempana. Tai että vanhemmuus yleensä olisi jotenkin yliluonnollisen ihmeellinen ja ihmisen tärkeäksi tai paremmaksi tekevä asia. Lapset ja vanhemmuus ovat maailman luonnollisin asia, ihan yhtä luonnollista kuin naapurin elämäntapa ja ihan yhtä oikea ja tärkeä. Ei niitä tarvitse korostaa muille. En tiedä harmittaako tuo asia siksi, että itse kaipaa sitä asiaa, jota toinen hehkuttaa. En usko kuitenkaan sen olevan niin, koska vastaavaa reaktiota minulla ei ole muita lapsellisia ystäviäni kohtaan. He eivät "tuputa" omia lapsiaan. En tiedä, ehkä sitä itsekin lopulta vinksahtaa ja näkee vaan sen lapsen siinä tilanteessa, jos se lopulta meille suodaan. Mutta jotenkin toivoisin osaavani siltikin suhtautua koko hommaan luontevasti. Sisimmässään ja ympyröissä saa tietenkin olla niin kiitollinen aiheesta kuin vain osaa. Mutta toisaalta, jos joku haluaa tietoisesti valita sen ylenmääräisen hehkutuksen niin sekin heille sallittakoon, siitä ei vaan vastaanottajana tarvitse pitää. Hankala aihe, tuntematon maailma vielä, mutta tunteita se herättää.