Viivat vahvistuvat tikussa! Pienet ilot. Ehkä on on toivoa alkavasta ovulaatiosta, jos viimeistään huomenna tapahtuisi. Täällä siis munitaan kuin kana :-) Mies on valmiina, joka päivä kuulemma sopii hänelle. Ihanaa, ettei ainakaan huumori ole vielä kuollut tämän aiheen ympäriltä.

Muuten olen pelotellut itseni lähes kuoliaaksi googlaamalla tietoa kilpirauhasen vajaatoiminnan vaikutuksesta ei vain raskautumiseen vaan keskenmenoihin ja lapsen kehitykseen liittyen. Ilmeisesti tosiaan on niin, että kaikelaiset riskit erityisesti lapsen neurologisiin häiriöihin lisääntyy. Ja näitä ovat mm. autismi, dysfasia ja muut keskushermostojutut. Uhhh.. Ensin pitää jännätä, vaikuttaako tämä asia raskauteen, sitten keskenmenoon ja sitten vielä lapsen sairastumisiin. Ja luulin todella pääseväni helpolla. Lisäksi keskustelua seuraamalla on käynyt ilmi, että hoitokäytännöt lääkityksen osalta todellakin vaihtelevat ja itse pitäisi osata tunnustella oloa ja sen mukaan nostaa annosta. Erityisesti siis raskauteen liittyen. Annosta pitäisi nostaa heti raskauden selvittyä. Miten sitä voi tietää nostaa kun on vasta hoitoputken alussa eikä ole mitään käsitystä siitä, mikä on oma sopiva taso lääkityksessä. No, onneksi kuitenkin tämä ei ole este ja terveitä lapsia syntyy vajaille äideille :-) Mutta lisäriskiä ja oman tilanteen seurantaa se tuottaa.

Toisaalta haluan edelleen aika monessa uskoa siihen, että pitää kuunnella omaa kroppaansa ja uskoa asioihin. Kaikkinensa minulla on vahva usko (juuri tällä hetkellä ainakin) siihen, että hoitamalla mun arvoja, myös lapsiasia ratkeaa. Ja sen jälkeen itseään kuuntelemalla pärjää. Mutta kyllähän tämä asia ajatuksia herättää.

Ai niin, pieni iso mahdollinen ihana yksityiskohta. Jos juuri nyt viikonlopun aikana tulisin raskaaksi, olisi asian selviämisajankohta aika lailla mieheni syntymäpäivä. Voi kuinka haluaisin tällaisen uutisen hänelle silloin kertoa. Pistän ihan pienen toivon rukouksen matkaan.

Tikuttelun ihmeellisessä maailmassa ovulaationi tuntuu kadonneen.. Vatsaa vihloo tuttuun keskikierron tyyliin, mutta tikuissa on vaan hailakkaa viivaa. Tekisi mieli testata aamun lisäksi näin illalla, ajatuksella jos se nyt onkin päivän aikana noussut ja sitten ei ole enää huomenna kohonnut.. Aika hyvä tapa tuhlata kalliita tikkuja turhaan.

Tällä kertaa homma on ihan julkista. Miehen kanssa yhdessä tutkittiin tikkuja ja ohjeita. Siis onhan muruni tiennyt testeistä aikaisemminkin ja aiheesta on keskusteltu. Nyt tämä on ehkä jotenkin helpompaa "lääkärin määräyksenä". Helpompaa siis siksi, että kai meillä molemmilla pässillä on tietty ajatus, ettei näitä apuvälineitä tarvita.. Mutta kun tarvitaan. Onneksi se meni nyt hyvin, tutkailtiin tulosta yhdessä ja mies kysyi, pitääkö satsit nyt sitten säästää paremman päivän varalle. Suosittelin :-)

Kovasti kuitenkin mietityttää, jos ovulaatio ei tosiaan tapahdu ainakaan tikun mukaan. Mielessä häivähtää pelko, että mitä se tarkoittaa?Toisaalta olen antanut itselleni aikaa lääkityksen jälkeen totutella siihen, että kroppa palautuu normaalille tasolle vasta parin kuukauden aikana. Mikäli syynä on alkuunkaan tuo kilpirauhasasia. Joten sen aikaa pitäisi nyt vielä malttaa tätä maailmaa katsella. Mutta alavatsan puolikierron jomotus ei anna ajatukselta rauhaa. Jotain tuolla mahassa tapahtuu, mutta onko se hyvää ja normaalia vai oire jostakin..

Hassua, miten on ollut viime aikoina niin kiire, että nämä lapsijutut ovat tietyllä tapaa ihan taka-alalla. Tai asia ei ole ainakaan aktiivisessa pohdinnassa. Silti huomaan reagoivani asioihin. Miten se välillä kirpaiseekin, kun lukee julkisuudenhenkilöiden olevan raskaana. Tänään oli Ilta-Lehdessä Tuukka Temosesta ja hänen vaimostaan. Kesävauva. Ja joku muukin. Ei ole minulta pois, mutta mielessä käy aina ajatus, miten niitä nyt vaan noin tulee. Vaikken tosiaan tiedä, millainen yritys ja pettymykset jokaisen tapauksen taakse piiloutuu.

Tuntuu, että sydän lyö kahtasataa. Johtuu tällä hetkellä työkiireistä, hurjasta projektivalmistelukaudesta, viikonlopun juhlinnasta ja ehkä niistä kilpparipillereistäkin. En tiedä, jotain sivuoireita niistä pillereistä saattaa olla siihen asti, ennen kuin elimistö tottuu annokseen ja vajaatila tasoittuu. Viikon olen nyt popsinut pillereitä ja muussa en vaikutusta huomaakaan. Eikä kai pitäisikään ennen 3-4 viikon kulumista. Itse tietysti kuvittelen jo, että paino olisi jo vähän laskusuunnassa, mutta eipä taida :-)

Ostin digitestejä, niitä olen nyt tikutellut kuvittelemastani noin päivästä 12 alkaen. Tänään on ehkä kp14. Tänään tikutin jopa kahdesti, kun vasenta puolta alavatsasta alkoi juilimaan tuttuun tapaan ja ajattelin, että nytkö. Mutta ei vielä, miinusta näyttää tikku. Vähän jännittää, tapahtuuko ovulaatio nyt ollenkaan. Muuta en oikeastaan osaa jännätä, koska tosiaan kuvittelen, että tuo vajaatila on sen verran vajaa, että vaatii hetken aikaa tasoittuakseen. Itseasiassa viime aikaisten kiertojen perusteellahan ovis ei pitäisikään tapahtua ennen kp16 tai 17, mutta katsotaan.

Nyt on ollut niin paljon kaikkea muuta sälää, että tämä "sairauden" toteuttelu ja vauva-asiat ovat olleet ihan taka-alalla. Niin ja laitoin sairaudenkin hipsuihin, kun en osaa pitää itseäni sairaana, vaikka sairaus kyseessä onkin.. Jotenkin ajattalen niitä vain oireina. Mutta tässähän sitä ollaan kroonikkopotilas :-)

Joudun viimeistään huomenna päättämään, mitä teen tarjotun uuden työpaikan suhteen. Olen hinkunut uusia mahdollisuuksia, mutta ei tämä uusikaan onni ja autuus ole. Ja itseasiassa nykyisessä tosiaan onkin uusia projekteja lähdössä liikkeelle, sellaisia, joissa olisin mukana. Toisaalta myös nykyisen työn todella joustavat mahdollisuudet järjestellä omia työaikoja, menoja ja lomia on ihan luksusta. SAmoin vastuunotto ja omien töiden järjestelymahdollisuudet ovat huippuja, kukaan ei sano, mitä ja milloin pitää tehdä. Mutta ehkä se onkin tuo tietyllä tapaa liian vapaa ympäristö se, joka on suistanut putiikin tietynlaiseen sisäiseen kriisiin, jota en jaksa katsella. Mutta en tiedä, nyt taas tuntuu, että haluankin olla juuri täällä. No, ehkä täytyy lukea Paolo Coelhoa ja muistella, miten sitä sydäntään seurattiin näissäkin asioissa. Tai sydän sanoo, että jää, toivo lasta ja järjestä asiat itsesi ja perheesi kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta kun tämän varaan ei ole tähän asti kannattanut laskea. Usko on niin sanotusti horjunut.

Päivät kiitää hurjaa vauhtia. Kiirettä on töissä, kotona ja juhlavalmisteluissa. Lääkäri oli uudelleen, lääkkeillä jatketaan, tilannetta seurataan, plussaa toivotaan. Ovistikkuja setä suositteli, että saisin tietoa jatkoakin varten, tapahtuuko ovulaatio tosiaan. Nyt tikuttaen luvalla, kun vaan ehtisi aloittaa. Tai harrastaa seksiä..

Mutta kilpparihäikkä tosiaan on totta, vaikka kaksi lääkäriä arpoi, missä vika piilee. Varsinainen kilpirauhasarvo on normaali, kilpirauhasta stimuloiva koholla ja vasta-aineet pilvissä. Kyseessä on siis autoimmunityreoidiitti, melko hieno nimi. Joka on nyt aktiivinen ja etenevä. Eli tällä hetkellä käsittääkseni tulehdus päällä, joka muuttuu krooniseksi vajaatoiminnaksi, nämä tulehdukset eivät parane. No, tähänhän sitten totutellaan. Plussaa olisi se, että paino lähtisi laskuun, mieli piristyisi, väsymys katoaisi, vatsa toimisi normaalisti ja jatkuva palalu loppuisi. Pitää kuitenkin ottaa maltilla, koska annostusta nostetaan pikkuhiljaa ja vaikutuksia pitäisi tuntua vasta kuukauden kuluttua. Ja siitä saattaa kestää, että päästään sopivalle hoitotasolle.

Olen hakenut hurjasti tietoa, miten homma vaikuttaa raskausmahdollisuuksiin. Itseasiassa sen ei pitäisi vaikuttaa ollenkaan kai sen jälkeen, kun arvot saadaan kohdalleen. Eli kaikki on sen jälkeen mahdollista. Mutta keskenmenon riskiä vajaatoiminta lisää ilmeisesti hurjasti, joten annostusta pitää seurata erityisen tarkkaan, jos plussa ilmestyy. Mutta tietysti ei vielä tiedetä sitä, onko tämä syy tärppäämättömyyteen ollenkaan. Keskustelupalstat on myös pullollaan tietoa, joissa väitetään vajaatoiminnan aiheuttavan sikiölle keskushermosto-ongelmia ja siten herkästi esim. autismia ja sen eri muotoja Aspergerin syndroomasta lähtien, ADHD:tä ja vaikka mitä. Mutta enpä edes ajattele tuonne asti vaan uskon, että oikean hoitotaso tarkoittaa hyvää myös lapsen kannalta.

Ja sitten maallisempiin asioihin. Laitatin geelikynnet.. Ihanan turhamaista ja niin kaunista! Ranskalainen manikyyri ja pieni bling bling timantti :-) Hurja, miten huoliteltu olo on. Ja kynnet eivät ole edes pitkät!

Eilen oli vihdoinkin hartaasti odottamani endokrinologi. Mitäs menin aikaisemmin manaamaan, sain vastaani juuri sen pelkäämäni kiireisen papereihin tuijottavan professorityypin, jota eivät kysymykseni kiinnostaneet. Varmasti äärimmäisen pätevä herra, mutta minä läksin vastaanotolta tyhjin käsin sikäli, etten saanut vastauksia yhteenkään mielessä pyörineeseen kysymykseen. Lopputuloksena lähdin itku kurkussa kiukuttelemaan kotiin. Lisäksi käymättä jäivät vasta-aine tulokset. Vasta-aineilla on ilmeisesti merkitystä sikiön kehityksen ja keskenmenoriskin kannalta, joten erityisesti tuo yhteys kiinnosti. Vaikka kilpirauhasen vajaatoimintahan ei hoidettuna johda lapsettomuuteen, se on tämä piileväna oleva tauti tai heittelevät arvot, jotka voivat aiheuttaa ongelmia. Mutta ei auta, paska käynti oli paska käynti. Ehkä tyypillä oli huono päivä ja kilpirauhasvaivat niin yleisiä, ettei siinä viitsi yhden naisen lapsenteko-ongelmiin samalla keskittyä. Helvetti sentään.

No, tänään on napsittu ensimmäinen pilleri ja luvassa on noin 40 000 lisää. Laskin huvikseni, montako pilleriä pitää popsia loppuelämän aikana :-) Hintaa ei tuu kyllä tälle taudille kauheasti, kun yksi pilleri maksaa vissiin noin 2 centtiä ja siitäkin saa puolet korvausta. Joka tapauksessa nyt pitää odotella rauhassa ja kuukauden kuluttua taas seurataan. Toivottavasti ainakin väsymys hellittäisi. Ajattelin siirtyä hoitoon gynelle, kyllä ne osaa sen verran tämmöisiä sisätautejakin katsoa. Ja ehkä saan sieltä paremmin vastauksia juuri siihen, miten nämä asiat vaikuttavat toisiinsa.

Muuten meillä eletään jänniä hetkiä. Mieheni väitös lähestyy ja kotona on uhkaavia stressin merkkejä. Tai ei oikeastaan. Itseasiassa tällaisessa tilanteessa huomaan, kuinka ihmeellinen tuo ukkoni on. Haliva ilopilleri, vaikka jännitys on huipussaan. Ihailen hänen tasapainoista tapaansa valmistautua isoihin asioihin. Jotenkin niin tyynen varmasti ja rauhallisesti, jopa minua rauhoitellen. Itse kiipeän seinille, manaan, menetän yöuneni ja pelkään pahinta, kun kyseessä on jokin isompi ponnistus. Minun pitäisi vielä kirjoittaa puhe karonkkaan kiitokseksi hänelle. Missähän menee asiallisen henkilökohtaisen ja lämpimän kiitoksen ja paatoksellisen rakkaudentunnustuksen välinen ero. Ylpeä avovaimo voi vähän innostua ja saada proffakunnan hämmennyksiin..

Äh. Maanantai-ilta meni kiukutellessa lääkäriä, ei mahtunut siis urheilua. Entä jos tänään sentään kuntosali.

Luin pari päivää sitten suositun lapsitoive-lapsettomuusblogin alun. Ensimmäiset puolitoista vuotta kokonaisesta kolmesta vuodesta onnelliseen raskauteen. Ne vaiheet, ne innostuksen täyttämät odotuksen hetket alkuvaiheessa olivat niin tuttuja. Samoin ne heräävät epäilykset ja pelot. On lohdullista huomata, miten samankaltaisesti mieli asioita työstää ja miten prosessi etenee. Tarkoitukseni ei ole verrata tai rinnastaa kokemuksia vaan ainoastaan hieman huojentua siitä, kuinka samankaltaisia me ihmiset tietyssä tilanteessa varmasti olemme.

Sain eilen ystäväni kautta pikakonsultaatiota lapsettomuuslääkäriltä. Hän uskoi myös kilpirauhasasian korjaavan tilannetta, mutta kehotti tulemaan tutkimuksiin muutaman kuukauden jälkeen. Huvittavaa oli se, että hän luuli minua huomattavasti nuoremmaksi kuin 35 ja suositteli alkuun pidempää tilanteen tasaantumisen odottelua. Joten tämä lääkärikeskustelu (nainenkin vielä) oli ihanan piristävä itsetuntoboosti. Minä nuori tyttönen :-)

Pitäisikö keskittyä välillä johonkin muuhun, kuin tämän lapsi-lapsettomuus asian jauhamiseen :-) Mietin onko minulla mitään sanottavaa edes itselleni. Mieli työskentelee niiden asioiden kimpussa, jotka eivät ole tasapainossa. Moni asia elämässäni on.

Olen tyytyväinen, että olen saanut itseäni niskasta kiinni ja liikkumaan. Tuo kilpparivaiha on väsyttänyt ja lamaannuttanut (ja kyllä lihottanutkin). Olen syyllistänyt itseäni joka hetki siitä, etten tee sitä, mikä normaalisti tuottaa niin paljon nautintoa. En ole saanut itseäni liikkeelle. Tällä viikolla on takana kaksi reipasta 40 minsan lenkkiä (no, entiset puolentoistatunnin ovat taakse jäänyttä elämää rikkinäisen lonkan takia), yksi golflyöntiharkka ja yksi reipas kuntosali. Huomisesta odotan piiiitkää kävelyä tai uintia. Hyvä mieli, kun saa jotain aikaiseksi.

MItä muuta kuuluu tälle viikolle... Olen tehnyt paljon ruokaa, hellinyt sillä miestäni, joka on raatanut töiden vuoksi. Olen käynyt hyvän kehityskeskustelun pomoni kanssa. Pahoittelin omaa motivaationpuutettani ja saamattomuuttani viime vuodelta, vastineeksi sain vain kiitosta hyvin tehdystä työstä ja jatkuvasti kehittyvästä asenteesta. Omituista, pidät itseäsi ja motivaatiotasi surkeana ja muut näkevät sen hyvänä.. Millaistahan palautetta saisin, jos kokisin itsekin tehneeni työni hyvin.

Lisäksi elvytin juuri marotonpuhelussa yhtä tärkeimmistä ja pisimistä lapsuuden ystävyysuhteista. Aivan mahtavaa! Harmi, että se tapahtui tilanteessa, jossa ystäväni toipuu rankasta erosta suorastaan pelottavan narsistisestsa miehestä. He yrittivät myös pitkään lasta ja kävivät tutkimuksissa, mutta syytä ei löydetty. Minun teki mieli sanoa ja sanoinkin, että onneksi ei hänen kanssaan onnistunut ja ehkä sillä olikin tarkoitus..

Melko hyvä viikko paljosta pohdinnasta ja mieleen hiipivistä peloista huolimatta.

Olo on kuin jossain välitilassa, kuplassa. Lapsen saaminen on maailman luonnollisin juttu. Niin luonnollinen, ettei sitä tarvitse edes miettiä. Todennäköisyyden perusteella 90 % eli hyvin lähelle kaikki yrittäjät raskautuvat vuoden kuluessa. Vain yksi kymmenestä ei. Jos ajattelee yhtä kymmenestä arpajaisvoiton mahdollisuutena, se tuntuu niin pieneltä mahdollisuudelta. Nyt yksi kymmenestä on pelottavan totta ja lähellä ja mahdollista vaikka todennäköisyys olla se yksi kymmenestä on niin pieni.

Minä en kuulu yksi kymmenestä joukkoon missään. Olin koulussa keskimääräistä parempi, mutten huippulahjakas. Minua ei valittu pesäpallossa joukkueeseen ensimmäisten joukossa vaan vasta siellä seuraavaksi. Soveltuvuustesteissä pärjään keskimääräistä paremmin, mutten ole suvereeni ykkönen. Lotossa en voita ikinä, enkä arpajaisissa. Minä en ollut koulun kaunein ja suosituin tyttö, mutten syrjittykään. Olen ollut koko ikäni keskimääräisissä joukoissa. Todennäköisyyteni kuulua mihinkään valikoituneeseen pienen todennäköisyyden joukkoon ja erottua on pieni. Joten miten ihmeessä se tämä säälittävä 10% todennäköisyys nyt sitten näyttää tosiaan kutsuvan minua puoleensa tässä lapsettomuusasiassa. Miksen voi vaan olla sitä 90% prosenttista peruskauraa, joka ei erotu mistään kun asiat vaan tapahtuu normaalisti. En haluaisi olla tämä valikoituva tekijä tässäkään joukossa.

Mutta tuo lapsettomuusmääritelmä vetää minua puoleensa kuin musta aukko. Tuijotan kaupungilla äitejä vaunujen kanssa, ruokakaupassa kokonaisia perheitä, jotka lappavat jugurttia kärryyn vähintään neljälle. Minusta tuntuu kuin minut olisi erotettu tuosta maailman normaaleimmasta ilmiöstä jollakin lasikuplalla. Siinä se normaali maailma menee rinnan, mutta minä elen kuitenkin toisessa todellisuudessa. Niistä on tullut jo pikkaisen eri todellisuutta.

Hedelmättömyysklinikalla työskentelevä ystäväni yrittää patistaa minua tämän kilpirauhasasian vuoksi hedelmättömyyslääkärille kipin kopin. Ihan aiheesta varmaan. Silti minulla on olo kuin pässsiä vietäisiin narusta. Kuin syyttömällä kunnes toisin todistetaan.

Kun katson taaksepäin, tuntuu, että viime kesä ja pillereiden lopettaminen 8 kk sitten on ihan kuin eilinen. Aika on kiitänyt siivillä, 8 kiduttaviksi muuttunutta kiertoa on kulunut, mutta minä en ole vielä valmis lapsettomuuteen. En ole vielä hyväksynyt sitä, että ei tämä onnistu. Olen ihan ymmälläni toinen jalka tutkimusprosessissa, toinen jalka kärsivällisesti odottamassa. Odotan, että kilpirauhasvaivan hoito korjaa kaiken. Vaikkei niin välttämättä tapahdu.

Olen perin juurin ymmälläni tämän aiheen kanssa juuri nyt. Olen pelokas. En tiedä, mitä ajatella. Ajatukset lähtevät helposti, viemään negatiiviselle kehälle. Vaikken alkuunkaan ole heittänyt vielä pyyhettä kehään. Toivon ja uskon edelleen vahvasti onnistumiseen. Siinä on mukana vain pelko. Ja pelko pelottaa!

Täti is back. Se pirulainen kiusasi pari päivää. Antoi pienen toiveenrippeen, houkutteli sortumaan testiin ja jysäytti itsensä keskelle työpäivää. Kiitos kiitos. Olen tyytyväinen, ettei kierrosta tullut megaa. Taisi tulla tasan 14 päivää oletetusta oviksesta, tosin yhdellä tiputuksella.

Huomaan, että ajattelutapa on muuttunut. Alkukuukaudet ajatus kiisi toiveessa ja kaikissa pienissä tulevaisuuden suunnitteluun vauvan kanssa liittyvissä asioissa. Milloin se syntyisi, mikä olisi horoskooppi, onko talvella helppo pärjätä pienen kanssa. Nyt jalat on maan pinnalla. Toiveet on täsmälleen ja vain kierron kulussa, oireissa tai oireettomuudessa. Pidemmälle ei uskalla ajatella. Sellainen fiilistelytoive on jäänyt pois. Se on varmaan myös huono asia, koska se pitäisi yllä sitä positiivisen ajattelun vaikutuksen kehää (jos nyt kuitenkin ajattelulla voisi lopulta raskautumiseen vaikuttaa, joohan). Kirves ei ole kaivossa ja toivo menetetty. Toivo on vain realistisempaa ja keskittyy ainoastaa tähän ensimmäisen kynnyksen ylittämiseen, hedelmöittymiseen, raskauden toteamiseen. Fiilistellä ehtii sitten 9 kuukautta :-)

Kp1 vaihtui kp31 ja nyt kp32:ksi. Eli oletetut menkat oli yksi verinen rykäisy ja sitten totaalinen hiljaisuus, jota jatkuu nyt jo toista päivää. Eli ei menkkoja, muttei kyllä raskauttakaan. Testi näyttää negaa, en tietenkään osannut olla eilen tekemättä. Kierto on tosiaan nyt pitenemässä, mikä on yksi merkki tuosta kilppariasiasta. Tai merkkejä kai ovat ovuloimattomuus ja pois jäävät kuukautiset = sama asia. Joka tapauksessahan en siis tiedä, olenko tässä kuussa ovuloinut, joten kierto saattaa pitkittyä taas pitkään. Ei auta kuin odotella. Ei edes hirveästi harmita, kun katse on jo maanantaissa.

Toivon sydämeni pohjasta ymmärtäväistä lääkäriä, joka suhtautuu tähän lapsiasiaan isona osana tuota kilpirauhasvaivaa. Tähän mennessähän minun huoltani raskaaksitulon kestämisessä on vähätelty, koska kaikkien mukaan kaikki on kunnossa ja se vaan ottaa aikansa.. Mutta toivottavasti tämä keski-ikäinen mies on kohtuullisen kuunteleva ja huomio asian myös hoitopäätöksiä tehtäessä. Tai jopa lisätutkimuksissa muihin hormooneihin liittyen. Jotenkin lääkärin asenteella on niin iso osa siihen, miten asioita itse selittää ja mitä muistaa kertoa ja kysyä. Itselleni on tullut välillä sellainen olo, että lääkärit eivät jaksa potilaita, jotka ovat ottaneet itse selville paljon asioita ja kyselevät siksi paljon. Tällaisiä besserwissereitä siis :-)

On tämä erikoista tämä olo. Alkuun oli helpottunut olo tuosta kilpirauhasasiasta. Menin jo asioiden edelle ja näin sen olotilan, mikä koittaa mahdollisen lääkityksen avulla. Ja tietysti sen mahdollisen vaikutuksen tähän lapsiasiaan. Nyt sitten vaan ahdistaa. Alan tajuta, että tämähän on sairaus, eikä mikään kikkakakkonen parempaan oloon. Olen siis sairas. Syytä ei vielä tiedetä, toivottavasti se joku normaali tulehdustila eikä ainakaan mikään kasvain!

Samalla tajuan, että ok, minun elimistössäni on tosiaan jotain vikaa, joka vaikeuttaa lapsen saamista. Tähän mennessä olen kuitenkin yrittänyt psyykata itseni siihen ajatukseen, että tämä vaan meillä kestää vähän pidempään. Eikä todellakaan ole mitään takuita, että lääkitys korjaisi tämän asian.

Lääkäri on ensi viikon ma ja odottavan aika on nyt kamalan pitkä. Viikko on yksi silmänräpäys, mutta minä haluaisin vastauksia heti! Kotana en viitsi tätä turhautumista tällä hetkellä liikaa esiin tuoda, sillä miehelläni on tuloillaan yksi merkittävä työhön liittyvä etappi ensi viikolla ja hän ansaitsee kaiken tuen ja keskittymisen siihen. Yritän siis hillitä itseäni siitäkin syystä ja oikeastaan tosiaan siksi, että eihän tässä mitään mullistavaa päivissä laskien tapahdu. Ehkä kaikki on vaan luonnollista uuden tilanteen prosessointia. Tieto lisää kyllä sikäli tuskaa, että googlettamalla ei kovin paljon tietoa löydy. Löytyy hetkessä kyllä viittaus siihen, että kilpirauhasen vajaatoiminta aiheuttaa lapsettomuutta, mutta ei selitystä sille miksi, mitä silloin tapahtuu tai miksi ja kuinka tehokkaasti tila korjaantuu.

Toisaalta olen kyllä tyytyväinen itseeni siinä mielessä, että osasin pyytää koetta. Kuukausien piina olisi varmasti ollut edessä ilman tätä käännettä. Jatkuvasti pahemmaksi hiipivä väsymys ja kurja olo, josta olisin varmaan syyttänyt stressaavaa lapsitilannetta.

Kärsivällisyyttä hyvä nainen!

KP1. Täti tuli kylään, tällä kertaa kp30. Kierto vaikuttaa taas normaalilta, mutta enhän tiedä milloin mahdollinen ovulaatio on ollut.

Viikonlopun jäljiltä on vielä kovasti väsymystä. Tuli hippailtua Helsingissä ystävien luona. Oli tietysti ihanaa, mutta ei tämä starttipäivä yhtään paremmalta tunnut, kun niskassa on viikonlopun syöpöttelyn ja juopottelun lasti. Mutta pään nollaus onnistui kyllä hyvin. Kyllä se vanhakin jaksaa heilua, kun oikein innostuu. Hupaisaa oli, että näin myös kolme! entistä heilaa. Tai mitä heiloja, mutta tyyppiä, joiden kanssa olen opiskeluaikana olen käynyt joko treffeillä, pusutellut baarin nurkassa tai mennyt vähän pidemmällekin.. Oi nitä aikoja :-)

Tänään oli myös lääkäri kilpirauhasasioista. Ei se ollutkaan niin yksinkertaista kuin odotin. Käsityksenihän oli, että purkki kouraan, tyroksiiniä elimistöön ja pam vaan sitten uutena minänä raskaaksi.. Ei, nyt vasta alkoi tutkimusmylläkkä, mitä mikäkin tarkoittaa ja mistä ne heittelyt johtuu. Spesialistille pääsen ensi maanantaina. Lohdullista oli kuitenkin se, että lääkäri otti vakavasti tähänkin aiheeseen liittyen, kun puhuin lapsitoiveesta. Eli jos uudet testit eivät paljasta mitään uutta, se lääkitys varmasti nyt aloitetaan. Ilman lapsitoivetta olisin ilmeisesti nk. rajatapaus lääkityksen osalta, ellei nyt sitten jotain ihmeen vasta-aineita löydy. En ymmärrä vielä yhtään koko asiasta. Mutta nyt kun lääkäri siirtyy, siirtyy tietysti myös toive tässä kuussa tärppäämisestä taas eteenpäin.

Ja kyllä se kp1 tosiaan kolauttaa, vaikka tätäkin osasin nyt odottaa tämän muutenkin sumuisen väsyneen olon johdosta. En edes odottanut plussaa, kun tämä tulos selvisi, vaikka se edelleen olisi mahdollista ollut. Uskon nyt siihen, että joku tuolla elimistössä on pielessä ja hyvä, että se tuli esiin nyt. Olisin vaan niin toivonut, että hoitokin olisi aloitettu saman tien.

Onneksi edes tälle väsymykselle on nyt jokin syy. En muista, milloin olisin jaksanut illan tolpillani ilman työnpäivän jälkeisiä päiväunia. Uuh.

Hupsista. Olen pari päivää ollut työhön liittyvässä koulutuksessa, joka oli parhaita koulutuksia ever. Ihanasti tuli virtaa tähän nykyiseenkin työhön ja tarpeellinen peiliinkurkistus siinä mielessä, että paljonhan työhön liittyvässä valituksessa on kiinni omasta asenteesta.

Kun intoa puhkuen tulin tänään työpaikalle, jouduin uuden tilanteen eteen. Sain työterveyshoitajalta kilpirauhastestien tulokset ja tulos oli mitä pelkäsinkin. Meikäläisellä on sen verran häikkää arvoissa, että kyseessä on vajaatoiminta. Lääkäri on vasta ensi viikolla ja silloin selvitään, mitä se käytännössä tarkoittaa. Loppuelämän lääkitystä vähintään.

Oli ihana saada vahvistus omille epäilyille ja monelle pikkuvaivalle, jotka yksittäin ole edes sairauteen viittaavia asioita, mutta jotka yhdessä ovat iso kokonaisuus. Niitä hölmöjä yksittäisi oireita on ollut heittelehtivä paino, tosi hidas pulssi, jatkuva ummetus, väsymys ja haluttomuus kaikkeen, kohonneet kolesteroliarvot terveellisestä elämästä huolimatta, matala ruumiinlämpö ja palelu. Eli ei siis mitään sairautta, mutta monta asiaa, jotka ärsyttää ja on vaikuttanut elämänlaatuun. Tuo väsymyskin on niin kumma juttu. Olen oikea duracell-pupu luonteeltani, mutta innostuksesta huolimatta tuntuu että en ole saanut mitään aikaiseksi, en saa aloitettua mitään hommaan, jonka haluaisin. Sen kummasti erottaa vaikkapa jostain masennuksesta. Koska huono mieliala tai fiilis mulla ei taas ole ollenkaan. Onneksi osasin itse vaatia testiä, muuten olisin kärvistellyt ikuisuuden. Oleellista tässä on tietenkin se, että vajaatoiminta vaikuttaa muihinkin hormoniarvoihin ja sitä kautta tietysti raskausmahdollisuuksiin. Minähän en mun kiertoon liittyviä arvoja tiedä, mutta loogista nyt olisi, että niissä on jotakin pientä häikkää. Koska ei tässä nyt ole raskaaksikaan tultu.

Puuh, asia on nyt niin tuore, etten osaa eritellä edes tuntemuksia. Itku tietysti tuli, kun sairaus on aina sairaus. Tämä nyt kuitenkin on onneksi helposti hoidettavissa tyroksiini-pillerillä, jos vaan ne arvot asettautuisivat kohdalleen. Raskautumisen kaunnalta toivon, että kilppariarvojen korjaus vaikuttaisi sitten tasapainottavasti muihinkin arvoihin. Lääkäri on ensi viikolla. Työterkkari vain. Ajattelin kuitenkin itse mennä vielä sille samalle gynelle, joka minut testeihinkin lähetti. Voisin nyt tarkemmin kysellä, mitä tämä tilanne tarkoittaa raskausmahdollisuuksien kannalta. Mutta muuten tuntuu siltä, että jos nyt lääkitys tulee niin sen voimalla jaksaa taas muutaman kuukauden yrittää tarkkailla tätä raskautumistilannettakin.

Nyt olen ansainnut viikonlopun tuulettumisen likkakavereiden kanssa! Ja tänään murun kanssa teatteriin. Ihanaa kun on muuta ajateltavaa.

Ai niin, mieheni oli sitä mieltä, että kyseessä täytyy olla liikatoiminta, koska hänen mielestään olen tosi vilkas.. Mutta mieleltäni olenkin, joten se varmaan on hämännyt häntäkin, että lopulta en ole saanut oikein mitään aikaiseksi viime aikoina.

Mukava kuulla, että muillakin on samansuuntaisia ajatuksia tuosta yrittäminen vs. stoalainen rauhallisuus. Ja vielä mukavampi oli kuulla, että stressissä ja sairaankin on lapsia saatu alulle. Joten se niistä oikeista tavoissa suhtautua asiaan. Tietysti jokainen on yksilö, jonka elimistön toimintaan varmaan vaikuttaa eri asiat eri tavoin.

Tänään oli sitten toinen ääripää. Olin töiden jälkeen kahvilla lapsettomuushoitojen parissa työskentelevän ystäväni kanssa. Arvatenkin viesti oli hieman toinen. Hänen mukaansa ei kannata odottaa vuotta ja minulle suositteli enää maks. parin kuukauden odotusta. Eikä tämänkään kuuleminen pahalta tuntunut, tottahan se varmasti on. Minulla on tosiaan lähipiirissäni työkseen lapsettomuutta hoitava henkilö, jolta voisin udella ummet ja lammet, mutten tietenkään halua häntä "työasioilla" liikaa kuormittaa. Enkä toisaalta osaa ihan automaattisena ottaa hänenkään sanomaansa, koska kaikki tuntuu niin normaalilta. Paitsi raskauden puuttuminen. Tottakai hän hoitopuolen ihmisenä näkee asian niin, että kaikki mahdollisimman pian pankolle. Tai no ei ihan niinkään, ei hän mitään tyrkytä.

Jotenkin on vaan niin toisaalta niin hupaisaa keskustella tästä aiheesta oman ystäväpiirini kanssa, koska mielipiteet eroaa eri syistä vähintään 180 astetta. Minä olen tietysti helposti johdateltava blondi, jonka tekee mieli mennä jonkun mielipiteen mukana - hyväksytysti :-) Ei vaan. Mitä enemmän tässä juttelee tai lukee niin sitä enemmän vahvistuu oma kanta.

Ja se kanta on juuri tänään tämä. Katselen rauhassa tämän kierron. Jos uusi kierto humpsahtaa, otan pariksi kuukaudeksi tikuttelun käyttöön. Ainakin tiedän sen jälkeen taas enemmän. Tuskin se raskaus siihen tyssää, jos pissii pari kertaa kuukaudessa tikkuun. Jos ei niiden parin kuukauden jälkeen tapahdu mitään, keskustellaan miehen kanssa aiheesta niin, miten lähdemme yhteisissä tutkimuksissa etenemään. Tästä voin itsekin pyöritellä päätäni, että mitä rauhallista odottamista ja rennosti ottamista tämä on. Rennosti ottamista se on juuri siksi, että nyt hyväksyn itse 100 % sen, mitä juuri sanoin. En yritä toimia jonkun ihanteen tai järkevän mallin mukaan vaan niin, mikä tuntuu luontevalta. Toimimalla näin otan itseni kannalta rennommin kuin niin, että kieltäisin itseltäni aiheen seuraamisen ja yrittäisin olla "cool".

Faktoja. Kp 23, ei mitään oireita mistään, edes mahaa ei vihlo kuten tähän mennessä monessa kierrossa. Eikä vielä pitäisikään noin muuten missään tuntua, jos ovis oli tuntemusten mukaisina päivinä 17 tai 18. Lämmöt on 36,7-37,2 eli minulle pikkaisen koholla. Aloin kuitenkin mittaamaan nyt suusta enkä ollenkaan kainalosta, joten korkealla ne ovat varmasti siksi.

Kiitos kommenteista! Oikeastaan yritin pohtia juuri tuota, että tietty diagnoosi tai tieto varmasti helpottaa ja on hyvä saada asioille syy. Jos siihen tilanteeseen tosiaan päätyy. Ja kiitos myös muistutuksesta Helena, että vielä ei kannata mennä asioiden edelle. Enkä menekään. Yritän aina vaan pohtia tulevaa kaikelta kannalta.

Hyvin erilaisen näkökulman sain eilen ystävältäni, sellaiselta, joka eniten on asenteen "asioiden pitää antaa tapahtua luonnollisesti, ei saa suorittaa" kannalla. Missä hän on tietysti oikeassa. Hänen mukaansa asioilla on vahvasti tarkoituksensa ja paikkansa. Suorittamalla tätä lapsiasiaa rikkoo tietyllä tapaa luonnon normaalia tapaa toimia. Hänen mukaansa pienikin tietoinen yritys muuttaa elimistön "balanssia". Olen hänen kanssaan ehdottomasti samaa mieltä, mutta entä jos ihminen ei kykene olemaan niin. Entä jos oma tapa toimia on ottaa asioista selvää, pohtia, ymmärtää hedelmällisyyttä ihan fysiologisena ilmiönäkin. Jos ystäväni "teoria" olisi totta, kukaan ajankohtaa laskeva, tietoisesti seksiä tavoitteen vuoksi harrastava, tikkuja käyttävä tai vitaamiineja popsiva ei tulisi raskaaksi.. En kyllä tosiaan ole itse ihan yhtä kärjistetyllä kannalla, vaikka olenkin sitä mieltä, että suurin osa meistä yrittäjistä voisi varmasti ottaa tämän asian rennommin ja vähentää sillä ainakin omia pelkojaan ja "suorituspaineitaan". Tilanne on tietysti ihan eri asia, jos on joku todennettu ongelma.

Joka tapauksessa eilinen hyvä keskustelu vahvisti taas tuon edellisessä toteamani asian. Aiheesta on vaikea keskustella ihmisen kanssa, joka ei ole joutunut odottamaan raskautta kuukausitolkulla, jopa vuosia. Tämän eilinen ystäväni tuli raskaaksi yllättäen, hieman suunnittelematta. En tiedä, olisiko hänen kantansa toinen, jos lapsitoive olisi ollut olemassa ja odotus pitkä.

Miten sitä muuten ottaa näissä vastaavissa keskusteluissa sen altavastaajan roolin. Että ikäänkuin tämä tietyllä tapaa tietoinen toive ja odottaminen olisi se väärä tapa suhtautua asiaan. Sitähän sitä joutuu puolustelemaan. Olen edelleen sitä mieltä, että en ole edelleenkään oireiden vahtaaja tai suunnittelija pahimmasta päästä, mutta silti joudun jatkuvasti perustelemaan sitä, että kyllä tässä nyt eletään silti normaalisti eikä vaan odoteta. Eikö se toisaalta voisi olla osoitus siitä, että asia on vakava, lapsen saamista on pohdittu huolella monelta kantilta, on hyväksytty erilaisia vaihtoehtoja, todellakin valmistauduttu tulevaan. Kukaan ei ole kertaakaan sanonut, että tapani suhtautua on hyvä, saati sitten edes normaali :-) Siis näistä live-elämän lapsia saaneista keskustelukumppaneista. VAikka osa on omat lapsensa tehnyt tikkujen kanssa. Olen oikeasti sitä mieltä, että kyllä tämä pidempi raskauden odottaminen ja siihen suhtautuminen on tietyllä tapaa tabu. Naisen pitäisi olla kärsivällisesti odottava, laput silmillä kulkeva stressitön luomuilija. Yeah right!

No, täällä muuten ollaan kärsivällisiä. Kp on visssiin 22, missään ei mitään tunnu. Oviskin saattoi hurahtaa ohi. Loman jälkeen on ollut niin hulinaa, että tuota pakkokellistämistä lukuunottamatta on ollut hyvin hiljaista peiton alla tai päällä tai missään huoneessa.. Eli jos ei ajoitus ollut miettimättä sen kummemmin nappi, niin bye bye vaan tämäkin kierto. Ollaan nyt sitten rauhallisia :-) Menkkoihin on vähintään viikko aikaa.

Nyt sen keksin. Olen tässä odotuksen odotusmaailmassa menossa vaiheessa väliinputoaja. Ai mikä? No sellainen, joka on jo tahkonnut hetken matkaa (kohta 8 kk), mutta ei ole vielä kelvollinen tai kypsä hoitoihin. Olen tai olemme siis tilanteessa, jossa silmät on apposen auki sille mahdollisuudelle että eihän tästä itse saadakaan mitään aikaiseksi. Toisaalta homma on vielä normaalin yrityksen rajoissa, eikä niitä hälyyttäviä merkkejä ole. Toinen jalka on kuitenkin ainakin tietoisuuden tasolla tutkimusten puolella. Totuttelee ajatukseen, makustelee mahdollisuutta. En kuitenkaan koe mitään stressin tai pakonomaisuuden oireita, jos ei nyt tätä kirjoituspohdintaa otetaan lukuun.

Väliinputoaja olen myös siinä mielessä, miltä tämä tuntuu. Millaisia ajatuksia herättää. Olen tilanteessa, jossa en voi oikein täysillä peloistani puhua esim. ystävilleni. Tai voin kyllä, mutta he suhtautuvat siihen vielä niin, että älä vouhkaa, ota rauhallisesti. Pelkoni ei siis ole muiden silmissä vielä oikeutettua tai sitä ei oteta vakavasti. Enkä saa siis tukea. Asia on vielä helppo ohittaa. Itsekin suhtaudun siihen hieman samaan tapaan. Todellisia kuristavia pelon fiiliksiä ajelehtii mieleen hetkittäin, mutta ne on vielä helppo karkottaa ja vakuttaa itselleen, että kaikki voi olla vielä ok.

Olen myös tässä viime aikoina pohtinut kovasti sitä, miltä minusta tulee tuntumaan, jos aika johdattaa meitä todelliseen lapsettomuuteen tai todennettuun ongelmaan. Vastaus on tietenkin, etten tiedä. Toisaalta ainoa asia, jonka tiedän on se, että minulle ei tule olemaan hankalaa myöntää tilannetta, jos jotakin todella todetaan. Minä en häpeile tunnustaa sitä, että eipä meille tule lasta ihan helpolla ja siihen on syy. Toisaalta ajattelen sitä tilannetta jopa helpompana kuin tätä. Silloin asioilla on tosiaan syy, niistä saa puhua. Nyt olen tässä selittelyjen ja "koitahan vaan tsempata" suhtautumisen tilassa. Ei, en minä todellakaan toivo joutuvani siihen tilanteeseen, että joudun tunnustamaan itselleni meissä olevan jotakin vikaa. Mutta kyllä sitä vaan ainakin alitajuisesti työskentelee sen kimpussa, mitä se tarkoittaisi, miltä se tuntuisi, mitä sitten sanoisi. Nyt aiheesta ja omasta suhtautumisesta on helppo kirjoittaa, kun on tavallinen hyvä päivä, en odota mitään, ei mitään oireita oikein mistään. On helppo kuvitella julistavansa koko maailmalle avoimena ja pää pystyssä, että meille ei tosiaan tule lasta, mutta se ei meitä muserra. Yep, tilanne on hyvin helposti toinen, kun yllättäen iskevät pelon ja pettymyksen aallot rutistavat itsetuntoa ja naiseutta. Luulen, että silloin hiivitään hiljaa nurkkaan itkemään ja surkuttelemaan. Ja käydään todella syvällä. Mutta juuri nyt minua kuitenkin lohduttaa ajatus, että edes jollakin tasolla, jossakin tilanteessa tiedän suhtautuvani mahdolliseen tulevaan tilanteeseen melkoisen hyväksyvästi ja avoimesti.

Tiedän myös jo nyt, että tilanne tulee olemaan rakkaalleni toinen. Hän on minua huomattavasti perinteisempi. Vaikka lapset eivät ole hänelle mikään hankittava "saavutus", on hän perinteisempi myös siinä mielessä, että lapsi on hänelle selkeämmin automaattisesti elämään kuuluva asia. Koska hän pitää sitä luonnostaan tärkeämpänä, osittain ainoana vaihtoehtona, tulee hänelle asioiden hyväksyminen olemaan varmasti hankalampaa. Voi kun osaisin vain silloin tukea oikein. Ja että osaisimme tukea toinen toisiamme.

Mutta eipäs mennä vielä tämän edempää asioiden edelle! Hommat on vielä kesken ja mitä vaan voi tapahtua!