En näköjään osaa olla pohtimatta. Nyt kun matkasta on toivuttu, kotiinpaluu kiireet on hellittänyt, huomaan taas siirtyneeni raskausajatusanalyysilinjalleni. On se sitten kumma! Tarkoitan vain sitä, että heti kun kaikki uusi ja ylimääräinen on poissa, alkavat ajatukset palata "normaaleille" laduille. Jankutan sitä samaa, että mulla on selkeästi liikaa aikaa ajatella, vaikka tämä arki onkin aika täyttä. Tai mihinkä sitä tätä luonnettaa karkaisi.

Mutta nyt pyörii taas mielessä päivämäärät ja piinailut. Ovis on tosiaan voinut tapahtua tai vasta sitten tapahtumassa. Vähän tänään juilii mahaa. Tosin se voi olla merkki myös keltarauhasen toiminnasta tai ihan mistä vaan. Lämmöt on 36,5 eli oviksen jälkeisessä tilassa. Joten olettaisin oviksen tapahtuneet. Nyt sitten vaan kärsivällisyysharjoituksia pari viikkoa.

Yritin eilen kukistaa ukkoseni pieneen sänkypainiin ihan varmuuden vuoksi, jos ovis oliskin vasta tuloillaan. Ei onnistunut! Herra teki töitä puoli kahteentoista niin stressissä, etten raaskinut vaivata. Ja klo 23.30 ei ehkä viitsi alkaa pakottamaan, kun itsekin ihan poikki ja herätyskello soi 6.30. Joten siinä meni meidän joka-toinen-päivä rytmimme :-) Jos tälläkään kertaa ei tärppää, syytän tietenkin itse juuri tuota iltaa.. Hoh hoijaa.

Nyt kun lääkärissäkäynnistä on jo aikaa, on tosiaan alkanut muhia mielessä se, että olisiko pitänyt vaatia esim. keltarauhashormonitestiä ja muita kierron vaiheen labroja ihan vaan varmuuden vuoksi.Toisaalta olen edelleen sitä mieltä että ei, jos kierto kerran kohtuullisesti pysyy kasassa. Kai ne hormonitkin voi heitellä kierrosta toiseen. Mietin myös sitä, onko näiden clomien tai terojen, ja mitä näitä perushormonilääkkeitä nyt onkaan, syönnistä jotakin haittaa, erityisesti silloin, jos niitä määrätään pieneen kierron heittelyyn vahvistajaksi. Voiko ne sekoittaa omaa hormonitoimintaa entistä pahemmin? Kaikkea sitä mielessä pyörii, kun miettii mihin voi joutua. Osa minusta on siis selkeästi jo valmistautumassa siihen, että tästä vielä tutkimuksiin tai hoitoihin joudutaan. Ja onhan se homma myös niin, että voihan tuosta rakkaasta ukostanikin löytyä vikaa. JOtenkin tuijotan tässä asiassa vain itseeni.

Mutta kyllä se toivokin täällä elää! Varsinkin jos ovis on nyt tapahtunut normaalisti.

Huh, aikaerosta toipuminen ottaa tällä kertaa voimille. Nukahdan kyllä illalla hyvin, mutta aamulla pitkänkin yön jälkeen herääminen on tuskaa. Hurjan syvästä unesta kestää herätä ja aamupäivä menee töissä järkyttävään haukotteluun. Kävin kuitenkin juuri sulattelemassa reissukiloja reippaalla tunnin ja vartin juoksulenkillä, joka tuolla liukkaalla oli melkoinen haaste. Mutta nyt on taas virtaa kuin pienessä kylässä. Jospa auttaisi uneenkin. Pitäisi muutenkin saada tuosta liikuntarytmistä paremmin kiinni. Meillä on kolmen naisen juoksuporukka, joka on ollut eri aikaan kiireinen viime aikoina. Yksin olen huono juoksemaan ja välillä tahtoo jäädä jumpat ja salikin.. Toisaalta, en kyllä haluaisi sortua urheilemaan pakon edestä ja kiloja vahdatakseni, vaan ennemminkin tästä hyvänolon tunteesta, joka seuraa. Kirsi Piha kirjoitti jossain tästä maratonbuumista ja urheiluun liittyvästä suorittamisesta, josta on tullut arkea jo muutenkin usein kiireisen arkeen. Tottapa hän puhui. Tuohon pakkosuorittamiseen en haluaisi sortua urheilussa. Lenkille silloin kun jaksaa ja huvittaa. Tosin tällä hetkellä se on vähän tapetilla, kun onnistuin jostain keräämään pari ylimääräistä kiloa..

Sorruin tietenkin lämpömittariin :-) Toisaalta tulin siihen tulokseen, että se on tosi epäluotettava keino minun tapauksessani. En tosiaan jaksa mitata heti ensimmäisenä herätessäni vaan mittailen kotiin tullessa illan suussa eli milloin sattuu. Enkä tiedä, onko oikein mitata kainalosta vai suusta. Minulla ainakin huonoverenkiertoisena on kainalo selkeästi viileämpi. No, yli 36 suu nyt näyttää reilusti, joten kai se ovis voisi olla tapahtunut. Maha tuntuu vähän piukealta ja turvonneelta, mutta ei ole vihlonut aikaisempaan malliin.

Ai niin, tästä puolivälin kovasta vihlonnasta toissaviikon lääkäri sanoi, että kyseessä voi olla kasvanut ja puhkeamassa oleva munarakkula, joka ei oikein pääse sieltä kuorestaan tehokkaasti ulos ja aiheuttaa siksi kipua. Kuulostaa tietysti loogiselta tuokin selitys. Mutta tarkoittaisiko se sitten sitä, että jos ei enää satu niin paljon niin nyt se mollukkaa pääsee vapaammin irtoamaan? Ota tästä nyt selvää..

Eilen tuli lälly leffa "Love actually". Olen sen aiemminkin nähnyt ja pitänyt jotenkin lajityypissään liian kosiskelevana, mutta eilen se jotenkin vetosi kaikessa siirappisuudessaan ja napakassa etenemisessä. Murukin jämähti viereeni katsomaan eikä malttanut mennä nukkumaan. Superhellua oli, kun hänenkin silmänurkkansa kostui yhden liikuttavan kohtauksen aikana. Jihuu, minun toimintaleffaäijäni eläytyy parisuhdekoukeroihin! Eikä ollut ensimmäinen kerta, kun romanttinen hömppä naulasi herran ruudun ääreen. Ei saa kuulemma kuitenkaan kertoa kenellekään.. :-)

Kaiken kaikkiaan kärsivällisesti täällä taas vähän aihetta fiilistellään. Toivottavasti osaan jatkaa samaa rataa.

Huh, reilu viikko teki tehtävänsä, vaikkei Miami osoittautunut ihan ykkösvaihtoehdoksi. Olemme selkeästi keski-ikäistyneet, kun itse Bling bling sykkeessä kaipasimme rauhaa, parempaa hotellia ja ostoskeskusta.. Mutta aivot on nollattu sekä töistä, lapsiasioita että arjesta yleensä. Olen syönyt sushia oikein varastoon, ihania tuoreita kaloja. Tuoretta tonnikalaakin susheissa ja sashimeissa vähintään kolmena sorttina. Nam! Muuten ajan täytti golf, mieto shoppailu, visiitti lätkämatsissa ja auringon odottelu. Pilvistä nimittäin lopulta oli. Tyypilliseen tapaan matkat, lentäminen ja matkatavaroiden saapuminen oli farssi. Töissä on jo kertaalleen korotettu koko firman matkustusturvaa meikäläisen kadonneiden tavaroiden ja myöhästelevien lentojen vuoksi. Oli tarinaa kerrottavaksi tälläkin kertaa.

Aika kuitenkin vierähti huisin nopsaan ja pari kertaa matkalla havahduin hymyillen, etten ole miettinyt lapsiasioita alkuunkaan. Osasin siis olla niin kuten toivoinkin, asia ei pyöri koko ajan mielessä. Mistä huomaan sen, että tämä normiarkeni tai paremminkin epätyydyttävä työni tekee sen, että yritän täyttää ajattelukapasiteettiani jollakin tärkeämmällä. Työ ei vaadi tällä hetkellä pätkääkään ponnistuksia ja koska se ei myöskään tyydytä, pyrin suuntaamaan ajatuksia muualle. Ja liikaakin. Mutta hyvää teki breikki molemmista! Matkalla oli kyllä ihana seurailla latinotaustaisia pikkukikkarapäitä, jotka tepastelivat rannalla. Joten joku äidinvaisto siellä pukkasi pintaan.

Tosiin yhden episodin vuoksi raskaaksi tulon mahdollisuus tai mahdottomuus nousi karvaasti esiin. Minulle sattui jokamatkailijan painajainen, astuin huumeruiskuun keskellä jalkakäytävää. Neula lävisti kengän ja upposi kantapäähän. Säikähdin tietysti alkuun itse tapahtumaa ja mahdollisia tauteja (lähinnä HIV:tä ja hepatiittiä), mutta asian karuus paljastui vasta siinä vaiheessa, kun tajusimme, mitä taudin tarttuminen merkitsisi lapsiasian kannalta. Testien odottaminen kestäisi vähintään kolme kuukautta ja se aika olisi tuomittu kondomiseksiin. Oli todellakin jännä huomata, että pelko HIV-tartunnasta on niin abstrakti ja outo, ettei sitä osaa varsinaisesti pelätä vaan enemmän pelkoa ja kurjaa pettymystä tuotti ajatus siitä, että vauvaprojektiin tulisi pakollinen safe-seksitauko. Se lamaannutti itseasiassa molemmat. Näin sitä konkreettisten asioiden kautta hahmottaa tilannetta. No, yhden yön panikoimisen jälkeen aloimme selvittämään tosiasioita (joita kyllä mieheni lääkärinä jo päättelikin) ja onneksi erityisesti AIDS-tukikeskus vahvisti, että tartunnan todennäköisyys maassa olevasta neulasta on minimaalinen. Se vaatisi tuoreen veren (maksimissaan tunteja) ja suoran verikontaktin, joka kantapään paksun ihon läpi on minimaalinen. Joten lopulta uskoimme ja luotamme siihen, etten mitään tartuntaa saanut. Seksiäkin on harrastettu jo ilman kondomia :-) Mutta kyllä kai teoreettinen häviävän pieni mahdollisuus on olemassa.

Lueskelin nuo edelliset kirjoitukseni mahdollisen hoitokynnyksen ylittymisestä ja ajatuksistani aiheeseen liittyen. Tuntuu, että noista ajatuksista ja tapahtumista on kulunut ikuisuus, vaikka kyse on vasta päivistä. Mutta sen tuo irtiotto teettää, perspektiiviä tuli oikeasti ainakin jossain rauhoittumisen mielessä. Kilpirauhastestiin saapastelen kuitenkin huomenna, kertonee sekin jotakin. Muuten jaksan taas rauhallisin mielin odotella, enkä tosiaan ajatellut enää tikuttaa tai mittailla tässä kuussa. Normaalin kierron puoliväli nimittäin hujahti tuolla reissussa. Mitään vihlomisoireita ei ole ollut, joten ovulaatio joko oli ja meni huomaamatta tai sitten taas odotellaan viivästyksiä.

Tai no, katsotaan nyt, kuinka kauan kärsivällisyysteni taas riittää tuolla lääkärin rauhoittelun voimalla. Mielessä kyllä kävi, olisiko sittenkin pitänyt pyytää jotakin hormonitestejä varmuuden vuoksi jo nyt. Mutta toisaalta eihän sitä muitakaan tauteja automaattisesti tutkita vain sen takia, että haluaa tietää onko niitä vai ei. Yleensä vaatii oireita, jotta joku epäily pitää vahvistaa kokein. Ilmeisesti yksi pieleen mennyt kierto ei sitä vielä ole. Joten odotellaan taas.

Luin muuten viikon aikana kaikki paikalliset juorulehdet Peoplesta Stariin. TUli oikein tirkistelyähky. Meidän seiska päivää on ihan kevyttä kamaa sen tiedon määrällä, mitä näistä lehdistä saa. Ja nyt tietysti superuutinen oli tuo Heat Ledgerin kuolema, jota vatvottiin kaikilta kanteilta joka uutisissa, joita riitti 24/7. Mutta oikeastaan jännää oli huomata, millainen babybuumi Hollywood julkkiksilla on. Halle Berry, Nicole Richie, Jennifer Lopez ainakin. Berry suorastaan hehkui raskaana, niin tietysti Lopezkin. Mielessä vaan kävi, onko vauvat saaneet alkunsa hoidoilla. Toinen odottaa kaksosia ja toinen totesi, ettei ollut helppo projekti. Mutta pääasia kuitenkin, että nelikympiset naiset uskaltaa ja näyttää upeilta! Tai no ei se Richie taida tähän kuulua. Mutta onhan niitä ollut muitakin Julia Roberts, se Täydelliset naiset tähti ja mitä muita..

Ehkä sittenkin mittaan lämpöjä, ihan vähän vain :-)

Puuh, tänään alkaa kauan kaivattu loma ja kutsuu Floridan lämpö. Tai sateet ilmeisesti tällä hetkellä. Lääkärissä käynti sujui tutun kaavan mukaan, ei mitään uutta, kaikki näyttäisi pelaavan hienosti. Lääkäritäti jaksoi kärsivällisesti selittää kaiken ja luoda uskoa. Hänen mukaansa ei mikään viittaa siihen, että jossain piilisi joku vika, joten mitään hormonikokeita ei vielä kannata harkita. Kolmevitonen sai siis synninpäästön. Tai no, kilpirauhaskokeisiin sain kyllä lähetteen. En nyt sitten tiedä olenko hyvilläni vai pahoillani. Tosin kyllähän minä ne munikseni ja kohtuni taas siinä ultrassa näin, joten onhan se pakko uskoa, että siellä on päällisin puolin kaikki mallillaan ja sitten siirrytään vaan hetkeksi kärsivällisyysharjoituksiin.

Niin kai sitten. Mutta tätä kai toivoinkin, tai en tiedä mitä toivoin. Toivon, että ollaan möllöttelen vaan tuon ukkoni kanssa ja elämä tuntuu hyvältä näin, toiveiden kanssa ja ehkä sitten myös toiveiden toteuduttua. Mutta jos lämpö saisi hormoonit ja halut hyrräämään :-) Jos nimeäisin lapseni Bechkam pariskunnan tapaan, olisi tuleva kakara sitten Miami. Jihuu! Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Kiirettä, töissä ja kotona. Mikä sen kiireen tekee? En osaisi juuri nyt luetella, mihin edelliset illat ovat kadonneet. Kirjoitin jo alkuillasta ajatuksia otsikoimastani aiheesta, mutta kone hukkasi koko pötkön jonnekin. Aiheen kirvoitti vilkas keskustelu sillä keskustelupalstalla, jossa säännöllisesti seikkailen. Jotenkin minusta aiheesta tuli ainakin osittain vastakkainasettelu, vaikka itse en osaa aihetta alkuunkaan sellaisena pitää. Mutta kovin ajatuksiasynnyttävä oli tuo keskustelu ja sen kautta itsekin olen oikeastaan vasta todella havahtunut miettimään, mitä huominen lääkäri ja tutkimukset mahdollisesti tuovat tullessaan.

Aihe, kuten tietysti moni muukin tässä lapsitoiveiden vivahteikkaassa maailmassa, on hirmuisen moniulotteinen. Oli mielipiteitä mitä tahansa, minusta on selvää, ettei ole olemassa oikeaa ja väärää tietä. On vain jokaisen henkilökohtainen tapa tehdä juuri niitä ratkaisuja, mitkä tuntuvat itsestä oikealta. Itse ainakin huomaan, että suhtautuminen koko asiaan muuttuu sen mukaan kun aikaa kuluu ja joudun pohtimaan uusia eteen tulevia asioita.

Lähtökohtaisesti uskon, että jokainen lasta toivova nainen ja pariskunta toivoisi saavansa lapsen "luomuna" Lähtötilanne ja erilaiset tavat suhtautua asioihin vaikuttavat varmasti siihen, miten nainen tai pari ottaa alkuvaiheessa huomioon mahdollisen lapsettomuusasian ja siihen liittyvät hoidot. Ja millaiseksi he katsovat ajan tai kynnyksen lähteä selvittämään asioita. Varmasti ainakin aikaisemmin todetut ongelmat esim. kierrossa madaltavat kynnystä hakeutua tutkimuksiin piankin ja samalla hoidotkin ovat ehkä helpommin hyväksyttävä asia. Itse olen tietyllä tapaa pohtinut aihetta paljonkin, ainakin olen tiedostanut iän ja mieheni taustan tuomat lähtökohdat aiheeseen. Minulla on myös tuttavia töissä hedelmöityshoitoihin liittyvissä tehtävissä, joten olen jotenkin luonnostani seurannut aihepiiriä jo pitkään.


Kuitenkin minulle hoitokynnyksen ylittäminen ei ole yksinkertainen asia. Ehkä kynnys tuntuu isolta siksi, että olen pitänyt itseäni tähän asti näistä kierron pienistä krempoista huolimatta kiertoani melko normaalina. On kai luonnollista kokea pettymystä, pelkoa, huonommuutta, kaikenmaailman negatiivisia tunteita, jos joutuu tunnustamaan sen tosiasian, ettei lasta tule ilman hoitoja. Ihan samoin kuin minkä tahansa sairauden toteaminen hoitomahdollisuudesta huolimatta aiheuttaa pelkoa ja pettymystä. Kärjistettynä voisi sanoa, että ei kai kukaan pidä diabetestä ok juttuna sen takia, että sitä voidaan hoitaa hyvin. On mahtavaa, että lääketiede pystyy auttamaan ja tehokkaita keinoja hoitaa lapsettomuutta on olemassa. En myöskään pidä hoitojen avulla saatua lasta mitenkään erilaisena, saati sitten naista vähemmän naisena. Minusta vain lopputulos merkitsee ja se, minkä tien jokainen on valmis käymään läpi.

Tunteet on varmaan luonnollisia, kunhan vaan osaisi työstää asian siten, että ymmärtää ettei se arvo ihmisenä tai naisena ole tästäkään kiinni. Mutta toisaalta on kai turha väittää, etteikö impotentti mies koe jollakin tavoin puutteliseksi miehenä ongelmansa takia, vaikkei se todellisuudessa ole miehen mittari. Mutta kyllä minä kuvittelen rypeväni ainakin jonkun aikaa tosi pohjamudissa, jos vaikka paljastuu, että torvet on täysin tukossa tai munarakkulat on häipynyt sen siliän tien. Koen hedelmällisyyden ja mahdollisuuden tulla raskaaksi isoksi osaksi naiseutta, joka varmaan kolahtaa jollakin lailla, vaikkei se minusta huonompaa naista tekisikään eikä kukaan oikeastaan odota minulta aiheen suhteen mitään. Kysymys onkin omasta käsityksestä tästä asiasta. AIkaisemmin ehkä ajattelinkin, että nämä asiat eivät tosiaan vaikuta identiteettiin vaan se on ihan toisista jutuista kiinni. On vaan ollut jännä huomata, että kyllä ne minulla vaikuttavat. Ainakin siis niin, että asia vaatisi varmasti työstämistä sekä itseen, hoitoihin ja lapsen saamisen merkitykseen liittyen.

En siis osaa sanoa yhtään kuinka pitkälle olen valmis menemän, millaista kipua, millaisia muutoksia hormoneista kokemaan, millaisia pettymyksiä ja uhrauksia jaksan. Vaikka nyt kuvittelenkin, että tarvittaessa olen kaikkeen valmis. Silti kynnyksen ylittäminen tuntuu isolta askeleelta, eikä edes kovin yksinkertaiselta. Tai paremminkin niin, että huomisiin tutkimuksiin menen uteliaana, mutta mikäli siellä selviää jotakin, joka vaatii jatkotoimenpiteitä, en enää tiedä miten suhtaudun ja mitä haluan. Huolimatta seitsemän kuukauden kulumisesta olen kuitenkin mielestäni kauhean nopeasti tilanteessa, jossa lähden nyt ainakin alustavasti selvittämään, onko jossain vikaa. Kyllä se pelottaa, enkä minä tiedä, miten minä mahdollisesti suhtaudun tuleviin uutisiin. Ja tietenkin, miten me yhdessä suhtaudumme niihin. Huolimatta siitä, että tiedän paljon hoitomahdollisuuksista, on aihe kuitenkin suuri tuntematon. Johan sitä kuvastaa se, etten osaa johdonmukaisesti jäsentää ja päättää, mitä mieltä olen aiheesta nyt.

Niin ja kaiken lisäksi tähän liittyy tietysti myös kokonaan se asia, mikä lapsen saamisen merkitys on eli onko lapsi "pakko" saada. No minulle ei ole, edelleenkään. Koen, että elämä on ja voi olla hamaan tappiin merkityksellistä ja upeaa näin. Ja hitsi vieköön, helpompaa ja hedonistisempaa se varmasti olisikin. Lapsen saaminen ei ole minulle mikään saavutus tai etappi, se vaan tuntuu nyt luonnolliselta vaihtoehdolta, terveeltä "halulta". . Tällä hetkellä aihe kuitenkin on vielä tuore ja uusi ja siksi oikeastaan käsittelen sitä itsenikin kanssa tästä lapsi näkökulmasta. Suhtautumista koko aiheeseenhan yritän itselleni näissä jorinoissa selventää. Ehkä mahdollisen lopullisen lapsettomuuden tajuaminen, tai vaikka valinta on varmasti iso asia, mutta nyt se vaihtoehtona tuntuu ihan ok:lta sekin. Mutta se johtuukin siitä, että asia ei ole vielä konkreettinen. Ajatuksen tasolla ei tiedä, miten tositilanteessa reagoisi.

Tänään on sellainen päivä, että tekee mieli analysoida ihan kaikkia asioita elämässä. Mies on töissä, joten minulla on ollut koko päivä ihanasti aikaa itselle. Olen käynyt lueskelemassa keskustelupalstoja ja rupatellut sielläkin, urheillut, ottanut päiväunet ja vaan hengaillut kotona.

Ensin kuitenkin Helenalle. Kuukuppi on ihan loistava. En ole yleisesti mitenkään hyvä ekologinen kuluttaja tai ostokäyttäytymistä kauheasti pohtiva, joten olen hieman yllättynyt, että yleensä päädyin kokeilemaan kuukuppia. Pelottavasta ufomaisesta, ja isosta!, ulkomuodosta huolimatta se on kovin kätevä. Rutistellaan muutamaan kertaan ja sen jälkeen runnotaan sisään. Tuo verbi kuvaa ehkä ensimmäistä kertaa, jatko on ollut lempeämpää. Sisällä kuppi ei kuitenkaan tunnu yhtään miltään, paljon vähemmän kuin esim. tamponi, eikä mitään roiku. Minullq ei mitään ole kertaakaan läikkynyt, tosin olenkin tätä niukkaa sorttia näiltä eritteiltäni :-) Itse tyhjennän kupin kerran päivällä ja ennen yötä. Pesen joka tyhjennyksen yhteydessä kuumalla vedellä ja menkkojen päätteeksi miedolla saippualiuoksella. Todellä kätevää.

Niin, mikäs minua nyt sitten pohdituttaa tänään. Oikeastaan se, että tiedostan aikaa kuluneen jo aika paljon meidän vauvatouhujen aloituksesta. Nyt kun lääkäri on varattu ja olen alkanut toimenpiteisiin, on samalla tullut jotenkin tunne, etten ole vielä ihan valmis tähän. Ikään kuin järki ja tunteet sanoisivat toisiaan vastakkaisia asioita. Järki ja tämä täällä kirjoittava analyyttinen oireiden tutkija on sitä mieltä, että suit sait lääkäriin selvittämään, missä mennään, ja sitten vain pillerit kouraan ja uutta putkeen. Samalla tunne tai intuitio tai jokin sanoo, että kuitenkin pitäisi vielä vain olla ja odottaa. Ottaa siis rennosti juuri siten miten en osaa. En yhtään ymmärrä, mistä tämä ristiriita tulee, koska lääkärissäkäynti ei tee haittaa tälle asialle, päinvastoin. Vaikka aikaa on kulunut ja tätä asiaa on ruodittu monelta kantilta ja olen kokenut hirmuisen tunneskaalan läpi innostusta ja pettymyksiä, en kuitenkaan ole vielä ihan valmis mihinkään hoitoihin. Eikä tämä tarkoita sitä, ettenkö olisi valmis tunnustamaan, että minussa on vikaa tai että me emme voikaan saada lasta luomusti. Ei ollenkaan niin. Tämä onkin nyt ihan käsittämätön, tosiaan intuitioon liittyvä juttu. Tietenkin menen lääkäriin ja toivon, että testitkin tehdään. Ehkä asia vaan vaatii sulattelua eikä ole olemassa sellaista hetkeä ja tilannetta, että joku tähän pitkittyvään yrittämiseen liittyvä etenemissuunta olisi pelkästään hyvä.

Kovasti kyllä kaipaan, että voisin näistä ajatuksista puhua myös livenä. Olen kauhean sosiaalinen ja ystävien tuki on tärkeä muissakin asioissa. Oma ystäväpiirini on kuitenkin jakautunut tällä hetkellä täysin kahtia. Perheellisiä tai sinkkuja. Kukaan meidän ystävistämme ei ole tilanteessa, että on "vain" parisuhde tai että parisuhteeseen toivottaisiin lasta. Perheelliset ystäväni tietävät yrityksestämme, kenellekään yritys ei ole kestänyt puolta vuotta pidempään. Osa sinkkuystävistäni tietää. Sinkkuystäväni ovat iso yhtenäinen lauma, jolla on samat harrastukset ja elämäntyyli. Välillä seurailen kaiholla tuota hengästyttävän vauhdikasta menoa orastavan työnarkomanian, harrastusten, reissujen ja biletyksen ympärillä. Onneksi eroa ei kuitenkaan ole tullut niin, ettenkö osaisi aina hypätä menoon mukaan kun siltä tuntuu. Hullua kyllä, oikeastaan tämä "ryhmä" tai heistä ne, jotka yrityksestä tietävät, tuntuvat suhtautuvat tähän yrittämiseen ymmärtävämmin kuin nämä perheelliset. Perheellisten ainoa neuvo on "ota rennosti" ja sitten vaihdetaan puheenaihetta. Ehkä nämä sinkkuystäväni ymmärtävät siksi tätä yritystä paremmin, koska hekin toisaalta elävät vaihetta, jossa kaipaavat jotakin, toivovat elämässä suurta asiaa tapahtuvaksi. Suurin osa näistä upeista naisista ei ole yksin omasta tahdostaan, vaan toivoo sitä kumppania rinnalleen, sitäkään ei "yrittämällä" löydy. Joten kummallista kyllä, tästä aiheesta on helpompi puhua sinkkuystävien kanssa. Ehkä ihmisten välillä yhdistävämpi tekijä onkin se tunne (vaikkapa pelko tai pettymys), kun oma elämä ei mene tiettyyn suuntaan kuin se, ovatko itse konkreettiset kokemukset yhtenäiset.

Kp1. Edellistä kierto tuli tahkottua sitten kokonaista 40 päivää, vai 39. Nyt kuukuppiin lorisee jotakin, toivottavasti hieman runsaampana kuin viime aikoina on yleisesti ollut tapana. Ei tunnu oikeastaan yhtään miltään, ei ainakaan pahalta. Lähinnä hyvältä, että tuo vehtaus, lämmön mittaaminen, pöksyihin vilkuilu ja raskaustestien tekeminen sai loppua. Fiilikset on jo lähenevässä matkassa, vaikka torstaina menenkin nyt sitten lääkärille. Oma fiilis on edelleen se, että ehkä mistään isosta ei ole kysymys. En jotekin osaa pelätä, mitä mahdolliset kokeet tuovat tullessaan. Toki osaan jo nykyään melko paljon lukeneena päätellä, että jostakin limakalvojutusta voisi olla kyse niukkojen menkkojen ja kohtuu lyhyen luteaalivaiheen vuoksi. Toisaalta enhän tiedä, tapahtuuko oviskaan. Osittain nyt kuitenkin. Jotenkin tän kierron pikkuvibojen takia olen sitä mieltä, että syy tärppäämättömyyteen olisi minussa. Sen takia en miestä halua mihinkään vielä patistaa. Mutta katsellaan.

Samalla tuli tuon viime kierron vahtaamisen lopuksi mieleen, että tää älytön tarkkailu ei ole auttanut yhtään mitään. Korkeintaan tietenkin stressannut, mutta senhän tiedän. Tai ei ehkä niinkään tarkkailu, en mä mitenkään jatkuvasti vehtaa. Tarkoitan ehkä ennemmin aiheen tietoista mielessäoloa. Joten jos nyt kierron puolivälissä keskittyisi harrastamaan seksiä suht säännöllisesti ja that's it. Ei ole auttanut tikut tai lämpöjen mittaus ymmärtämään omaa kroppaa yhtään enempää tai tulosta paremmaksi tähänkään mennessä. Meillä on seksiä kuitenkin kohtuullisen aktiivisesti ihan luonnostaan tai siis useita kertoja nyt viikossa kuitenkin. Sitä jos viitsii vähän aktivoida niin olkoon niin. Nyt on jotenkin sellainen olo, että noin osaan ollakin, koska olen tosiaan osoittanut, että kierron tarkan seuraamisen tuottama tietoa ei auta yhtään - siis minua. Toki se lääkäri varmaan mahdollisten labrojen takia pistää tikuttamaan ovista ym. mutta tehdään ne sitten sen vuoksi.

Ai niin, tän uuden enemmän "herran haltuun" ajattelun kunniaksi uudistin sivuni ulkonäön. Tässä blogipalvelussa on kovin yksinkertaiset vaihtikset ja erityisesti kuvia ei pääse muokkaamaan. Se edellinen pinkkihässäkkä ei ollut yhtään meikäläistä. Liian hempeää vaaleanpunastelua. Liekö johtunut mieltymys imeliin väreihin vauvaprojektin alkuvaiheen innostuksesta ja aihetta ruusunpunaisten lasien läpi tarkkailusta.

Eilen olimme ukkosen kanssa kotona ja teimme herkullista thai-ruokaa. Jotenkin siinä harhauduttiin keskustelemaan tulevaisuudesta muutenkin kuin tämän vauva-asian tiimoilta. Käytiin monia suunnitelmia tai paremminkin toiveita läpi ja tuo ukkoni se vaan jaksaa hämmästyttää minua aina hyvyydellään. Ehkä minua on aikaisemmissa, hyvissäkin, suhteissa kohdeltu välillä kaltoin. Tai paremminkin niin, että aikaisemmat miehet ovat osoittautuneet lopulta itsekeskeisiksi oman navan tuijottajiksi normikunnollisuudestaan huolimatta. Siis sellaisiksi, joille ei yhteisestä asuntolainasta huolimatta ole ollut elämä ihan täysin yhteistä. Aina on minun jutut ja sinun jutut ja erityisesti hänen tarpeensa olla ja hänen kärsimyksensä jne, jotka ovat menneet etusijalla. Joten minä aina hämmästynyt tämän ukko-kultani sisäänrakennetusta tavasta olla me, todella olla me ja ottaa meidän yhteiset mahdollisuutemme ja toiveemme huomioon ihan kaikessa. Jotenkin tuntuu, että minulla on häneltä ihan hirmuisesti opittavaa sellaisessa perusihmisenä olemisessa. Minä olen puolestani lukenut kaiken mahdollisen persoonan kehittämisestä ja omien polkujen löytämisestä ja taatusti kääntänyt pohtimalla jokaisen kiven, joka omaan elämääni liittyy. Mutta siitä huolimatta tuntuu, että mieheni ymmärtää tästä elämästä ja onnellisuudesta jotakin paljon oleellisempaa. Vaikka onkin ihan tavallinen piereskelevä perusjörrikkä :-)

Miinusta näyttää testit edelleen, menkkoja ei kuulu. Joka ikinen päivä mahaa repii kohdun kohdalla siihen malliin, että nyt alkaa putous (tai mun kohdalla lirut), mutta ei niin ei. Testinä mulla oli tänä aamuna sellanen digitaalinen hässäkkä. Selvä miinus siis, mutta kun sen hemmetin puikon otti pois siitä masiinasta, niin siinähän oli joku haamujen haamu sillä kohdalla, missä pitäisi sen toisen palkin olla. Mietin, että mitä hel.... Haamu oli tosiaankin kovin haamu, ei oikeen minkään värinen. Tulin siis siihen tulokseen, että se oli se viiva paikka, johon testi sen viivan kehittäisi, jos se viiva tulisi. Siis ikäänkuin joku kolo. Joten täällä ollaan ja möllötellään ensi viikon lääkäri odotellen, vaikka vähän käväisi mielessä, että josko sittenkin.. Voihan se olla, että joku kemiallinen raskaus oli ja meni.

Mies oli eilen mukana, kun tein testin. Voi sitä kultaa kun niin jännitti. Kun miinus paljastui, ei oikein ollut sanoja. Tiedän, että se kirpaisee häntä niin kovin. Onneksi oli ostettu iso tumma suklaalevy. Oltiin sovittu, että se on joko iloon tai suruun . Suklaata siis suruun ja sen päälle halipäiväunet. Jännää on se, että mun fiilis ei ole oikein pettynyt. Kai tässä on parin viime viikon aikana ehtinyt taas kelaamaan vaikka mitä, joten tuntuu vaan, että menkat tänne ja lääkäriin. Kyllä me jo yhdessäkin naurettiin asialle ja löydettiin paljon syitä, miksi olisi kiva, että vauva saisi alkunsa vasta myöhemmin keväällä, vaikka huhtikuussa. Vielä yhteinen kesä ja golf, heh. Saunasiiderit mökillä. Ja lapselle olisi kiva syntyä vasta vuoden alkuun. Kyllä se on ihminen hyvä keksimään selityksiä selviytyäkseen yli pettymyksistä.

Luin eilen Me Naisista näyttelijä Saila Hakosen (olikohan toi se nimi) ajatuksia parisuhteesta. Hän ei usko mihinkään hetken huumaan vaan mies pitää kuulemma valita järkisyillä ja päättää rakastaa. Oman miehen kanssa ei kuulemma alkuun napannut, mutta sitten kun tajusi, kuinka hyvä mies tämä on, niin hän alkoi harkita, josko suhdetta kannattaisi jatkaa. Olin ensin kiukuissani, että hemmetti tämmöisiä järkisyillä (tulot, autot, "luonteen hyvyy") perusteella voi suhteesta päättää, kyllä sen pitää tunteisiin perustua. Ja sitä mieltä olen edelleenkin, ainakin suhteen käynnistävänä voimana. Toisaalta kuitenkin lause "päättää rakastaa" on lopulta todella hyvä. Kyllä se vaan pitää jotenkin ymmärtää toisen hyvyys ja arvo kunnollisena ja mahdollisesti turvallisena tyyppinä, ja muistaa ne niinä vaikeina aikoina. Silloin kysytään taatusti sitä päättäväisyyttä. Tää nyt kuulostaa ihan kliseekakalta, mutta itse toivoisin tosiaan tunteiden lisäksi osaavani myös päättää olla tässä suhteessa. Nuorempana olen taatusti mennyt ihan pelkällä tunteella ja yllättäen matkaan on tarttunut melkoisia mulkkujakin välillä. Kyllä mä koen itseni tuossa mielessä tällä hetkellä niin onnekkaaksi, mulla on ihminen johon olen ihastunut ja rakastunut ihan sellaisella vaaleanpunaisella tunnehöperyydellä. Samalla tuossa ihmisessä on roppakaupalla sellaisia ominaisuuksia, joita voi myös tosiaan "päättää rakastaa". Nuorempana en olisi niitä ominaisuuksia ehkä edes osannut arvostaa. Olenko siis oppinut jotakin? Jihuu!

Ai että, matkaan on enää viikko! Kovasti pyörii jo mielessä, mitä mukaan ja mitä tehdään paikan päällä. Ei harmita karata, kun täällä losottaa räntää taivaan täydeltä.

Eilisen pahimmat tunnelmat on poissa, olo tai kivut on tasoittuneet. Käytin kuitenkin illalla ystävää ja miestä kotitohtorina ja heidän kannustamanaan päätin hakeutua lääkäriin selvittämään tätä kipuilua + turvotusta. Vielä kun olin kysellyt keskustelupalstalaisilta heidän kokemuksiaan hoitoihin hakeutumista kiertoon ja lapsettomuusasiohin liittyen, olen varannut tosiaan lääkärin joka osaa toivottavasti vastata kaikkeen :-) Tai asiat varmaan liittyvät toisiinsa, mutta itselle on herännyt monesta pienestä asiasta johtuen epäilys, josko kilpirauhastoiminnassa olisi häikkää. Paino nousee suhteettomasti nopsaan, jatkuva väsy, palelu ja matala ruumiinlämpö ja nyt venyvä kierto/mahdollinen ovuloimattomuus sopivat ainakin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Mikä taas aiheuttaa lapsettomuutta heiluttelemalla hormoneja. No, ei taas mennä asioiden edellee, mutta lopulta huomaan, että kropassa on monta pientä asiaa, jotka ei yksittäin ole oireita mistään, mutta kun ne laskee yhteen, saattaa jossain piillä tosiaan jotain. Ja oli miten oli, joku saa yrittää kertoa, mitä nää jatkuvat vatsakivut on! Ai kauheeta, tämä sairausmahdollisuuden pohtiminen kuulostaa taas siltä, että pohtisin taas vaan näitä tai kiertojuttuja 24 h. Enkä ole aikaisemmin ollut mikään luulosairailijakaan. Vanhuus ei taida tulla yksin ja blogi yhden asian ympärillä saa ihmisen kuulostamaan ajatuksineen aika kapea-alaiselta :-)

Ja asioille tekeminen on nyt tietysti askel eteenpäin ja rauhoittaa mieltä. Lääkäri on ensi to ja pe onkin reissuun lähtö. Ihanaa tai sitten kamalaa, jos lääkäritäti tokaisee heti jonkun tuomion. Tämän hetkinen shoppailijan paratiisi Ameriikka kutsuu, vaikkei ne Hilly Billyt niin muuten ihastusta herätä. Floridassa toivottavasti riittää myös palanen aurinkoa.

Sitten se oleellisin. Ei menkkoja, ei just kipujakaan. Munasarjat on talviunilla tai ne miettii jotain salaperäistä hyökkäystä. Tosin mun teoriahan oli, että ovis oli aikaisintaan kp 23-24, joten siitä kaksi viikkoa ja täti pyyhaltäisi huomenna tai pe. Katsotaanko osuiko kropan tulkinta oikeaan :-) Ja jos osui niin kuin olen kuvitellut niin mitäs helvettiä mä olen tässä riehunut taas jo viikon!!

..sellaiseksi tunnen tänään itseni. Painelin nimittäin jo aamulla toimistolle, mutta lopulta totesin, että nyt on pakko lähteä kotiin elpymään. Syy, nämä mun menkkakivuiksi tulkitsemat vatsakivut äityi yöllä niin pahoiksi krampeiksi, että uni meni sekä kivusta että ajattelusta tai pelosta. Tähän lisättynä vielä aamulla täysin sekaisin oleva vatsa ja paino, joka on nyt meidät -2 kilon keikan aloituksesta NOUSSUT yli kaksi kiloa. Mielessä on huoli, mitä mun elimistössä tapahtuu, selkeästi nesteet kerääntyy ja olo on jotenkin ihan tasapainoton. Negaa näytti testi edelleen tänään, tein senkin, koska menkat ei edelleenkään ole kuitenkaan alkaneet. Olen pääsääntöisesti tosi terve tapaus, joten tämä jatkuva vatsakipuilu ja nyt unettomuuden ja ripulin aikaansaama olo on ihan kamala. Samalla tietysti on huono omatunto siitä, että työt jää tekemättä kun olen päivän pois.. No, tässähän sitä istun koneella hoitamassa asioita koko ajan enkä lepää.

Tylsintä tässä on vielä se, että reagoin tuohon painoasiaan niin naisellisesti: "hyi helvetti, miten voin lihoa". Mielessä hakkaa, miten paino voi vaan jatkaa nousemista, sillä en todellakaan ylensyö tällä hetkellä ja liikuntaa on reippaasti, karkkeja ja muita herkkuja aikaisempaa vähemmän. Tietysti harmistus tästä asiasta purkautui kiukkuna miehelle aamulla ihan turhaan. Tiedän, että tämä epätietoisuus menkoista ja mahdollinen plussa painaa häntäkin, koska aamulla hän minua tsempatessaan totesi, että jospa siellä mahassa mönkii ja painaa joku pieni alku. Oli rakas reppulini niin toiveikas. Siihen minä reagoin sitten todella aikuismaisesti heittämällä negatestin nenän eteen ja toteamalla, että ei mahassa mikään möngi.. Voi luoja mitä käytöstä!

Joka tapauksessa olen nyt taas sortunut tässä tuskastuttavassa odottelussa stressaamaan aihetta liikaa. Jos tämän kierron jälkeinenkin kierto on vielä outo, niin sitten marssin lääkäriin ja pyydän hormonien tarkistusta. Parempi ainakin tietää, jos jossakin on jotain heittoa kuin se, että itsekseni vaan mietin liikaa. Mutta mikä ihme sen kierron nyt on tämmöiseksi heittänyt, kun aikaisemmin on toiminut kuin kello, hemmetti sentään.

Edelleen kuitenkin vaan toivon, että ne menkat alkais asap. Kyllä mulla toivo taas uudelleen herää uuteen kiertoon, se on aina uusi mahdollisuus.

Nyt nukkumaan ja hakemaan hieman positiivisempia sävyjä tähän ajatteluun.

Ai niin, joku entinen missi, Elina tai jotakin, oli saanut lapsen ja laihtunut yli 20 kiloa 10 viikossa eli oli heti mitoissaan. Mut siinä jutussa oli myös, että hän ei imetä. Miten se voi olla selitettävissä, sillä mimmillähän on ihan hirmu kokoiset rinnat. Vai eikö ne sit olis luomut ollenkaan? Kyllä maailmassa on monta oleellista asiaa pohdittavaksi.

Tänään tehty taas testi vaikka päätin odottaa... Mutta kun jo kp 34! Negaahan se näytti ja saman tien testin tekemisen jälkeen alkoi entistä hillittömämmät kivut. Jotka taas katos! Joten hyvä elimistöni, selviä vastauksia suuntaan tai toiseen kiitos! Kotiin tullessani mittasin vielä lämmötkin ja ne on lähtenyt taas alaspäin. Katsellaan ja kituutellaan siis. Mullahan ei toisaalta ole kuin aavitus, milloin ovis olis sitten myöhästyessään saattanut olla, eikä se välttämättä oo edes tapahtunut, joten edessä voi olla nälkävuoden pituinen odotus.. Jos kierto tosiaan venyy taidan mennä lääkärisedälle juttelemaan, vaikkei se mikään hoitoaloitus olisikaan.. Voin taas tulla leimatuksi hysteeriseksi lapsenhankkijaksi :-)

Se on tietysti ihan ok, että minut palstalaiseksi tunnistaa. Samassa veneessähän tässä ollaan, foorumilla kuin foorumilla. Jos siinä olisi jotakin kummallista niin ehkä silloin minun itseni pitäisi miettiä, mikä on homman nimi, kun kuitenkin kirjoittelen täällä julkisessa blogimaailmassa. Joten onnea matkaan sinnekin myös täällä toivotettuna ;-)

Eilen oli lehdessä ensimmäinen potentiaalinen työpaikka tällä alueella itselleni puoleen vuoteen. JIhuu! Pitää soitella ja kysellä lisää. Olispa sekin mahtavaa päästä uusiin ympyröihin.

Kahden kilon keikka on edelleen turvotusvaiheessa. Olemme mieheni kanssa edelleen plussalla lähtötilanteeseen verrattuna :-) Mutta kuten hän totesi, tulen olemaan suloinen pieni hylje altaan reunalla parin viikon päästä. Kai se on kohteliaisuus tuokin.

Kiitos tsempityksistä! Ja tervehdys Stellalle! Tämä on tosiaan meikäläisen oma henkilökohtainen tilitysfoorumini. Ei viitsi näin omanapaisesti toimia ihan keskustelupalstoilla :-) Ja tulin siihen tulokseen tämän "projektin" alkaessa, että oma tapani suhtautua asiaan on pohtia isolla P:llä näitäkin juttuja, ja jos en tee sitä tänne niin mies-reppanani saa kuulla ihan liikaa aiheesta. Ja työksenikin kun kirjoitan niin tämä tuntuu sopivalta tavalta. Tosin aina hämmästyn, että joku muukin päätyy lukaisemaan mun HYVIN omanapaisia ja yksityiskohtaisia jorinoita. Myönnän kyllä, että välillä näitä tulee pohdittua aivan aivan liikaa, mikä ei kyllä näy käytöksessäni ulospäin.

Mutta nyt se päivitys. Mitään ei kuulu ja lirise. Hieman kyllä jänskättää kun mennään jo kp:tä 32 vai 33... Mutta mahassa murisee tosiaan edelleen menkkamaiseen tapaan eli vielä ei ole itsellä fiilikset yhtään plussan kannalla. Tänään mm. piti uimahallilla käydä ronkkimassa paikkoja ja tutkimassa tilanne, ennen kuin uskalsi altaaseen. :-) Päätin odottaa testaamista vielä puoleen väliin viikkoa, jos mitään ei ole sitä ennen tapahtunut. Kun siihen about lasken sen parin viikon ajan kadonneesta oviksesta. Tai jos sitä on tapahtunut vieläkään.. Ja jos nyt sattuisi plussa tulemaan, niin tämä tapaus on tällä viikolla marinoitu kolmen illan aikana alkoholilla. Eli siitäkin kyllä saa toppuutteluja aikaan. Eikös nimittäin alkoholi lisää km vaaraa..

Nyt takaisin sohvalle lorvimaan - punaviinilasin kanssa..

Vatsan PMS-oireet jatkuvat nyt jo mitä, neljättä tai viidettä päivää. Sellainen jomotus, että kohta alkaa tipahtelemaan. Olen kurkkinut pöksyihin noin sata kertaa päivässä vain todetakseni ettei mitään. Jatkan siis eilistä valitustani, että tulis jos on tullakseen! Ja kyllähän ne tulevat, kun uskaltaudun sanomaan seuraavan ääneen.: Olen välillä uskaltautunut ajattelemaan, että voisihan tämä tarkoittaa raskauttakin... Mahaa vihlailee, ehkä siellä joku yrittää kiinnittyä. Mutta kuvittelisin, että sellainen kipu tuntuisi enemmän tosiaan mahassa, jossain kohdun tietämillä. Minua vihloo enemmän ikään kuin alas, jonnekin kohdunkaulan, emättimen seutuville. Ja sen siis olen yhdistänyt aina menkkojen alkuun. Mutta normaalisti kun menkat kipuilevat näin, on vuotokin alkanut. Päiviä ei ole kulunut näin montaa.. Mutta heitteleehän se kiertokin. Ja edelleen siis best guess on myöhästynyt ovulaatio - myöhästyneet menkat. Joka tapauksessa ärsyttävää on se, että aina kun olen uskaltautunut kuvitelmissani juuri niin pitkälle, että olen uskaltanut sanoa miehelle tai jollekin ystävälle, et oliskohan nyt.. Niin just sitten menkat alkaa. Joten tervetuloa tälläkin kertaa! Viikonloppu elellään kyllä ilman testejä!

Hyvää ruokaa tekee mieli. Ja lasia punaviiniä. Vaikka vaaka näyttää plussa parilta viikolta melkein 2 kiloa. Ne ei ole joulukiloja vaan tän pitkittyneen kierron tuomia turvotuksia. Joten siinäkin mielessä täti tervetuloa vaan kylään. Jos taas on tulossa plussa niin kiloista todellakin viis. Janina Frostell lihoi kuulemma raskauden aikana reilusti yli 20 kiloa. Se on kyllä melko reilusti... Mulla olis niistä lukemista takaisin tulemista.

Vittu mä sanon tähän alkuun! Sana, joka ei sovi meikäläisen suuhun. Tältä nyt kuitenkin tuntuu. Maha on kipeä, juilii urakalla, mutt menkat ei ala. Mä en halua tämmöistä helvetin venausta. Jos on tullakseen niin sieltä sitten vaan reilusti lorisemaan. Viime yö meni ihan harakoille vehdatessa, joko alkaa, mitä mikäkin vihlaisu tarkoittaa. Ajatukset on menkoissa, mutta samalla joku pieni toivonkipinä yrittää vielä taistella et "voithan olla raskaanakin".. No nyt on sorruttu sitten johonkin aconin halpaan herkkään testiin, kun menkat on päivän myöhässä. No eihän siellä mitään näkynyt!! Mies on taas niin pahoillaan kotona ja yrittää tsempata kun lady kiukuttelee... AAAARRGHHHH. Kuten huomaan tästä itsekin, on fiilis erilainen. Aikaisemmissa kierroissa on aina ollut tässä vaiheessa pettymys-masennus-epätoivo. Nyt on vaan raivo ja kiukku, että tänne nyt että päästään uusiin hommiiin..

Ai niin, piti vielä sanoa, että miksi "Vittu" ei sovi muka meikäläisen suuhun. No siksi, että mun ulkonäkö on jostain syystä mallia "helpostilähestyttävä isosilmäinen lammas". Näytän pääsääntöisesti aina itse herttaisuudelta, vaikka sisällä mylläis sarjamurhaajan ajatukset. Se on huvittavaa. Mua luullaan baareissa aina sairaan- tai lastenhoitajaksi ja noin yleensä kovin ystävälliseksi ihmiseksi. Kysyessäni miksi niin vastaus siksi, että nuo isot silmät on niin ystävälliset ja hellyyttä täynnä. Yeah right. Olen siis stereotypinen blondi ulkonäöllisesti ja ihmiset jotenkin aina yllättyy mun melkoisen pistävistä kommenteista tai mielipiteistä. No, oli miten oli.

Ja sitten vielä lemmikkipohdintaa. Lemmikki tai siis koira tosiaan helposti varmaan on lapsen korvike, jos ei itse lasta ala kuulua. Ja varmaan se lopullisesti lapsettomille onkin oikeutettu jonkin sortin korvike. Tämän mun parin päivän takainen "ihastus" oli kuitenkin enemmänkin ihan ikuista eläinrakkautta. Mulla on ollut eri elämäntilanteissa (lue miesten kautta) elämässäni pari koiraa ja aina olen vannonut, että sellainen tulee ihan itsellekin sopivassa tilanteessa. Olen vaan jotenkin ajatellut, että nykyinen elämä on välillä niin hektistä ettei siihen koira sopisi. Toisaalta on sitten hyvä kysyä, että lapsiko sopii? Mutta se on kuitenkin jotenkin "isompi" asia, lapsen tullessa muutokset elämäntilanteessa on automaattisia. Eläimen takia niitä ei muka tarvitsisi ihan niin pakosta muuttaa, ellei ole halua. Joten ainakin omalta kohdaltani tämä viimeisin reaktio oli enemmän jatkuvaa koirailua lapseen liittymättä. Toki eihän sitä aina tiedä, mitä siellä alitajunnassa jyllää halujen taustalla. En kuitenkaan ole vielä lähelläkään sitä vaihetta, että tarvitsisin korvikehoivattavaa.. Kyllä minä saan hoiva- ja hellyysviettiäni tuon ukkelin kanssa toteuttaa.. Ottaisin tietysti mielelläni kaikki, lapset ja koirat. Tosin ehkä vähän liian suuri kakku purtavaksi kerralla..

Hyvää uutta vuotta tosiaan. Vuoden vaihde oli mukavien mökkijuhlien ilta. Leppoisaa oleilua ja huoletonta aikaa. Juhliin osallistunut 65 kiloinen koiravieraamme hurmasi kaikki ja sai minussa aikaan uuden kuumeen - koirasellaisen. Tosin epäilen olisiko minusta Rotwailerin kasvattajaksi. Muuten raketit paukkuivat ja viini virtasi jälleen.

Nyt on sitten palattu arkeen. Työkin maistuu, tosin viime yö oli kunnon liskojen yö, joten uni jäi jonnekin matkan varrelle. Vielä onneksi tämä viikko on tämmöinen nysäviikko eli pian on taas viikonloppu.

Mahaan ei kuulu uutta. Kp on 29 ja kovin tutunoloisesi, menkkoja enteillen, mennään. Mitään ei vielä ole tiputellut pöksyihin. Saa nähdä alkavatko menkat ajallaan ja ovis on sitten tosiaan vilahtanut huomaamatta ohi vai joutuuko tässä oikein odottelemaan. Jos ovis on viivästynyt kuten luulen ja menkat tulisivat vasta ensi viikon alussa, on nämä tuntemukset jo kovin vahvoja tässä vaiheessa. Ja nyt ei kyseessä ole enää mikään munasarjojen nippailu vaan kunnon jomottava kipu kohdun seutuvilla. Sinne se kipu aina minulla näin menkkoja ennen siirtyy. Olen siis kovin menkkakannalla eikä toiveet ole kovin korkealla. Alkais jo ja päättyisi tämä vehtaus. Toki sitä varsinkin yön pimeinä tunteina unta odotellessa intoutuu fiilistelemään plussan mahdollisuudesta, mutta jotenkin nämä kipuilut pitävät jalat maassa.. Vaan olispa se ihanaa se toisenlainen tulos.

Uuden vuoden lupauksia en tehnytkään, mutta tämä yksi toive olisi kyllä tosiaan esittää..