Ps. Mikä hemmetti näitä valmiitakin blogipohjia vaivaa? Päätin palata perusminimalismiin. En saa millään vasemman laidan tekstiä irti reunuksesta. Hemmetti soikoon.

Kunnon vuoto ei ole edelleenkään alkanut. Olen vuotanut kuitenkin neljä päivää ruskeaa, tahmeaa, limaista, kokkareista mönjää. Testi näyttää edelleen plussaa. Odottaminen on pahinta, en pääse mihinkään mittauttamaan hcg-arvoa, joka on klinikalle ainoa mittari raskauden keskeytymiseen ja lääkkeiden lopettamiseen. Kärvistelen ja odotan, että hcg-lukema muuttuu kotitestissä negatiiviseksi, kun en muutakaan voi. Ahdistaa kun tiedän tuon sisälläni olevan kuolleen kudoksen määrän, mutta se ei pääse vielä kokonaan pois. Tällä hetkellä raju, kipuileva lääkäriin pakottava keskenmeno tuntuisi huojennukselta. Ei tätä hiljaista kitumista enää päivääkään.

Nyt kun raskauden pienimmätkin oireet ovat poissa, tajuan, että olihan minulla selviä oireita. Olin janoinen sieni, en muista milloin olisin kokenut tälläista jano. Ruoka ei maistunut, osa ruuista jopa puistatti. Olo oli jatkuvasti etova, mutta odotin itse tietenkin kunnon oksentamista. Vatsan kipuilusta osa oli mukavaa, kihelmöivää, sellaista kuin ehkä kutittelinkin olevan. Siinä ne pienet merkkini olivat. Ne katosivat kuin salamaniskusta samalla hetkellä kun vuoto alkoi.

Tunteineni olen ihan turta, ei enää itketä, eikä ihme kyllä enää sureta eikä vihastuta. Olen haaleasti eteenpäin menevä haamu. En jaksisi kyllä puhua kenellekään ja selittää tapahtunutta. Tänään tulee kuitenkin ystäväni yöksi kylään. Yllätysvierailu, koska hän tarvitsee lepoa kahden lapsen joulusta. Ironista, mutta olemme kolikon kaksi puolta. Toinen tulee hulluksi lasten kanssa, toinen tulee hulluksi kun ei saa lasta. Mutta tämän ystävän kanssa voin olla juuri niin kuin osaan, hän ei tyrkytä kliseita perheestä eikä asioiden ratkeamisesta omalla painollaan. Hänen tapansa olla ja suhtautua perheeseensä ja samalla meidän tilanteeseen on juuri sellainen kuin kaipaan. Silti en ole ihan varma jaksanko sanoa yhtään mitään.

Jouluaattoaamuna Muruni vanhempien naapuri ruhjoi automme kyljen. Tätä selvitellessä alkoivat kivut ja ruskea vuoto. Ja krampit ja jatkuva ruskea kudosvuoto. Olimme sopineet kertovamme aamupuuropöydässä iloiset uutiset. Uutiset vaihtuivat toisenlaisiin uutisiin, yhteiseen itkuun. Joulusta tuli ja se jatkuu tunteina jotka eivät kulu, ajatuksina, joita ei pääse pakoon, turtumuksena, joka rutistaa luut kasaan ja salpaa hengen. Kaksi vuorokautta kipuilevana ja vuotavana joulun aikaan on jotakin, jota en osannut kuvitella.

Jos jotakin hyvää on löydettävä se on se, että tämä pakosti yhteisesti jaettu kokemus on lähentänyt meitä Muruni perheeseen. Olen itkenyt hänen äitinsä kanssa yhdessä, syönyt hänen kuorimiaan mandariinejä. Olemme onnistuneet puhumaan myös muusta, nauraneetkin.

Silti maailma on muuttunut minuuteiksi ja tunneiksi, jotka eivät kulu ja vie tätä pelkojen ja pettymyksen tunnetta pois. Miksi minä aavistin tämän tulevan? Kutsuinko minä huonoja uutisia luokseni? Haluanko minä epäonnistua ja märehtiä tässä kärsimyksessä kuin marttyyri?

Tällä hetkellä leimaavin tunne on huoli tulevasta. Kaksi keskenmenoa on jo lähellä uutta ongelmaa, erilaista kuin onnistua tuottamaan hyviä munasoluja ja alkioita. Tämä on saman ongelman uusi puoli tai uusi ongelma ratkottavaksi. Sitä emme vielä tiedä, nyt aiomme levätä tästä hoitoketjusta. En tiedä kuinka kauan. Ehkä vain hetken, koska kello käy enkä minä nuorru.

Mutta jo tässä pahimman tuskan keskellä tajuan, että minun on myös aloitettava erilainen taistelu. Taistelu tätä sisuksiinsa syövää lapsettomuuden ja epäonnistumisen pelkäämistä. vastaan. Tätä asia on iso ja ääretön ymmärtää. Kuin sydämestä olisi amputoitu pieni pala pois. Mutta minä en voi antaan vain lapsettomuuden määrittää ja hallita elämääni eikä yhteistä elämäämme, se hukuttaa meidät. Minun on opittava katsomaan myös muualle, löydettävä elämämämme muut hyvä puolet. On ehkä alettava myös työstämään sitä, että tämä tilanne on pysyvä. Minä en tiedä alkuunkaan, miten sen teen, mutta jotakin on tehtävä. En voi elää vain lapsettomuutta.

Puuhis totesi, että hengittäminenkin sattuu. Minun pahin ongelmani on, etten pääse pakoon ajatuksiani. Kyllähän se joskus taas helpottaa, näinkin syvältä pääsee pois?

Täällä ollaan hengissä hermot riekaleina päivänä 5+0 (onko se edes näin vai 5+1?). Mikään ei ole muuttunut. Ihmettelen, millainen minusta on täällä blogissa tullut. Jonnekin on kadonnut se livenä iloinen, ironinen ja elämää kupliva Mansikkamaito. Täällä kun minä näyttäydyn totisena ja hysteerisenä niuhona. Täysin oman perusluonteeni vastaiseti. Analyyttisyyttä ja pohdintaa lukuun ottamatta.

Minä en tiedä, miksi minä en suostu uskomaan eilistäkään vahvaa plussaa testissä. Niin, pakko oli testata, vaikka tajusin, ettei se raskaushormoni edes olisi vielä mihinkään kadonnut. Haluan vaan tuijottaa niitä hemmetin tippoja Crinonen seassa, vatsakipuja ja puuttuvia ”terveitä” raskausoireita. Miksi miksi miksi?

Yritän himmailla, ettemme kertoisi vanhemmille vielä jouluna. Mutta en voi jättää ilman syytä nauttimatta kaikkia graavikaloja, mätiä ja viiniä. On pakko sanoa jotakin. Olen saanut Murunkin ilon ja onnellisuuden katomaan tällä pelkäämisellä ja varovaisuudella. Oikeasti, mikä helvetin sisäinen ääni liputtaa keskenmenon puolesta. Onko se vaan kuvitelma ”sen vaan tietää”. Viime viikolla uskoin kaikkeen, liitelin pilvissä ja hehkuin. Se katosi naps, vaikka mikään ei sinänsä ole muuttunut plussaamispäivän tilanteesta.

Ehkä pelkään eniten sitä, että keskenmeno voi näiden lääkkeiden käytön aikana tapahtua ilman, että sen tajuan. Lääkkeet pitävät kunnon vuodon ilmeisesti poissa. Painajaista olisi syödä turhaan lääkkeitä viikkotolkulla, ultraan asti.

Minua ei auta mikään fakta. Vain noin 15% kliinisesti todetuista raskauksista menee kesken, onnistumisprosentti on siis tässä vaiheessa jo suuri. Alkuraskauden vuodot ovat yleisiä, hoitojen jälkeen vielä yleisimpiä. Niin ja määritelläämpä vielä vuoto. Minulla ei ole vuotanut mitään vessapaperiin, pöksyihin tai yhtään mihinkään. Verta on ollut aavistus joka päivä sen Crnone-mönjän mukana, onko se silloin edes vuoto tai tiputtelu? Alkuraskauden vatsakivut ovat tyypillinen raskausoire. Toisaalta 50% alkuraskauden vuodoista johtaa keskenmenoon.. T. tilastotäti.

Voi hyvät hyssykät tätä naisen mieltä. Meidän surkuhupaisa joulusuunnitelmamme on seuraava. Teen testin ti aamuna. Jos se näyttää edelleen vahvaa plussaa, kerromme vanhemmille. Jos plussa on haalea, panikoin tietysti enemmän ja sehän tekee joulusta ratkiriemukkaan.

Missä helvetissä se off-nappula näihin aivoihin on!!!????

Ai niin, ettei se stressin määrä loppuisi tähän. Soitin lakimiehelle aiheesta raskaus ja yt-neuvottelut, koska nehän täällä on päällä. Turvatakseni oman oikeusturvani minun pitäisi ilmoittaa raskaudesta työnantajalle yt-neuvotteluvaiheen aikana. Käytännössä siis 30.12 mennessä. En nyt irtisanomista pelkää, mutta ehkä sitä kannattaa varautua kaikkeen. Mutta kuka haluaa ilmoittaa työnantajalle raskaudesta raskausviikolla 7, ennen yhtäkään ultraa. Entä jos raskaus menee sen jälkeen kesken? Huononnan asemaani totaalisesti. Ei työnantajalla ole intressiä yt-tilanteessa pitää työntekijää, joka todennäköisesti yrittää raskautta pian uudelleen.

Haluaisiko joku vaihtaa osia, tarjota tänne vähän kevyempää elämää vuoden vaihteen ratoksi? Haloo?? Mistä saa vaihtopäitä? Lobotomian?

Ihanaa, että tästä jatkuvasta vahtaamisesta ja stressistä huolimatta olen saanut nukutuksi.

Klinikan ystävällisestä vihjeestä yritän nyt unohtaa arvojen miettimisen. Arvot ovat hyvissä normirajoissa ja sen mukaan saisin kuulemma keskittyä joulunviettoon :) Niinhän se on. Ihmettelen tätä sisäistä ääntä, joka painostaa huolestumaan. Joku siinä vaan kuitenkin on, että uskon omaan intuitioon näissä asioissa, vaikka taatusti ylireagoija tällä hetkellä olenkin. Mutta samalla lailla olin oikeastaan tietoinen plussasta, vaikka pelko negasta olikin se hallitsevampi.

Minun on nyt vaan elettävä päivä kerrallaan tämän pienen pienen tiputtelun ja ajoittaisten, tosin lievempien vatsakipujen kanssa. Toivoisin jotakin oikeita oireita. Mitään ei ole. Ei okseta, ei satu rintoihin, ei väsytä. Ehkä juon enemmän, mutta olen myös syönyt suolaista ruokaa. Paino on lähtenyt alaspäin. Olen kai niin huolestunut, ettei ruoka maistu..

Minun on nyt vain hyväksyttävä se , että tällä jatkuvalla vehtaamisella en muuta vaihtoehtojani mihinkään. Raskaus voi jatkua onnellisesti tai se voi mennä kesken, ajattelen ja toivon minä mitä tahansa. Päivän tunnussana on mielenhallinta.

Tänään yritän keskittyä muihin asiohin. Kulta on muualla juhlimassa ystävänsä polttareita. Kävin jo aamukylvyssä. Aloitan juuri valkosipulien marinoimisen. Sitten kaupungille ostamaan joulusypressille kaunis suojaruukku. Vielä yksi lahja pakettiin. Illalla vien äitini joulukonserttiin. Jossakin välissä pientä joulusiivousta. Jospa tämä aika tästä kuluisi taas yhden päivän eteenpäin.

Lääkäri passitti eilen mittauttamaan hcg:n uudestaan kun kivut ja aavistukset vuodosta jatkuvat. Ovat vissiin todenneet, ettei minua rauhoiteta kuin faktoilla. Arvo oli tänään 490. Siirrosta on 2 viikkoa ja 2 päivää. Olisiko tämä sitten 4+2 tai 4+4, miten se hoitokierrossa nyt lasketaankaan. Menee ilmeisesti viitearvoihin, muttei mitenkään korkea. Eikä nyt tiedä taas vertailutulosta aikaisempiin päiviin. Joten ota tästä nyt selvää.

Taitaa olla vielä verikoe edessä maanantaina että tietää, mihin suuntaan arvo menee. Vai onko tämä nyt turhaa stressaamista?! Ne, jotka klinikan ohjeiden mukaan ovat vain kotitestin varassa, välttyvät tältä arvojen vehtaamiselta. Plussa on plussa ja sillä selvä. Kyllä se raskaustesti minullakin on plussa. Niin perkele!

Miksi en usko siihen, vaan pelkään vaan sitä pahinta? Kokemuksesta?

Viime yönä en meinannut saada unta, vatsan kipuilu pelotti. Tänään vatsa kipuilee, kuumottaa ja nipistelee. Valkovuoden seassa oli taas aavistus haaleanpunaista. Ja kohdunsuu on taas tavallinen.

Ensimmäisten päivien iloinen huuma on tänäänkin ohi, nyt lasken minuutteja ja tunteja. Olen lukenut sata erilaista keskustelua, tarinaa ja virallisempaa artikkelia aiheesta ”alkuraskauden vatsakivut ja vuoto ovat normaalia”. Ei auta. Parin päivän päästä on aika, jolloin syyskuinen plussa varmistui keskenmenneeksi. Silloin kipuili samoin, silloinkin vuosi vähän.

Ei voi tietää, voin vain odottaa ja se on surkeaa. Mieli haluaisi edelleen lentää, suunnitella ja haaveilla. Mies kävi eilen jo pankissa muiden asioiden yhteydessä puhumassa uudesta lainasta isompaan tai paremminkin useampihuoneiseen asuntoon. Nythän me nautimme vanhan talon 95 neliön kaksion avaruudesta, mutta siellä ei ole yhtään rauhallista, erilliseksi huoneeksi eristettävää soppea tulokkaalle. Se on täysin kahden ihmisen koti. Mutta haaveet ovat vähän jäissä, minun kaikki lauseeni alkavat johdannolla: ”Jos tämä kestää, sitten..”

Yritin myös soittaa ammattiliittoni lakimiehelle kysyäkseni raskaana olevan oikeusturvasta yt-neuvottelujen aikaan. Mietin, parannanko vai huononnanko asemaani kertomalla raskaudesta. Muutenhan en sitä tietenkään haluaisi asiasta tässä vaiheessa mihinkään kertoa. Mutta eihän niitä lakimiehiä kiinni saa.

Summa summarum: alakuloista odottamista sanan kaikissa merkityksissä.

+ fakta: Jos tämä kestää, alkupainoni on sitten ollut 62 kiloa. Lyötiin Kullan kanssa hupivetoa, menisinkö mahoineni hänen painonsa 76 kg ohi. Jostain osaan vielä vitsailla.

Tänään olen varma, että palanneet vatsakivut tietävät pahaa. Ne eivät ole enää mukavia kuumia nipistyksiä vaan niitä tutumpia.

Tarkistin klinikalta pitääkö kilpirauhaslääkitystä muuttaa. Luin jostakin artikkelista, että annostusta pitäisil lisätä heti. Lääkärin mukaan taas ei pidä. Ekassa neuvolassa kuulemma katsotaan arvot ja sen mukaan tarvittaessa muutetaan. Sinne on ikuisuus ja vajaatoiminta lisää juuri keskenmenon riskiä. Eikö se ole silloin liian myöhäistä?

Ostin raskausvitamiinejä, hassua.

Huolimatta eilisestä kuplivasta ilosta, iso iso iso pelko on läsnä joka sekunti. Pelko tuntuu kasvavan samaa tahtia kun aika kuluu. Tänään pelko on iloa hallitsevampi. Odotan automaattisesti, että saan nauttia tästä ilosta vain hetken, sitten se otetaan pois.

Kun vatsa oli kipeä, huolestutti tarkoittaako se jotain pahaa. Kun vatsa ei nyt ole kipeä, huolestuttaa tarkoittaako se jotain pahaa.

En tietenkään päivänä noin 4+1 tajua olevani raskaana. Kaipaisin oireita, jotka todentavat asian. Mielellään niitä turpoavia rintoja, tulisi tarpeeseen. Tulen tekemään uusintatestejä todennäköisesti tulevan parin viikon aikana useamman kerran, jos elimistö ei vahvista jollakin merkeillä huonoja tai hyviä uutisia.

Puhkun virtaa, ei todellakaan tietoa väsymyksestä. Juoksin normaalia kympin lenkkiä pidemmän lenkin kevyesti kuin lentäen. Haluan tulkita sen oireeksi, mutta se taitaa olla tätä henkistä euforiaa. Kolme tilanteeseen liittymätöntä ihmistä on käyttänyt neljän viimeisen päivän aikana sanoja "sinä hehkut".

Hipelöin eilen kaupassa nalleja. Hölmöläinen, toruin itseäni. Sitten joskus saa innostua..

Kiitos ihanat toivotuksista, tsempityksistä, mukanaolosta!

Huh, uutista on sulateltu nyt vuorokausi. Veritesti klinikalla vahvisti asian – RASKAANA!
Mitään arvoa ei nyt otettu, koska sen pitäisi olla aikaan nähden hyvä, jos on eilen näkynyt virtsatestissäkin. Siirrosta on tänään vasta 12 päivää.

Eilisen testin jälkeen meillä oli kotona kummallinen tunnelma. La juhla ja juhlinta päättyivät suhteemme suurimpaan riitaan, ihan minun tyhmyyttäni. Kulta halusi jäädä juhlien jälkeen baarin, minä tässä tilanteessa en. Mitään en sanonut enkä pyytänyt häntä lähtemään mukaani vaan oletin, että hän olisi itse tajunnut lähteä mukaani eikä jäädä kavereidensa luo.Yksin kotona sain luotua asiaan järkyttävät mittasuhteet provosoimalla parilla ala-arvoisella tekstarilla. Kulta tuli hämmennyksissä kotiin ja tilanteesta sukeutui draama. Mutta riita oli todella hyvä. Kulta avautui täysin ja minä opin paljon. Ensin marttyyrinä mäkätin juuri niitä asioita, joita en ikinä kuvitellut parisuhteessa ottavani esille ja millaiseksi en kuvitellut tulleeni. Minulla ei ole ikinä ollut tarve rajoittaa toista ihmistä. Nyt oli. Kulta selitti, miten hän tukee ja kokee asiat ja miten vaatimukseni ovat kohtuuttomia, jos en osaa sanoa, mitä haluan. Niinhän se on. Minä en ole viime aikoina ottanut hänen tukeaan vastaan siinä muodossa, kun hän sen tarjoaa. Vaadin mahdottomia kuitenkaan kertomatta, mitä vaadin. Menin itseeni ja tajusin sen keskustelun päätyttyä, kuinka paljon toinen välittää, kokee ja kärsii, vain eri tavoin kuin minä itse. Joten sunnuntaina tilanne oli vielä testiä tehtäessä puolin ja toisin vähän tunnusteleva. Riita tietysti unohtui saman tein.

Nyt olen sitten raskaana ja hämmentynyt. Syyskuussa ”tila” kesti tästä viisi päivää eteenpäin. Samaan päätyminen pelottaa kamalasti, varsinkin kun vatsan vihlaisut eivät jätä rauhaan. Toisaalta minulla on nyt huomattavasti luottavaisempi olo kuin kahdella edellisellä siirtokerralla. Kai sitä ajattelee, että toinen alkioista voisi ainakin selvitä. Ultraan on joulutauon vuoksi ikuisuus, kolme viikkoa. Vatsakipuja lukuun ottamatta mitään oireita ei vielä ole, ei kai näin aikaisin pitäisikään..

Mieli on ehtinyt lentää hetkittäin jo jonnekin elokuun loppuun. Se käy joulupöydässä ja maalailee, miten kerromme tuleville isovanhemmille. Päätin juuri nyt, etten voi antaa pelon hallita jokaista hetkeäni. Nautin ajatuksesta ja haaveilen. Jos huonot uutiset ovat tullakseen, otetaan ne sitten vastaan ja tiputaan korkealta.

Voi ihanaa, että olette käyneet kurkkimassa uutisia ja tsemppaamassa! Ajatellin etten tule kertomaan vasta kun käyn lopulta virallisessa testissä huomenna. En nimittäin oikein osaa suhtautua asiaan. Mutta testi oli PLUSSA!

En osaa ajatella vielä mitään. Verta tuli aamullakin Crinonen seassa. Pelko ja ilo ovat nyt sekaisin päässä. Huomenna katsotaan uudestaan..

Huh, pääsisinkö liittymään plussa-aaltoon!?

Olen niin huono odottamaan. Hermo on lyhentynyt tämän asian suhteen entisestään.

Päivä on mennyt hyvin jouluhulinoissa. Suurin osa lahjoista tuli ostettua, ja joulu näyttää meillä menevän muutenki, omalla painollaan, en ole sen suhteen stressi-ihmisiä. Mutta heti kun olemme ttaas akaisin kotona, on taas aikaa odottaa, hermoilla ja pelätä. Minun on turha huijata itseäni, että osaisin ottaa jotenkin rennosti. En osaa. Toinen puoli minusta haluaa vielä uskoa hullun lailla, toinen puoli tuijottaa niitä vaaleanpunaisia valkovuoden kokkareita (hitto kun niitä nyt vaan tulee näistä lääkkeistä) ja huutaa epäreiluutta sisäisesti.

Päätin, että teen jonkun testin huomenna. Se antaa jotakin suuntaa maanantaille. Minun nyt vaan on helpompi varautua henkisesti niin, että päivää ennen testipäivää tehty testi kertoo jo jotain.. Niin se teki viimeksikin. Hullu nainen sanoisi moni, taitaa Kultakin ajatella jo niin.

Tänään joudun edustamaan illalla Kultani työhön liittyvässä juhlassa. Kävin kampaajallakin. Tukka on koottu ja kiillotettu kauniisti, mutta lakan alla kiehun ja kiukuttelen. En jaksaisi tänään seurustella sivistyneesti tai edelleenkään selitellä juomattomuuttani. Onneksi Kultani lähimmät työtoverit tietävät. Mutta ne muut.

Huolimatta ensi viikon tunnelmista, jotka voivat olla mitä vaan, odotan jo joulua. Odotan oma kirjapinoani, mahdollisuutta käydä juoksemassa aamuisin, suloista lämpöä, kynttilöiden valoa, tryffeleitä ja itsemarinoimiani valkosipulinkynsiä. Niin tankataan voimia uuteen vuoteen, yt-mylläkkään ja uusiin hoitoihin. Sitten keväämmällä vasta.

Havahduin muuten siihen, että meillä on toivottu lasta edelleenkin vasta tasan puolitoista vuotta. Se on todella lyhyt aika, mutta mihin asti olemmekaan ehtineet. Tätä menoa kokonaisaika jää alle kahteen vuoteen ja sitten onkin pakko pistää pillit pussiin. Puolitoista vuotta on todella vähän, kun ajattelee muiden kokemuksia. Meille se on oma ikuisuus. Ja se on pitkä aika siksi, että tämä biologinen kello on alkanut käydä entisä nopeammin. Vuosia ja vuosia ei vaan ole enää mahdollisuuksia. Huh. Vaikea suhteuttaa tätäkin asiaa. Aikaa.

Olo on epätodellinen, turtunut ja turhautunut, mutta jonnekin sekaan yrittää vielä sukeltaa pisara toivoa. Vatsatuntemukset jatkuvat, pieniä aavistuksia verestä on ollut päivittäin. Vatsa ei ole kipeä, mutta sen tuntee ja tiedostaa ja se oireilee. Vihloo ja nipistelee, juuri niin kuin aina ennenkin. Mutta näiden oireiden pohtimisella en pääse totuuteen, koska lopputulos voi olla mitä vaan. Eilen olin jo menossa ostamaan testin, ajattelin sen rauhoittavan. Mitä se rauhoittaa, jos tekee testin 4 päivää ennen virallista testipäivää?. Suutuin itselleni ja päätin, että nyt on pakko yrittää rauhoittua tämän vehtaamisen suhteen. En tutki itseäni liian tarkkaan, yritän olla tuntematta vatsani kipristelyjä. Yritän pysyä tyynenä ellei jotain uutta ilmaannu suuntaan tai toiseen.

Ja olen toki soimannut itseäni siitä, että superuskoni on mennyt. Että olen taas pessimismin turvallisella tiellä.

Mietin, että tulevaan jouluun on kaksi tietä. Surullinen ja murheellinen nega, joka varmasti heijastuu vielä joulun hulinoissa, perheidemme keskellä. He odottavat uutisia, toivovat tietenkin parastamme. En jaksaisi selitellä, en tuottaa pettymystä heille. Onneksi testipäivästä on sentään viikko aikaa toipua jouluun. Yleensä olen päässyt silloin jo voiton puolelle. En vaan tiedä nyt. Pettymykset kumuloituvat, joten toipuminen voi olla taas askeleen rankempaa.

Se toinen tie olisi tietenkin plussan tuoma ilo. Plussa toisi kirkkaan valkean joulun. Kyllä me jakaisimme sen jo läheistemme kanssa, oli kuinka aikaista tahansa. Niin positiivinen asia tulevista riskeistä huolimatta sopisi jotenkin jouluun. Silloin ostaisin jo pienelle symbolisen lahjan. Ajatus on niin pakahduttavan ihana, etten oikein uskalla edes ajatella koko vaihtoehtoa.
Joka tapauksessa tässä joulussa on erilainen lataus. Koska tämä asia sävyttää arkeamme, se sävyttää myös juhlaa. En osaa paeta sitä ajatuksissani hetkeksikään.

Ma on testipäivä. Kolme pitkää yötä ja päivää. Aika on hidastunut, se matelee. Taidan mennä klinikalle veritestiin, heillä on uusi pikatesti, josta tuloksen näkee saman tien. Arvon saaminen sitten kestää. En jaksa jonotella julkiseen labraan, aamuisin jono on helposti 1,5 tuntia. Toisaalta pelottaa testin teko klinikan henkilökunnan edessä. Haluaisin kuulla tuloksen yksin, sulatella asiaa, nuolla haavojani ja koota voimiani, jos tulos on se mitä pelkään. Klinikan henkilökunnan edessä on kuitenkin ”pakko” tsempata. Jännittää ja pelottaa. En tiedä, mitä ajattelen koko prosessista maanantain jälkeen, jos tulos on nega. Silloin on välitilinpäätöksen aika.

Tulihan se henkinen takapakki kuitenkin, tietenkin. Romahdin eilen totaaliseen itkuahdistukseen. Crinonen joukossa oli aavistus enemmän verta, edelleen vain vähän, mitään ei ”valu” ulos asti. Mutta sen erottaa kuitenkin. Vatsakivutkin muuttuivat. Pari päivää sitten nuo kuumotukset ja krampit olivat erilaisia. Nyt tuntemus on muuttunut kuukautiskipumaiseksi, tasaisemmaksi vihlonnaksi. Tajusin myös, että minullehan siirto tehtiin vasta kp21 eli lääkityksestä huolimatta limakalvo oli jo siirtohetkellä ”vanha”. Nyt mennään normaalin kierron mukaan jo päivää 28. Eli ei ihme että elimistö ilmoittelee tutuilla oireilla. Toki kaikki on varmaan mahdollista, mutta muistan ja kävin lukemassakin plussakierron tunnelmia. Se oli erilaista. Lisäksi nyt ei rinnoissa tunnu mitään ja etovaa oloa tunnen vain verensokeriin laskiessa, kuten olen tuntenut aina tilanteesta huolimatta.

Kulta hokee ihan oikein, että on vain jaksettava ja uskottava. Ja kyllä minä jaksan ja uskonkin, mutta kuukausien ja vuosien aika tämän aiheen hallitessa arkea tuntuu lohduttomalta. Olen viran puolesta suorittava jaksaja ja uskoja, mutta sydän ei taida aina olla sanojen takana. Olen osittainen tunnemuumio, en osaa määritellä, miten tämän asian koen. Aihe on möykky, Muumien Mörkö, joka tuo pimeyden ja vilun, ja häipyy taas pois.

Suurimman ahdistuksen aiheutti eilen yhdistelmä YT-neuvottelut ja lapsettomuus. Jos leikkuri koskee minua kevyelläkin kädellä vuodenvaihteen tienoilla, on luvassa lohduton kevät. Seuraava hoitokierto tarkoittaa vähintään 2500 € pakastusmaksuineen kaikkineen. Ja lääkekulut alkavat taas nollasta vuoden vaihtuessa. Nuo summat eivät ole houkutteleva yhdistelmä, jos on lomautettuna. Ei meillä hätäpäivää periaatteessa ole, me olemme kohtuullisen hyvätuloisia ja Kulta on tietenkin se paremmin palkattu. Mutta omaa osuuttani en voi silloin hoitokuluista kantaa. Ja taloudelliset huolet ovat asia, joita en tähän henkiseen mylläkkään enää lisärasitteeksi kaipaa. Uskon kuitenkin että oma yleinen tyytyväisyyteni ja stressitaso tai paremminkin stressittömyys vaikuttaa asioiden onnistumiseen.

Toivoisin, että siirron jälkeen olisi mahdollista laskeutua kahden viikon tunnottomaan koomaan. Silloin ei voisi tarkkailla itseään vaan sitä heräisi testipäivään kohtaamaan asian.

Voi kuinka ihanaa Anna! Onnea matkaan tuhannesti. Ja teille molemmat A:t kiitokset kramppitsempeistä. Niinhän niitä kipuja tietysti itsekin haluaa ajatella jalkojen ollessa silti tiukasti maassa toiveiden suhteen. Annan vaan nyt ajatuksilleni luvan lentää pikkuisen enemmän kuin aikaisemmin. Toisaalta kuten eilen sanoin, tunnistan oireiden kaavan kovin samanlaiseksi kuin kesken menneessä kierrossa. Mutta kuuden yön päästä olen viisaampi!

Olen muuten hurahtanut tähän blodipohjan tuunaukseen urakalla. Löysin keinon vaihtaa pohjamallia html-puolen kautta. Valmiita pohjia on sinne hurjasti. Huono puoli on vaan se, että ne eivät toista kaikkia ominaisuuksia ja muokatessa osa tiedoista katoaa. Eilen kadotin kaikki vanhat tekstini, profiilikuvaukseni jne. Vaikka tämä on vaan omaa tajunnanvirtaa, tuntui pahalta, että yli 100 hataraa ajatuskudelmaa olisi kadonnut taivaan tuuliin. Löytyiväthän ne lopulta. Mutta tästä syystä pohja on vaihdellut eilisen aikana useamman kerran ja ennen kuin löydän aukottoman tavan käyttää uusia pohjia, palasin näihin vanhoihin peruspohjiin..

Haluan kirjata itselleni, omaan oirelistaani, tämän päivän tuntemukset. Alavatsa on tänään nipistellyt ja krampannut armottomasti. Nyt tunnen, että vatsassa tapahtuu jotakin poikkeavaa niistäkin kierroista, joissa on ollut tämä loppulääkitys mukana. Olen herkistynyt näille nipsailuille ja nyt koveneville krampeille. En osaa olla reagoimatta vatsani enteisiin. En tiedä onko tämä hyvää vai huonoa. Oma ajatukseni on, että jotakin on yrittänyt tapahtua, mutta ehkä keskeytymässä. Tuntemukset ovat niin samoja kuin sen plussakierron aikaan. Silloin tuntui kuumottava nipistely ennen plussaa. Jota seuraasi pahenevat krampit siinä vaiheessa, kun alku loppui kesken.

Tai sitten ei, mutta tänään tuntuu tältä.

Yt-neuvottelurintamalla näyttää mustemmalta. Saa nähdä millainen on joulunaika.

Olen osannut olla. Pahimmat pelot eivät ole ottaneet valtaa, vaikka Crinonen mukana ulos tulee hiukkasen vaaleanpunaista. Pelkkä aavistus vain. En osaa edes ajatella, onko se normaalia, onko se merkki jostain vai onko se enteilyä kuukautisista. Kaikki lienee mahdollista ja kaikkeen pätevät samat oireet.

Viikonloppu on mennyt juhlissa ja kummilapsikyläilyssä. On ollut yllättävän helppoa kuljeskella viinilasi kädessä juhlissa juomatta sitä, kieltäytyä kummilasten luon viinistä illallisen kanssa ilman suuria selittelyjä. Ennen kaikkea oli mutkatonta elää lapsiperheen elämää pari päivää. En ehkä tuntenut niin kaipuuta, koska tämän perheen elämä on itselleni sellainen, etten usko meidän lapsiperheenä käyttäytyvän noin, rakentavan arkeamme samoin. Se ei tunnu silloin ”minulta pois” aiheelta. Tai sitten asia oli vain päivästä kiinni. Kun termiitti kömpi sunnuntaiaamuna herättämään meitä 7.30, mietin että juuri tätä en kaipaa tässä loputtomassa kaipuussani.

Havahduin muuten siihen, että parin viime viikon aikana on blogeissa ja niillä keskustelupalstoilla, joita seuraan, ollut varsinainen plussa-aalto. Toivonsa menettäneet virtuaalitutut tai pitkään ilman yhtäkään plussaa yrittäneet nuoret ja vanhemmatkin odottavat ultraa. Minusta asia tuntuu aallolta. Minusta se on hyvä enne vuoden pimeimpään aikaan, jolloin lapsia piti saada alulle vain vähän. Huomaan itsekin, että nyt osaan taas iloita kaikesta, koska voin itsekin helliä vielä hetken ajatusta plussasta. Oman odotuksen ”kaikki on mahdollista” viikkoina osaan iloita aidosti myös muiden onnesta. Jännä, mutta itselläni se menee juuri niin.
Siirrosta on neljä päivää + siirtopäivä. Vatsaa nipistelee. En erota enää lääkkeiden vaikutuksia loppukierron vaiheista tai niistä pienen pienistä oireista, joita saattoi olla plussakierron aikaan. Itse ajattelen vielä, että kaikki on enemmän mahdollista kuin aikaisemmin. Pettymys tulee jos on tullakseen. Edessä voi olla valoisasta mielestä huolimatta raskas viikko. Tunnistan kuitenkin itsessäni myös sen, että pienikin väärä signaali vatsassa saa toisenlaiset ajatukset valloilleen.

Olen muuten katsonut ensimmäistä kertaa Idolsia tänä vuonna. Aika ihana kolmikko matkalla finaaliin. Haluaisin niin osata laulaa edes sen verran, että uskaltaisin kaveriporukan karaokessa avata suuni. Opettaja totesi ala-asteella ”Laula sinä M oikein hiljaa”.

Olisipa se plussa.

Odottaminen on näin kaksi päivää siirrosta helppoa. Edes taivas ei tunnu tällä hetkellä olevan optimismini rajana. Mielessä käy toki, miten kestän romahduksen, jos tulos on negatiivinen. Mutta olen iloinen siitä, että osaan iloita odottamisesta, olen kyennyt löytämään itsestäni positiivisen vireen. Aikaisempaa kahta kertaa on leimannut lamaannuttava epäonnistumisen pelko heti siirrosta lähtien, huonoja enteitä on ollut niin paljon. Niitä on periaatteessa nytkin. Alkiot eivät ole huippuluokkaa ja limakalvo on vähän ohut, mutta osaan olla murehtimatta niitä juuri nyt. Eilen illalla Crinone-töhnän seassa oli pieni punainen klöntti, pelkäsin siinäkin jo alkion valuneen ulos, vaikka ymmärsin sen olevan ehkä siirron aikaansaamaa pientä vuotoa. Vuoto taisi olla jopa papereissa mainittu.

On ihana helliä itseä ajatuksella mahdollisuudesta. Kultakin on niin paljon toiveikkaampi. Olen parin päivän aikana rekisteröinyt suloisia lasten lahjoja, nuttuja ja pieniä kenkiä kaupoissa. En ole antanut itselleni aikaisemmin lupaa edes niiden ihasteluun. Tuntuu vapauttavalta antaa toiveille siivet pitkän pitkän ajan jälkeen. Juuri näiden päivien innossa huomaan, kuinka pelokkaaksi, vain negatiivisten asioiden näkijäksi, jokaiseen väärään signaaliin reagoijaksi olin ajautunut. Tarpeellinen suojakeino, mutta olen kaivannut tätä perusluonteeni innostusta pitkään.

Ensi viikolla ajattelin tosiaan uskaltautua Simpukan tapaamiseen. Luulen, että haluan puhua aiheesta samaa läpikäyvien kanssa. Toisaalta en tiedä yhtään, miten reagoin. Saatan sulkeutua kuoreeni ja tajuta, että minun tapani käsitellä asiaa on sanoja, mutta ei ääneen lausuttuna.

Olen unohtanut aakkoseni kokonaan. Taisin jäädä O:hon. Siellä vilahteli kaikki Ovulaatiosta Onneen. Ehkä se leimallisimmin juuri tällä hetkellä on Odotus. Odotus jota ei ole, Odutuksen odotus, hoitojen tai tuloksen Odotus. Odottamisessa on opettelua, koska olen luonteeltani ”heti tänne kaikki nyt” tapaus. P taisi olla se Pepsi Max..

R = rakkaus. Sen itsestäänselvyyttä en halua enkä osakaan selittää. Käyttövoimani, suurin iloni ja asia, josta olen kiitollisin. Rakkauden kirjo ja laajuus hetkistä asioihin ja lähimmäisiin on moninaista ja rikasta. Tunteen kokonaisvaltaisuus on mahtava voima.

S=Sushi tai syöminen. Mutta samaan asiaan liittyvät. Sushi on jatkuva lempiherkkuni. Ne yksinkertaiset tehokkaat maut vaan kolahtavat. Pidän myös ajatuksesta japanilaisen ruokailun taustalla. Harmonista, rauhallista, selkeää, yksinkertaista.

T= Työ. Olen ja olemme molemmat työorientoituneita ihmisiä. Se leimaa arkeamme, persoonaamme. Itse olen kriittinen työn sisältöä ja organisaatiota kohtaan, suhtaudun asioihin liian idealistisesti. Siitä syystä en ehkä ole löytänyt vielä täysin paikkaani, vaikka olen oman ammattialani ja osaamiseni löytänyt. En ole kuitenkaan uraihminen siinä mielessä, että haluaisin edetä jatkuvasti tai etten voisi tehdä uhrauksia muiden asioiden vuoksi. Tällä hetkellä työtä on helppo pitää tärkeänä asiana, johon uppoutua.

Tänään minulle on siirretty vastoin klinikan periaatteita kaksi alkiota. Syy on se, että lopulta kaikki kolme pakkasessa olleet sulatettiin eikä mitään haluttu heittää hukkaan. Kahden oljessa olleet olivat hieman kärsineet sulatukssessa ja siksi otettiin vielä se ykkönen. No ne kaksikin jatkoivat lopulta jakaantumista. Yksittäinen, sulatuksesta parhaiten selvinnyt mietti yön yli ja alkoi jakaantumaan vasta tänään, ihan siinä siirtohetkellä. Biologi olisi ollut yhden siirron puolella, mutta lääkäri ei halunnut heittää toista roskiin. Niin, yksi lopulta surkastui. Joten pakkanen on tyhjä, mutta matkassa on kaksi. Ei mitään loistotasta yksilöä, mutta jakaantumiskelpoisia kuitenkin. Limakalvokin oli ihmeen ohut, 8 mm, vaikka sitäkin on vahvistettu vahvistamistaan. Tuo olikin ainoa huolenaiheeni.

Kulta on toiveikas, itsekin olen ehkä aikaisempaa enemmän. Tähän mennessä huonot uutiset ovat lisääntyneet aina sitä mukaa, kun solujen ja alkioiden käsittelyssä on menty pidemmälle. Tänään oli alkuun sama tunnelma, koska sulatuksen jälkeen laatu näytti heikolta. Minua piristi kuitenkin se ilouutinen, että tuon parhaimman laatuisenkin jakaantuminen lopulta jatkui.

Naureskelimme ajatuksille kaksosista. Tosin ensi kertaa ajattelin myös sitä rumbaa realistisesti. Tuplakulut, tuplatyö, tuplaväsymys, riskiraskaus. Toisaalta tuplailo! Odotellaan.

Sain kuin sainkin myös kortisonit. Lääkäri tosin oli osittain sitä mieltä, että se on turhaa, koska minulla yksi kiinnityminen on, joten varsinainen vasta-ainereaktio ei ehkä ole kyseessä. Mutta napsitaan nyt viisi päivää Prednisolia. Kyllähän tässä pari uutta pilleriä menee hienosti.

Löysin kaipaamani juhlamekon ja kengät. Ihana hemputella vähän. Kaataa viinilaseja kukkapurkkeihin. Menee kyllä jo rutiinilla.

Haluaisin kivan blogitaustan, mutta tämä mahdollisuuksien määrä on rajattu kuvankäytön ja taustavärin suhteen. Pitäisi osata edes vähän html-koodausta, että saisin itse viriteltyä sopivan kokoista kuvaa ja väriä taustalle. En taida osata, vaikka teoriassa pitäisi. Joten olkoon tämä kauteni vihreä, sanotaan sitä vaikka kasvun kaudeksi.

Huomenna on tosiaan tositoimet. Tänään klinikalta soitetaan vain jos alkiot eivät selviä sulatuksesta. Huomenna biologi soittaa joka tapauksessa ovatko ne selvinneet yön yli. Jännittää, jännittää, jännittää. Nämä etukäteistoimet tuntuvat suuremmalta askeleelta kuin itse siirto. Siirto on helppo ja sen jälkeen on vain odottamista.

Minun piti aloittaa Crinone eilen aamulla. Unohdin sen, otin illalla. Unohdin seuraavan kerran jo tänään. En kuitenkaan jaksa huolestua, koska limakalvo on hyvällä mallilla ja siirtoon on vielä useampi päivä. Olen kesäkuusta alkaen syönyt, pistänyt tai alateitse käyttänyt jatkuvasti 1-4 hormonilääkettä päällekkäin ja tämän lisäksi kilpirauhaslääke. En ole laiska tai asia ei ole minulle merkityksetön. Lääkkeistä on vaan yksinkertaisesti tullut niin rutiinia, että niiden pysyvyyden vuoksi ne on helppo unohtaa.

Jatkuva lääkkeiden käyttö on minulle yksi hankalimmista asioista tässä tilanteessa. Laitan itseeni hormoneja, joita en hormonitasojen vuoksi tarvitse. En oikeastaan tarkoita näitä kasvatushormoneja pregnyliä jne, vaan näitä jatkuvasti käytettäviä Crinonea ja Zumenonia. Vaikka tiedän tarkkaan niiden merkityksen ja tärkeyden tässä prosessissa, tuntuu että ylitankkaan itseäni. Lääkkeitä käytetään yleensä kun sattuu tai joku on vikana, minä olen pakotettu syömään niitä tämän tilanteen takia varmuuden vuoksi, ei siksi että voitaisiin osoittaa että juuri nämä ovat ne juuri minulle oikeat ja tärkeät lääkkeet. Vastustan turhia antibioottikuureja, turhaa desifiointivouhotusta ja liiallista särkylääkkeiden popsimista pienimpäänkin kolotukseen. Ehkä tässä on taas joku mieleni typerä alitajuntaleikki siitä, että kuvittelen edelleen asioiden loksahtavan luomusti paikoilleen, kun kuu on oikeassa asennossa enkä tarvitse siihen turhia pillereitä.

Totta kai minä syön lääkkeet ja toivon niiden auttavan. Mutta kyllä minua kauhistuttaa, jos klinikka määrää loppukiertoon myös kortisonit kilpirauhasasian vuoksi. En kaipaa lisää lääkkeitä, joilla on sivuvaikutuksia. Syön ne kuitenkin kiliti, jos juuri ne toisivat avun kiinnittymiseen. Ristiriitaista siis tämäkin.

Jos tämä PAS ei tuo tulosta haluaisin pitää pariin kuukauden tauon, antaa kropalle aikaa palautua kaikesta hormonimäärästä. Mielelle myös. Samalla saamme aikaa miettiä, miten ja milloin jatkamme. Käytännössähän meillä lähtee 3. Kelan korvaama IVF/ICSI. Ensimmäinen oli fiasko, voi olla, että klinikka perustelisi sen vuoksi Kelaan tarvittaessa 4:ttä hoitoa. Toivottavasti niitä ei tarvita.

Näimme eilen ystäväpariskuntaamme, jonka laskettu aika on parin viikon päästä. Oli mukavaa ja luonnollista. Pariskunnan suhtautuminen raskauteen ja elämänmuutokseen ei ollut lässyttävä eikä ylikorostava. He eivät edes tiedä tilanteestamme. Kun sain suhtautua asiaan ilman tuputusta, oli jopa ihana kysellä tulevasta, voinnista ja kaikesta siitä elämänmuutoksesta. Hyvä minä!

Huomenna on alkioiden sulatus. Pelottaa, jos ne eivät selviä tai jatka jakaantumista. Jos keskiviikkona klo 12.20 onkin vapaata aikaa eikä tarvetta mennä klinikalle. Samalla on myös ihanaa, että jotain on taas tapahtumassa. Odottavan aika on ollut taas pitkä.

Kiitos viimeisiin raadollisiin tunteisiin liittyneistä kommenteista, tiedän että niin muutkin kokevat. Mutta silti sitä haluaisi olla reipas ja jaksaa. Tuntuu että omat tunteet ovat ne kaikista katalimmat, että eivät muut ihan näin raadollisia ole..

Menen edelleen matalapaineella. Tai kuten Greyn anatomiassa niin ”viisaasti” todetaan, ”olen pimeässä paikassani”.

Raskausuutisia on ilmennyt ympäristössä. Ihmisillä, jotka ovat superorientoituneita työsuorittajia, ja tilanteissa, joissa liitot rakoilevat pettämisen, työmäärän ja liiallisten vaatimusten alla. Sellaiset saavat lapsia, me emme.

Monelle blogistille on tullut iloisia uutisia. Suhtaudun niihinkin ristiriitaisesti. Toisten, blogiläheisten puolesta olen iloinen, tie on ollut pitkä ja tunteet tuttuja. Toisten puolesta täälläkään maailmassa en osaa täysillä iloita. Se on väärin. Pelko on jokaisella sama, se alkaakin varhain. Jotenkin olen vain alhainen mato. Minun tuskani ja pelkoni on muka oikeutetumpi kuin muiden. Ei ole. Tiedän olevani jotakin, mitä en halua näissä tilanteissa olla.

Onko se tunne kateus? Mikä annetaan nimeksi sille tunteelle, joka nostattaa vatsassa epämiellyttävän, lähes oksennuttavan tunteen, kun saan jotakin kautta tiedon uudesta raskaudesta. Tunnetta en tietenkään näytä vaan iloisena onnittelen. Vai onko se vain oman tuskan murahduksia silloin kun haavoja revitään enemmän auki. Ne haavat kun repeävät hieman lisää silloin kun ympärillä onnistutaan. Se erottaa, se kasvattaa kuilua siihen, mitä meillä ei ole. Todellisuudessa ympäristön onni ei ole minun onnestani eikä onnistumisestani pois. Totean senkin sadannen kerran.

Ehkä se onkin hylkäämisen kokemus,. Muiden blogeja ja keskustelupalstoja lukee ahmien tutun tilanteen kokemuksia, sitä samaistuu muiden tuttuihin kuin omiin pohdintoihin. Kun joku onnistuu, samuus ja yhteinen kokemus katoaa. Joku on minua ”parempi”. Hän hylkäsi minut ja meidän yhteisen pitkän polkumme. Suurin osa näistä ihmisistä ei tiedä edes olemassaolostani. Olen laiska kommentoija, en ole saanut edes omalle palstalleni kerättyä niiden blogien listaa, joita seuraan. En taatusti halua loukata ketään tällä pohdinnallani, koska tämä yhteinen kasvoton sanojen ja keskustelujen maailma on äärimmäisen tärkeä. Mutta sekin on ristiriitainen oman pääni sisällä.

Minä en mahda näille tunteilleni mitään. Minä en ole ylpeä itsestäni näillä hetkillä. Ehkä olen vasta pikku hiljaa ymmärtämässä lapsettomuuden todellisen ja mahdollisen lopullisuuden merkityksen. Ehkä siksi kipuilen kaikkiin suuntiin. Minä olen vähän hukassa tällä hetkellä tämän aihepiirin kanssa.

Ottaa päähän. Hermo on lyhyt ja kireä. Tämä lapsettomuushässäkkä on vienyt osan kärsivällisyydestäni, muuta syytä en keksi. Kimpoilen seinille huomattavasti aikaisempaa helpommin, nalkutan, ärsyynnyn. Tänään erityisesti seuraavista asioista:
- Ulkona mieletön myräkkä, ei juoksusäätä ( ehkä asennekysymys)
- Kultani Exä pommittaa häntä viestein ja häiriköi elämäämme edelleen kolme vuotta heidän eronsa jälkeen. He olivat törmänneet tänään. Se ahdistaa ketutuksen lisäksi.
- En mahdu entisiin juhlavaatteisiini enkä löydä uutta sopivaa, mukavaa, kaunista kolttua. Juhlat ja hemmetin virallinen edustaminen pukkaavat päälle.
- Haluaisin leikata olkapäiden alle ulottuvat hiukseni pörröiseksi polkaksi, koska näytän pitkällä roikkuvalla tukalla väsyneeltä, nahistuneelta nauriilta. En kuitenkaan taida raaskia, mikä on tässä aiheessa se ketutusosuus.
- En jaksa innostua työpaikkani perjantaisista pikkujouluista, vaikka olen itse yksi pääjärjestäjistä.
- Olen myöhässä kaikista oman sivutyönä pyörittämäni pikkufirman töistä.
- Kirjoitan omaan blogiini sanan ketutus, koska minulla ei ole kanttia kirjoittaa edes anonyyminä omaan blogiini sanaa vitutus. Olen kyllä tainnut viljellä sitä aikaisemmin ansiokkaasti.
- Emme saa lasta ja se aihe hyppii lopullisuudessaan silmilleni entistä voimakkaammin. Olen toiveikas ja toivoton yhtä aikaa.

No, ehkä tuossa oli jo yhdelle päivälle. Päivän voi pelastaa ainoastaa se, että Meredith ja Derek pussaavat tänään Greyn anatomiassa.

Päätin myös, että kysyn klinikaltani, onko pakko mennä siirron jälkeen veritestiin selvittämään tulos. En jaksa jonottaa, odottaa tulosta tuntikausia, soitella vastauksen perään, selittää hoitajille paikalla ja puhelimessa tilannetta. Kestän ehkä mieluummin pari päivää kotona rauhassa kuin labrarumbaa. Ainakin tänään.

Palauduin viime yönä työmatkalta, jonka piti päättyä sunnuntaina. Jäin mottiin myrskyn vuoksi kuten niin moni muukin. Lento peruttiin monen tunnin lentokenttäodottelun tuloksena. Uusien lentojen metsästys koko porukalle, majoittuminen uudelleen kaupunkiin, huono tuuri oman uuden yhteyden kanssa, turhauttava päivän kaupungin katujen tallaus flunssaisena, jälleen myöhästyneet lennot ja lopulta myös juna kuljettivat minun rättiväsyneenä kotiin. Opin, että kaupunkimatkailu talvella kaupungissa, jonka infran hoito ei toimi on superturhauttavaa. Mitään ei voi tehdä, mihinkään ei voi liikkua koska kadut ovat täynnä lunta eikä liikenne toimi millään välineellä.

Ennen reissuun lähtöä käväisin ultrassa. Kaikki oli taas paremmin kuin hyvin. Kohtuni on mitä otollisin reagoimaan hormoneihin ja limakalvot samoin ovat pelkkää priimaa. Kun vaan saisi kunnon alkioita mukaan. Kysyin lääkäriltä sulatuksesta ja mahdollisesta kahden alkion siirrosta. Toisessa oljessa on kaksi alkiota, jotka siis sulatetaan saman aikaisesti. Yhden siirtoa silti suositellaan, mutta ei sitä toista kai hukkaankaan heitetä, jos molemmat selviävät sulatuksesta ja jatkavat jakaantumista. Joten jähtäväksi nää. Biologi valitsee, sulatetaanko yhden vai kahden alkio putkilo. Siirto tulee ensi keskiviikolla ja sulatus on ti. En osaa edes ajatella, miten reagoin, jos alkio ei selviä sulatuksesta. Vaikka siihen juuri olen varautunut, kun laatu on se kolmonen eli minun omalla mittarillani jo lähes valmiiksi tuhoon tuomittu. Siirtoonkin tuntuu olevan ikuisuus. Kärsivällisyys on taas koetuksella, vaikka arjen kiire on imaissut mukaansa eikä liikaa aikaa ajatella ole.

Matkan venyessä, odottaessa oli aikaa ajatella. Tupruisilla kaduilla ja kauppakeskuksissa mieli teki työtään asian parissa. Liikaa. Ehkä ensimmäisen kerran löysin itseni ajattelemasta kunnolla kysymystä "miksi juuri me olemme lapsettomia ja mitä se tarkoittaa". Tässä arjessa korostuu käytännön asioiden pelko, onnistuuko pistokset, millaisia alkioita, miten piinailu. Nyt mieleen hiipi ajatuksia siitä, mitäs jos tilanne on todella pysyvä. Mitä jos jäämme tähän selittämättömän epätietoisuuden valtaan ja tämä on tosiaan kohtalomme. Miten sen oikeasti kestää? Miten sen selitän ulkopuolisille? Muuttaako asian lopullisuus tätä suhdetta? Miten se lopulta muokkaa persoonaani? Asiat ovat mielessä isona hahmottamattomana möykkynä jolle ei ole edelleenkään vastauksia. Tuntuu välillä, että mitä pidemmälle tässä viidakossa joudun sitä vähemmän aihetta lopulta ymmärrän.

Nyt yritän vain sietää ja olla. Tekee mieli tehdä pieniä ponnistuksia aiheen hyväksi. Vitamiinit, ruokavalion tarkistaminen, vyöhyketerapiaakin havittelen uudelleen. Samalla mietin kuitenkin, onko tämä puoli turhaa, kun lääketieeellinen tekninen puoli on kuitenkin meidän tapauksessamme aika ratkaisevaa. Saako vyöheketerapia tai riittävä foolihappo siittiön pääsemään paremmin munasolun sisään, estämään fragmentaatioita, parantamaan laatua? Eihän tähänkään ole vastauksia. Voi vain tehdä ja käyttää ja tarrautua edes niiden luomaan lumevaikutukseen, omaan uskoon vaihtoehtokeinojen tehosta.

Olen vältellyt hammaslääkäriin menoa lähes vuoden. Kipu yhdessä hampaassa on sietämätön, en pysty juomaan mitään kylmää, pesemään hampaita kylmällä vedellä tai puremaan sillä puolella ollenkaan. Järkevintä tällaisessa kuukausia jatkuvassa ongelmassa on tietysti välttää hammaslääkäriä.

Tänään rohkaistuin, varasin ajan julkisen puolen päivystykseen. En nimittäin halua tässä H-hoitotilanteessa maksaa yksityisiä hammaslääkärikuluja ja normaali jono julkisellehan on puoli vuotta. Joten päivystykseen. Perustelin asiaa sillä, etten pysty puremaan ruokaa ja kipu on jatkuva jäytävä ja jo uneen vaikuttava. Pelkäsin tuhoutunutta hammasta ja juurihoitoa. Diagnoosiksi tuli hampaiden liian voimakas purenta ja kirskuttelu yön aikana. Hoitona yhden vaivaisen kulmahampaan kulman tasoitus. Kipu ei ole poissa, mutta pystyin puremaan paprikaa oikealla puolella! Se jumalainen täti poisti kahden sekunnin hionnalla osan tuskasta. Nyt voin hyvällä omalla tunnolla taas vältellä hammaslääkäriä pari vuotta. Hampaan tuhoutuminen ja juurihoito eivät ole ehkä vielä pois laskuista, mutta ehkä tämä pahin kipu tosiaan tästä parissa päivässä helpottaa. Vihloviin hampaisiin kun ei oikein ole mitään pitkäaikaista lääkettä.

Itsehän olin omassa ”asioilla on syynsä ja tarkoituksena” maailmassani sitä mieltä, että hoitamaton hammas estää minua lopulta tulemasta raskaaksi. Kuvittelin tuhoutuneen hampaan aiheuttaneen yleistulehduksen, joka vaikuttaa, hmmm.. no johonkin. Jos kyse oli kuitenkin lopulta vain hionnasta, en saa siitä syy-yhteyttä mitenkään lapsettomuuteen. Oi ihana neitsytanalyysiluonne.


Perjantaina ultra ja siirron suunnittelu. Jännittää, selviävätkö keskinkertaiset alkiomme sulatuksesta. Mietin, uskallanko pyytää kahden siirtoa, jos siitä olisi luvassa yhtään todennäköisyyden kasvua.

Yt-neuvotteluissa ei mitään uutta vielä. Kuusi viikkoa aikaa odottaa. Säästösumma on yrityksessä kova. Järjellä ajattelen, ettei asia voi koskea minua kovin radikaalisti, mutta tunteella on taas helpompi ajatella niitä huonoimpia vaihtoehtoja.

Muista ottaa Zumenon kolme kertaa päivässä. Tähän mennessä unohdettu kahtena päivänä. Toivotaan, ettei unohtelu vaikuta mihinkään.

Tämän vuoden aikana olemme kuluttaneet lääkkeisiin ja lääkäriin yhteensä 4 000€. Olemme pistäneet kodinsisustamisen ja matkahaaveet jäihin. Laskimme, että pakkaskokeilujen jälkeen seuraava hoito alusta alkaen osuisi jonnekin alkuvuoteen, ehkä helmikuulle. Toivottavasti sitä ei tarvita.

Kotihaaveet ovat eläneet tässä odottelun rinnalla, mutta jäissä ovat nekin. Myyminen ei kannata vaikka uuden kodin saisi nyt halvemmalla. Innostuin jopa rakentamisesta kun selvittelen avaimet käteen –pakettien hintoja. Kävin katsomassa jopa kaupunkimme tontti-tarjonnan. Ja närkästyin. Tiesin kyllä, että päästäkseen tavoittelemaan kaupungin tontteja pitää täyttää tietyt kriteerit. Kriteerit tarkoittavat lapsia, mielellään useampia tai raskautta. Käytännössä mitään mahdollisuutta kaupungin tontteihin ei ole ilman lapsia, pisterajat ovat sellaiset. Tai sitten tulotaso pitäisi olla melko alhainen, mikä taas vaikuttaa rakentamismahdollisuuksiin. Eikö oikeasti ole jo jonkun sortin syrjintää, että taloja on mahdollista tämän kaupungin alueella rakentaa vai perheellisten? Totta kai se on luonnollista suosia lapsiperheitä jollakin tavoin, mutta näin totaalisesti osoittamalla, että lapsettomien tai lapsia haluamattomien paikka on kerrostalo tai rivitalo. Tämähän nyt alleviivaa tätä perinteistä stereotypiaa, että omakotitalossa asuu onnellinen PERHE. Perhe on myös avio- tai avopari hitto vieköön. Minä en siis allekirjoita ollenkaan sitä, että vain perheellisillä on oikeus asua omakotitalossa. Joten kiitos siitä, että sain tuntea itseni konkreettisesti syrjityksi. Vaikkemme nyt vakavasti liikkeellä tässä asiassa olleetkaan.

Kiitos taas jälleen kerran kannustuksesta! Kyllä se oikeasti lohduttaa, kun tietää että samoja tuntemuksia on sielläkin kaikilla taustalla. Tämä on sellainen toisilleen tuntemattomien tärkeä tsemppimaailma.

Tiistain jälkeen en ole ehtinyt paljon asiaa, itseasiassa kumpaakaan miettimään. Työmatka vei täyteen tohinaan kolmeksi päiväksi ja nyt makaan totaalisen uupuneena sohvalla ihmetellen purkamattoman laukun, selvittämättömien postien ja pyykkivuoren aiheuttamaa kaaosta. Kulta on paiskonut myös niska limassa hommia, joten koti on rempallaan. Viikonloppuna jatkuu vauhti parin kaupungin välillä, joten hengähdystaukoa odotellessa.

Mutta vauhti pakotti laittamaan pettymyksen taustalle ja suuntaamaan ajatuksen muualle. Auttaahan se. Huolimatta siitä, että pettymys oli tällä kertaa valtava ja pelko jemmassa olevien alkioiden mahdollisuuksia on kova, on usko taas jostakin löytynyt. Klinikan henkilökunta on jotenkin niin kannustavaa. Tuntuu, että he potkivat meitä eteenpäin, kun itse miettii mitä tämä kaikki tarkoittaa. Joka tapauksessa päädyimme lääkärin kanssa siihen, että mikäli meidän voimamme riittävät, PAS siirtoon siirrytään saman tien. Ja päätimme, että ne riittävät. Joka kuukautinen pettymys voi olla kova pala, mutta vielä rankempaa on odotella välikuukautta. Ei sovi meikäläisen kärsivällisyydelle. Joten saman tien alkoi Zumenon kuuri, joka vahvistaa limakalvoa ja estää oman ovulaatio. Tämä ei siis taida olla PAS luonnolliseen kiertoon vaan lääkkeelliseen. Jäin miettimään, mitä se luonnolliseen kiertoon sitten on? Eikö PAS:ssa pidä kuitenkin oma ovulaatio estää vai kielletäänkö silloin vain seksi, ettei toista hedelmöittymistä tapahdu? No, oli miten oli, täällä mennään taas. Huh sentään.

Työtä en osaa edes pohtia. Todenmäköisesti yt-neuvttelut koskettava minua hyvin lievällä kädellä. Tällä hetkellä pakollinen "lomailu", josta saa vielä korvauksen ansionmenetyksestä, kuulostaa lähinnä palkinnolta. Olen nyt sitten tässä suhteessa onnekas, että viikoissa mitattava lomautus ei kaada taloutta. Tosin jos toiseen ivf hoitoon joudutaan eikä pakkastyyppejä pystytä käyttämään, täytyy kyllä jo laskea tarkasti. Tai jos kyse onkin pidemmästä ajasta. Vaikka Kullalla on lähes kaksinkertainen palkka omaani verrattuna, olemme silti pyrkineet maksamaan asioita yhdessä. Haluan siis pystyä maksamaan osan hoidoista jatkossakin.

Palkkapäivä, tuhlasin matalakantaisiin saappaisiin.. Nyt mietin, ovatkok ne ihan mummot. Kuulostaako riittävän heräteostokselta.. Ja siltä, että varaudun lomautuksiin..

Kiitos ihanat ihmiset kannustuksesta. Sanat lohduttava, niiden tarjoamaan toivoon haluaa vaan tarttua.

Mutta. Asiat taitavat kasaantua. Nega oli nega veritestissäkin, ei mitään arvon nousua, yritystäkään kiinnittyä. Satutti, satuttaa vieläkin, tietenkin. Juttelin jo klinikalle. Biologi yritti valaa uskoa pakkasessa olevien alkioidemme laadusta. Lääkärin kanssa keskustelemme torstaina, sitten katsotaan, mitä on luvassa. PAS sitten joskus, tarvitaanko siihenkin välikierto? En tiedä, taidan joutua taas pillerikuurille.

Nyt olo on taas turta. Tie tuntuu loputtomalta. Aika tuntuu loppuvan kesken. Olen vähintään 37 jos tulen raskaaksi ja saamme lapsen. Se tuntuu pelottavalta. Sille ei vaan voi mitään.

Sitten se toinen katastrofi. Saimme töissä ilmoituksen yt-neuvotteluista. Olen töissä alalla, joka reagoi nopeasti näihin yleisiin talouden heilahteluihin. En tiedä vielä, miltä osin asia koskee minua, ehkä osittaisella osa-aikaisella, ehkä muutaman viikon lomautuksella. Asia sinänsä ei pelota, mutta kahden tämän tasoisen asian vastaanottaminen ja työstäminen samana päivänä käy kyllä omien voimavarojen rajojen testaamisesta. Ja kyllä tuo työasia vie tietysti mielen hiljaiseksi aikana, jolloin maksua odottaa se 2500 euron hoitolasku ja lisää seuraa.

Kyllä tässä käy mielessä, mitä seuraavaksi. Ei auta kuin mennä eteenpäin. Jaksaa taapertaa hetken aikaa takkuisempaa arkea, kunnen jaksaa taas iloita niistä asioista, jotka ovat hyvin ja joista aina saa virtaa. Onneksi niitä on, vaikka ulkona ja mielessä on juuri nyt hyvin mustaa. Tai no, Kulta lupasi lohdutukseksi sushia. Se auttaa halin lisäksi aina.

Menin tekemään testin. Perustelin sen Kullalle, että on helpompi kestää huomisen testin tulos keskellä työpäivää, kun tietää vähän mihin varautua. Maailma ei muka kaadu siellä muiden keskellä. Perustelin myös, että on helpompi nukkua, kun ei jännitä liikaa.

En tiedä, onko nyt helpompi nukkua pahoilla mielin, ahdistuneena. Testi oli nega. Tekee mieli sanoa tietenkin. Tekee mieli ajatella, ettei se vielä välttämättä näy. Ei näykään, mutta jos olisin tukevasti raskaana, sen pitäisi näkyä. Ovulaatioajasta, punktiosta siis on 13 päivää.

Toki kaikki on vielä mahdollista, mutta ei tämä kovin tukevaa ole. Miten sitä kutsuu tätä negatiivista tuskaa luokseen oikein etukäteen. Ikään kuin kaivaisin verta nenästäni. Odotan negatiivisia uutisia automaattisesti. Pelkään, että vedän negatiivisia asioita puoleeni. Houkuttelen ja leikin alitajuntaisesti epäonnistumisella. Ryven siinä.

Huomenna sitten todellisuus ja uusi voimien keruu. Vannoimme äsken yhdessä, että onnistumme ja uskomme vielä. Uskonkin, mutta rankalta tuntuu aloittaa taas mahdollinen kiipeäminen alusta.

Taas kaavani toistuu. Itken itkut etukäteen.

Viikonloppu on hujahtanut Kullan vanhemmilla isänpäivän kunniaksi. Eilen kidutimme itseämme parin tunnin Ikea-reisulla. Menen Ikeaan aina innoissani, mielessä oli muuta todellinen tarve, kuten kaappi kaikelle keittiön irtoromulle. Mutta se ihmispaljous ja muurahaispesämäinen tunnelma vie voimat hetkessä. Lastenosaston kuljin läpi sivuilleni vilkaisematta, vaikka olisi mieli tehnyt jäädä tutkimaan sitä maailmaa. Kullan äiti oli mukana, joten en halunnut aiheuttaa spekulaatiota suuntaan tai toiseen. Viiniäkin join kiltisti pienet siemaukset kahtena päivänä.

Nyt olemme jälleen kotona. Uupuneena. Totesin eilen kullalle, että tällä kertaa tämä piinailu sujuu helpommin, asia ei pyöri mielessä jatkuvasti. Olin taas väärässä tuudittautuessani onnelliseen stressittömään tilaan. Kun saavuimme kotiin muutuin räjähdysalttiiksi yhdessä sekunnissa. Luin Aamulehdestä jutun lapsettomuudesta. Juttu itsessään oli toiveikas, neljä viidestä saa avun. Jutussa oli rohkea pariskunta lapsineen. Heille hoito toi onnen. Miksi ihmeessä se juttu sai mieleni suunniltaan? Purskahdin itkuun. Kulta oli ollut tyhjentämässä autoa ja tullessaan takaisin sisään aurinkoinen avovaimo oli muuttunut agressiiviseksi itkupilliksi viiden minuutin aikana. En vaan itsekään ymmärrä mitä äsken tapahtui. Alitajuntaiset pelot alkavat taas tulla pintaan, kun testiin on niin vähän aikaa? Aloitan saman ajatusprosessin kuin aikaisemminkin, kiihdytän itseni pettymyksen tilaan ennen testiä, ettei testin tulos ole niin musertava? Ja jälleen vaihtoehtona mielessä pyörii vain se huonoin vaihtoehto. En ymmärrä, miksi en kykene olemaan tässä odotteluvaiheessa positiviinen, näkemään, että kuppi on puolitäysi eikä puolityhjä.

Faktoja ei tämän enempää olekaan. Rintoja ei enää satu, vatsa nipistelee kuten aina ennenkin, edelleen valkovuodossa on aavistuksen aavistus punaista. Odotan, mutta pelkään.

On vaikea olla reagoimatta taas kropan jokaisen vihlaisuun tai vatsanalueen tuntemukseen. Tänään tuntemukset muuttuivat taas kuukautiskipumaisiksi. Valkovuodossakin on aavistus vaaleanpunaista. Käytännössä tuntemuksen ovat hyvin samanlaiset kuin syyskuun pikaraskaudessa. Lukuun ottamatta sitä, että nyt kohdunnipukka tuntuu ihan sellaiselta kuin se on aina ollut. Juu, olen taas sortunut räpläykseen, kun oikeasti välillä yritän saada ”kaiveltua” ylimääräistä crinone-moskaa pois sisuksistani. Olenkohan minä ainoa, jolla osa Crinonesta muuttuu rakeiseksi puuroksi??

Niin, veritesti on ensi tiistaina, tasan kaksi kuukautta edellisestä testistä ja 12. päivänä siirrosta. Almanakka, ehkäpä myöhäisempi päivä veritestille on sikäli varmempi, että kemiallisen raskauden mahdollisuus pienenee? Odottavan aika tosin pitenee tuskastuttavasti.

Anonyymi-A, meille kävi hoitojen kanssa aivan samoin. Muutamasta lääkkeellisestä kierrosta pompattiin suoraan keinohedelmöitykseen, koska missään ei todettu mitään vikaa. Samalta tuntui silloin, ajattelin olevani ”huonompi tai sairaampi” kun inseminaatio ei ollut vaihtoehto. Näin jälkikäteen inseminaatio-vaihe olisi ollut meille täysin turha, kun ongelmat ovat paljastuneet munasolujen laatuun liittyviksi hormoniasioiksi tai sitten munasolun kuoren läpäisemiseen hedelmöittymisessä. IVF/ICSI yksinkertaisesti antaa enemmän tietoa ja silloin asiaa on myös helpompi hoitaa. Joten ajattele uutista hyvänä sellaisena, tietoa ja tuloksia seuraa nopeammin! Ja kaikkihan on silti mahdollista ennen hoitojakin.

Työstressi pukkaa pitkästä aikaa päälle. Olen päätynyt toimitusjohtajamme kanssa arvovaltataisteluun. Hän puuttuu osaamisalueellani asioihin, joista hän ei ymmärrä ja minä joudun puolustamaan itseäni, näkemyksiäni, mutta myös kollegoideni näkemyksiä ja ammattitaitoa. Toivottavasti tämä henkinen stressi ei lannista toimintaa alavatsalla.

Kömmin viime yönä kotiin Hollannin työreissulta vain löytääkseni keittiön pöydällä klinikkamme laskun. Maksettavaa kaikkine pakastekuluinensa 2500 €.. Summa yllätti, olin jotenkin suggeroinut itseni noin 1600 €:oon, joka pitää sisällään kaiken. No, ei pitänyt. Siinä katosi matkaväsymyskin, kun mietit miten suuri summa tuo on tosiaan maksaa ilman mitään takeita mistään. Toivotaan, että hoito on joka sentin arvoista.

Matka tuli hyvään ajankohtaan, koska se pakotti miettimään muita kuin mahan tapahtumia. Tosin illallisilla jouduin keksimään jälleen mitä moninaisempia tekosyitä miksi en voi juoda alkoholia. Tällä kertaa se oli paha hammaskipu, jota en ennen lähtöäni ehtinyt hoitamaan. Söin muka niin vahvoja särkylääkkeitä, etten voi juoda edes viiniä. Joten kaiken muun lisäksi nämä hoidot ovat kehittäneet minusta sujuvan valehtelijan. Silmää räpäyttämättä selittelen juomattomattomuutta tai vatsan alueen toimenpiteitä, jotka vaativat sairaslomaa. Saan valehtelustani myös sympatiaa näiden syiden vuoksi. Olenko ylpeä itsestäni vai hävettääkö?

Entäs sitten itse asia. Vatsassa ei tunnu mitään näin seitsemäntenä päivänä siirrosta. Pinnistelemällä voin kuvitella pieniä nipistelyjä, juuri sellaisia joita alkaa ennen kuukautisia olla, mutta jotka voi halutessaan tulkita joksikin muuksi. Rinnat ovat aavistuksen turvoksissa, kuten tällä hormonimäärällä kai kuuluukin. Ei siis mitään uutta, yllättävää, erilaista tai erityisen toivoa antavaa. Fiilis on ollut itselläni yllättävän rauhallinen, en nyt sanoisi alkuunkaan piinallinen. Ainoa mitä murehdin ovat kaksi tähän viikkoon mahtuneet seksikokeilut, jotka tekivät kipeää. Luulisin, että kipu tuli kuitenkin munasarjoista. Kulta huolehtii sitäkin, hän pelkää tökänneensä pienokaista päähän.. Oi miesten ajatustenjuoksua.

Niin, oman pääni sisällä vaakakupit ovat aika fifti-sixsti.

Kumpi tämä nyt on, jos eilen oli siirto? PP1 vai PP2. Joka tapauksessa taas hymyilen omille reaktioilleni. Kulta kiteytti eilen asiat oikeisiin uomiinsa. Tuskailin illan mittaan, mitä nämä hormoonihäikät ja kolmosluokat tarkoittaa. Hän totesi, että miettiminen ei auta. Oli taustalla mitä tahansa tämä on paras mahdollisuus, mitä meillä tällä hetkellä on. Ja niinhän se on. Ei kannata tuijottaa muita mahdollisuuksia kuin sitä, mikä itselle on annettu. Oli luokitus ykköstä tai kolmosta, lopputulos voi olla sama. Ruoho on helposti vihreämpää aidan toisella puolella, mutta omalla tontilla tässä elellään. Voi näitä kömpelöitä lausahduslatteuksia : )

Myös tuttuni klinikalta painotti, että täydellinen alkio ei takaa onnea. Luonto on täynnä pieniä virheitä ja se sallitaan hänen mukaansa alkioillekin. Uskotaan tämä.

Intouduimme saunasssa lähikontaktiin. Ei tykännyt munasarjat hyvää. Sattui. Molemmat tietysti mietittiin, voimmeko tehdä alkiolle hallaa.

Huomenna on luvassa stand up-show pitkiän kaavan mukaan. Ihanaa päästä yhdessä viettämään iltaa. Arki on meillä kiirettä, töitä tehdään usein viikonloputkin. Tuntuu vähän kuin olisi treffit.

Kiitos kysymästä, täällä ollaan melko täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Solut olivat jakaantuneet kohtuullisesti, mutta olivat laadultaan 3-luokkaa. Kaukana priimasta siis., luulisin tai pelkään- Tänään on siirretty nelisoluinen kolmosluokan alkio ja kolme vastaavaa 4-5 soluista meni pakkaseen. Jännä sinänsä, kaikkialla ei edes pakasteta kolmiluokkaisia.

Lääkärin mukaan tilanne on parempi kuin viime kerralla, mutta jotakin häikkää siellä meikäläisen solunmuodostuksessa on. Niin pitkälle lääketiede ei kuitenkaan mene, että osaisi selittää mitä tai miksi. Tässä vaiheessa kyselen lääkäriltä aina tuosta solutason toiminnasta ja sitä lääkäri naureskelee. Toisaalta hän ihmettelee, etten soittele klinikalle muuten. Suurin osa tekee kuulemma niin.

Tottakai kaikki on taas mahdollista ja koko klinikka hoki onnea matkaan. Viimeksikin kun saatiin se surkimus hetkeksi kiinnittymään. Itse en tunne oikein mitään. Olisi niin paljon helpompi toivoa, jos matkassa oli edes kohtuullinen, sellainen kakkosluokkainen. Nyt vaaditaan taas enemmän ihmepuolen hommia kuin perusodotusta hoidon jälkeen. Ehkä pitäisi olla tyytyväinen, että on edes mitä siirtää. Tiedän. Mutta kasvaako se nälkä syödessä vai olenko vaan se täydellisyydentavoittelija neitsyt?

Kulta on jälleen ihana. Piereskelee, koska se on kuulemma siedätyshoitoa. Juttelee ja silittää mahaa.

Kaveri ehdotti tänään jäsenkorjaajaa, joka on lannerangan verenkiertoa korjaamalla saanut aikaiseksi 25 lapsettomuuslasta. Ihanaa, että ihmiset ympärillä huolehtivat, kun olen aiheesta nyt avautunut. Tämä nyt vaan meni jopa minun kategoriassani liian pitkälle..

Soitto klinikalta. Vain neljä solua oli hedelmöittynyt. Ei yksikään ivf:llä. Vika on siis jossakin siinä, miten siittiö läpäisee solun. Tämä oli kotitohtorin päätelmä. Neljästä tapahtuu varmaan vielä karsintaa. Huomenna tiedetään todellinen tilanne.

Vatsaan asettui iso lyijypallo. Eilinen orastava toiveikkuus on poissa. Pelkään huomista soittoa. Siirtoaika kuitenkin sovittiin vaikkei laadusta ole takeita. Tulen tämän päivän aikana todennäköisesti hulluksi. Ravaan yksin ympäri tyhjää asuntoa, enkä pääse pakoon tätä ahdistusta. Ei itketä. Paha olo ei purkaudu. Kulta on toisella puolella Suomea pitämässä esitelmää. En halua häiritä häntä näillä aamupäivän uutisilla vasta kun hänen oma urakkansa on ohi. Miten voikaan kulkea tunneskaalalla laidasta laitaan näin nopeasti.

Kaikista ahdistavinta on tietämättömyys. MInulle ei oikeasti kerrottu, mistä tämä voisi johtua, mitä tarkoittaa. Kroppani, soluni eivät vain toimi. Päällisin puolin kaikki on paremmin kuin hyvin, todellisuus paljastuu kun mennään syvemmälle.

Nyt sattuu. Tuntuu että ajallisesti en jaksa tätä piinaa ja odotusta kuukaudesta toiseen. Aika tuntuu suurimmalta viholliselta.

Keikka takana. Saaliiksi saatiin 12 solua 20 rakkulasta. Toimenpide itse oli aavistuksen kivuliaampi, koska massu oli jo niin täynnä. Onneksi Kulta silitti tukan sotkuun punktion aikana.

Lääkäri määräsi sairaslomaa 3 päivää ja vannotti olemaan kotona ainakin kaksi. Ollaan sitten. Osassa soluista oli näkynyt vähän häikkää ja osaa epäillään raa'aksi. Puolet meni icsiin ja puolet ivf:ään. Tänään tuntuu hitusen siltä, että mahdollisuuksia taas on. Huomenna on sitten totuuden hetki.

Haimme jättiannoksen sushia lounaaksi ja illaksi. Toivon, että se on viimeinen kerta kun saan syödä sitä pitkään pitkään aikaan.

Eilinen kiukku Exästäkin on jo laantunut. Mitä minä turhaan menen mukaan hänen kotkotuksiinsa. Periaattesta vaan kiehuin.

Olen jo nyt levoton, en jaksaisi maata ja olla paikallani. Kotityöhommia olisi vaikka kuinka, mutta kone oikuttelee, taitto-ohjelmat eivät toimi. Hirveä sotku yrittää setviä niitä jonnekin ohjelmistovalmistajan call centeriin toiselle puolelle planeettaa..

Kasvakaa, jakaantukaa ja pitäkää toisistanne maljalla hyvät solumme!

Hautomisen lomaan voi ottaa palan ihmissuhdekiemuroita aihepiirinä Kullan Exä. Exäthän on aina kivoja ja välit hyviä : ) Olemme tavanneet Kullan kanssa reilut kaksi ja puoli vuotta sitten. Kulta oli silloin juuri eronnut vaimostaan, avioerossa oli harkinta-aika menossa. Minä en tuntenut häntä vielä kun he tekivät eroa, jonka yhtenä tekijänä oli ex-vaimon halu hohdokkaamman elämän hinku toisessa kaupungissa. Aika nopeasti asetelma kääntyi ihastuttavan Exän päässä siihen, että minä olin tullut heidän väliinsä. Alkoi tekstailu- ja soittelurumba, joka on toki laantunut, mutta jatkuu välillä edelleen. Pahimmillaan lempihahmoni on uhkaillut itsemurhalla.

Olin päättänyt, etten tilanteeseen puutu. En ole vaatinut Kultaani olemaan olematta yhteyksissä. Olen ajatellut, että tämä Exä vain projisoi oman pahanolonsa minuun, syyttää minua oman elämänsä suunnattomuudesta. Olen yrittänyt ymmärtää ja olla tyytyväinen, etten ole itse niin pihalla. Kultani on kiltti ja yrittää tasapainoilla tilanteessa niin, että Exä ei tapa itseään kostoksi ja minä pysyn suhteellisen rauhallisena. Ai niin, Exä ei ole mikään elämästä syrjäytynyt raasu vaan koulutettu, kovaa uraa tekevä urbaani "menestyjä", jolla on laaja sosiaalinen verkosto. Joka puolestaan on täysin tietämätön tämän ladyn taipumuksesta olla kiinni menneessä.

Eilen tilanne oli seuraava. Meidät kutsuttiin vierailulle Kullan kummipojan perheen luo. Tämän perheen äiti on Exän parhaita ystäviä. Otimme Exän huomioon ja varmistimme, koskeeko kutsu meitä molempia, sillä emme halunneet kriisiä. Kutsu koski molempia, olimme tervetulleita. Tähän reiluun kahteen ja puoleen vuoteen yhteisvierailu ei siis ole onnistunut. Nanosekunnissa visiitin sopimisen jälkeen alkoi viesteily: Mansikkamaito varastaa Exän elämän, kunnioittakaa hänen tunteitaan ja elämäänsä edes tämän verran, ettei Mansikkaitoa tutustuteta Exän kummipoikaan ja ystäviin.

Kyllä tässä on helvetti otettu tämän Exän tunteet huomioon. Minä olen pysytellyt hienotunteisesti taustalla aikaisemmin, en ole tehnyt itseäni tykö heidän yhteisten ystäviensä osalta. Mutta tämä nainen tunkee meidän elämäämme ovista ja ikkunoista! Viestittää, vaatii tapaamisia, purkaa pahaa oloaan edelleen. Ja minä en ole vaatinut häntä pysymään poissa MEIDÄN elämästämme. En haluaisi sanoa Kullalle, että et ole Exään yhteydessä, et tapaa missään olosuhteissa jne. He eivät ole itse asiassa tavanneet meidän yhteiselomme aikana kuin kerran. Mutta nyt tekee mieli. Ihan vaan siitä syystä, että se ÄMMÄ tajuaa itse puuttuvansa muiden asioihin, laativansa sääntöjä, ja dramaattisesti sen jälkeen toteaa, että MINÄ pilaan hänen elämänsä. Mietin jo maileja, soittamista ja ihan mitä vaan ihan siksi, että saisin vähän oikaista hänen käsityksiään siitä, pyöriikö tämä planeetta hänen napansa ympärillä. Mutten taida tehdä, yritän edelleen asettautua asioiden yläpuolelle. Tässä hormoniryöpyssä en vastaa seurauksista. Pieni catfight voisi olla tarpeen.

Mutta kun minä olen niin kiltti ja ymmärtäväinen ja yritän olla hyvä ihminen.. Eikö tämä ole nyt ole jo aika ärsyttävää? Exän pitäisi keskittyä oman elämänsä eteenpäinviemiseen eikä kahlita muita.

Äänestin muuten omanikäistäni vihreää naista. Pääsi uutena valtuustoon. Kiva kiva. Tuntui että empimisen jälkeen tein oikean valinnan.

Huomenna tiedetään jo paljon. Vatsa on kipeä, kävely ja pissaaminen sattuu. Anna hyvä Joku siellä jossain niiden solujen olla kypsiä ja edes jotenkin kelvollisia.

Olen ollut näissä hormoniheilahteluissani niin kohtuuton kaksi päivää. Olen vaatinut Kullalta älytöntä huomiointia tilanteissa, jossa olen suorasanaisesti ensin sanonut muuta ja odottanut toiselta sen jälkeen ymmärrystä reagoida toisin. Sitten olen kiehunut täysin yli, kun toinen on käyttäytynyt sanojeni mukaan eikä ole ymmärtänyt sitä, mitä olen pääni sisällä toivonut. Olen kiljunut täyteen ääneen, etten pistä mitään irrotuspiikkejä, etten käy tätä rumbaa läpi enää kertaakaan, muun muassa. Hävettää, olen saanut pyytää laajalti anteeksi. Vain siksi, että Kulta on nauttinut niistä juhlista täysillä, johon olimme viikonloppuna lupautuneet. Olen kiukutellut hänelle, että hän voi juoda alkoholia miettimättä ja pukeutua juhlapukuun ilman, että tuntee räjähtävänsä vatsasta. Välilllä tuntuu, että pääni sisään on asettunut joku toinen. En tiedä, mikä on hormonien vaikutusta, mikä sen, että alitajuntaisesti jännitän tulevaa ja pelkään jo tulosta.
Eilen illalla Kullan katseessa oli jotakin niin väsynyttä, että säikähdin.

Nyt on suunnilleen rauha maassa. Leivon pizzaa kaikilla lisukkeilla.

Almanakka tosiaan, huolimatta osittain todellisesta ja osittain kuvitellusta tukaluudesta ja asian korostamisesta täällä, mikään tuntemuksista ei takaa lopputulosta. Hieno saalis oli viimeksikin raaka. Määrä ei takaa laatua eikä tuntemuksista voi päätellä mitään lopputuloksesta. Toivottavasti sinul leon luvassa "hedelmällisempi" piikityskierros.

Tänään Pregnyl tupla-annoksella klo 23.30. Kypsykää nyt mollukat loppuun asti.

Olen piikittänyt itseeni 10 kertaa Puregonia, 8 kertaa Orgalutrania ja nyt parit Pregnylit. Piikkejä reilusti päälle 1000 eurolla. Oi ihana Kelan hoitokatto.

Punktiopäiväksi sovittiin tänään tiistai. 13 kasvavaa kaveria. Eivät vielä järin suuria, suurimmat 13 mm. Lääkäri laskee, onko hyvä ti vai ke, mutta lopulta päädyttiin ti. Hirvittää ettei taas tule raakoja. Mutta ylikypsätkään ei ole kuulemma hyvä. Yritä siinä sitten ajoittaa. Kulta ei taida päästä mukaan punktioon kumpanakaan päivänä. Hurja mennä sinne yksin..

Viikonloppuna kahdet juhlat. Piikit mukaan iltalaukkuun. Aion nautiskella hyvällä omalla tunnolla pari lasia kuohuvaa.

Vatsaa painaa jo kohtuullisesti etenkin vasemmalta. En yhtään ymmärrä, miten repeämättä selviävät ne, joilla saalis liikkuu useissa kymmenissä.

Näin muuten unta toissayönä nostetusta Puregon annoksesta. Kirjoitinkos jo.. Annos nostettiin 175 iu. Näin unta, että otin vahingossa kolminkertaisen annoksen ja aloin munimaan kananmunia. Mitähän se alitajunta tällä tarkoittaa..

Kp8, seurantaultra kolme. Takana seitsemän päivää Puregonia ja neljä Orgalutrania. Tänään ultrassa oli möllyköitä yhteensä 14. Maanantaista olivat kasvaneet, mutta maltillisesti, määrä oli vähän lisääntynyt, mutta osa oli niin pieniä, että ne eivät ehdi vauhtiin mukaan. Kaikki siis periaatteessa ok, mutta nyt tietysti pohdin, onko vauhti liian hiljainen. Punktiota ajatellaan ti/ke, mikä olisi kp 14/15 eli ihan normaali tahti. Luulisin. Huonompi homma tuossa on se, että mies on työmatkalla pakosti ti-ke ja jos punktio on ke, pitäisi sperma käydä ruikkimassa jo ti.. Lääkärikään ei tiennyt, säilyykö sinne asti hyvä. Joten pieni mahdollinen säätämisen poikanen luvassa.. Olossa ei muuten mitään ihmeellistä, tässähän tämä menee pistellessä kahta piikkiä illassa.

Tänään oli positiivinen reaktio ystävän lapsiasioihin. Sain hyvältä ystävältäni kuvia maililla heidän kahdesta lapsestaan. Ihania naperoita ja loistavia kuvia ja kuvakulmia. On jännä, miten tässä muodossa uutiset ja tapa kertoa lapsista ei tunnut yhtään pahalta. Spontaani reaktio oli huvitus hauskoista kuvista, jopa sellainen "iik kuinka ihania" ajatus. Kun saan itse sulatella asiaa, eikä mitään tyrkyttämällä tyrkytetä, ei oma puolusreaktio iske päälle.

Jatkan kasvattelua. Menossa myös haaveiluvaihe. Katsoin eilen illalla vaunusivuja. Olen käynyt selaamassa talovalmistajien sivuja, vaikka emme ikinä rakenna. Tässä vaiheessa on taas vain taivas rajana.

Ultra takana. Munasarjat eivät olleet villiintyneet vaan molemmissa munasarjoissa oli tasakokoisia folleja kasvamassa. Oikealta löytyi kuusi, vasemmalla viisi. Koko tällä hetkellä 8 mm ja limakalvo 6,2 mm. Kaikki näyttää siis juuri tällä hetkellä hyvältä, vaikka follisaalis ei nyt suuren suuri olekaan. Nyt ne joka tapauksessa kasvavat täysin eri tahtiin kuin viime kierrossa. Lääkäri on edelleen sitä mieltä, että ensimmäisellä kerralla pistokset aloitettiin liian myöhään, oma hormonitoiminta oli ottanut jo vallan ja yksi folli ehti muita edelle. Nyt on aloitettu myös Orgalutran jo näin alussa, että LH-tasot eivät ala nousta. Ke ja pe vielä ultrataan ja seurataan kasvua nyt huolella. Hieman ihmetyttää, että nyt solut kasvat hitaasti, viimeksi vauhdilla. Mutta kun ei lääkäri sitä murehtinut niin en minäkään.

Kirjataanpa nyt tännekin ylös, millä arsenaalilla tässä mennään.
Puregon 150iu, kp:t 2-7
Orgalutran kp:t 5-7

Loppu jää nähtäväksi. Punktiota toivotaan ensi maanantaille, mikä sopisi meille vallan hyvin.

Menin ultraan kuin teloitettavaksi. Kyllä ne huonoimmat vaihtoehdot aina pyörivät päässä. Tässä mennään kuin 3000 metrin esteitä, nyt on ensimmäinen este ylitetty, mutta vielä on kalkkiviivoille matkaa. Olen kuitenkin niin iloinen jo tästä. Seuraavana väliaikapisteenä on follien kasvu, sitä seuraavana punktiossa kerättyjen solujen määrä, sitten laatu, sitten hedelmöittyneet alkiot, sitten alkioiden jakautuminen, sitten kiinnittyminen ja itse raskauden alku..

Kyselin, voiko alkoholia tässä vaiheessa käyttää. Voi kuulemma normaaliin seurustelutyyliiin. Ainoa, mistä lääkäri mainitsi oli juoksu ja pomppujumpat. Jos maha vihloo, on se merkki että se liike ei tee hyvää. No, nyt on juoksu jätettävä ja siirryttävä salille ja sauvakävelyyn. Ehkä uintiinkin, sain elvytettyä entisen teinikilpurin tekniikankin henkiin lomalla.

Viikonloppunä urakoin jättimäärän Lindströminpihvejä ja leivoin mangotuorejuustokääretortun. Ulkoilua ja fiilistelyä autokaupoillla. Ei vakavia ostohaaveita. Nukuin kuin tukki. Hyvä olla juuri nyt.

Kävin katsomassa Kelan sivuilta, onko lääkekattoni tullut uusien Puregon-ostosten myötä täyteen. No olihan se komeasti. Mutta samalla huomasin seuraavaan. Lääkärikuluja oli ilmaantunut Kelaan yli 2 000 €:lla. Klinikaltamme. Eli klinikkamme on ilmoittanut Kelaan tuon elokuun lopun hoidon, josta he eivät veloittaneet. Syy oli se pieleen mennyt hoidon arviointi ja heidän halunsa mahdollistaa meille kolme kunnollista hoitojaksoa Kelan korvauksella. Joten Kelaan on ilmoitettu hoito, jota me emme ole maksaneet. Mutta koska se on ilmoitettu, se on kuitenkin pois noista meiltä korvattavasta kolmesta hoitokerrasta??!! Meillä taitaakin olla vain tämä ja mahdollinen yksi kokonainen hoitokerta jäljellä. Huh. Taas tuli yksi raja vastaan nopeammin kuin odotinkaan.

Näinhän sen tietysti kuuluukin mennä, hoitokerta on hoitokerta tuloksesta huolimatta. MUTTA kun meille luvattiin maksuttomuus juuri tuosta syystä, että korvattavaksi jää kolme täysipainoista hoitoa. No, tietysti voi taas jossitella, että tuosta täysin pieleen menneestä ekasta kerrasta alkoi raskaus.. Eihän tämä ole taas kuin tiedon sulattamista ja hyväksymistä. Ja selvittämistä nyt klinikan kanssa kuitenkin, että mitä todella tarkoittaa. Hölmöä tässä taas tätäkin jossitella, kun en taida kovin moneen hoitokertaan olla edes valmis. Varsinkin kun tämän jälkeen vaihtoehdoksi on väläytetty sitä pitkää kaavaa..

Mutta hyvä nainen, taas asia kerrallaan. Otetaan nyt tämän kierron piikit ja katsotaan, miltä tilanne näyttää. Eka piikki meni hyvin. Usko on juuri tänään vahva. Maanantaina nähdään, mikä on todellinen tilanne.

Viikonloppuna on hurjasti lisätöitä toiminimen kautta. Joudun raatamaan. Tahdon myös ulkoilla ja urheilla. Olen erilaisista juhlasyistä juonut kuohuviiniä kolmena arki-iltana peräkkäin. Tunnen itseni puolijuopoksi turvonneeksi madoksi, joka ei ole ollut ulkona valoisaan aikaan viikkoon. Kaipaan raikasta syysilmaa keuhkoihin. Ja iltapalaksi jättikatkiksia chili-valkosipuliöljyssä ja vähän salaattia. Nam.

Ehkä joku palstallani piipahtava on huomannut, että nirsoilen silloin tällöin tai usein painostani. Jonkun mielestä pohdiskeluni yli 70 kilon painosta voivat olla typeriä, jopa loukkaavia. Hymähtelen itsekin näihin kommentteihin piiloutuvalle pienuudelle. Mutta muistutan nyt erityisesti itseäni siitä tosiasiasta, että olen kärsinyt syömishäiriöistä yli 10 vuotta, vaikkakin olen ollut kuivilla jo useamman vuoden. Syömishäiriö on kuin alkoholismi, siitä ei täysin parane koskaan. Tämä menneisyys kulkee mukanani niin, että suhtaudun painoon liittyviin asioihin edelleen korostetusti, koska olen joutunut tekemään ison työn sen suhteen, millaisena itseni hyväksyn ja millaisena minulla on hyvä olla. Vaikka en tavoittele tai ihannoi laihuutta, en kuitenkaan tule helposti hyväksymään turhaa ylipainoa. Muut saavat olla juuri sen kokoisia kuin haluavat.

Tuo hyväksyminen liittyy nykyisin lähinnä hyvään oloon. Minulla itselläni ei ole yhtäkään syytä olla olematta hyvässä terveessä normaalipainossa. Jos olen tuijottanut paria kiloa tai viimeisen vuoden aikana kertynyttä 4 kiloa se voi tosiaan jollekin todellisen painoongelman kanssa kamppailevalla olla typerää. Toisaalta itse ajattelen vaikkapa niin, että rakkaassa juoksuharrastuksessani 4 ylimääräistä kiloa todellakin tuntuu. Hyvä tapa havainnollistaa on ottaa lenkille mukaan kaksi parin kilon käsipainoa ja katsoa, miltä tuntuu juosta 10 kilometriä. Siltä ne uudet kilot tuntuvat. Itselläni lisääntynyt paino jo tämän kokoisena on nostanut verenpainetta ja kolesteroliarvoja. Täysin turhaa. Tosin pohdin edelleen myös sitä, mikä on kilpirauhasen vajaatoiminnan ansiota, mikä hormonien, mikä lapsettomuusprosessin ja muiden elämänheilahtelujen aiheuttamaa lohtusyömistä.

Se mihin suurempaa asiaa tämä painokin liittyy, on se, että pohdin aika usein, miten mikroa elämäni on. Focus on kääntynyt omaan itseen ja omaan elämään. Maailman katastrofit tai yhteiskunnallinen tilanne ei saa minulta niin suurta mielenkiintoa kuin oman kehon, parisuhteen tai oman elämänpiirin tilanne. Haluaisin välillä olla tiedostavampi. Seuraan kyllä maailman menoa, mutta että olisin oikeasti aktiivinen, kantaaottava tai jonkun ”ison ja tärkeän asian” puolesta toimiva, ei ei sentään. Hyvä kun jaksan jätteet lajitella.

Mutta päästän tässä itseni pälkähästä ajattelemalla lentokoneen happinaamareita. Lennon turvaohjeissahan ohjataan laittamaan naamari omille kasvoille ennen kuin auttaa muita. Ehkä se on juuri niin. Niin kauan ennen kuin pärjää itse, ei kannata yrittää suunnata energiaa suurempiin asioihin.

Kiertofaktaa. Ehkä e-pillereistä johtuen kuukautisista taitaa tulla tosi niukat. Yksi vuotopäivä takana ja tänään taitaa jo tyrehtyä. Ultrassa limakalvo oli ohut ja lääkäri enteile niukkaa vuotoa, juuri niin tulikin. Onko tämä nyt sitten huono vai hyvä..

Kierron eka päivä. Tänään marssin köyhdyttämään itseni apteekkiin. Mitä se 900iu:ta Puregonia maksaakaan? 400 € ja risat? Vai 200? Olen jo unohtanut. Su alkaa Orgalutran ja ma on eka ultra. Hui, pelottaa, toivotuttaa, jännittää. Tämä kierto kertoo niin paljon. Paljon on onnistuttava, jotta meillä on mahdollisuuksia jatkaa yhtään mihinkään.

Kerroin rakkaalle ystävälle. Olen itseasiassa kertonut jo useammalle. Mutta tämä rakkaimmista lähes rakkain (voiko ystäviä määritellä näin, vähän kuin järjestyksessä?) sanoi, että voit soittaa milloin vain. Minä aloin selittämään teknisiä yksityiskohtia ja että voihan niitä kertoa, mutta että ketä se kiinnostaa. Johon ystäväni totesi, että kerrot sitten niistä fiiliksistä, miltä oikeasti tuntuu. Hyvä että joku on ympärilläni viisaampi kuin minä. Ajattelee jo puolestani, että varmasti joltain tuntuu. Muualla kuin täällä palstani syövereissä taidan yrittää tsempata vähän liikaa.

Kunnallisvaalit. Haluaisin olla nukkuva, mutta omatunto eikä Kulta anna olla. Olen tutkinut sillä silmällä ilmoituksia, jopa keskustelu. Argumentaatio ja mainosten keinot ovat niin ällöttäviä etten halua äänestää ketään. Jotenkin tämän alueen selkeästi erottuvat hyvät tyypit niistä puolueista joita voin harkita (kokoomus ja vihreät) ovat hukassa tai poistuneet kuvioista. Ja entiset luottotyypit eivät ole ehdolla. Mitä tehdä?

Sitä optimistista pelotonta oloa kesti päivän. Olin tänään lääkärissä nollausultrassa. Katsottiin, miten munasarjat ovat asettuneet e-pillerikierron aikana. Hyvin olivat asettuneet, molemmilla puolilla oli pieniä siistejä tasakokoisia alkuja. Juuri sellaisia, joista pitäisi tulla kauniita munasolupalleroita. Joista on pitänyt tulla niitä jo joka kerta, koska joka kerta tilanne on ultrassa näyttänyt alkuun hyvältä.

Lääkärin mukaan tilanne on hyvä ja uusi hoitokierto aloitetaan 2. päivä kun kuukautiset vaan suostuvat alkamaan. Eli todennäköisesti piikkiä mahaan keskiviikosta alkaen. Samoilla annostuksilla mennään kuin aiemmin, nyt vaan aloitetaan päivää aikaisemmin ja Orgalutran otetaan myös mukaan aikaisemmin.

Sitten se mutta. Erehdyin vielä kysymään lääkäriltä, kertooko se ekan kerran solujen kokoero, huono laatu ja ne fragmentaatiot jotakin. Sanoi ettei kerro, kyse voi olla sattumasta, lääkkeiden ajoituksesta tai siitä että solut ovat oikeasti huonolaatuisia. Eli se on mahdollista, tietenkin on. Tämä kierto kertoo kaiken, kaksi kertaa on jo todiste jostakin. Jos tilanne olisi tälläkin kertaa sama, mahdollisuudet romahtavat huomattavasti. Jäljellä olisi lääkärin mukaan enää mahdollisuus yhteen pitkän kaavan kokeiluun vaihdevuosineen kaikkineen. Ja se pelottaa. Miksi sitä muistaakin päällimäisenä nämä huonot asiat, vaikka lähtötilanne on hyvä. Ehkä siksi, että niin monta kertaa on jo samasta tilanteesta petytty? Joka tapauksessa edessä ei ole määrittelemätön aika hoitoja ja kokeiluja, meillä on selkeää tietoa siitä, mitä voi tehdä ja minkä verran. Aika karua sekin.

Tämä tyttö alkoi nyt tosissaan rukoilemaan, että tämä kerta olisi toisin. Miten sitä tuleekin rukous mieleen vaan hädän hetkellä?Uskonnollinen kun en ole tippaakaan, mutta nyt tekee mieli oikeasti ottaa kaikki keinot käyttöön. Yritän myös ajatella sitä positiivista asiaa, että tämä meikäläisen munasoluaines on sitkeää, kun edellisenkin kerran huono alkio jaksoi jakaantua ja tarttua kohtuun kiinni. Nyt menee paremmin!

Kotona jälleen. Sekä minä että munasarjani olemme levänneet ja rentoutuneet. Urheilimme, nukuimme, söimme, golfasimme ja keräsimme voimia. Kultani oli kyllä myös matkassa : ) Tuli halittua luomuna ilman suorituspaineita ja ihana oli huomata, että suhde on kyllä mallillaan tästä isosta asiasta huolimatta. Selvisin hienosti lapsiperheiden kesäriemujen seurailusta, mutta huomasin myös, että en taida olla muiden lapsista alkuunkaan innostuva superlapsekas ihminen. Illallisella liian lujaa jäätelönsä perään kiljuva naapuripöydän lapsi oli aina lähinnä ärsyttävä.. Toivottavasti suhtaudun omiin lapsiin toisella tapaa ; )

Kotiin tultuamme olemme purkaneet ja pesseet pyykkiä. Sen jälkeen pääsinkin jo uuteen puuhaan, inventoimaan lääkevarastoni. Huomenna on lääkäri, ja jos menkat e-pillereiden jälkeen alkavat, alkaa myös pistely alkuviikosta. Saa nähdä millä lääkkeillä ja annostuksilla mennään. Fiilis on tämänkin suhteen levännyt ja luottavainen, tuntuu että kaikki mahollisuudet ovat olemassa. Nautitaan siis edes tämä alkupistely ensimmäiseen seurantaultraan asti pelkovapaasta alueesta.

Se artikkeli, josta mainitsin taisi olla Lääkärilehdessä. En tiedä saisiko sen vaikka netistä. Lehti on juuri nyt hukassa, joten en voi referoida enempää... Katson josko se löytyisi vielä jostain. Mutta idea oli suoraan se, että ylipaino vaikuttaa suoraan aineenvaihdunnan kautta myös hormonitasapainoon, ja jos normaalihormonitoiminta häiriintyy voi tietysti olla häiriöitä myös hedelmöittymisessä..

Luin myös Oulun yliopistossa tehdystä väitöksestä, jossa oli tutkittu suomalaisten klinikoiden hedelmöittymishoitotilastoja ja onnistumiseen vaikuttavia tekijöitä. Tuloksena oli käytännössä vahvistusta jo yleisestikin tiedossa oleviin asioihin. Yhden alkion siirto johtaa varmimmin terveeseen raskauteen ja mikäli hoidon aikana saadaan useita hyviä alkioita, on onnistumisprosentti jopa yli 50 % alle 40-vuotiailla naisilla. Tilastojen mukaan myös hoitojen kokonaiskustannukset ovat edullisemmat yhden alkion siirroilla. Siinä tämän päivän faktat.

Ai hemmetti, tärkein turhamaisuus unohtui. Paino lisääntyi 1,5 kiloa viikon aikana vaikka urheilin kuin hullu! Hitto tätä ruhoa ei taida saada entisiin mittoihin Taidan alkaa uskoa tuohon painon vaikutukseen hormonitoimintaan, vaikken taida virallisesti vielä ylipainoinen olla. Mutta kyllä tämä vuoden aikana kerätty extrapaino johonkin vaikuttaa. Kaivan kyllä tässä samalla verta nenästäni, sillä mielestäni normaalipainon raja itseni mittaiselle on kyllä aika paljon.. Saisin 171 senttisenä painaa lähes 75 kiloa olematta ylipainoinen. No, ehkä 70 kiloisena olisi ylipainoinen, mutta kyllä silloin jo kohtuulliset makkarat mukana kulkisi. Ja ne makkaratkaan ei ole se pointti vaan se mihin paino vaikuttaa. Varmasti veren rasva-arvoihin, verenpaineeseen, jaksamiseen, niveliin ja ehkä myös tosiaan siihen hormonitoimintaan. Tämä on vaan jotenkin niin ambivalentti aihe!

Ansaittu tai ansaitsematon loma. Viikko lämmössä Kullan kanssa. Vailla huolen häivää - toivoisin. Töistäirrottautumisstressi vielä täysillä päällä. Tunnollisen tytön syndrooma, tuntuu etten ole tehnyt vielä kaikkea, vaikka olen varmistuksen varmistanut kaiken.

Vielä reilu viikko lomaa myös hoidoista - jihuu!

Lomalomalomalomaloma!

Olen todella huono sairastamaan. Flunssa on ollut päällä 3 päivää, tänään jäin kotiin kun mittari näytti 37,5. Ei mikään iso kuume, mutta lämpöä kuitenkin. Mutta en tiedä kärsinkö enemmän itse taudista vai huonosta omastatunnosta, kun olen poissa töistä. Töissä on kiire viikko ja nyt kollegani raataa minunkin edestäni. Vaikka olen luonteeltani aika huithapeli enkä mikään supersuorittaja, näkyy tunnollisuuteni tässä. Sairaana voisin hyvillä mielin olla vain lähinnä pää kainalossa, vähintään 39 asteen kuumeessa. Itsekkäästi mielessä on myös la alkava matka, en halua pilata yhteistä lomaamme makaamalla hotellihuoneessa.

Taivanpii, hyvä huomio. Noinhan se pitäisi olla. Optimistisesti O= Onnistuminen. Kyllä minä siihen uskon ihan supervahvasti edelleenkin, mikään ei todista ettemme voisi uutta perheenjäsentä saada. On vaan jotenkin helpompi sukeltaa sinne esteiden ja pelkojen maailmaan. Ja kyllä se Onnistuminen pitäisi olla sama sinnekin, ja kaikille meille yrittäjille. Eikös se lopullisesti hoitojen kautta onnistumisprosentti ole kuitenkin hirmuisen korkea jotakin 80-90 % eli melko varma onnistuminen. Kiinnostaisi kyllä muuten tietää, kuinka monta hoitokertaa keskimäärin tarvitaan, että tulosta syntyy..

Ai niin, ärsyttävää faktaa. En tiedä kummitteleeko kilpirauhasvaiva vai mikä, mutta en ole käynyt hädällä 2, siis kakilla, kolmeen päivään! Alkaa olla aika turvonnut olo. Ja koska nykyään olen taas kehittänyt itselleni tyypillisen painokriisin, jokainen ylöspäin hivuttautuva gramma ärsyttää. Varsinkin kun luin eilen Lapsettomuusaiheista artikkelia, jossa todettiin ylipainon vaikuttavan merkittävästi raskautumiseen. Vaikuttaa suoraan aineenvaihduntaan ja hormoneihin. Mietin tietysti, voiko tämä homma olla jo näistä parista kolmesta itselle kertyneestä kilosta kiinni..

Nyt Finnrexiä napaan ja DVD-soittimineen Järki ja Tunteet (se uusin versio, jossa MR. Darcy ei ole Colin Firthin veroinen).

Hmm.. NIin, kiitos vinkistä O= ovulaatio. Mutta mutta, se ei enää ole. Kun on siirtynyt tähän hoitojen kellotettuun säädeltyyn maailmaan, ei omalla ovulaatiolla ole enää väliä. Piikit säätelevät elämää eikä mitään tarvitse itse vahdata. Joten vielä keväällä O olisi saattanut olla ovulaatio, sen hemmetin päivän metsästys, tikutus ja turhautuminen. Liian myöhäisen ovulaation tuska, liian lyhyt aika ovulaatiosta kuukautisiin. Ja se vapauttava viiva tikussa, joka ei lopulta auttanut pätkän vertaa.

Mutta olkoon nyt O= omena. Lempihedelmä. Tai Onni/onnellisuus= toivottava olotila, jonka olemassaolon yritän muistaa maailman potkiessa päähän. Huolimatta tästä jättimäisestä lapsi/lapsettomuuskriisistä olen äärimmäisen onnellinen ja onnekas. Minulla on kaikki tarvittava onneen tässä arjessa. Onni myös nimi, jonka haluaisin antaa pojalleni. Kulta ei ole vielä ihan tähän lämmennyt..

Olen palannut normaaliin arkeen. Työpöytäni taakse, kotiin kauppakassien, iltapäivänokosten ja harrastusten maailmaan. Yritän vältellä aihetta hoidot ja lapsi. Ne pyörähtävät ajoittain päässäni, tekee mieli kirjoittakin jotain. Mutta minulla ei ole mitään sanottavaa, ei ainakaan uutta. Tätä aihepiiriä leimaa selkeästi vain odottaminen. Nyt seuraavan hoitojakson. Hoitojakson aikana seuraavan piikin, seuraavan etapin ja tulosten. En osaa pohtia asiaa enää miltään uudelta kantilta. Haluamme lapsen, toivomme perheenlisäystä - ja vain odotamme. Mietin olenko jotenkin rajoittunut, kaavoihin kangistunut vai mitä, minulla ei ole uusia sanoja kuvata tätä odottamista tai toivottomuutta. Kun hoidot taas alkavat, tulen sanomaan tuhannennen kerran samoja asioita. Vaikka koen enemmän, rajummin ja ahdistavammin kuin missään aikaisemmassa elämäntilanteessa, tunnen ajatukseni täysin rajoittuneeksi.

Koska minulla ei ole aihepiiristä enempää sanottavaa, käyn läpi taas aakkosia. Jäin ämmään.

M= Matkustaminen. Elämäni suola. Ehkä tärkeintä ei ole aina itse matka vaan ajatus ja odotus. Suunnittelu, innostus, mahdollisuus päästä hetkeksi irrottautumaan. Matkojen jälkeen oma arki, oma elämä näyttää yleensä parhaat puolensa. Rakastan lämpöä, vanhoja kaupunkeja, uusia kahviloita, henkeäsalpaavia maisemia, toisten kulttuurien arjen tarkkailua, paikallisia ruokakauppoja, outletteja, kiireettömyyden tuntua. Ongelma on, että inhoa lentämistä. Se rajoittaa kohteiden suunnittelua ja matka-aikaa. Lempikohteitani.. Barcelona, Italian maaseutu, Kalifornia, leppoisa Suurten valliriuttojen Australia, Lappi, Lofootit, Kööpenhamina, Skotlannin rannikko... On ihanaa, että Kultani rakastaa myös matkustamista. Matkustamme mutkattomasti yhdessä, rytmit ja kohteet sopivat molemmille.
N= Nauru. Ei ikinä liikaa. Nauru toivottavasti pidentää ikää. Ehkä tärkeintä on osata nauraa itselleni ja sen kyllä osaan. Taisin viitata tähän jo kohteessa ilo, mutta menköön tuplana, on se vaan niin tärkeää.
O= vaatii keksimistä... Jätän sen hautumaan kun Paha-P jo hiipi mieleeni..
P= Pepsi-Max. Suurin paheeni, light-limujen litkintä. Joskus epäilen tämä jopa vaikuttavan lapsettomuuteen.

Olen ollut viisi päivää työmatkalla. Olen nukkunut keskimäärin 4-5 tuntia yössä, istunut dinnereillä, seurustellut yhteistyökumppaneiden kanssa, tanssinut pöydillä, juonut joka ilta noin 3 lasia viiniä. Tällä hetkellä olen täysin lamaantunut avo-vaimo, joka on äärimmäisen tyytyväinen siitä, että on saanut näiden hektisten päivien totaalisen irtioton lapsitoivemaailmasta. Ja samalla olen äärimmäisen onnellinen, että sain palata ihanan rakkaani kainaloon, tähän kotoisaan arkeen ja alkaa taas haaveilemaan näistä tavallisista asioista.

Mies oli hommannut kotiin yllätyksenä siivoojan, jatkossa kahden viikon välein. Vain basilika oli päässyt nuukahtamaan ikkunalaudalle.

Katsoin reissussa uutta Sairaala-sarjaa. Siinä on sattunut olemaan jo kaksi kertaa synnytys. Se muutti merkittävästi omaa käsitystäni asiasta. Minulle synnytys on perustunut tietysti dramatisoitujen sairaalasarjojen teatraaliseen huutoon ja urheilukilpailumaiseen ponnistamiseen. Tämä oikea olikin arkisen oloinen toimitus yhdessä kätilön kanssa. Väsyneet äidit eivät melskanneet vaan homma eteni hiljaisemmin, rauhallisemmin, huomattavasti vähemmällä draamalla. Yhtään väheksymättä edelleenkään naisen kipua ja synnytyksen mahdollista rajuutta, nämä näkemäni synnytykset tekivät aiheesta huomattavasti inhimillisemmän, huomattavasti vähemmän pelottavan.

E-pilleririntamalla ei mitään uutta. Napsinta jatkuu pitkälle lokakuulle 13.10 on ultra, jossa aloitetaan seuraava hormonihässäkkä. Saa nähdä, kuinka pitkä on taas odottavan aika.

Mitä minä olen eilen kuvitellut näitä elämäni aakkosia miettiessä. Hetkellisessä mielenhäiriössä olen laittanut leppoisasti L = Löhöily, vaikka L on ollut lähes puolentoista vuoden ajan lapsi vs. lapsettomuus. Yhden janan ääripäät.

Kuten olen monta kertaa todennut, lapsen saamisesta, yhdestä ihmisenä olemisen peruslähtökohdista on tullutkin toistaiseksi saavuttamaton, tavoittelemista vaativa asia. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen on vaikeaa. En voikaan tehdä jotakin niin luonnollista ja automaattista asiaa kuin perustaa perhettä. Moni voi olla eri mieltä siitä, onko lapsen saaminen yksi ihmisenä elämisen tarkoitus. Naiivisti väitän, että biologiselta kannalta, lajille nimeltä ihminen, se on. Me olemme täällä osittain jakaaksemme sukuamme. Toki näin fiksuna, ajattelevina ja tuntevina olentoina voimme valita tätä peruslähtökohtaa vastaan toisin, ja omana valintana asia onkin ihan eri kysymys. Mutta itse koen, että lapsen saaminen on jotakin näin perustavalaatuista, meidän perimäämme rakennettu tarve tai toiminto, etten sitä vielä edes ymmärrä. Siksi tämä lapsettomuus on jättimäisen kokoinen asia pureskella ja selvittää, mihin kaikkeen se elämässäni vaikuttaa tai kuinka iso asia se ylipäänsä on. Se on iso asia jo pelkästään tä perustarpeen tasolla, miettimättä vielä edes sitä, miten minä toivon näkeväni Kultani piirteet jossakin pienessä piipertäjässä, miten toivon kokevani jotakin sellaista kokonaisvaltaista kuin äitiys kaikissa muodoissa, miten haluan luoda turvaa, opettaa pientä kohtaamaan erilaisia asioita, saada isovanhemmat iloiseksi nähdessään oman sukupuunsa jatkuvan, nähdä pienen ihmisen kehittyvän..

Toive lapsesta on tällä hetkellä muodossa todettu lapsettomuus. Se taas on johdattanut minut ja meidät sellaiselle matkalle itseemme, etten ole minkään asian kanssa joutunut näin ristiriitaisten, hallitsemattomien ja suurten tunteiden ja avointen kysymysten äärelle. Samalla pohdin, milloin olen ja olemme yhdessä valmiita hyväksymään sen, ettei lasta ehkä todellakaan tule. Muuttaako se jotakin meissä itsessämme tai suhteessamme. Sitäkään en vielä tiedä.

Joten L = lapsi ja lapsettomuus. Matka näiden kahden pisteen välillä.

Anna, hyvää luomuilua. Jospa vielä sittenkin luomuna.. Kaksi alkua, ehkä seuraava jaksaa pidemmälle. Hyvä, että teilläkin on lopulta jokin etappi mitä odottaa. Minua tieto ja asioiden eteneminen on helpottanut, vaikka samalla se on tuonut toisenlaista tietoa ja pelkoja mahdollisista ongelmista.

Teimme viikonloppuna itse sushia. Taivaallista! Jättikatkarapua, tonnikalaa ja lohta. Kulta oli huolellinen norimaki-rullien tekijä. Itse veistelin vähän huolettomammalla otteella..

Olen totaalisen kyllästynyt hormoneihin muodossa tai toisessa. Nyt olen päässyt teinivuosien tunnelmaan, napsimaan e-pillereitä. Tämä on siis välikierto, jossa munasarjojen toiminta yritetään näin nollata. Muuten siedän hormoneja hyvin, mutta kyllä minua ärsyttää nämä turvotukset. Paino heittelee kierron vaiheissa ja hormonien määrän mukaan noin 3kiloa. Sukat painavat jalkoja ja massu pullottaa. Tissit turpoaa niin, että paitapuseroiden napit paukkuu. Turhamaista, mutta ainakin minä reagoin näihin asioihin. Jatkuvasti ylös hinautuvat paino saa tuntemaan itseni vähemmän viehättäväksi, kiukuttelen miehellenikin millainen valas olen. Enkä tietenkään ole, mutta tämä on vain yksi uusi syy kanavoida kiukkua ja turhautumista. Toki voi olla, että olen rankan jakson aikana tankannut enemmän lohtusyömistä, mutta kyllä tämä enemmän hormonien aiheuttamalta tuntuu. Ei auta.

Hande, se on niin lohdullista, että tajuaa muiden kokevan tämän aihepiirin samoin. Itse pidän välillä omia reaktioitani liian voimakkaina, liikaa asian ympärille käpertyneinä. Tuntuu huojentavalta ymmärtää, että tämä on normaalia, toinen ihminen tuntee ihan samoin. On kiva kuulla kokemuksia. Kerätään molemmat voimia ja sitten taas tsempataan..

Vielä ssimerkki eiliseltä. Kultani kutsui tuttavapariskuntamme meille illaksi. Pariskunnan vaimo on raskaana noin 7 kuulla. Totesin, etten halua nähdä heitä. En kestä rouva X:n hehkutusta, hän kun on persoonana sellainen, että ottaa tilansa ja heidän elämänsä tilanteet ovat aina hieman suurempia. Edelleenkään muiden raskaus ei ole meiltä pois, mutta tällä viikolla niin raskaana olevan kohtaaminen tuntuu liialta, vaikka meidän pettymystemme yli olenkin. Tunsin itseni tietysti maan matoseksi, kun en osannut nousta asian yläpuolelle ja jouduin tunnustamaan vastenmielisyyteni. Onneksi raskautetulla särki niin paljon selkää, etteivät he lopulta päässeet tulemaan. Vaara ohi.

Lisää elämän aakkosia..

I = Ilo. Muodossa kuin muodossa ilo tekemiseen, yhdessäolemiseen on taas tärkeä käyttövoima. Ilmenee hymynä ja nauruna. Jos ei nauru pidennä ikää niin ilo yleisemmin ainakin.
J= Juokseminen. Omaa tärkeää ajatusaikaa, toinen tärkeä harrastus. Meditatiivista ja hyvänolon hormoneja lähettävää. Mahdollisuus kaupunkilaiselle hakeutua lähiluontoon.
K= Kirjat tai kuohuviini. Kirjat ovat aina olleet tärkeä osa kotiani. Lapsena ja nuorena luin järkyttävän paljon, yöt läpeensä. Nyt ahmin kausittain, lomilla, viikonloppuisin, matkoilla. Arjessa tuntuu olevan välillä liian kiire keskittyä. Kuohuviini ei ole ehkä kirjojen veroinen K, mutta kuplat kohottava ja lisäävät tilanteeseen kuin tilanteeseen hieman ekstraa.
L= Löhöily. Olen tosi hyvä löhöämään, olemaan tekemättä mitään. Olen varsinainen touhuaja, joten on ollut tärkeä opetella ottamaan rennosti. Nykyään osaan sen tosi hyvin : -)

To be continued..