Kiitos taas kommenteista, samassa veneessä taidetaan olla monen kanssa. Minulle nämä tekniikan ihmeet ovat vielä hakusessa, joten spammien torjunnasta en ymmärrä mitään ja linkkejä saatte toki laittaa. Täytyypä itsekin vähän aktivoitua joku kerta tutkimaan muiden samassa tilanteessa olevien kirjoituksia.

Ja sitten se tärkeysjärjestysasia. Totesinkin aiemmin, että lähden auttamaan äitini muutossa toiselle paikkakunnalle. No, asiat saivat hieman dramaattisemman käänteen. Äitini pakatessaan nosteli laatikoita ja PAM sanoi selkä. Ensin luulimme lihaskivuksi, mutta vamma on osoittautunut murtumaksi. Muutto on kesken, auto tulee huomenna ja ei ole tietoa kestääkö äitini tämän kaupunkien välisen neljän tunnin ajomatkan. JÄi eilen vähän omat oireet vähemmälle ja jäävät tulevina päivinäkin. Perusterveys ja läheisten hyvinvointi nyt hetkeksi etusijalle. Hieman turhan raaka tapa saada muuta ajateltavaa. JOten häivyn muuttopuuhiin pariksi päiväksi.

Olossa ei uutta. Vatsa jomottelee tasaisesti, tiputtelua ei kuitenkaan vielä tule. Lämmöt illalla 36,7 eli minulle hurjat. PIeni toivo elää, vaikka massun tuntemukset on niin menkkamaisia. Kahtellaan!

Kiitos taas kannustuksesta, tulee tarpeeseen, vaikkei tulosta taida tullakaan tämän päivän fiiliksen mukaan. Mitään uutta ei ole ja oireinnostus hiipui vuorokaudessa. Mahaa on pikkasen nippaillut, mutta muuten ei tunnu miltään missään. Tai no päinvastoin just tuntuu sellaista menkkamaista juilintaa vatsassa kun tarkemmin tunnustelee. Lämmöt on ollut 36,3-36,5 iltaisin, mut aamulla olin taas kylmä kala eli 35,9.. Ei kipeitä rintoja, pahaaoloa tai muutakaan jännää.. Nyt huomaan myös, että olen alkanut taas vahtaamaan vessapaperia tuhruvuodon vuoksi. Viime kierrossa pikkuriikkinen tiputtelu alkoi melkein 5 päivää ennen menkkoja ja nyt alkais olla ne ajat. Oliskohan nyt 23/29-30. Voi kun sitäkään ei tulisi. Mietin eilen, tekisinkö 5. päivä joulukuuta testin, jos tiputtelu ei ala. Menkat pitäis alkaa siis 6. päivä, mutta 5. päivä on isot juhlat ja voisin sitten olla miettimättä niitä drinksumääriä.. Heh, tuohan on siis tekosyy saada tehdä testi vaikkei tarvis..

Onneksi viikonlopuksi on muuta ajateltavaa kun on äitini muutto toiselta paikkakunnalta lähemmäs meitä. On nimittäin taas aivan liikaa pyörineet ajatukset näissä lapsiasioissa. Eilenkin kä kävin seurailemassa yhtä keskustelupalstaa, jossa 30 + ikäiset naiset kirjoittelee. Siellä oli hyviä juttuja stressistä. Yhdellä myös oikea lainaus tutkimuksesta, miten stressi yleensä voi vaikuttaa aineenvaihduntaan ja lapsettomuuteen. Eli ei suoranaisesti, mutta stressissä erittyy adrenaliiniä, joka on vahva hormoni ja saattaa sillä häiritä muuta hormonitoimintaa. Tuo on kovin looginen juttu ja tähän myös vyöhyketerapeuttini viittasi. Tosin tuollainen adrenaliinin eritys vaatii varmasti jo melkoisen vakavan stressitilan. tämmöinen jatkuva asioiden mielessä pyöriminen ei toivottavasti sitä vielä ole. Mutta tuon lisäksi näillä naisilla oli siis erinomaisia mielipiteitä tästä stressistä. Ja on se vaan lohdullista lukea, että niin ne kaikki muutkin miettivät ihan yhtä paljon kuin itse. Sitä vaan kuvittelee olevansa ainoa hörähtänyt. Ja kuvittelen kyllä myös, että tämä liika ajattelu olisi ainoa asia, joka lapsen tulon estää.. Kun en muuta syytä keksi. No, tämän olen todennut aiemmin jo sata kertaa, mutta se taitaakin olla lempi ajatuskehäni..

Ihanaa, tänään on parturi. Tukka onkin jotenkin kellastunut. Purkille vaan ja raitoja pintaan!

No niin, pari tuntia edellisestä kirjoituksesta ja olen pongannut oireen, jota joku voisi pitää merkkinä plussasta. Alavatsaa vihloo :-) Kyllä, siihen voisi olla miljoona syytä vilustumisesta tavallisiin lihasoireisiin. Mutta tuntuma on ihan alavatsalla ja osittain oikean munasarjan paikkeilla, sellainen ajoittainen vihlonta, joka ei ole minulle tyypillästä kierron tässä vaiheessa. Ihan sama, onko tämä mitään, mutta itse olen taas pöhlön tyytyväinen siitä, että hyvällä mielikuvituksella tämä voisi olla the oire. Lämmötkin on nyt reilusti päälle 36 eli en ole enää ihan jääkaapin tasolla. Pienet ilot..

Niin ja mikäli plussaisin ensi viikon lopulla, tällä alkionreppanalla on kestettävänä vielä kahdet pikkujoulut. En nyt ajatellut perinteisiä "perseitä" vetäistä, mutten kyllä sylkeä lasiinkaan siksi, että raskaus saattaisi olla mahdollinen. Tai en minä osaa yhtään sanoa, miten tässä käyttäydytään. Voi olla, että menkat alkaakin ennen molempia juhlia.

Nyt nautin tämän illan kuvitelmista, mitäs jos :-)

Puuh. Pari päivää on mennyt kiireessä. Ja pikkujouluissa. Jos tuolla mahassa on tällä hetkellä joku, joka miettii kiinnittymistä niin eilen on harrastettu alkoholileikkejä siihen malliin, että reppanaa kuukahtaa taatusti heti. Ja vähän on tietysti huono omatuntokin. Olin tämän yrityksen alussa kauhean tarkkana, että en ota pisaraakaan ovulaation jälkeen. Vaikka tiedän ettei tuon ikäisellä alkiolla edes olisi yhteyttä vielä minun verenkiertooni. No, nyt kun kuukausia on kulunut niin mieli alkaa olla suunnilleen uhmakas. "Eli varmasti otan, ei siellä kuitenkaan mitään tapahdu tai kestääpähän sitten kyydissä" . Uhmakkuus ei ehkä ole ihan oikein tässä asiassa, mutta varmaan ei myöskään liikaa pitäisi mietiä, kuinka terveellistä elämää tässä pitäisi viettää. Pitäisi yrittää olla ihan normaalisti. Siinä lasi pari viiniä silloin tällöin on varmaan tosi ok.

Eilisistä pikkujouluista oli ihana kömpiä yöllä kotiin. Mies unisena heräsi, otti kainaloon ja sanoi nyt ymmärtävänsä kuin tylsää ja yksinäistä mulla voi välillä olla kotona kun hän joutuu tekemään pitkää päivää ja välillä yöhommiakin. Ihana ukkeli ja nuo sanat vain yhden yksinäisen illan takia. En minä hänen töistään nyt niin ajattele. Olen itseasiassa välillä oikein tyytyväinen, että minulla on ihan omaa aikaa. Lähinnä välllä huolestuttaa kuinka toinen jaksaa rankan ja vastuullisen työn. Ja eri asia tuo rankka työ olisi kyllä perheen kanssa. Silloin voisi tulla sanomista.

Muuta ei olekaan tapahtunut. Kp on noin 22 eikä oireita ole missään. Oli niin kovat ne toiveet jouluksi, että sitä tunnustelee kroppaansa, josko jostain vihlaisisi ja yrittääkö siellä nyt joku kiinnittyä. Ei nyt ehkä pitäisi taas mennä asioiden edelle, ei niitä oireita välttämättä tule vaikka kuinka raskaana olisi. Mutta kun ei osaa olla tarkkailematta! Olenkin tainnut sanoa, olen välillä vehdannut lämpöjä, ihan mielenkiinnon vuoksi. No, ne on aika alhaalla. Hyvä jos 36,0. Tosin mun normaali lämpö on reilusti alle 36. mikä kyllä myös on välillä mietityttänyt, onko alhaisella ruumiinlämmöllä jotain merkitystä.

Ai niin, la oli kylässä ystäväni, joka odottaa heidän toista lastaan. Oli tosi hyvä jutella. Hänellä on niin raadollisen suora suhtautuminen äitiyden rankkuuteen ja kovasti ymmärrystä meidän ikäisillä ystäville, joilla ei niin nopsaan tärppää. Hänen omassa ystäväpiirissään, jossa kaikki ovat meitä 34-36 vuotiaita, yritys on kaikille kestänyt vähintään puoli vuotta. Jotenkin tuntuu helpottavalta vaan aina tokaista, että kyllä tämä nyt kirpaisee ja ihmetyttää. Ja kun asian noin suoraan sanoo, on sen jälkeen helpompi olla iloinen toisen onnesta. Olen kokenut jotenkin niin, että ne tilanteet tai siis ihmiset, joille en ole yrityksestä kertonut ja joilla itsellään on lapsia tai ovat raskaana, ovat hankalampia tilanteita kuin ne, että on reilusti tunnustanut että meilläkin yritetään toistaiseksi ilman tulosta. Jotenkin on helpompi iloita kun on tunnustanut ensin omat pelkonsa ja epäonnistumisensa. Tai eihän tässä vielä olla epäonnistuttu! Mutta näin se logiikka vaan tuntuu minulla menevän.

Ulkona on tullut pakkanen, eilen oli se lähes 10 + astetta ja sade, joten tänään katkeaa kaduilla luita. Lähden pian seikkailemaan. Teetän itselleni iltapukua ja se ompelijapannahinen jätti mun hoidettavaksi parin koristeen oston. VIime viikolla jo seikkailin ompelukaupoissa, mutta en minä niistä mitään ymmärrä!

No, mutta. Tämä blogi on muuten hassu kun en voi vastata kommentteihin vastaamalla reply kommentteihin. JOten otan linjakseni jatkossakin kommentoida niitä tarvittaessa täällä.. Blogietiketti vissiin tällä naisella vähän vielä hakusessa. Lohdullista oli kuitenkin se, että ei se odottajallakaan vielä tuleva ole ihan selkiytynyt. Täytyis varmaan vaan yrittää muistaa se, että onhan ikiajoista lapset hengissä selvinneet, harvoin ne on äitien osaamattomuuteen hankalammissakaan olosuhteissa kuolleet. No psyykkisestä puolesta ei sitten kannata puhuakaan.

Luin äsken Iltalehden perin luotettavasta tutkimusainoista jutun, jonka mukaan pienten lasten vanhemmat eroavat entistä useammin. Syynä on se, että elämä ei ole lapsen jälkeen enää kivaa vaan siitä tulee säänneltyä arkea.. Muistan kun muutama vuosi sitten seurasin töissä mies-kollegani vastaavaa prosessia. Ero tuli heille pojan ollessa 10 kuukautta. Silloin miehen näkökulmia kuunnellessani olin sitä mieltä, että sellaisesta vaimosta varmaan sietääkin erota. Nyt kun itse kuvittelee arkea lapsen kanssa niin todennäköisesti minä olisin juuri samanlainen äiti kuin se, josta kollegani halusi erota. Toisaalta kun mietin omaa miestäni niin hänen vaatimuksensa ja käsityksensä arjesta eivät ole myöskään kollegani luokkaa. Eli mitä ihmettä sen pitäisi olla. Väsynyt, yöt valvonut äiti puunaa kodin ja itsensä edustuskuntoon päivän aikana, laittaa sapuskat miehelle. Tunnelmamusiikki soi ja lapsi jokeltelee vaan tyytyväisenä sitterissä.. Yeah right.

Jos jotakin hyvää huomaan itsessäni niin sen, ettei mulla ole mitään ruusunpunaisia kuvitelmia pienen lapsen tai vauvan vanhempana olemisesta. Mä olen todennäköisesti siinä vaiheessa ylipainoinen rasvatukkainen pyjamamonsteri, joka itkee ja valittaa.. Ja jonka tekee mieli heittää välillä vauva seinään. MUTTA. Odotan tuota aikaa oikeastaan innolla. Mä koen, että mun aikuisuus on ollut mahtavan onnellista ja tietyllä tapaa terveelle tavalla itsekästä aikaa. Olen opiskellut, tehnyt hyviä ja mielenkiintoisia töitä, matkustellut paljon, kokenut liudan hyviä, mutta loppupelissä huonoksi osoittautuneita suhteita, olen nauttinut ystävien seurasta ja panostanut ystävyyssuhteisiin illanistujaisissa, puhelimessa ja lenkkipoluilla, virunut sohvan nurkassa kirjan kanssa aamutunneille, viettänyt käsittämättömiä määriä aikaa golf-kentällä. Se on aivan upeaa, mutta mulla ei ole mitään ongelmia luopua noista. Mä nautin jo nyt yleisesti ja nykyisessä suhteessani eniten arjesta. Ihan pienistä asioista. Siitä, että kotiin on hyvä tullua ja haahuilla täällä vaikka rätti kädessä pyyhkimässä pölyjä, olla vaan yhdessä. Yksi tärkeä asia on myös se, että viime vuosina olen oppinut olemaan suorittamatta. Mulla ei ole kiire koko ajan harrastuksista toiseen enkä kuormita itseäni työllä. Osaan vaan olla. Ja siihen arkeen ja paikalla olemisen positiivisuuteen mahtuu minusta hyvin lapsi kasvamaan.

Tosin enhän mä siltikään tiedä, mitä se on. Voi olla, että mä en kestä sitä yhtään. Enkä tietenkään voi perimmiltään tietää, millaista mieheni kuvittelee arjen olevan lapsen kanssa. Mutta koen, että mulla ei ole ainakaan epärealistisia odotuksia tuolta tulevalta ajalta jaksamisen, parisuhteen tai arjen osalta. Jotenkin kuvittelen että se sopii meille. Jotenkin oikein odotan sitä haastetta, rankkuutta ja ennen kaikkea sitä, että huomion voi keskittää pienen ihmisen tarpeisiin ja oma maailma ja tarpeet on sysättävä hieman taustalle. Ei kuitenkaan tietenkään pelkästään lapsen kautta eläen.

No, tämmöisiä tällä kertaa. Ehkä joku pienen lapsen äiti voisi valaista, mitä se oikeasti on.. Kavereiltakin kun lopulta saa ehkä sen siloitellun version. Kaikki valittavat tietysti ajoittain rankkuutta, mutta uskoisin niiden tarinoiden olevan lopulta sensuroituja versioita.

Huh mikä ilma! Päivällä + 10 astetta ja töiden jälkeen nollassa ja räntää vaakatasossa. Tämä on niin ilma, jolloin pitää vetäytyä peiton alle kirjan ja mielellään punkkulasin kanssa. No, kiva ajatus, mutta mies joutui jäämään töihin, auto on minulla ja lupasin herran illalla hakea..

Kiitos kovin kannustuksesta ja kommenteista tärpin suhteen, optimisti taitaa juuri nyt olla lukijoilla kovempi kuin täällä. Ymmärrän kyllä ettei itse asian kanssa takkuavalle lukeminen maita siinä vaiheessa, jos plussa tulee täällä mittariin. NO, valitettavasti toivon, että Helena joutuisit tästä syystä lopettamaan :-) Piti kuitenkin sanomani, että minun äidilläni oli paha paha ympäri vatsalaukkua ja suolistoa levinnyt endo, leikattu pari kertaa ja silti minä sain alkuni 70-luvulla, jolloin hoito tämänkin suhteen oli kehittymättömämpää.

Ei vaan, on tämä mieli kumma. Optimismi on tosiaan taas kova, koska varmasti on pullat oikein uuniin laitettu, MUTTA. Tuon ovisalkuinnostuksen jälkeen tuli taas pieni laskukausi fiiliksissä. Nimittäin onhan tässä ollut samanlaisia onnistuneita säännöllisiä kiertoja ja varmaan oikea-aikaista seksiäkin useana kiertona aikaisemminkin, mutta tulos on nolla. Eli mieleen hiipii taaskin jostain se, että mitä hittoa. Miksi se tärppi ei sitten kaikista suotuisista olosuhteista huolimatta osu? On jotenkin ymmärrettävämpää, että ihmiset joiden kierto heittelee, ovista ei tapahdu, on selkeitä tiputtelu tai muita hormoniongelmia, kärvistelevät näiden asioiden kimpussa. Mutta kun kaikki on ok ja silti "tulosta" ei ole syntynyt.. Mysteeri mikä mysteeri. Paras teoria tässä lähipäivinä muuten on se, että se mussa muhiva tekijä onkin vaikka tappajalima siis oma kohdunkaulan lima, johon kaikki siittiöt jämähtävät. Tälläisenkin tapauksen luin juuri jostain..

Ruuhkassa autossa notkuessani tuli myös mieleeni, että tämä minun ajatteluni lapsen suhteen jatkuu ainoastaan tähän raskautumiseen ja mahdolliseen raskausaikaan. En jotenkin osaa yhtään vielä kuvitella, mitä sitten lapsen kanssa. Onkohan se jotain itsesuojelua, ettei mene liian pitkälle sen fiilistelyn kanssa, millainen ihminen sieltä tulisi. Otan ikäänkuin asian kerrallaan. Tai oikeastaan pohdin tätä sitä kautta, että mulla ei ole itseasiassa lapsista mitään hajua. Mietin nimittäin syöttötuolia ja tajusin, etten tiedän yhtään, minkä ikäinen lapsi alkaa istua ja käyttää tuolia ja milloin se alkaa syömään niin, että siinä tuolissa istutaan. No, vaipan taidan osata sentään vaihtaa, kiitos kummilapsien.. Mutta entäs nukutukset, paljonko ne syö tissiä, entäs pulloa, onko parempi vain tissi vai pullo, milloin alkaa kääntymiset ja jokeltelut, mikä on riittävästi unta, nukkuako samassa vai eri huoneessa... TAi entäs jos menee vielä pidemmälle kaiken maailman uhmaikiin ja kasvatukseen. Entäs jos me olemmekin tuon ukkelin kanssa kasvatuksesta eri linjoilla? Onhan näistä kaikista puhuttu, mutta että oikeasti mitäs onkaan.. Jos lapsen saamisen olisi joku ajokortti tai tietomäärä, joka pitää tietää niin mä reppaisin reilusti. Jotenkin olen ajatellut "siperia opettaa", mutta entäs jos se ei opeta..

Mutta back to basics, eka pitää saada se hemmetin plussa siihen tikkuun, muutenkin kuin ovisaikaan.

Kadonneen ovulaation metsästys on päättynyt. Plussa hiipi puikkoon kp 16, joten ovis lienee päivänä 17. Eilen on harrastettu seksuaalisia aktiviteetteja, joten pullat ovat niin sanotusti kohtuullisesti uunissa. Mikäli nyt selviävät huomiseen asti hengissä, jos neiti munasolu siirtyy taisteluetäisyydelle vasta silloin. No, josko saisi herran houkuteltua vaakatasoon (tai miksei pystyssäkin) vielä huomennakin.. Hyvältä tuntuu siis taas ja näinä hetkinä positiiviset fiilikset on korkealla. Toivottaan, että tässä kuussa ei lirise mitään ennen aikojaan ja matkalainen tarttuisi matkaan.

On se vaan jännä, miten tämä mieliala heittelee. Pari päivää sitten olin ihan ahdistutnut ajatuksesta, että ovis ei tule tässä kierrossa. JA nyt tuntuu taas vaan taivas olevan rajana optimismille kun plussa oli mittarissa. Hurjaa, minkälaista tunneskaalaa sitä vaan elää tän kierron mukaan. Mutta tästä kierrosta tuleva raskausplussa olisi ihana jouluylläri. Kai sitä salaa haaveilee tämmöisiä pumpuliunelmia, jossa raskaudesta lähimmille saisi kertoa juuri jouluna. Joka ajanlaskun mukaan olisi siis noin viikot 6 ja risat. Ihana ajatus. Samalla kuitenkin sitä tsemppaa itseään keräämään voimia uuteen yritykseen. Niin ja nyt alkunsa saanut lapsi olisi leijona... Hyvää vahvaa ainesta kovaan maailmaan!

Laitoin muuten kysymyksen sellaiselle verkkolääkärille. Sieltä ystävällinen naislääkäri vastasi, että kuvaukseni perusteella kaikki on kunnossa. Ei mikään viittaa endometrioosiin ja kierron suhteen kaikki kuulostaa hyvältä. Ehkä siitä sai pientä potkua ja uskoa vaikkei lääkäri ole virallisesti nähnytkään. Ja samaan tulokseen olen tullut itsekin, kroppa toimii päällisin puolin hyvin. On vaan vaikea piilottaa niitä pelkoja, että miksi sitten ei tärppää? Muhiiko jossakin jotain. Sovitaan ettei muhi!

Aika kivaa muuten, että mies on yön työreissussa. VÄlillä sitä vaan kaipaa tämmöisiä löysäilyiltoja. Saan katsoa rauhassa telkkari, tossutella omia asioita koneella ja vaan olla. Pientä painetta aiheutta tiskikoneen tyhjäys ja keittiön siivous, mutta jos jättäisi ne huomiseen...


Vanhanen piti äsken hyvä kriittisen puheen lakon ratkaisusta. Hyvä, että joku sanoo jotain suoraan. Olen aikas lailla sitä mieltä, että tämäntyyppisissä asioissa lietsotaan helposti sitä vahvaa joukkohenkeä, mutta yksilön kohdalle eteentuleva todellisuus hämärtyy. JOten jokaisen yksittäisen hoitajan kannalta olen iloinen, etteivät he joutuneet kokemaan mahdollisia negatiivisia seuraamuksia, joita työstä kieltäytyminen olisi saattanut tuoda ja joista he eivät olleet tietoisia.

Harmaata on. Viime viikon hieman valoa tuova lumi katosi jonnekin ja marraskuu on just niin marras kuin olla voi. Onneksi kohta piristää treffit ulkomailta visiitillä olevan ystävän kanssa. ajattelin rohkaistua ja kertoa vauvapuuhista. Onpahan joku lisää, jolle voi purnata jos ihan reisille menee tämä homma.

Viikonloppu hujahti jonnekin. Eilen sorruin miehen kanssa pelaamaan x-boxia tuntikausia sillä seurauksella, että uni katosia ja vehtasin rosvoja ja autoja koko yön. Elin sitä peliä unissani ja havahduin aina kolariin tai iskuun. Joten tuli todettua taas, että jos vaikutus on noin suuri aikuiseen niin mikä niillä on lapseen.. Ei meidän lapsille pelejä siis. Ne tulevat leikkimään puuleluilla, kasvavat ilman telkkaria kirjojen parissa ja pukeutuvat hamppu-vaatteisiin.. Yeah right. Ei vaan, ajatus on hyvä, mutta vastusta tiukkoja rajoja tai tiukkojen periaatteellisten asioiden mukaan elämistä kaikkinensa. Tiukka rajaaminen rajaa samalla paljon hyviä vaihtoehtoa yleensä muualta pois. Jotenkin haluaisin oppia elämään niin, että poimisin parhaat ja itselleni hallittavissa olevat asiat niistä asioista mitkä koen tärkeäksi ilman, että minun täytyy samalla lukita itseni tietyn ismin tai periaatteen kannattajaksi.

Sitten lempiaiheeseeni. Oma napa kierron suhteen. Kierto etenee päivässä 14. Pari päivää aikaisemmin oli nuo rankat ovistuntemukset, mutta ne ovat kadonneet ja liian aikaisinhan ne silloin olisivatkin olleet. Sorruin tikutteleen ja ovistikkulaitekin hajos (digitaalinen). Siellä oli hailakkaa viivaa, joten ei ainakaan vielä tässä normaalisti puolessa välissä kiertoa tee tuloaan. Huolimatta mun positiivisuuskaudestani iski paniikki, apua jos mulla onkin kierto ilman ovulaatiota. Normaalia joo, mutta kyllä sitä vaan huomaa, ettei haluais hukata yhtään kiertoa. Mutta jospas tässä jaksaisi pomppia herraseni kanssa ihan huvin, ja varmuuden, vuoksi :-)

Endometrioosia olen kyllä näissä oviskivuissa miettinyt, mutta kävin gynellä perustarkastuksessa siis syyskuussa. Silloin ultrassa ei näkynyt mitään ja kohtu tuntui kuulemma sileältä kaikin puolin, myös tuolta peräsuolen puolelta tutkittaessa. Jihuu. Toki varmaan missä tahansa voi mitä tahansa muhia, mutta ainakaan noin perustutkimuksella siis ei. Niin ja menkkojen aikaanhan mulla ei kipuja oikeastaan olekaan.

Tehy teki sovun ilmeisesti. Hyvä niin, mutta kauhian ristiriitainen asia todellakin. HOitajille suon korotusta yllin kyllin, MUTTA jotenkin tuntuu hurjalta, että heillä on nii kovat aseet millä kiristää. Mikään muu ammattikunta ei voi vedota oikein vastaavaan ja toisaalta koen, että jokainen ammatti on tärkeä. Arvostus tai mahdollisuus horjuttaa perusturvaa ei saisi olla neuvotteluase. Se asettaa ammatit eriarvoiseen asemaan ammatteina ja mahdollisuutena vaikuttaa omiin etuihin. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä etteikö hoitajien ammatti ole arvostettu ja erittäiin arvokas. Hankalaa, niin hankalaa ainakin blondin arvioida.

Eilisen vuodatuksen jälkeen huomasin, että se kaikista ärsyttävin piirre koko lääkärikäynnistä jäi sanomatta. Kun kerroin voimakkaista kivuista ovulaation aikaan, herra alkoi opastamaan rentoutumista. Minulla on siis ovulaation aikaan todella voimakkaita, toiseen munasarjaan kohdistuvia kipuja, jotka tuntuvat kävellessä ja parina päivänä myös yhdyntä saattaa olla melkoista tuskaa. No, tämä lääkärisetä (oli muuten omanikäinen mies eli voisi sanoa nuorehko mieslääkäri) sanoi minulle, että jos tämä yrittäminen on liiallista niin sitä voi jännittää niin paljon, että lihakset ovat krampissa, on vaikea kostua ja tämä saattaa aiheutta kipua. Yritä siinä sitten sanoa, että ei ihan noin, mieli saattaa silti tehdä seksiä ihan oikeasti, paikat kostuu ja ovulaation aikaan voi saada ihan orgasminkin! Ja että itse paikallistan kivun suoraan munasarjaan, jossa se tuntuu myös muuten kuin seksin aikana. Minun johtopäätökseni koko tilanteesta oli lopulta se, että herra ei kuunnellut oikeastaan yhtään mitä sanoin tai yritin kysyä, vaan tuomitsi minut heti liialliseksi yrittäjäksi ja oireet siitä johtuvaksi. Sekin voi olla totta, mutta huolimatta näistä kirjoituksista ja ajatuksista niin seksistä ei minusta ole tullut vielä pakkoa ja vaikka se olisikin hieman suunnitellumpaa välillä, se on silti pääsääntöisesti ihan kivaa. Onko se tilanne huonompi kuin se, että naiset saattavat välillä suostua seksiin miehen mieliksi vaikkei itse ihan kamalasta huvittaisi. Tai kuten meillä tämäkin välillä jopa toisin päin, mies on usein se väsyneempi osapuoli.. Joka tapauksessa välillä voi tehdä jotain pelkästään toisen halujen puolesta, joten miksei voisi tehdä myös lapsen puolesta?

Kiitos taas kommenteista. Toki tiedän, että siittiöt elävät muutaman päivän ja mahdollisuuksia on, vaikka ovis olisi viikolla ja actionia vain viikonloppuisin. Lähinnä tuo kommentti oli kärjistys siitä, että kyllä kai on luonnollista jossakin määrin ajatella niitä "tärppipäiviä". Eikä meillä yritystä ole takana tosiaan kuin kesäkuun alusta, mutta onhan siinä ollut jo monta mahdollisuutta. Kyllä se näin kolmevitosena alkaa mietityttää aika nopeasti, voiko jossakin jotain onglemaa muhia. Itseasiassa meillä tausta on vielä sellainen, että mies on edellisessä suhteessa kokenut pitkään lapsettomuutta (kummassakaan ei silloin ole todettu tutkimuksissa vikaa), joten meillä ongelmien mahdollisuus on ollut alusta alkaen konkreettisemmin läsnä. Minullekin, vaikka kamalan luottavainen olen ollutkin ja olen vieläkin. Tämä pohdiskeluni on oikeastaan enemmän oman kärsimättömyyden kuin ongelmien syytä. Tapa työstää ajatuksia tilanteessa, jossa ei voi mennä asioiden edelle eikä nähdä tulevaisuuteen.

Ehkä se lääkäri oli kuitenkin lopulta hyvä. Muistutti taas, että vähän malttia. Vaikka samalla herää kysymys, että miksi en voisi nyt selvittää, että kaikki on tosiaan suunnilleen kunnossa ja sen jälkeen keskittyä ehkä rauhallisemmin odottelemaan. Välillä mietin, onko epäreilua minun kitistä tilanteessa, jossa toisilla samassa tilanteessa on todellisia todettuja ongelmia PCO:sta endometrioosiin, tukkeutuneisiin munajohtimiin tai miehen huonoihin siittiöihin. Toisaalta omaa elämäähän täällä eletään ja tässä tilanteessa nämä pienetkin asiat tuntuvat välillä vuorilta. Tai ei niinkään ne asiat vaan epätietoisuus siitä, miksi mitään ei tapahdu. Kahtellaan kahtellaan sanoisi savolainen ystäväni.

Onneksi on viikonloppu. Harmillisesti alkot lakossa ja jonotus ei kuulosta houkuttelevalta. Jos kaapin pohjalta löytyisi joku pölyttynyt punaviini. Herra on pikkujouluissa, joten luvassa on sauna-villasukka-punaviini-omaakivaa.

Hip hip hurraa, nyt minut on lääkärin toimesta virallisesti tuomittu liikaa stressaavaksi. Lääkärin sanat suoraan siteerattuna: " Jos sitä lasta alkaa kellon ja tikkujen kanssa tekemään, sitä ei yleensä tule". Melko kannustavaa! Tilanne oli siis se, että selitin työterveyslääkärille tiputteluvuodosta ja kivuista ennen menkkoja sekä kivuliaasta ovulaatioajasta, jolloin seksikin sattuu. Toiveena saada yksinkertainen testi, jolla määrittää keltarauhashormonitaso. En kertonut pahemmin yrityksestä, en maalaillut kauhukuvia peloista vaan totesin faktat yksinkertaisesti. Sain kuitenkin moraalisaarnan. Tarkoitus oli varmasti hyvä, mutta nythän se tyyppi nimenomaan tuomitsi minut ja sen, ettei asiaa pidä miettiä liikaa. Mutta selittäkää nyt ihmeessä se logiikka, että miten niitä lapsia tehdään, jos sitä hedelmällistä päivää ei saa yhtään miettiä tai laskea, vaikka tärppimahdollisuus on vain parina päivänä kuukaudessa. Meillä ei valitettavasti ole ainakaan sitä seksiä joka toinen päivä ympäri kuukauden, vaikka seksiä ihan ilman yritystä sentään löytyy normaaleissa rajoissa. Mut esim. meidän seksi on rankoista töistä ja epäsäännöllisistä työajoista johtuen noin "luomusti" yleensä viikonloppupainotteista, ja mulla ovis on viikolla, joten ei tuu tärppäämään miettimättä ihan heti, ellei ovis päätä siirtää itseään.. Mitä ei varmaan tapahdu kun kierto on aikas säännöllinen.

No, nyt harhauduin pohtimaan tuota tärpäämistä, kun piti puhua siitä lääkäristä. JOka tapauksessa sain lähetteen erikoislääkärille, joka osaa määrittää oikeat kokeet oikeaan aikaan. Ajattelin nyt tuon ripityksen jälkeen, että en kyllä mene ainakaan heti. Ei nyt sitten stressata. Lähetteessä luki vielä kauniisti "potilas kyselee paljon,suositelleen erikoislääkärin konsultaatiota". Ihan tyhmä olo, kun tää herra oikeestaan todisti taas sen mun kauhuskenaarion, että mietin liikaa ja liikaa miettimällä tulee stressiä ja stressi vaikuttaa raskautumiseen. Voi ihanaa syyllisyyden kierrettä. OIkeesti jos lääkäri ois ollut fiksu, se olis osannut enemmänkin rauhoittaa tai ainakin pitää ajatukset omana tietonaan liikaa miettivästä potilaasta. Ei kai lääkärin tarkoitus ole syyllistää potilasta siitä, miten tämä omaan tilanteeseensa suhtautuu?

Yritän kuitenkin vitutuksesta huolimatta tolkuttaa itselleni, että kyllä tätä aihetta saa ja pitääkin edelleen pohtia, kunhan mukana on myös positiivisia toivon sävyjä. Onhan niitä! Mä uskon edelleen vahvasti, että se sinappikone sieltä joskus putkahtaa tavalla tai toisella. Mutta en kyllä osaa pistää tuon odottamisen ajaksi aivojani holdiin ja olla ajattelematta koko aihetta.

Muuten tästä päivästä sisuuntuneena päätiin alkaa kirjoittamaan kaikkia vanhoja tekstinpätkiäni tämän bloggailun lisäksi. Kirjan alkuja, siis muutamia sivullisia, on koneella useampia, mutta kärsimättömyys ei riitä niitä jalostamaan pidemmälle ja kova itsekritiikki vetää kirjoittamisesta terän, koska en osaa muka vaan harjoitella. Kahtotaan mitä syntyy.

Niin. Oikeastaan piti vielä sanoa se, että tämä tuntuu todella kummalliselta työyhteisöltä sikäli, että henkilökunta on valmis kehittämään omaa työtään ja me olemme täynnä ideoita ja halua tavoitteelliseen suunnitteluun. Mutta johto ei korvaansa lotkauta vaan tekee impulsiivisesti omaa asiaansa, jonka tarkoitusperät eivät meille aina aukea. Mutta kuinka monen johtajan unelma olisi joukko duunareita, jotka olisivat valmiita kehittämään asioita ja innokkaana sitä odottavat? Hyvin outoa, että sitä halua ei noteerata vaan ajelehditaan kuin haaksirikkoinen laiva.

Kiitos taas kannustuksesta lähtemisen suhteen. Uskon, että se toisi mukanaan paljon hyvää ja hienoa, että muilta on löytynyt uskallusta. Luulen, että tämä vaatii oman kypsyttelyaikansa. Ihan tyhjän päälle en halua juuri nyt lähteä. Vielä ainakin jaksan uskoa, että nämä asiat loksahtavat kohdalleen. Nyt vaan kärvistelen, ja käytän tähän kirjoittamiseen muutaman minuutin työaikaani.

Muuten menen tänään keltarauhaskokeeseen tai paremminkin pyytämään lähetettä. Ajattelin hyödyntää työterveyshuoltoa sen verran. Meillä maksetaan labrat diagnoosiin asti. Kai sitä voi pitää jonkun asian selvittämisenä, jos tiputtelun syytä tutkitaan.. Vähän huono omatunto tästäkin hyödyntää työterveyttä, mutta enpä sitä ole kyllä juuri muuten kuormittanut.

Katsoin eilen Greyn anatomiaa, olen koukussa näköjään sairaalasarjoihin. Tähän ja Houseen. Muut jääkin sitten katsomatta. Mutta kyyneleet kirvoitti abortti-asia, kohtauksessa olisi ollut sen syntymättömän lapsen laskettu aika. Hurja ajatus kuvitella, mitä mielessä liikkuisi, jos itse olisi tehnyt moisen teon ja sitten katuisi päätöstään. Taisi olla herkkä päivä muutenkin, sillä kyynelehdin koko jakson ajan.. Onneksi sain halihoitoa. Rakkaani hymyilee aina vienosti tavalleni tirautella liikkiksille tv-asioille, mutta hyväntahtoisesti. Ehkä sitä noita asioita katsoessaan käy läpi aina jotakin omaa asiaa alitajuntaisesti, joka lopulta liikuttaa enemmän kuin sarjan tapahtumat. TV tai kirjat kun ovat hyvä peili omille tuntemuksille.

Reipas aloitus. Minä tiedän ettei tästäkään pitäisi valittaa, koska minulla on hyvä, kohtuullisesti palkattu työ, jossa on vapaus tehdä asioita omaan tahtiin, mielenkiintoisella toimialalla. Toimin toimistorottana yrityksessä, jossa tehdään oikeasti ihan hyviä asioita. Mutta. Kun kaikki on tyytyämättömiä siihen, että organisaatiolla ei ole suuntaa, tavoitteita, toimenkuvia, vuosisuunnitelmia.. Kuulostaa varmaan siltä, että ihanaa, jihuu saa elää kuin pellossa. Niin saa, mutta se on äärimmäisen turhauttavaa. Me olemme pieni joukko päteviä, koulutettuja ja motivoituneita ihmisiä, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, mihin tämä firma kokonaisuutena tähtää, mitä meidän pitäisi saada aikaan. Silloin jokainen työ tuntuu merkityksettömältä asialta, joka ei kiinnity mihinkään kokonaisuuteen. Omalle työlle ei löydy silloin merkitystä. Tulee fiilis, että miksi ihmeessä mä kulutan aikaani ja osaamistani täällä, kun kukaan ei sitä arvosta. Vois olla paljon pahemminkin, voisi olla henkistä väkivaltaa, ajallisesti kuormittava duuni tai vittumainen esimies. Ei ole ja siksi onkin kamala huomata, että tämmöinen sisällöllinen asia on tehnyt minusta omassa työssäni apaattisen vetelyksen. Työ on minulle tärkeää ja haluaisin panostaa siihen järkevissä rajoissa, se ei onnistu. Osaaminen kuoleentuu pikkuhiljaa, työ on todellista pakkopullaa. Lisäksi olen oman organisaationi tukipilari, henkilö, jolle kaikki muut purkavat pahaa oloaan. Se lisää tietenkin omaani, koska koen koko organisaation murheet hartioillani.

Haluaisin siis vaihtaa työpaikkaa. Se ajatus on nyt kirkastut. Asun kuitenkin paikkakunnalla, jossa tämän tasoisia tehtäviä tällä alalla on tosi vähän. En siis voi vaan lähteä halutessani. Tai voisin toki jäädessäni tyhjän päälle. Mitä harva tietenkään voi tehdä enkä minäkään. Ajattelin aikaisemmin, että lapsitoive ratkaisisi tämänkin asian luonnollisesti. Saisin perspektiiviä tutkia asioita ja hengähtää hetken työmaailmasta. Tämä ei siis tarkoita, että lapsi olisi ratkaisu työongelmiini. Vaan että työtä ei ehkä kannata niin tarmokkaasti hakea, koska toiveena on lapsi ja kukapa palkkaisi raskaana olevan. Oma moraalini myös tietyllä tapaa esti alkuun uuden työn hakemisen, jos tiedän että voisin kuitenkin jäädä pian pois. No, nythän kokemus on osoittanut, että raskaaksi ei tulla tuosta noin vaan, joten olen alkanut ajattelemaan, että haen töitä heti jos sopiva vaan eteen tulee. Jos tulisin raskaaksi, kai sitä jotenkin asiat saisi järjestettyä uudessakin paikassa. Jos kerrankin uskaltaisi heittäytyä ja uskoa, että kyllä ne asiat ratkeavat. Mutta nyt tuntuu pattitilanteelta senkin suhteen, etten voi tehdä muutosta silloin kun haluan. Ei vaan ole sopivia mielenkiintoisia hommia viestintä/markkinointihörhölle.

Siinäpä taas solmu auottavaksi. Tai paremminkin toinenkin iso asia, joka vaatii kärsivällistä odottamista. Missä en todellakaan ole hyvä. Minulle tyypilliseen tapaan asiat todennäköisesti päätyvät lopulta siihen, että haen työtä ja samana päivänä kun kirjoitan uuden työsopimuksen huomaan olevani raskaana. Elämän iloista ironiaa. Lopulta tietenkin positiivista kaikin tavoin. Toivotaan siis sitäkin.

Jännittävää. Kun päätin kirjoittaa blogia, ajattelin, että se on moderni tapa pitää päiväkirjaa ja työstää näitä päässä muhivia ajatuksia. En edes ajatellut, että joku löytää sivuilleni. Nyt olen saanut kommentteja, kiitos niistä Helena. On mukava kuulla, että osa ajatuksista on tuttuja muillekin kuin itselleni. Sitä kun välillä pitää itseään umpihulluna stressaajana, kun pohtii näin paljon, vaikkei mikään ole varsinaisesti vialla. Niin, olen todellakin neitsyt! En se työssä tai kotona pilkkua tai pölykoiria vahtaava yliorganisaattori vaan todellinen hutilus, joka on niin neitsyt vain tällä ajattelupuolella. Eli itseasiassa suhtaudun tähän raskautumisasiaan täsmälleen samalla logiikalla kuin kaikkiin asioihin. Niitä pyöritellään mielessä joka ikiseltä kantilta, joka ikinen vaihtoehto etukäteen pohtien. Näin yksinkertaisistakin asioista tulee äkkiä monimutkaisia ratkaisemattomia haasteita. Lohduttavaa on se, että sentään tajuan tämän. Mutta huolta se helposti aiheuttaa aiheessa kuin aiheessa ja ehkä tämä raskautumisasia ei tarvitsisi oman ajattelun synnyttämää huolta taakaksi.

Itse asiasta en olekaan keksinyt tässä vuorokaudessa mitään uutta. Kp taitaa olla 9/28-30, joten täällä odotellaan ovistuntemuksia ja mietitään, minä päivänä pitäisi paukutelle ensi viikolla. Itselläni on niin selkeät kivut ovulaation aikaan, että en tarvitsisi mitään tikkuja sitä todistamaan, mutta arvaten tämän luonteeni niin haluan ovulaation todentaa. Tähän mennessä ovis on tullut kuin juna eli pääsääntöisesti ajallaan. siinäpä olisikin ihmeteltävää, jos se jäisi jossakin kuussa tulematta kuten se voi hyvinkin normaalistikin tehdä. Mutta siinähän menisi analyysimylly täysin sekaisin.

Raivostuttavaa muuten. Laitoin sellaiselle verkkolääkäripalstalle maksullisen kysymyksen itseasiassa kahteen kertaan. Lääkärin pitäisi vastata sähköpostiin. Kysymyksen ja maksun jälkeen ruutuun tuli hyvin kummallinen teksti "succes" ei mitään normaalia "viestisi on lähetty, kiitos" tms. Eikä vastausta ole kuulunut, kaksi kertaa olen maksun hyväksynyt ja nyt en tiedä, onko hommassa tekninen vika vai kestääkö vaan tavallista pidempään. Laitoin myös kysymyksen palvelun ylläpitoon, mutta vastausta ei ole tullut sieltäkään! Hemmetti tätä tekniikkaa välillä. Kysymys oli kuitenkin gynekologille ja näistä kierto-ja ovulaatioasioista.. Katsotaan pelotteleeko lääkäri minut, jos vastaus ikinä saapuu.

Olen huomannut kehittäneeni mielenkiintoisen vinksahtaneen ajatustavan siihen, mitkä asiat estävät tai vaikuttavat raskaaksi tuloon. Ajattelen tätä niin, että on olemassa asioita, jotka elämässäni pitää olla "oikein" ennen kuin voin tulla raskaaksi. Ja niistä tietenkin kehitän itselleni uusia ansoja, joilla selittää projektin pitkittymistä. Enkä nyt tarkoita ollenkaan sellaisia asioita, että pitää olla koulutus ja työpaikka ja riittävän kokoinen asunto.

Hyvä esimerkki on se, että ehkä en voi tulla raskaaksi, koska en ole käynyt hammaslääkärissä pitkään aikaan, siis vuosiin. Eli, se ettei hampaani ole kunnossa on vihje siitä, että ei ole tarkoitettu minun tulla raskaaksi ennen kuin hampaat on hoidettu. Miksi näin? No ei oiken miksikään paitsi siksi, että jos suussani majailee pommi, joka pitää hoitaa, olisi sen hoito hankalaa raskaana ollessa puudustusaineitten vaikutuksen takia. Eli minun kohtalo-näin-on-tarkoitettu -logiikkani menee niin ettei ole tarkoitettu että tulen raskaaksi ennen kuin tämä este on pois tieltä. Haloo! Ei mitään järkeä, mutta se on tällä hetkellä top 5 listalla sijalla yksi selityksenä sille, miksi ei ole vielä tärpännyt. No, tänään se este poistuu, koska joudun siihen piinapenkkiin jo pitkään vaivanneen vihlonnan takia. Pelottaa ihan kamalasti, montako reikää herra hammaspeikko on osannut hampaisiini kaivaa.. Ei auta. Pitää ajatella, että tämä menee sitten hyvää tarkoitukseen, sillä ovis on viikon päästä ja hampaat on silloin kunnossa :-) Pitää keksiä uusia tekosyitä jos ei tärppää..

Muita hyviä selityksiä. Juon liikaa light-limuja, nukun välillä huonosti eli jossakin piilee salakavala stressi, joka jyrää hormonitoiminnan tasot alas ja päästää adrenaliinin valloilleen, en ole saanut papereitani yliopistosta ulos eli asiat pitää olla "valmiina", taloudellinen tilanteeni ei ole ihan tasapainossa jne.. Joten kiero alitajuntani yrittää osoittaa minulle, että en ehkä saisi tulla raskaaksi, ennen kuin asiat ovat kunnossa. Asioiden ei muka ole tarkoitettu tapahtuvan ennen kuin tietyssä hetkessä.. Plääh. Tulevathan narkkarit, sairaat, tasapainottomat ja huonoissa parisuhteissa elävätkin ihmiset raskaaksi ihan tuosta noin vaan...

Kuulostaako siltä, etten vielä oikein hyväksy täysillä sitä että meillä ei nyt noin vaan tärppääkään? Selityksiä löytyy. Vain olenko tyypilliseen tapaani ylinanalysoinut luonnollisen tilanteen, jossa vaan kestää hetki ennen kuin tärppi tulee. Joten ajattelemalla liikaa olen rakentanut aiheesta itselleni ansan..

Toisaalta kyllä täällä ollaan samaan aikaisesti näiden pelkojen kanssa ihan innoissaan. Tekisi mieli tutkia vaan lastenvaunukatalogeja, ostaa vauva-lehtiä ja puhella kotona nimistä. Yritän hillitä itseni. Mutta auta armias, jos se plussa joskus tulee. Voi miesparkaani.

Samalla yritän kaiken aikaa muistuttaa itselleni, että rauhoitu hyvä nainen, 90 % naisista tulee raskaaksi jollakin konstilla ja kyseessä on maailman luonnollisin tapahtuma ei mikään ylitsepääsemätön vain harvoilla onnistuva erikoissuoritus.

Heh, huvittaa kun eilen sanoin, että ei tämä asia ole minulle vielä pakkomielle ja osaan suhtautua rennosti.. Mietin asiaa vähän tarkemmin ja mitä ihmeen rennosti miettimistä se on, jos alkaa kirjoittaa aiheesta raskautuminen blogia ja yrittää kaikin keinoin vakuuttaa itselleen, että ottaa tämän rennosti. Johan sen kyllä jo tuolla alussa tunnustin, etten osaa ottaa rennosti. No, tunnustan uudelleen! En osaa, pelottaa, en malta odottaa uuttaa ovisaikaa, pelottaa sitä seuraavat kaksi viikkoa ja joulukuun alku, jos menkat alkavat taas.. Mutta ehkä yritän sanoa sitä, että haluan yrittää suhtautua tähän pohtimisesta ja isosta isosta toiveesta huolimatta positiivisesti. Nähdä, että meillä on hyvät mahikset odotuksesta ja peloista huolimatta. Niin kuin onkin.

Mitään uutta ei ole, koska tähän aikaan kierrosta ei tapahdu yhtään mitään. Onneksi sentään normaalia viikonloppuseksiä :-) Ai niin ja tällä viikolla aion kokeilla vyöhyketerapiaa, lähinnä oman mielen rauhoittamiseksi, mutta ehkä haluan myös kokeilla tämmöistä luomuasiaa nopeuttamaan prosessia. Silloin tuntuu, että asioille tekee jotain, vaikkei kysymys ole hoidoista.

Tänä viikonloppuna olimme sukuloimassa ja tapaamassa ystäviä. Pariin päivään mahtui yhteensä viisi 1-5 vuoden ikäistä tenavaa ja kolmet vanhemmat. Visiittien aikana oli mielenkiintoista seurailla omia reaktioita, miltä tuntuu katsella muiden pieniä lapsia. Kieltämättä pieniä vihlaisuja tuntui siitä, että meillä ei vielä ole omaa seinään törmäilevää puolitoistavuotiasta. Olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen itseeni, sillä en tuntenut jäytäviä kateuden tai katkeruuden tunteita. Päällimmäisenä tulee mieleen ainoastaan sen, kuinka osa lapsista oli niin hellyttäviä, että oma kuume vaan paheni. Osa taas ei herättänyt minkäänlaisia tunteita suuntaan eikä toiseen. Aika jännä siis, että lapsiin voi reagoida kovin eri tavoin. Ja nimenomaan huomaan itsessäni sen, että lapsen persoonallisuudella on kovastikin väliä, samoin sillä, miten vanhemmat tilanteet lapsen kanssa hoitelevat. Olen taatusti stereotypia siinä, että aktiivinen, sosiaalinen ja iloinen 1,5 vuotias on hellyttävä, mutta 3 vuotias uhmaava ja vierastava räkänokka ei herätä paljon sympatiaa. Tästä päättelen myös, että en ole supervauvakuumeinen tai yleisellä tavalla lapsirakas, jolle oma nyytti on elämän ja kuoleman kysymys. Huomaan vain jonkinlaisen luonnollisen tarpeen lisääntyä, olla perhe, jakaa hellyyttä ja katsoa, mitä meistä kahdesta yhdessä syntyy. Olen varmasti murheen murtama, jos toiveemme ei toteudu, mutta toisaalta olen kovin tyytyväinen siitä, että tämä toive ja halu ei ole muuttunut pakkomielteeksi. Saa nähdä, miten käy, jos plussaa ei ilmesty vielä kuukausiin. Nyt on jotenkin kuitenkin kovin luottavainen olo edelleen, koska muistan ajatella sitä, miten hyvin elimistöni biologian kannalta toimii. Näkyviä peikkoja kun ei ole, miksi vielä huolehtia.

Ai niin, tässä kuussa alkunsa saanut lapsi olisi elokuinen leijona.. Hmmm. Ja luvassa olisi kuuma kesä ison mahan kanssa.. Ehkä parempi toisaalta niin, että mahdollisimman pieni vaateparsi riittäisi verhoamaan jättimäisyyden. TUleehan se halvemmaksikin sinnitellä t-paidoilla kuin ostaa kaikki paksuista takeista lähtien kokoa XXL.

Näin sitä elää tulevaisuudessa ja elättelee toiveita. Luonnollista luulisin. Parasta muuten onkin miettiä, millaiset rattaat hankkisimme. Ehkä minussa asuus pieni insinööri. JA vastaus on sporttiset monitoimivaunut, jossa jopa vaihdettavat etupyörät. MIkähän se saksalainen merkki olikaan...

Niin ja kp 6/28-30. Noin 10 päivää aktiivikauteen.. Taitaa taas panokset koveta viikon aikana.

On perjantai, työ ei maistu. Istun koneella, selaan keskustelupalstoja ja odotan, että mieheni tulisi pelastamaan minut viikonloppuun. Joka tuntuu oikeastaan ihanalta. Koska juuri tänä viikonloppuna ei voi tapahtua mitään tällä raskausrintamalla, on kovin rentouttavaa vain olla ja nauttia. Vielä ensi viikonlopunkin voimme vain olla, sitten alkaa taas lasku ja tikutus. Joten nauttikaamme ovulaatio-, kuukautis- ja piinavapaista päivistä. Tämä menkkojen jälkeinen viikkohan taitaakin olla kierrossa ainoa, jolloin ei vielä tarvitse laskea, jännittää tai tarkkailla oireita. Niin, munasarjaa kyllä vihloo edelleen.

Ihanaa. Hakisipa se ihana ihminen minut jo pois tämän koukuttavan koneen äärestä.

No niin, viime viikonloppu oli tuskaa - henkistä ja fyysistä. Maha jatkoi kipuilujaa, housuja tarkkailin parin tunnin välein ja mittailin lämpöjä. Mitään ei lirissyt paitsi jos nyt tunki sormen sisälle ja suurin piirtein raaputti emättimen seiniä.. Hoh hoijaa, aika alas sitä voi vauhkouksissaan vajota.. Lämmötkin pysyivät. Lopulta neljän piinaavan päivän jälkeen kuukautisest alkoivat tiistaina. Silloin tunteet olivat myllänneet pettymystä läpi jo monta päivää, joten ei tuntunut miltään. Jotenkin siinä vaiheessa sitä ajattelee, että taas on uusi mahdollisuus, entäs jos tässä kierrossa.

Mutta tunteet eivät siis olleet hallinnassa viikonloppuna. Meni uni ja ajatukset pyörivät. Miehelleni tein asiasta kuin asiasta aasinsillan vatsakipuihin ja mahdolliseen vauvaan. Samalla ystäväpiirissä sattaui vielä hyvin vakava sairastuminen, joten mieli oli todellakin maassa kaikin tavoin. Toisaalta tuo toisen sairastuminen ja hengissä selviämisestä taistelu antoi hetkeksi perspektiiviä. Ehkä lasta ehtii odottamaan vielä yhden lisäkuukauden, jos elämä muuten on mallillaan. Sekin kun voisi olla ihan toisin.

Tein kuitenkin tästä useamman päivän piinailusta ja tiputtelusta kotidiagnoosin. Voisiko minulla olla liian lyhyt luteaalivaihe tai erittyä liian vähän keltarauhashormonia? Toisaalta kierto on aina yhtä pitkä, jos ovis viivästyy, viivästyvät menkatkin. Eli kuitenkin tuo aika oviksesta menkkoihin on ollut aina vähintään 12 päivää ja tiputtelu ei ole tiputtelua, se on verta joka löytyy kaivamalla...

Nyt muuten jo tuntemuksia alavatsalla eli vasemman munasarjan kohdalla, vaikka on vasta kp. 4/28-30. Joko mulla muhii tuolla joku ongelma tai sitten munasarjat ovat kovin kovin aktiiviset.

Ajattelin muuten etten ala kuitenkaan maalailemaan piruja seinille vieläkään tämän enempää. En halua olla höpö positiivisen ajattelun kannattaja, mutta jos liikaa kuvittelen ja puhun näistä mahdollisista ongelmista, alan uskomaan niihin itsekin. Fakta on kuitenkin se, että kierto on säännöllinen ja ovis tapahtuu suunnilleen oikeaan aikaan. Siinä pitäisi olla hyvät edellytykset meidän pikku vilpertille. Ehkä kuudes kerta toden sanoo!

Nyt on mennyt noin 9 päivää "lastien laitosta" ja ovistestin plussasta. Olen ollut kovin ylpeä itsestäni, sillä mieli on ollut kohtuullisen rauhallinen. Olen toki mittaillut lämpöjäni silloin tällöin tunnustellakseni elääkö minun kroppani normaalin kuukautiskiertoelämän mukaan. Kauniisti lämmötki ovat olleet korkeammalla kuin alkukierrosta. Mutta. Tänään iski vatsanpohjaan menkkoja enteilevä kipu. Ei mikään munasarjojen juilinta vaan tylsä tasainen enne siitä, että menkat tekevät tuloaan. Ei satu, mutta tuntuu. Olen käynyt vessassa ja tarkkailut, joko housuun lirahtaa jotain. Ei lirahda varsinaisesti, mutta jotekin pieniä punaisia pisteitä kuitenkin.

Voi sitä pettymyksen määrää! Jotenkin lamaanuin siitä, että menkat alkaisivat jo nyt. Ainakin ovulaatiohetken perusteella aivan liian aikaisin, että mikään olisi saanut aikaa kiinnittyä. Toki olen mennyt tässä taas asioiden edelle, mistään ei vielä oikeasti valu mitään, mutta tuntemukset ovat niin tutut. Nyt pitäisi mennä kotiin, reippaasti puhua tästä taas operaation toiselle osapuolelle, mutta kun ei tee mieli pahoittaa toisenki mieltä. Tiedän, että kultani tulee tsemppaamaan ja suhtautumaan tapahtumaan kuten mitään ei olisi tapahtunut, mutta kun sen pettymyksen tietää! Viimeisen kuukauden aikana emme ole edes aikeesta oikeastaan keskustelleet, koska emme halua oikein pelkojamme toisillemme myöntää. Mutta kyllä minun on pakko kysyä, mitäs tehdään, jos tämä tilanne jatkuu vielä kuukausia?

Ei pitäisi vielä mennä asioiden edelle, mutta kun mieli välillä kipittää ennen kuin ehdin sen suitsia. Ja helvetti sentään kun tämä vaan tuntuu pahalta. Tuo hiton alapään hiljainen jomotus, joka kuukautisia enteilee, alleviivaa pettymyksen tunteita. Välillä mielessä häivähtää, että voi kun nämä tuntemukset olisivat jotain muuta ja voivathan ne ollakin, mutta pelko on iso paha peikko, joka seisoo ilmeisesti tässäkin kuussa haaveidemme edessä. Ei se lapsen teko pitäisi niin kovin kumma projekti olla, mutta kyllä siitä helposti sellaisen saa.

Jospa lasi punaviiniä piristäisi. Olen pahoillani rakkaani.