No niin, nyt on saatu siemeniä sisään oikeaan aikaan, jos munasoluni on ymmärtänyt irrota ja lähteä uteliaana liikenteeseen. Tässä sitä ollaan taas koneella. Koko kroppa taas tietoisesti odottamassa, että onkohan pullat nyt hyvin uunissa. Opin keskustelupalstoilla luuhatessani sen, että nyt on edessä "piinaviikot". No niin on. Sitä on luvassa kahden viikon vahtaus ja oireiden tunnustelu. Tuntuuko missään, turpoavatko rinnat, äklöttääkö. Toivotaan, että niin tekee. Pahakin aamupahoinvointi tuntuu taivaalliselta ajatukselta tässä odotuksen odotuksessa.

Mikä ihme siinä on, että tähän asiaan ei osaa suhtautua yhtä luontevasti kuin kauppareissuun. Että senkun ollaan ja odotellaan. Missä on se nappi, joka painetaan, kun halutaan, että ajatukset ei osu tällä raskausraiteelle? Minulta ainakin puuttuu kyky säädellä tätä mielen toimintaa. Pakko on kai todeta, että tässäkin miehet pääsevät helpommalla. Senkun lykkäävät ne siittiöt matkaan. Tai no täytyy niidenkin kunnossa olla, mutta kun naisella on haasteena paljon enemmän asioita, joiden pitää osua kohdalleen jotta uusi elämä syntyy. On hormonitasapainoa ja hormonejakin ties kuinka monta, torvet täytyy olla kunnossa, munasolujen irrota, limojen olla kohdallaan.. Ja tietysti mielellään myös halujen. Sen on kyllä nähnyt, että kun tuo ajattelupuoli on aktiivinen, on tiettyyn aikaan kuukaudesta tullut seksipakkoilua. Mies ei varmaan välitä, sillä riittää että nainen on valmiina :-) Mutta kyllä itsellä on aina välillä tuon rakastelun motiivin kanssa tekemistä. Tai ei kai se väärä motiivi ole, jos lasta tehdään. Suurin osa eläinlajeista harrastaa seksiä vaan siksi.

Vierähti lähes vuosi, ennen kuin kaivon blogini naftaliinista. Niin huristin täysiä uppoutuen parisuhteeseen tuon ihmeellisen I:n kanssa. Nyt jo yhteisessä kodissa, täysillä tätä arkea jakaen. Arkea, joka tuntuu parhaalta koskaan, sellaiselta että arki toisen piereskellessä sohvalla on oikeasti juhlaa.

Mutta en jaksa jaaritella turhia. Tähän on tultu ja uudenlaiselta tasapainolta tuntuu. Suhteeseen on kuitenkin tullut uusi sävy. Se on tullut muodossa "toivomme lasta". Se toive on mylläyttänyt minulle eteeni täysin uuden maailman. Ensimmäiseksi vahvan tietoisuuden siitä, että yllättäen reilusti päälle kolmekymppisenä haluankin ensimmäistä lasta näin kiihkeästi, se tuntuu maailman luonnollisimalta asialta. Kun sen positiivisen pyörremyrskyn olen sisäistänyt, on aiheeseen tullut kuitenkin uusia tunnelmia. Se lapsi ei ole tullut toivomalla, tilaamalla eikä tekemällä ainakaan ensimmäiseen viiteen kuukauteen. Tämä on herättänyt jo nyt valtavan määrän ajatuksia, pelkoja ja pinnistelyä siihen suuntaan, mihin en halunnut tämän aiheen kansa joutua. Nopeasti tästä aiheesta on tullut ainakin osittian projekti, jossa minun tietoisuudessani pyörivät päivät, ovulaatiot, kuukautiset, hormonitasot, tukkeutuneet röörit ja ihan kaikki, mitä tähän kokonaisuuteen liittyy ja mikä voi mennä pieleen. Olen alkanut pelkäämään ja se on juuri se olotila, johon en halunnut tässä aihepiirissä joutua.

Olen ollut aiemmin juuri se sormella muita osoitteleva henkilö, joka on todennut, että lapsia tulee kun aiheesta ei stressaa ja ottaa rennosti. Näinhän se varmaan on, mutta enpä kykene itse toimimaan pätkääkään tuon jalon periaatteen mukaan. Kun lupa lapselle annettiin tulla, ryntäsin nettiin googlaamaan kaiken tiedon raskautumisen biologisesta mekanismista, avuista, vaikeuksista, onnistumisprosenteista jne. Samalla selasin läpi kaikki keskustelupalstat, jossa kirjoittavat kolmen vuoden päästä raskaaksi haluavat, lapsettomuuden kokeneet ja tässä samassa yrittämisen veneessä keikkuvat. Luin ihan liikaa tarinoita epäonnistumisista ja onnistumisista, jossa ei tarvi kuin nähdä mies ja jo tapahtuu.. Sekaisinhan siinä menee. Karkaa ajatus, mikä on luonnollista ja miten kuuluu olla.

Nyt en sitten enää tosiaankaan tiedä, miten kuuluu olla. Lasta ei ole vielä kuulunut, mutta aikaa on mennyt vähän. Silti mieli on jo pidemmällä eikä kärsivällisesti odottamassa ja positiivisesti tsemppaamassa. Ystäväpiiri ympärillä on soimannut liiasta yrittämisestä ja asian ajattelusta. Mutta minkäs teet, jos oma pää toimii näin! Kaikki tämä on johtanut kuitenkin tunnollisen tytön tyypilliseen paradoksiin. Syyllisyyteen siitä, miten tähän asiaan suhtaudun. olen siis itse rakentanut itsellei ansan. Mutta ei se mitään. Täältähän sitä taistellaan, opetellaan ja lisäännytään! Ovulaation aika on kai ovella. Sitä odotellessa menen tietenkin lempeästi viettelemään tuon urokseni. Hän luulee, että haluan häntä ihan vain sunnuntaipäivän piristyksesksi, vaikka sisälläni on missio saada siittiöitä oikeaan aikaan sisääni. No, onneksi se sentään tuntuu myös hyvältä eikä lääketieteelliseltä toimepiteeltä.. Olen muuten yrittänyt säästää miestä pahimmilta, "nyt on oikea aika" pohdinnoilta ja suorittamiselta. Ei meistä molempien tarvitse kärsiä...