Huomenna alkaa 13 raskausviikko. Nytkö olisi se aika, että saa oikeasti huoahtaa hetkeksi ja ajatella, että pahin on ohi? Mutta juuri nyt pari viime päivää ovat olleet vaikeita. Vatsaa kivistää ja polttelee. Aivan kuukautismaisia jatkuvia kivistyksiä. Yritän hokea itselleni, että ne kuuluvat asiaan, kohtu kasvaa. Mutta se pelko vaan hiipii mieleen. Muru kysyy jatkuvasti, sattuuko. Hän tietää, että juilii ja pelkää sen tarkoittavan aina pahaa. Mutta tämän kanssa nyt sitten eletään. Otetaan mitä tulee. Toivotaan parasta.

Joka tapauksessa perustin sen uuden blogin. Jatkan tarinaamme siellä, oli loppu millainen tahansa. Sanon aina niin, en osaa vielä vaan luottaa. Kummallista.

http://iskunvaimennin.blogspot.com

Lisäys 1.7.2009: Löysin kohdan asetuksissa tuosta kommentoinnista. Nyt pitäisi siis onnistua kommentointi uuteen blogiin anonyyminä ja mistä tilistä vaan!

Vadelmaunelma heitti eilisessä kommentissaan niin hyvän aiheen, että se jäi heti mieleen pyörimään. Hän totesi, voisinko kirjoittaa jatkossakin siitä, miltä tuntuu lapsettomuus tuntuu kun sitä ei enää ole. Itse tulkitsisin niin, että lapsettomuus loppuu todellisesti vasta silloin kun lapsi on tullut turvallisesti maailmaan. Nyt olen jossakin siellä välimaastossa, raskaana oleva lapseton.

Mutta jos raskaus tuntuu erilaiselta. Siis luulen, että se tuntuu kovinkin erilaiselta kuin sellaisella henkilöllä, jolla raskaus on alkanut luomuna, ehkä nopeastikin. En edelleenkään varmaan osaa edes määritellä kaikkia niitä pinnan alla vaikuttavia tekijöitä, joissa lapsettomuus näkyy.

Itse koen määrittävimpänä tekijänä tämän huolen ja jopa pelon määrän. Olemme joutuneet pettymään niin monta kertaa, että pettymykseen ikäänkuin varautuu jatkuvasti. On vaikea uskoa, että tämä raskaus sujuu loppuun asti. Reagoin varmasti voimakkaammin näihin jokaiseen pieneenkin asiaan sydämensykkeestä istukan sijaintiin, vaikka kaikki menee niiden kanssa todennäköisesti hyvin. Varaudun jatkuvasti pahimpaan, vaikka raskausaikaan voisi suhtautua myös superoptimistisesti tyyliin "Meille tulee vauva, kuulkaa koko maailma!".

Toinen asia on se, että erotan itseni jotenkin muista raskaana olevista. Kun käyn neuvolassa tai näen kadulla naisia, joilla vatsa jo näkyy, en pidä itseäni kuuluvana samaan joukkoon. Kuvittelen tämän tapahtuneen kaikille muille näkyvästi raskaana oleville luomuna. En osaa ainakaan vielä samaistua ja olla vain raskaana. Neuvolassa ja lääkärissä aloitan lauseita "Kun tämä on hoidoilla alkanut raskaus..", vaikka he eivät ole viitanneet alullepanotapaan millään lailla. Neuvolassa ja lääkärissä olen vain raskaana oleva nainen. Itselleni en ole vain sitä.

Erotan tai paremminkin lokeroin itseni myös läheisistäkin ystävistäni, joilla on lapsia. Heidän lapsensa ovat jo isoja, suurimmalla osalla ikähaarukka ulottuu kahdesta vuodesta kymmeneen. Mieleni tekee ja olenkin toki kysynyt käytännön asioita, mutta jotenkin en halua mennä liian syvälle "Mites teillä silloin" keskusteluun. Koen vaan olevani niin eri tilanteessa. Haluaisin selkeästi käydä nämä keskustelut henkilön kanssa, jolla on lapsettomuus- ja hoitomenneisyys tai joka on samassa tilanteessa kuin me. Ja en ymmärrä tätäkään yhtään miksi. Ystäväni ovat eläneet hoitoja mukanamme, kannustaneet ja lohduttaneet. Ymmärtämättä ehkä täysin miltä tämä maailma oikeasti tuntuu, mutta omalla tavallaan kuitenkin.

Joten itseasiassa minä itse erotan ja teen rajaa muiden ja meidän lapsettomuutemme välille edelleenkin. Ihmeellistä kun sen nyt oikeastaan tajuan.

Jos taas ajattelen vaan meitä kahta tai kolmea tämän raskauden kanssa, huomaan että vain itseeni keskittyessäni lapsettomuus ei ole oikeastaan läsnä. Olen raskaana ja suunnittelemme asioita sen ympärillä. Konkreettisiin oireisiin ja raskauden etenemiseen liittyviin asioihin en varsinaisesti yhdistä lapsettomuutta. Paitsi niihin pelkoihin. Se pomppaa mukaan vain, kun katson ympärilleni ja sijoitan itseni ja raskauteni isompaan viitekehykseen, muihin raskaanaoleviin ja perheisiin. Perin kummallista ja taatusti aihe, jossa riittää vielä pureskeltavaa.

Enhän minä mitään uutta blogia vielä saa aikaiseksi. Tuo ilma kutsuu ulos, joten olen todellakin röhnöttänyt puistossa kirjapinon kanssa. Joten Almanakka ja Vilma, täällä on kyllä hamstarattu eilen kirjakaupasta tarjouspokkareita, Riku Korhosen ja Carlos Ruiz Safonin uusin sekä monisataasivuinen vauvakirja.. Kiitos taas myös kaikille ihanista kommenteista!

Ja mikä parasta. Neuvolan lääkäri soitti eilen myös veriseulan tulokset. Ei mitään hälyttävää. Joten ihme ja kumma, olemme ohittaneet yhden merkittävän rajapyykin, siis tämän ekan seulonnan, ilman minkäänlaisia ongelmia. Ensimmäinen asia koko hoitoketjun stimulaatiosta raskauden tähän vaiheeseen, jossa ei tullut uutta jännitettävää. Jihuu!

Voihan paska sanon suoraan! Valtakunnassa on itseasiassa kaikki oikein hyvin. Np-ultra ei paljastanut poimua eikä suurentunutta turvotusta, määrä oli 1,0 m. Pituutta löytyi 42 mm eli päivälleen oikea määrä. Neuvolakortissa sikiön liikkeiden määrä on ++, mutta sydämen syke vain + eli vähän, mitä sekin nyt tarkoittaa? Labratuloksia en vielä seulonnan osalta saanut. Soitto niistä tulee perässä.

Mutta sitten se MUTTA. Istukka on toistaiseksi kohdunsuun päällä osittain. Hematooma on kutistumassa ja organisoitumassa, mutta edelleen olemassa. Näiden yhteisvaikutuksesta olen kuitenkin toistaiseksi riskiraskaus. Ei golfia, ei uintia, ei liikuntaa, ei seksiä. Ihan ymmärrettävää, mutta tämän äidin psyykelle ihan katastrofaalista! Olen jo nyt kaivannut muuta liikuntaa kuin golfia ja nyt en saa tehdä edes sitä. Kävellä saan. Sairaslomaakin olisin töistä saanut, mutta enhän minä nyt ensi viikkoa sieltä viitsi pois olla. Onpahan jotain muuta tekemistä kuin pyöritellä kotona peukaloita.. Ja toimistotyö ei nyt kovinkaan fyysistä ole.

Muikun etu on tietysti tärkein ja minähän seison vaikka pari viikkoa päälläni sen vuoksi, mutta jotenkin tuntuu kohtuuttomalta olla lomalla, saamatta tehdä oman hyvinvoinnin kannalta tärkeitä asioita ulkona ihanassa säässä. Minkä ihmeen harrastuksen minä tähän kesään keksin, että pysyn järjissäni? Käsistäni olen umpitohelo, joten ei mitään askartelua tai puuhastelua pientä varten. Puutarhaa ei ole. Kotona ei ole varsinaisesti mikään rempallaan tai sisustusta vailla. Siivoaminen on ilmeisesti ainoa asia, jota voisin nyt harrastaa aamusta iltaan. Muru ainakin tykkäisi : )

Mutta miten voi olla noin erilaisia näkemyksiä lääkäreillä? Klinikan lääkärin mukaan kaikki alkoi jo olla sallittua, golf jopa hyvästä. Hän ei pitänyt istukan sijaintia riskinä. Nyt keskusäitiysneuvolassa tieto oli tämä. Ehkä kuitenkin uskon tätä neuvolan lääkäriä. He seuraavat raskauksia ja niiden riskejä, se on heidän päätyönsä. Klinikalla keskitytään saamaan aikaan raskauksia, mutta itse raskauden seuranta ei taas ole siellä keskeistä. Hmmm..

Olen muuten miettinyt, kuten moni muukin tässä kohdassa, tämän blogin kohtaloa. Tämä blogi on niin täynnä lapsettomuutta ja sen toiveen täyttymistä, että raskaudesta ja perheeksi kasvamisesta kirjoittaminen tuntuu ihan toiselta maailmalta. Vaikka tätä näemmä varjostaakin tämä pieni jatkuva pelko. Mielessäni on siis aloitella uusi raskauteen, odottamiseen ja uuteen elämäntilanteeseen keskittyvä blogi. Ilman blogia kun tuskin osaan olla. Blogin perustamisessa ja näiden yhteenlinkittämisessä onkin ihan riittävästi puuhaa seuraavalle lomapäivälle.. JOten katsotaan, missä osoitteessa ja missä muodossa tarina jatkuu tulevaisuudessa.

Tässä vaiheessa tästä matkasta iso kiitos tutuiksi tulleille kommentoijille ja muille tutuille ja anonyymeille matkalaisille. On ollut superlämmittävää saada tukea mustemmilla hetkillä ja lukea muiden kokemuksia samoista vaiheista iloissa ja suruissa. Isot isot kiitokset ja voikaa kaikki hyvin!

Tänään oli viimeinen ultra ja hematooman tarkistus klinikallamme. Kaikki oli mainiosti. Muikku oli kasvanut komeaan 3,3 sentin mittaan, hän heilutteli käsiään, niskaturvotusta ei tässä ultrassa näkynyt ja pienen pienet munuaisetkin jo pilkottivat. Hematooma on olemassa, mutta sikiöpussiin nähden litistynyt reunalle. Olo on sanoinkuvaamattoman helpottunut. Ensi viikolla toki jatketaan np-ultraa ja muuta jännäilyä, mutta yksi luku on nyt lopussa.

Meidän ei enää tarvitse tämän pienokaisen alulle saamisen kanssa käydä lapsettomuusklinikalla. Oma liikutukseni oli suuri, kun kiittelin lääkäriämme, joka pyysi pitämään yhteyttä ja ilmoittelemaan np-ultran ja rakenneultran kuulumiset. Jos seula hälyttää ensi viikolla, saan kuulemma ottaa häneen yhteyttä, vaikka hän jää lomalle. Kyllä pieni ihminen on tyytyväinen, kun lääkäri on inhimillinen ja huolehtiva. Osasinkohan edes kiittää häntä kylliksi siitä, että meillä nyt lopulta on tämä mahdollisuus.

Jos yhtään uskaltaa tässä vaiheessa vielä tehdä yhteenvetoa ja katsoa taaksepäin, niin on pakko vain todeta, että olemme tässä onnellisessa tilanteessa lopulta todella nopeasti ja rakettimaisten vaiheiden jälkeen. Jätin pillerit pois vasta kaksi vuotta sitten kesäkuussa 34-vuotiaana. Vuoden jälkeen tutkimuksiin, vuoden ja kolmen kuukauden yrittämisen jälkeen aloitimme hoidot. Kymmenen kuukauden aikana rutistimme läpi kolme Icsiä ja yhden passin. Tuloksena totaalista epätietoutta tilanteen syistä, huonolaatuisia alkioita ja pettymyksiä stimulaatioiden jälkeen, mutta kuitenkin kolme alkanutta ja kaksi keskeytynyttä raskautta. Tahti on ollut huima, ylämäet ja alamäet sen mukaisia. Tunteiden ja tilanteen käsittelyyn ei ole oikeastaan jäänyt aikaa, me olemme vain menneet asiaa täysillä eteenpäin. Se on tuntunut hyvältä, jotain on tapahtunut koko ajat. Mutta se on ollut myös äärimmäisen kuluttavaa tietenkin, enkä aina oikein vieläkään ymmärrä, millaisen myllyn olemme käyneet läpi. Meille tämä ripeä eteneminen on kuitenkin sopinut. Jos jossakin tilanteessa niin tässä voin olla kiitollinen siitä, että meillä on vakituiset hyvät työpaikat ja sellainen taloudellinen tilanne, että tämä on ollut mahdollista tehdä yksityisesti juuri näin. Monesta asiasta olemme tietenkin joutuneet tinkimään, mutta toisaalta olemme säästäneet arvokasta aikaa.

Olo on helpottunut, liikuttunut ja olen totaalisen päässä pyörälläni. Mekö oikeasti voimme onnistua tässä? Kyyneleet kohoavat joka kerta silmiini kun ajattelen tuota pientä vatsassani sinnikkäästi kasvavaa ihmisen alkua. Ne hormonit 

Nyt suuntaan juhannuksen viettoon pienen pienen Muikun kuva lompakossani tuliaisiksi molempien äidille.

Hyvää juhannusta teille muut jo tutuksi tulleet matkalaiset, bloggaajat, lasta toivovat, odottavat ja jo onnistuneet!

Kun ei olossa tapahdu kummoista suuntaan eikä toiseen, voin keskittyä pohtimaan aihetta ruoka : )

Vaikka minulla on tämä tiivis etova olo seuralaisena, en oikeastaan ole aikaisemmin huomannut mitään, mikä ei maistuisi tai mitä tekisi erityisesti mieli. Olen kiltisti kyllä ollut syömättä asioita, joita ei saa syödä, mutta esim. kotimaista sinihomejuustoa olen syönyt. Muru on pitänyt enemmän huolen, etten koske mihinkään kiellettyyn. Muuten olisin ehkä himoissani vetäissyt jo graavisiiat sun muut. Tämän asian suhteen olen jotenkin kamalan huoleton, vaikka muuten stressaan näköjään joka asiasta.

Mutta nyt kun tarkemmin pohdin, onhan tässä tullut makumieltymyksiä ja –inhokkeja sekä himoja. Himot tosin kohdistuvat käytännössä yksinomaan niihin asioihin, joita en nyt saa.

Maistuu hyvältä: jääkaappikylmät hedelmät, erityisesti tuore ananas ja omenat, uusin löytö tuoreet kirsikat, tuore leipä pelkän levitteen kanssa, uudet perunat, mustamakkara kylmällä maidolla, jäätelö. Yleensäkin näköjään kaikki kylmä ruoka.

Maistuu pahalta tai tuntuu vastenmieliseltä: valmismarinoidet ja paistetut kanat, possut ja muut lihat, paistettu lohi ihme kyllä, silli, jauheliha, leikkeleet. SUKLAA!!! Myös muut karkit.

Himottaa vietävästi vaan ei saa: sushi, kauppahallimme ihana lohiherkku, jossa kermaviili-majoneesikastikkeessa on kylmäsavulohta, sipuli ja tilliä, lurps. Se graavisiika. Paistettu halloumi-juusto.

Mietimme myös sikiöseulan ja sen seuraamuksia. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ellei seula hälytä tyyliin todennäköisyydellä 1:50 tai alle, en jatkotutkimuksiin mene. Todennäköisyys on niin pieni ja selviää myöhemmissäkin ultrissa. Toisaalta taas keskenmenon riski on jonkinmoninen ja siitä aina varoitetaan nimenomaan jos on aiempia keskenmenoja. Mutta katsotaan, tämän suhteen mieli saattaa todellakin muuttua.

Huomenna on klinikan viimeinen ultra. Toivon hurjasti, että Muikku on kasvanut reippaasti.

Muru on jotenkin ihan ilmöimäinen. Vaikka taidamme olla melkoinen pusu-pari muutenkin, hellitään meillä nyt tavallista enemmän. Meinaan myös jatkuvasti iikuttua aina siitä pienten huomaavaisten eleiden määrästä, joita kotona pyytämättä saan. Tuntuu vaan turvalliselta, kun toinen kysyy ja huolehtii. Mutta kaikista riemullisinta on nähdä toisen ilo tästä odotuksesta. Minun väsymyksestäni ja huonovointisuudestani johtuen meillä loistaa tällä hetkellä odotuksen onnea Muruni. Rakas hassuni.

”Otapas Muikku-kulta kunnon kasvuspurtti huomiseksi. Näytetään kaikille mistä kana pissii!”