Mansikkamaitoa

Uusi blogini

2009-06-28T10:04:00.004+03:00

Huomenna alkaa 13 raskausviikko. Nytkö olisi se aika, että saa oikeasti huoahtaa hetkeksi ja ajatella, että pahin on ohi? Mutta juuri nyt pari viime päivää ovat olleet vaikeita. Vatsaa kivistää ja polttelee. Aivan kuukautismaisia jatkuvia kivistyksiä. Yritän hokea itselleni, että ne kuuluvat asiaan, kohtu kasvaa. Mutta se pelko vaan hiipii mieleen. Muru kysyy jatkuvasti, sattuuko. Hän tietää, että juilii ja pelkää sen tarkoittavan aina pahaa. Mutta tämän kanssa nyt sitten eletään. Otetaan mitä tulee. Toivotaan parasta.

Joka tapauksessa perustin sen uuden blogin. Jatkan tarinaamme siellä, oli loppu millainen tahansa. Sanon aina niin, en osaa vielä vaan luottaa. Kummallista.

http://iskunvaimennin.blogspot.com

Lisäys 1.7.2009: Löysin kohdan asetuksissa tuosta kommentoinnista. Nyt pitäisi siis onnistua kommentointi uuteen blogiin anonyyminä ja mistä tilistä vaan!

En malta lopettaa tätäkään : )

2009-06-24T09:45:00.003+03:00

Vadelmaunelma heitti eilisessä kommentissaan niin hyvän aiheen, että se jäi heti mieleen pyörimään. Hän totesi, voisinko kirjoittaa jatkossakin siitä, miltä tuntuu lapsettomuus tuntuu kun sitä ei enää ole. Itse tulkitsisin niin, että lapsettomuus loppuu todellisesti vasta silloin kun lapsi on tullut turvallisesti maailmaan. Nyt olen jossakin siellä välimaastossa, raskaana oleva lapseton.

Mutta jos raskaus tuntuu erilaiselta. Siis luulen, että se tuntuu kovinkin erilaiselta kuin sellaisella henkilöllä, jolla raskaus on alkanut luomuna, ehkä nopeastikin. En edelleenkään varmaan osaa edes määritellä kaikkia niitä pinnan alla vaikuttavia tekijöitä, joissa lapsettomuus näkyy.

Itse koen määrittävimpänä tekijänä tämän huolen ja jopa pelon määrän. Olemme joutuneet pettymään niin monta kertaa, että pettymykseen ikäänkuin varautuu jatkuvasti. On vaikea uskoa, että tämä raskaus sujuu loppuun asti. Reagoin varmasti voimakkaammin näihin jokaiseen pieneenkin asiaan sydämensykkeestä istukan sijaintiin, vaikka kaikki menee niiden kanssa todennäköisesti hyvin. Varaudun jatkuvasti pahimpaan, vaikka raskausaikaan voisi suhtautua myös superoptimistisesti tyyliin "Meille tulee vauva, kuulkaa koko maailma!".

Toinen asia on se, että erotan itseni jotenkin muista raskaana olevista. Kun käyn neuvolassa tai näen kadulla naisia, joilla vatsa jo näkyy, en pidä itseäni kuuluvana samaan joukkoon. Kuvittelen tämän tapahtuneen kaikille muille näkyvästi raskaana oleville luomuna. En osaa ainakaan vielä samaistua ja olla vain raskaana. Neuvolassa ja lääkärissä aloitan lauseita "Kun tämä on hoidoilla alkanut raskaus..", vaikka he eivät ole viitanneet alullepanotapaan millään lailla. Neuvolassa ja lääkärissä olen vain raskaana oleva nainen. Itselleni en ole vain sitä.

Erotan tai paremminkin lokeroin itseni myös läheisistäkin ystävistäni, joilla on lapsia. Heidän lapsensa ovat jo isoja, suurimmalla osalla ikähaarukka ulottuu kahdesta vuodesta kymmeneen. Mieleni tekee ja olenkin toki kysynyt käytännön asioita, mutta jotenkin en halua mennä liian syvälle "Mites teillä silloin" keskusteluun. Koen vaan olevani niin eri tilanteessa. Haluaisin selkeästi käydä nämä keskustelut henkilön kanssa, jolla on lapsettomuus- ja hoitomenneisyys tai joka on samassa tilanteessa kuin me. Ja en ymmärrä tätäkään yhtään miksi. Ystäväni ovat eläneet hoitoja mukanamme, kannustaneet ja lohduttaneet. Ymmärtämättä ehkä täysin miltä tämä maailma oikeasti tuntuu, mutta omalla tavallaan kuitenkin.

Joten itseasiassa minä itse erotan ja teen rajaa muiden ja meidän lapsettomuutemme välille edelleenkin. Ihmeellistä kun sen nyt oikeastaan tajuan.

Jos taas ajattelen vaan meitä kahta tai kolmea tämän raskauden kanssa, huomaan että vain itseeni keskittyessäni lapsettomuus ei ole oikeastaan läsnä. Olen raskaana ja suunnittelemme asioita sen ympärillä. Konkreettisiin oireisiin ja raskauden etenemiseen liittyviin asioihin en varsinaisesti yhdistä lapsettomuutta. Paitsi niihin pelkoihin. Se pomppaa mukaan vain, kun katson ympärilleni ja sijoitan itseni ja raskauteni isompaan viitekehykseen, muihin raskaanaoleviin ja perheisiin. Perin kummallista ja taatusti aihe, jossa riittää vielä pureskeltavaa.

Enhän minä mitään uutta blogia vielä saa aikaiseksi. Tuo ilma kutsuu ulos, joten olen todellakin röhnöttänyt puistossa kirjapinon kanssa. Joten Almanakka ja Vilma, täällä on kyllä hamstarattu eilen kirjakaupasta tarjouspokkareita, Riku Korhosen ja Carlos Ruiz Safonin uusin sekä monisataasivuinen vauvakirja.. Kiitos taas myös kaikille ihanista kommenteista!

Ja mikä parasta. Neuvolan lääkäri soitti eilen myös veriseulan tulokset. Ei mitään hälyttävää. Joten ihme ja kumma, olemme ohittaneet yhden merkittävän rajapyykin, siis tämän ekan seulonnan, ilman minkäänlaisia ongelmia. Ensimmäinen asia koko hoitoketjun stimulaatiosta raskauden tähän vaiheeseen, jossa ei tullut uutta jännitettävää. Jihuu!

Sikiöseulontaa ja riskiraskautta

2009-06-23T10:03:00.005+03:00

Voihan paska sanon suoraan! Valtakunnassa on itseasiassa kaikki oikein hyvin. Np-ultra ei paljastanut poimua eikä suurentunutta turvotusta, määrä oli 1,0 m. Pituutta löytyi 42 mm eli päivälleen oikea määrä. Neuvolakortissa sikiön liikkeiden määrä on ++, mutta sydämen syke vain + eli vähän, mitä sekin nyt tarkoittaa? Labratuloksia en vielä seulonnan osalta saanut. Soitto niistä tulee perässä.

Mutta sitten se MUTTA. Istukka on toistaiseksi kohdunsuun päällä osittain. Hematooma on kutistumassa ja organisoitumassa, mutta edelleen olemassa. Näiden yhteisvaikutuksesta olen kuitenkin toistaiseksi riskiraskaus. Ei golfia, ei uintia, ei liikuntaa, ei seksiä. Ihan ymmärrettävää, mutta tämän äidin psyykelle ihan katastrofaalista! Olen jo nyt kaivannut muuta liikuntaa kuin golfia ja nyt en saa tehdä edes sitä. Kävellä saan. Sairaslomaakin olisin töistä saanut, mutta enhän minä nyt ensi viikkoa sieltä viitsi pois olla. Onpahan jotain muuta tekemistä kuin pyöritellä kotona peukaloita.. Ja toimistotyö ei nyt kovinkaan fyysistä ole.

Muikun etu on tietysti tärkein ja minähän seison vaikka pari viikkoa päälläni sen vuoksi, mutta jotenkin tuntuu kohtuuttomalta olla lomalla, saamatta tehdä oman hyvinvoinnin kannalta tärkeitä asioita ulkona ihanassa säässä. Minkä ihmeen harrastuksen minä tähän kesään keksin, että pysyn järjissäni? Käsistäni olen umpitohelo, joten ei mitään askartelua tai puuhastelua pientä varten. Puutarhaa ei ole. Kotona ei ole varsinaisesti mikään rempallaan tai sisustusta vailla. Siivoaminen on ilmeisesti ainoa asia, jota voisin nyt harrastaa aamusta iltaan. Muru ainakin tykkäisi : )

Mutta miten voi olla noin erilaisia näkemyksiä lääkäreillä? Klinikan lääkärin mukaan kaikki alkoi jo olla sallittua, golf jopa hyvästä. Hän ei pitänyt istukan sijaintia riskinä. Nyt keskusäitiysneuvolassa tieto oli tämä. Ehkä kuitenkin uskon tätä neuvolan lääkäriä. He seuraavat raskauksia ja niiden riskejä, se on heidän päätyönsä. Klinikalla keskitytään saamaan aikaan raskauksia, mutta itse raskauden seuranta ei taas ole siellä keskeistä. Hmmm..

Olen muuten miettinyt, kuten moni muukin tässä kohdassa, tämän blogin kohtaloa. Tämä blogi on niin täynnä lapsettomuutta ja sen toiveen täyttymistä, että raskaudesta ja perheeksi kasvamisesta kirjoittaminen tuntuu ihan toiselta maailmalta. Vaikka tätä näemmä varjostaakin tämä pieni jatkuva pelko. Mielessäni on siis aloitella uusi raskauteen, odottamiseen ja uuteen elämäntilanteeseen keskittyvä blogi. Ilman blogia kun tuskin osaan olla. Blogin perustamisessa ja näiden yhteenlinkittämisessä onkin ihan riittävästi puuhaa seuraavalle lomapäivälle.. JOten katsotaan, missä osoitteessa ja missä muodossa tarina jatkuu tulevaisuudessa.

Tässä vaiheessa tästä matkasta iso kiitos tutuiksi tulleille kommentoijille ja muille tutuille ja anonyymeille matkalaisille. On ollut superlämmittävää saada tukea mustemmilla hetkillä ja lukea muiden kokemuksia samoista vaiheista iloissa ja suruissa. Isot isot kiitokset ja voikaa kaikki hyvin!

Klinikan ovi sulkeutui

2009-06-18T10:08:00.002+03:00

Tänään oli viimeinen ultra ja hematooman tarkistus klinikallamme. Kaikki oli mainiosti. Muikku oli kasvanut komeaan 3,3 sentin mittaan, hän heilutteli käsiään, niskaturvotusta ei tässä ultrassa näkynyt ja pienen pienet munuaisetkin jo pilkottivat. Hematooma on olemassa, mutta sikiöpussiin nähden litistynyt reunalle. Olo on sanoinkuvaamattoman helpottunut. Ensi viikolla toki jatketaan np-ultraa ja muuta jännäilyä, mutta yksi luku on nyt lopussa.

Meidän ei enää tarvitse tämän pienokaisen alulle saamisen kanssa käydä lapsettomuusklinikalla. Oma liikutukseni oli suuri, kun kiittelin lääkäriämme, joka pyysi pitämään yhteyttä ja ilmoittelemaan np-ultran ja rakenneultran kuulumiset. Jos seula hälyttää ensi viikolla, saan kuulemma ottaa häneen yhteyttä, vaikka hän jää lomalle. Kyllä pieni ihminen on tyytyväinen, kun lääkäri on inhimillinen ja huolehtiva. Osasinkohan edes kiittää häntä kylliksi siitä, että meillä nyt lopulta on tämä mahdollisuus.

Jos yhtään uskaltaa tässä vaiheessa vielä tehdä yhteenvetoa ja katsoa taaksepäin, niin on pakko vain todeta, että olemme tässä onnellisessa tilanteessa lopulta todella nopeasti ja rakettimaisten vaiheiden jälkeen. Jätin pillerit pois vasta kaksi vuotta sitten kesäkuussa 34-vuotiaana. Vuoden jälkeen tutkimuksiin, vuoden ja kolmen kuukauden yrittämisen jälkeen aloitimme hoidot. Kymmenen kuukauden aikana rutistimme läpi kolme Icsiä ja yhden passin. Tuloksena totaalista epätietoutta tilanteen syistä, huonolaatuisia alkioita ja pettymyksiä stimulaatioiden jälkeen, mutta kuitenkin kolme alkanutta ja kaksi keskeytynyttä raskautta. Tahti on ollut huima, ylämäet ja alamäet sen mukaisia. Tunteiden ja tilanteen käsittelyyn ei ole oikeastaan jäänyt aikaa, me olemme vain menneet asiaa täysillä eteenpäin. Se on tuntunut hyvältä, jotain on tapahtunut koko ajat. Mutta se on ollut myös äärimmäisen kuluttavaa tietenkin, enkä aina oikein vieläkään ymmärrä, millaisen myllyn olemme käyneet läpi. Meille tämä ripeä eteneminen on kuitenkin sopinut. Jos jossakin tilanteessa niin tässä voin olla kiitollinen siitä, että meillä on vakituiset hyvät työpaikat ja sellainen taloudellinen tilanne, että tämä on ollut mahdollista tehdä yksityisesti juuri näin. Monesta asiasta olemme tietenkin joutuneet tinkimään, mutta toisaalta olemme säästäneet arvokasta aikaa.

Olo on helpottunut, liikuttunut ja olen totaalisen päässä pyörälläni. Mekö oikeasti voimme onnistua tässä? Kyyneleet kohoavat joka kerta silmiini kun ajattelen tuota pientä vatsassani sinnikkäästi kasvavaa ihmisen alkua. Ne hormonit 

Nyt suuntaan juhannuksen viettoon pienen pienen Muikun kuva lompakossani tuliaisiksi molempien äidille.

Hyvää juhannusta teille muut jo tutuksi tulleet matkalaiset, bloggaajat, lasta toivovat, odottavat ja jo onnistuneet!

Himotuksia ja kuvotuksia

2009-06-17T10:30:00.001+03:00

Kun ei olossa tapahdu kummoista suuntaan eikä toiseen, voin keskittyä pohtimaan aihetta ruoka : )

Vaikka minulla on tämä tiivis etova olo seuralaisena, en oikeastaan ole aikaisemmin huomannut mitään, mikä ei maistuisi tai mitä tekisi erityisesti mieli. Olen kiltisti kyllä ollut syömättä asioita, joita ei saa syödä, mutta esim. kotimaista sinihomejuustoa olen syönyt. Muru on pitänyt enemmän huolen, etten koske mihinkään kiellettyyn. Muuten olisin ehkä himoissani vetäissyt jo graavisiiat sun muut. Tämän asian suhteen olen jotenkin kamalan huoleton, vaikka muuten stressaan näköjään joka asiasta.

Mutta nyt kun tarkemmin pohdin, onhan tässä tullut makumieltymyksiä ja –inhokkeja sekä himoja. Himot tosin kohdistuvat käytännössä yksinomaan niihin asioihin, joita en nyt saa.

Maistuu hyvältä: jääkaappikylmät hedelmät, erityisesti tuore ananas ja omenat, uusin löytö tuoreet kirsikat, tuore leipä pelkän levitteen kanssa, uudet perunat, mustamakkara kylmällä maidolla, jäätelö. Yleensäkin näköjään kaikki kylmä ruoka.

Maistuu pahalta tai tuntuu vastenmieliseltä: valmismarinoidet ja paistetut kanat, possut ja muut lihat, paistettu lohi ihme kyllä, silli, jauheliha, leikkeleet. SUKLAA!!! Myös muut karkit.

Himottaa vietävästi vaan ei saa: sushi, kauppahallimme ihana lohiherkku, jossa kermaviili-majoneesikastikkeessa on kylmäsavulohta, sipuli ja tilliä, lurps. Se graavisiika. Paistettu halloumi-juusto.

Mietimme myös sikiöseulan ja sen seuraamuksia. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ellei seula hälytä tyyliin todennäköisyydellä 1:50 tai alle, en jatkotutkimuksiin mene. Todennäköisyys on niin pieni ja selviää myöhemmissäkin ultrissa. Toisaalta taas keskenmenon riski on jonkinmoninen ja siitä aina varoitetaan nimenomaan jos on aiempia keskenmenoja. Mutta katsotaan, tämän suhteen mieli saattaa todellakin muuttua.

Huomenna on klinikan viimeinen ultra. Toivon hurjasti, että Muikku on kasvanut reippaasti.

Muru on jotenkin ihan ilmöimäinen. Vaikka taidamme olla melkoinen pusu-pari muutenkin, hellitään meillä nyt tavallista enemmän. Meinaan myös jatkuvasti iikuttua aina siitä pienten huomaavaisten eleiden määrästä, joita kotona pyytämättä saan. Tuntuu vaan turvalliselta, kun toinen kysyy ja huolehtii. Mutta kaikista riemullisinta on nähdä toisen ilo tästä odotuksesta. Minun väsymyksestäni ja huonovointisuudestani johtuen meillä loistaa tällä hetkellä odotuksen onnea Muruni. Rakas hassuni.

”Otapas Muikku-kulta kunnon kasvuspurtti huomiseksi. Näytetään kaikille mistä kana pissii!”

Mieli seuraavassa vaiheessa

2009-06-15T20:44:00.003+03:00

En ikinä päässyt kaalilaatikkoon asti.. Väsymys ja mukavuudenhalu iskivät ja haimme jättimäisen kasan intialaista ruokaa. Mutta kyllä minä vielä sen laatikon värkkään!

Jännästi mieli alkaa askarrella seuraavan vaiheen kimpussa. Sikiöseulonnan verikokeet ovat tällä viikolla, np-ultra ensi viikolla. Olen tähän mennessä suhtautunut aika huolettomasti koko aiheeseen. Jotenkin kun tosiaan tämä mieli on ollut keskittynyt vaan koko raskauden kestämiseen eikä muihin raskauden ajan ongelmiin ollenkaan. Oikeastaan itse ultra ei pelota, totesihan klinikan lääkäri viime viikolla, että kaikki näyttää hyvältä. Tosin kyllähän parissa viikossa voi varmasti tuonkin kannalta jotakin tapahtua.

Mutta se verikoe. En löydä mistään tietoa, kasvaako riskiluku automaattisesti iän myötä, sitä kun täällä riittää. Vai tarvitaanko myös muita tekijöitä. Entä miten riskiin vaikuttaa se, että minulle on kromosomitutkimus tehty klinikalla. Ilmeisesti oman kromosomistoni tutkimuksella ei ole varsinaista yhteyttä tähän lapsen kromosomien tutkimiseen. Lisäksi pieni huoli tässä matkalla on ollut sikiön koko, joka on koko ajan ollut 2-3 päivää kestoa jäljessä.

Alan nyt konkreettisesti tajuamaan, että ei tuo 12 maagisen viikon saavuttaminen oikein mitään tämän pelkoilun kannalta tarkoita. Seuraavaksi jännitetään viikkotolkulla näitä seulontatuloksia mahdollisesti seuraavaa punktiota. Sitten rakenneutraa ja mitä sitten tuleekaan? Niin, ensi viikkoon mennessä pitäisi myös ratkaista se, haluammeko lapsivesipunktion, jos seula hälyttää. En minä vaan tiedä! Mieleni tekisi sanoa, että en halua punktiota, mutta ehkä tietämättömyys vaan jatkaa tätä pelon kierrettä. Toivon siis sydämeni pohjasta, että seula ei hälytä. Ja vielä enemmän toivon, että tämän torstain ultrassa pieni uimarimme on kasvanut normaalisti.

Milloinkohan vatsa alkaa yhtään pömpöttämään? Housut eivät juuri purista, joten mietin siksikin, kasvaako tyyppi oikeassa suhteessa.

Voi vehtaamista. Tuli nyt kirjattua taas näitä epäröiviä mietteitä, mutta kyllä täällä osataan jo fiilistelläkin. Nimiä ei ole uusia, mutta lastenhuoneen kalusteita ja muita vermeitä olen käynyt netissä kurkkimassa..

Kirjataanpas vähän faktoja. Nyt viikot 10+0. Painoa lisää alle 1 kg lähtötilanteesta. Lähtötilanne 171/62 (ei uskota neuvolan vaakaa..). Hemoglobiini viimeksi 116. Verenpaineet hyvät noin 120/75. Oireet: Edelleen jatkuva etominen, vessakäynnit minimi 4 krt yö. Siinä kaikki.

"Pistäpäs äidin maha vähän kasvamaan Muikkuseni."

Astetta rauhallisempaa

2009-06-13T10:03:00.003+03:00

Laitanpa vielä tähänkin kiitokset kaikille edelliseen viestiinä kommentoineille. Ihana oli lukea samoja ajatuksia ja kokemuksia - jälleen kerran. Ja eihän tässä minun olossani ole mitään hätää muiden pahanolon kokemuksiin verrattuna!

Mutta täällä siis astetta rauhallisempana tänään. Torstai-iltana alkoi tuon ahdistuksen ja väsymyksen päälle ruskehtava vuoto, joten soitin heti pe klinikalle ja pääsin saman tien tarkastukseen. Tämmöisinä hetkinä olen tyytyväinen, että klinikalle on vartin matka. Siellä lääkärini otti minut vastaa kesätrikoissa, koska koko porukka oli lähdössä viettämään kesäpäivää. Ja sinne tämä hermoheikko säntäsi miehen kanssa sekoittamaan aikatauluja : )

Joka tapauksessa kaikki oli hyvin. Muikku oli kasvanut kuten kuulukin, kädet ja jalat vipattivat eli sydämen lisäksi alkio oli vaihtanut jo liikekannalle. Mitään syytä vuodolle ei löytynyt, hematoomakin näytti jo liiskaantuneen kohdun seinämää vasten eikä siitä tarvitse ilmeisesti huolestua. Vielä huojentavampaa oli lääkärin toteamus, että mitään niskapoimuun viittaavaa ei näy. Tosin edelleen tämä ultralaite on melko huono ja np-ultra on sitten reilun viikon päästä, mutta jos tuo nyt lupaisi jotain hyvää. Käyn vielä kerran klinikalla ensi to tarkistuksessa, sen jälkeen olen lapsettomuusklinikkavapaa! Ihmeellistä.

Nyt tuntuu jo helpommalta olo ja uskominen. Tosin olen myös nukkunut kaksi viimeistä yötä paremmin, mikä tekee heti ihmeitä.

On myös hellyttävää, kun Muru halusi alkaa pohtimaan eilen nimiä tulevalle. Hänellekin taisi liikkeiden näkeminen olla iso virstanpylväs, lupa suunnitella asioita oikeasti. Pelleilyksihän se meni tai muussa tapauksessa lapsestamme tulee nimensä puolesta kiusattu reppana. Top 5 eilisen perusteella: Siiri Sohvaperuna, Ludvig Nakki, Kanki Taneli, Mirkku-Martta Marenki ja Heila Kaunoinen.

Mielitekoja. Kaalilaatikko. Melko perverssiä, mutta aion opetella moisen perinneruuan tänään.

"Tänään harjoitellaan kroolia Pikku-Muikkuni. Polskipas oikein lujaa."

Kauhun tasapainoa

2009-06-11T18:50:00.003+03:00

Olemme risteilleet kotimaata pitkin poikin tämän viikon ajan. Kesän ensimmäinen lomapätkä on kääntymässä kohti ensi viikon arkea. Aktiivilomailu ei oikein tullut normaalin harrastamisen rajoissa kyseeseen, jouduin eilen jopa lopettamaan golfkierroksen kesken silkan uupumisen ja pahoinvoinnin vuoksi.

Muuten viikko on kulunut jossakin ihme kierteessä, jossa vuorottelevat pahenevat pelot, orastava onnelinen odotus ja siekailematon väsymys. Kilpirauhaslääkkeen nosto tai ihan vaan hormonit ovat saaneet aikaan sen, etten nuku öisin. Syynsä katkonaisiin uniin on myös keskimääräisellä 4-6 vessareissulla. Puuttuva uni saa minut aina, mutta erityisesti tässä räjähdysherkässä tilanteessa, kokemaan kaiken mustana. Joten väsyneenä pelkään taas täysin irrationaalisesti, että pienokainen on kuukahtanut kohtuuni. Ensi maanantain ultraan on ikuisuus. Itse hematoomaan en edelleenkään pelkää. Vaan tätä kaikkea muuta.

Kuvittelen, että tämä ympärivuorokautinen pahoinvointi ei riitä todisteeksi. Pitäisi olla ainakin jo vähän turvonnut vatsa, ollaanhan viikoilla 9+4. Tai rinnoissa tuntua jotakin. Kun vatsaa vihloo, pelkään että se on uhkaava keskenmeno. Kun sitä ei vihlo, pelkään että kohtu ei kasva, kun se ei ilmoita itsestään vihlauksina.

Pahoinvointikin on ristiriitainen juttu. Se on selkeä todiste siitä, että jotakin minussa tapahtuu. Toisaalta se on niin ärsyttävän ahdistava ja kaikki toimintoni lamaannuttava olotila, että siitä tekee mieleni valittaa. Ja valitukseen minulla ei omasta mielestäni ole oikeutta kun on tänne asti päästy ja tätä raskautta yritetty sentään aikamoisin konstein. Minun pitäisi siis kiitollisena nauttia jokaisesta tuskallisesta hetkestäni, koska tämä on sentään raskautta. Aikaisemmin tähän auttoi ruoka, nyt paha olo vaan on, teen mitä tahansa tai syön mitä tahansa. Mielikuvissa ainoa helpottava olotila olisi lilluminen viileässä vesialtaassa aamusta iltaan ja saada suuhun jääkylmiä appelsiini- ja ananasviipaleita. Meillä on kyllä amme..

Luin myös tässä pahimman väsymysahdistuksen keskellä Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivisen. Kirjan raadollinen raskauskuvaus ei nyt varsinaisesti tehnyt mieltä levollisemmaksi nykytilanteen eikä tulevan suhteen. Toisaalta en minä pelkää tulevaa, synnytyksen jälkeistä masennusta tai siihen liittyvää kykenemättömyyden tunnetta. Minä pelkään tätä nykyhetkeä, jossa mikään ei tunnu vielä kovin todelliselta. Mutta kirja, samoin kuin muiden kokemukset saivat ajattelemaan sitä neuvolapsykologia. Ehkä tästä keskenmenopelosta olisi hyvä mennä puhumaan, vaikka siinä vaiheessa kun ajan todennäköisesti saisin, olisi tilanne jo rauhoittunut tasaisemman odotuksen tai lopetuksen suhteen.

Mielessän olen edelleen jossakin välitilassa. En vielä varsinaisesti raskaana. On aika kuluttavaa aloittaa jokainen lause "Jos tämä jatkuu loppuun asti, xxx". Mutta kun en uskalla enkä osaa muuta niin elän tässä jos ja sitten kun maailmassa.

Tai tottakai minä hetkittäin, todennäköisesti jopa suurimman osan ajasta suunnittelen tulevaa ja iloitsen tästä nykyhetkestä. Nämä pelot ja epätietoisuuden ajatukset vaan saava helposti yliotteen, vaikka ne olisivat olleet vain pieniä ajatuksen sivupolkuja alkuun.

Mutta raskaana täällä ollaan. Henkisesti huterasti, muuten varmaan ihan tukevasti. Tuleva maanantai on minulle itselleni käänteentekevä hetki. Silloin on jo 11 viikko alkamassa ja JOS kaikki näyttää normaalilta, alan ehkä hetkittäin uskoa, että niin voi myös olla. Toisaalta on myös helpottavaa, että ensi viikosta käynnistyy seulontojen, neuvolaputken, julkisen puolen hematooman seuranta ja NP-ultrat ynnä muut. Tuntuu, että olen niin tukevasti syynissä, että sitten niitä kaipaamiani vahvistusviestejä on tulossa riittävän tiheästi. Hyvässä tai huonossa.

Neuvola

2009-06-05T08:39:00.000+03:00

Kun lääkäriltä sain kerran luvan varata neuvolan, varasin ja sain ajan heti seuraavalle päivälle. Eilen olin sitten topakan, asiantuntevan neuvolantädin syynättävänä. Oli hyvin kummallista, että hän piti minua ihan aikuisten oikeasti raskaana olevana, kertoi milloin liikkeet alkavat, mitä tutkimuksia milläkin viikolla, mittasi, punnitsi ja keskusteli. Hirmuinen nippu tietoa kotiin ja vino pino labralähetteitä. En voinut kuin todeta, että tuntuu kuin seuraisin jollekin muulle tapahtuvia asioita. En todellakaan osaa hahmottaa, että pääsisin np-ultraan, rakenneultraan tai joutuisin miettimään, missä asennossa on helpoin nukkua viimeisillä viikoilla. Mutta on se hyvä, että ajattelee minun puolestani ja pitää kaikkia noita asioita mahdollisena.

Sain neuvolapsykologin numeron, jos tuntuu, että haluan keskustella vielä aiheesta. Sanoin, että mahdollisesti haluan, mutta en minä nyt kuitenkaan tiedä mistä keskustelisin.

Hemoglobiini oli laskenut 116:sta, joka kyllä tuntuu olossa, kun normaalisti arvoni ovat olleet 135-140 kieppeillä. Mustamakkarakuurille määrättiin, kun rautaa ei saa vielä näillä viikoilla syödä. Verenpaineet ja pissahommelit olivat sen sijaan mallillaan. Neuvolakorttiin kirjattiin komeasti reilult kaksi kiloa enemmän painoa kuin oma vaaka näytti. Olihan siinä lukemia itselle sulateltavaksi. Näin se naisellinen turhamaisuuskin nosti päätään.

Olen nyt sitten tuplasyynissä. Ainakin kerran vielä klinikalle hematooman seurantaan. Neuvolapuolella np-ultra meni lääkärin konsultaatioksi juuri hematooman vuoksi. On se hyvä, että pidetään huolto. Voin mennä kuin lastu laineilla ja toivoa, että Muikku pysyy matkassa.

Ultrailoa

2009-06-03T08:40:00.002+03:00

Kiitos taas tsempityksestä kaikin tavoin. Kun on saanut kannustusta ja kuullut taas monia tarinoita, on kiva tulla kertomaan kerrankin hyviä uutisia.

Ultrassa näkyi kasvanut ötökkä, jolla oli suuri sykkivä sydän, reikä päässä (tulee selkeästi jo vanhempiinsa) ja kokoa juuri niin kuin viikoille 8+1 kuuluukin, siis noin 15,6 mm. Tai no, vastaa ilmeisesti 8+0, mutta tässä vaiheessa heittoa on jo mittauksen vuoksi. Lääkärin kommentit olivat ensimmäistä kertaa puhtaasti toiveikkaita. Itkuhan siinä tuli meille molemmille. Ja miten noin pienellä voi olla jo pienen pienet sätkivät käsien ja jalkojen alut!

Hematooma on toki olemassa eikä ole oikeastaan pienentynyt, mutta ei myöskään kasvanut. Sitä seurataan edelleen, mutta riski ainakin sen puhkeamisesta on kai merkittävästi pienempi sitä mukaa kun alkio kasvaa ja peittoaa hematooman koollaan. Toki, jos hematooma kasvaa ja vuoto tulee istukasta, saattaa se edelleen merkitä ongelmia alkiolle. Seuranta jatkuu nyt kahden viikon välein.

Mutta nyt keskitymme oleelliseen. Tilanne on hyvä. Saan varata neuvolan. Neuvolan! Minä! Olen todellakin keskittynyt niin tähän raskaaksi tulemiseen ja pysymiseen, etten tiedä yhtään, mitä nyt tapahtuu. Mitä neuvolassa tapahtuu, miksi sinne edes mennään.

Tekeminen on rajoitettua, yhdyntää saa kokeilla varovasti. Rauhallisesti pitää ottaa. No, tässä jatkuvassa matkapahoinvoinnissa ei kyllä ole tehnyt mieli hirveästi rehkiäkään.

En vieläkään uskalla ajatella kovin pitkälle, mutta olen hurjan paljon levollisempi. Mitä tahansa voi edelleen sattua ja tässä on monta isoa etappia ylitettävänä. Jos seuraavassa ultrassa on kaikki edelleen hyvin, alan kutsua itseäni raskaana olevaksi. Alan myös ehkä suunnitella tulevaa ja miettiä, mitä tarkoittaa, että minusta tulee äiti.

Muru on jo ajatuksissa paljon pidemmällä. Hän miettii auton vaihtoa ja sisustaa lastenhuonetta. Se kaikki hänelle suotakoon. On elänyt niin voimakkaasti mukana, pyrkien peittämään osan omasta pelostaan, että olisi vahvana minun tukenani.

Kummallista. Mieli tekee irrottaa jalat kuitenkin pikkaisen jo irti maasta. Mutta viimeisen kahden vuoden pettymykset ovat opettaneet jotenkin, että sitä ei vaan ihan uskalla. Mutta onhan tässä aikaa siihenkin.

Hauskaa työpäivää mahassani sinullekin Muikku!

Ja pian tulee huominen

2009-06-01T21:20:00.004+03:00

Huomenna ratkeaa taas niin paljon. Veitsi kurkulla tässä odotellaan. Samalla toiveikkaana, mutta hyvin hyvin realistisena. Vuotoja ei edelleenkään. Etova olo jatkuu, voimattomuus ja jatkuva hengaästyminen on uusi seuralainen, verenpaineet on alhaalla ja vessassa käyn keskimäärin 3-4 kertaa yössä. Ja minkä määrän päivällä! Jos nämä eivät ole raskausoireita, on se kyllä julmaa julmaa pilaa omalta kropalta. Mutta huomenna on taas elämällä uusi suunta viikoksi tai seuraavaksi seitsemäksi kuukaudeksi.

Viikonloppu mökillä helteessä oli sekin erikoinen. Olo lämmössä ja auringossa ei vaan ole hyvä. Tässä olossa viileä 18-20 astetta tuntuu riittävän kesältä. Toisaalta mökkisaunaan ja veneretkille sai jätettyä suurempia murheita.

Jotenkin tässä odottamisen kirjaamisessa olen sivuuttanut sen, että onhan tässä eletty täysillä kaikesta muusta kivasta nauttien. Kiikarissa on kaksi rivaria. Toinen iso pommi hyvällä paikalla, josta saisi massivisella remontilla vaikka loppuelämän kodin. Toinen pienempi uusi ja moderni rivari, jossa jokainen kaakeli ja tapetti on meidän makumme mukaan valmiina. Kaksi täysin erilaista vaihtoehtoa. Toivon tosiaan, että etenemme aiheen kanssa muussakin tapauksessa kuin siksi, että meitä on mahdollisesti joskus kolme.

Olemme myös tavanneet ystäviä ja olleet avoimia tämän tilanteen suhteen. Kaikki eivät ehkä tilanteen stressaavuutta edelleenkään ymmärrä, mutta on jotenkin lohdullista, että niin moni on kuitenkin hengessä mukana. Muruni esimiehestä ja hänen perheestään lähtien. Olemme tainneet antaa aika vahvasti omalle ystäväpiirillemme kasvot lapsettomuudelle. Eikä se kaduta, elämäähän tämä on.

Lempilajini golf ei sekään suju tässä olotilassa. Säälittävä mailan nosto ja reipas lyönti tuntuu ylivoimaiselta urheilusuoritukselta tällä hetkellä. Koominen olotila sekin aktiiviselle lenkkeilijälle, hiihtäjälle ja jumppaajalle. No, muutapa en saa kyllä puuhatakaan toistaiseksi.
'

Voi hyvänen aika, ole hengissä pieni sitkeä alku!

Lisäys 2.6 klo 8.00
Aamulla valkovuoto rusehtavaa, mukana siis aavistus verestä. Mieliala laski, tietenkin. Seuraavat kahdeksan tuntia tuntuvat taas pidemmiltä. Mikähän meitä odottaa?

Pää sumussa

2009-05-29T10:07:00.001+03:00

Kun ei voi kun odottaa, on ollut aikaa taas ajatella muutakin kuin oireita.

Olen pyörittänyt parina päivänä mielessäni kysymystä, miksi haluan ja haluamme lasta. Tässä yrittämisen ja hoitojen kierteessä ajatus on kadonnut jonnekin, kun toiveesta on tullut pelkkää munasolujen ja siittiöiden määrään ja laatuun, jakaantumiseen ja kiinnittymiseen liittyvää suorittamista. Pakonomaista. Sitä keskittyy vain niin raskaaksi tulemisessa onnistumiseen, että isompi kuvio katoaa jonnekin.

Ja nyt tuntuu, etten osaa vastata enää koko kysymykseen. ”Tuntuu luonnollisesta vaihtoehdolta kasvaa perheeksi”. ”Haluan kokoa äitiyden”. ”Haluan nähdä meidän elämämme yhdessä jatkuvan pienessä ihmisessä”. ”Minusta vaan tuntuu siltä”. Kaikki tuntuvat ajateltuina, sanottuna ja sanoina nähtynä todellisilta latteuksilta. Se on totinen tosi, että minä haluan meistä perheen ja haluan kokoa äitiyden. Löytää sitä kautta jotakin uutta merkitystä elämään. Mutta jotenkin näin sanottuna mikään ei tunnu riittävältä perusteelta sille, miksi haluamme kiduttaa itseämme tässä yrittämisessä. Se on tunne ja asia, joka vaan on olemassa. Mutta pitäisikö tätä haluta jotenkin enemmän, pystyä sanomaan se paremmin, että tämä kaikki tuntuisi tämän vaivan ja kärsimyksen arvoiselta. Ei varmaan pitäisi haluta enemmän, halu ja toive on aitoa. Mutta koko asian todellinen merkitys on kadonnut jonnekin huolivuoren kätköihin. Minä vaan suoritan ja toivon, että joskus saamme vastauksen kysymykseen miksi.

Muuten ei mitään uutta. Keikun pahan olon mainingeissa, mutta olo ei ole edelleenkään mitenkään ”raskaana oleva”. Pelkään alkion hiljaista kuolemaa niin paljon, että se salpaa välillä hengityksen. Painajaiset ovat hellittäneet, olen saanut nukutuksi. Yritän pinnistellä ja löytää uskoa itsestäni.

Painajaisia

2009-05-27T15:00:00.001+03:00

Olen nähnyt tällä viikolla samaa toistuvaa painajaista. Unessa herään ja menen vessaan, jossa alkaa valtava vuoto ja hyytyneet pallerot. Totean unessa tyynesti Murulle, että nyt se taas menee kesken. Herään ja suuntaan vessaan tarkistamaan tilanteen. Jo kolmena yönä peräkkäin.

Vaikka tilanne on nyt stabiili, vuotoja eikä pahoja kipuja ole ollut, en osaa pitää itseäni raskaana olevana. Oletan koko ajan, että alkio kuolee edelleen kohtuun jostakin syystä. Kai pidän sitä pientä alkion kasvun viivästymistä jo hälyttävänä merkkinä, vaikka koon heittelyväli on plus miinus viisi päivää.

Yli 90 % niistä raskauksista, joissa syke on kuultu, jatkuu loppuun asti. Meillä prosentit eivät ole tuota luokkaa johtuen näistä aikaisemmista komplikaatioista. Joten odotan ja odotan. Jos pääsemme seuraavasta erästä taas jatkoon, milloinkahan alan ajatella itseäni raskaana olevaksi? On kuitenkin helpompi varautua keskenmenoon, jos ei ole ihan vielä lopullisesti livahtanut ”raskaana” puolelle. Outoa.

En osaa sanoa oireiden vahvistumisesta tai lieventymisestäkään mitään. Etova olo on jatkuva seuralainen. Napostelu on lempipuuhaani. Väsyttää järkyttävän paljon, mutta väsyttää tuo öinen heräilykin. Vähintään tunnin päiväunet ovat rutiinia. Pissattaa ehkä enemmän. Lämpö ei mitenkään nousussa. Rinnoissa tai nänneissä saattaa tuntua jotain, jos oikein rutistelee  . Tietenkin täällä jatkuvasti pahimpaan varautuneena toivoo vaan enemmän oireita, jos se jotenkin todistaisi, että olen ”enemmän” raskaana.

Vanhemmille on kerrottu. He ovat ihmeissään kun haluaisivat iloita, mutta emme anna siihen oikein lupaa.

Toivoa ja ei toivoa

2009-05-25T20:56:00.003+03:00

Moni asia ei ole pelottanut niin paljon kuin lääkäri tänään.

Positiiviset asiat. Alkion sydän sykki ja koko oli kasvanut. Vastasi tänään 7+0 päivänä kokoa 6+4, mutta tuo saattaa olla kuulemma vain heittoa mittauksessa. Hematooma oli aavistuksen pienempi. Hyvää on myös se, että hematooma tuskin tulee asettumaan istukan alle.

Huonot asiat. Hematooma on edelleen iso, isompi kuin alkio eli 1,7 x 3,6 cm. Se sijaitsee kohdunsuulla ja voi aiheuttaa vuodon. Rajusti vuotaessaan voi vetää alkion mukaansa. Jos hematooman aiheuttaja on toimintahäiriö istukassa, tulee se automaattisesti aiheuttamaan keskenmenon jossain vaiheessa.

Lääkäri oli positiivisempi, mutta on silti asenteeltaan kovin pessimistinen, ei mitenkään kannustava. Ehkä jollekin muulle olisi, mutta meidän tapauksessamme ei, koska meillä on jo näitä keskenmenoja. En oikein ymmärrä tätä pessimistisyyttä, koska aikaisemmissa keskenmenoissa tilanne on ollut hyvin toisenlainen. Tosin istukan kehityshäiriö selittäisi ne kaikki. Mutta ehkä on parempi olla realisti kuin ylioptimisti vaikeassa tilaneessa. Turha toivokin voi kääntyä entistä rankemmaksi pettymykseksi.

Kaikki rehkiminen, liikunta ja seksi on kielletty. Tulemme perumaan matkan. Saamme perustellusti lääkärintodistuksen. Toivottavasti saamme rahat takaisin vakuutuksesta.

Klinikalla odottaessamme törmäsimme ensimmäistä kertaa tuttuun, joiden hoidoista emme tienneet. Eivätkä he meidän. Melko erikoinen tilanne. Mietin pitäisikö ottaa yhteyttä.

Nyt taas odotellaan. Ensi tiistaina tarkastetaan tilanne seuraavan kerran. Ellei tule sitä ennen lähtöä sairaalaan.

Olen ja olemme hitusen helpottuneempia, mutta edelleen kovin kovin kaukana onnellisista odottajista.

Odottamisen vaikeus

2009-05-25T08:43:00.001+03:00

Mikään vaihe meidän lapsitoiveen aikana ei ole ollut niin raskas kuin viimeinen viikko. Näennäisesti kaikki on mennyt tilanteeseen nähden hyvin. Ei yhtään uutta vuotoa, ei kipuja. Mutta mieli on koko ajan herkistynyt ihan jokaiseen vatsan tuntemukseen, joka ikinen vessakäynti pelottaa. Herään öisin tarkastamaan, olenko vuotanut sänkyyn. Muru säpsähtää öisin jokaista ylimääräistä liikahdusta, herättää ja kysyy, onko kaikki ok. Olen niin jännittynyt ja väsynyt, etten oikein edes ymmärrä. Vaikka olemme viettäneet aikaa ystävien kanssa, harrastaen ja töissä normaalisti toimien, tuntuu kuin suurin osa henkisestä kapasiteetista olisi kääntynyt sisäänpäin antureiksi tunnustelemaan kehon jokaista liikahdusta. Ei ehkä tämäkään olotila tee hyvää itse raskaudelle.

Mahdollinen menettäminen tuntuu vaan tällä kertaa niin suurelta, suuremmalta kuin aikaisemmin. Me näimme jo jotain elävää.

Ultra on tänään. Olemme miettineet kovasti, mitä siltä toivomme ja mitä kysymme. Jos tilanne on edelleen epäselvä ja vakava yritämme hienovaraisesti pyytää lähetettä sairaalaan. Klinikan ultra on niin huonoresoluutioinen, että siitä ei voi päätellä oikein mitään siitä, missä hematooma sijaitsee, miten istukka on kasvanut jne. Emme haluaisi loukata lääkäriämme, mutta eikö ole perusteltua pyytää lähetettä jatkotutkimuksiin jos diagnoosi on edelleen ”uhkaava keskenmeno” ja meidänkin historian jälkeen kaikki lisätieto vähintäänkin rauhoittaa.

Toinen kysymys lääkärille liittyy matkustamiseen. Olemme lähdössä reissuun 7. päivä kesäkuuta ja jos tilanne on edelleen sama, en halua lähteä ulkomaille stressaamaan ja odottamaan, milloin jotakin vakavaa tapahtuu ja olen mahdollisesti kaukana sairaalasta. Joten kysymme myös, onko mahdollista saada lääkärintodistus vakuutusyhtiötä varten, jotta saamme edes jotakin korvauksia matkasta. Tosin luulen, että jos tilanne ei ole yhtään rauhoittunut, matkustusta ja lentämistä ei suositella. On sitten tullut sekin piste vastaan, etten ole ryntäämässä matkalle vaikka pää kainalossa. Yleensä minua ei saa pidettyä poissa reissuista sitten millään.

Sanoinkin muuten väärin viimeksi tuosta kohdun muodosta. Selkeästi olen ollut niin paniikissa lääkärissä, että muistin osan asioista väärin. Väärän muotoinen olikin ollut ruskuaispussi, mikä kai on vielä huonompi tilanne. Se ei ollut ollut riittävän ”pinkeä”. Mitä sekin nyt tarkoittaa..

Mutta tänään olemme viisaampia. Työpäivän verran odotettavaa.

Ihmettelyä

2009-05-21T10:32:00.002+03:00

Hyvin levätty yö tekee ihmeitä. Tuntuu, että tätä odottamista jaksaa taas hieman paremmin. Mieli on jopa toiveikas. Mitä tahansa tapahtuukin, eilen sykki sydän!
Ajattelimme, että jos tilanne vielä maanantain ultrassa on epäselvä, pyydämme lähetteen sairaalaan uhkaavan keskenmenon perusteella. Sairaalan laitteilla on kuitenkin mahdollista nähdä, missä hematooma on kiinni ja mitä se yleensäkin ennustaa. Se tietenkin nuo lääkäriä vaivanneet kohdun "muotoseikat".

Side on matkassa koko ajan, suurimman osan jo valmiina housuissa. Olen varautunut seuraavaan kipukohtaukseen ja hematooman uudelleen puhkeamiseen. Olen valmistautunut lähtemään tarvittaessa sairaalaan. Olen valmistautunut vain odottamaan.

Jatkuva paha olo vahvistaa ainakin tällä hetkellä tunnetta, että olen ainakin vielä raskaana. Voin mielelläni vielä pahemmin pahoin, jos se auttaa raskautta jatkumaan.

Oikeastaan halusin tänään tulla kirjoittamaan siitä, että vaikka tässä meidän tarinassamme välillä dramaattiset käänteet ovat seuranneet toisiaan ja helppoja ja yksiselitteisiä tilanteita ei ole ollut, ei tilanteemme ole kuitenkaan mitenkään spesiaali tai "suurempi kuin muilla". Tarkoitan sitä, että pohjimmiltaan jokaisen parin kokema keskenmeno, tuulimuna, kohdunulkoinen tai muu ikävä tilanne raskauden alkuvaiheessa on yhtenevä. Jokaisessa on pohjalla pelko, pettymys, suru ja alkaneen elämän menetys. Meillä tätä käydään vain vähän pidemmän kaavan kautta aina johonkin lopputulokseen.

En oikein oisaa selittää, miksi tuntuu tärkeältä sanoa, ehkä siksi että kuitenkin kirjoitan tänne paljon ja saan paljon kommentteja yhtä tuskallisssa tilanteissa olleilta. En kuvittele meidän kokemuksiamme suuremmiksi. Meitä ihan liian monia yhdistää valtava pelko ja pelko menetyksestä.

Lääkäri

2009-05-20T11:11:00.003+03:00

Kiitos ihanat ihmiset kommenteista, positiivista tarinoista, laulun sanoista, linkeistä ja infosta. Kyynel on tullut täällä silmään lukiessa. Miten se vertaistuki voikaan oikeasti merkata niin paljon! Käyn vielä tarkemmin kommentoimassa tuolla kommentit puolella, kun ehdin lukea linkitkin huolellisesti ja saan vähän hengähdettyä. Moni teistä on kommentoinut asioita, joihin haluan palata.

Mutta nyt on pakko purkaa vaan tämänhetkinen tilanne. Olemme taas aivan käsittämättömässä pattitilanteessa. Varasin kuitenkin eilen iltapäivällä lääkärin, koska kivut jatkuivat, mutta vuoto hiipui. Sain ajan onneksi heti tälle aamulle. Menimme lääkäriin ajatukselle, että se ainakin voi varmistua, jos jotain on tullut pois tai ruskuaispussissa ei ole mitään. Muun osalta tiesimme, että luvassa on todella vaan odottelua.

Kerroin lääkärille tilanteen. Ultrassa kohdussa näkyi ensimmäisenä jättimäinen hematooma, joka selittää vuodon ja kivun. Sen vieressä, väärän muotoisena on ruskuaispussi, jossa on oikeankokoinen, viikoja vastaava alkio ja syke!!! Hitto, se syke näkyi sillä surkealla ultrallakin.

Mutta sykkeestä ei kyllä iloittu. Hematooma on tosiaan iso, 3 cm ja jostain syystä ruskuaispussi ei ollut säännöllinen, samoin ei kohtukaan. Tätä lääkäri piti erittäin huonona merkkinä. Hematooma voi johtua istukan vuotamisesta tai jonkun pienen verisuonen vioittumisesta. Jos vuodon aiheuttaa istukka, se viittaa häiriöön istukan rakenteessa ja toiminnassa.

En olisi kuitenkaan kuvitellut, että päädyn lääkärillä tilanteeseen, jossa minusta löytyy elävä alkio, mutta samalla puhutaan jo kaavinnasta. Kaavinta on kuulemma tässä tapauksessa tarpeen, koska nyt pitää selvittää sikiön PDA (siis joku kudosrakenne, perimä jne. ) perusteellisesti. Olenhan jo "melkein" kolmen keskenmenon nainen.

Mutta mitä hemmettiä tässä nyt tehdään. Odotetaan sikiön automaattista kuolemaa? Iloitaanko edes hetkeä elävästä alkiosta? Kirotaan lääkäri, joka ei antanut toivoa?

Ei rajua liikuntaa, ei seksiä. Golfia sen sijaan leppoisan liikunnan ja muuhun keskittymisen merkeissä. Näin määräsi lääkäri.

Oli tilanne miten toivoton tahansa minä toivon pienen läpättävän sydämeni pohjasta, että se hematooma ymmärtää kuihtua pikkuhiljaa itsestään.

Maanantaina katsotaan taas. Jos sikiön tila on huonontunut, on ensi viikolla vuorossa suoraan sairaala. Enää ei kuulemma pallotella. Melko reilua.

En uskonut, että joutuisimme epätietoisempaan tai raastavampaan tilanteeseen kuin talvella. Jouduimme. Jos ei itkettäisi, melkein jo naurattaisi.

”Taistele pieni.”

Keskenmeno numero kolme

2009-05-19T08:55:00.000+03:00

Keskenmeno on tosiasia. Juuri kun sain eilen todettua, että olen sopeutunut odottamiseen, tilanne otti itselleen uuden suunnan. Lähdimme pyörälenkille. Rantakahvilassa jäätelönsyönnin aikaan iski järkyttävä viiltokipu vatsaan. Menin vessan ja arvasin jo mennessäni, että vuoto alkoi. Alkoihan se runsastuen loppuiltaan. Kivut välillä hellittivät, välillä pahenivat. Edes istumaan en pystynyt ja pyöräillä piti kotiin seisaallaan. Hullu näky sekin. Yöllä itkin itseäni uneen kivun ja edelleen jatkuvan pahanolon yhteisvaikutuksesta. Tänä aamuna vessanpönttöön laskeutui tumman verinen säännöllinen möykky. Alkio. Luulisin.

Tämä oli sitten tässä. Olen taas rauhallisena töissä. Tukka on föönattu, puna on poskilla ja silmätkään eivät ole turvoksissa. Neebu, sanoit että olen niin jalat maassa näiden asioiden kanssa. Tässä vaiheessa taas olen. Eilen illalla olin hysteerinen, itkevä ja koko elämään vittuuntunut. Mutta kuten eilen sanoin, 23 kuukautta on opettanut jotain. Ilo onnistumisesta ei siivitä taivaisiin. Suru pettymyksestä ei syökse pahimpaan helvettiin. Kaikkeen tottuu. Tai turtuu.

Oikea sana kuvaamaan tunnetta on väsynyt. Olen väsynyt tähän jatkuvaan epätietoisuuteen, jatkuvaan odottamiseen, jatkuvaan tunteiden vuoristorataan. Kaikista eniten olen väsynyt siihen, että kukaan ei osaa kertoa millään lailla, mistä tämä johtuu.

Toistan sadannen kerran. Meidät on tutkittu joka kantilta. Kaikki arvot ovat normaalit, elämäntavoista tai mistään ympäristötekijästä ei löydy selittävää tekijää. Tuotamme ideaalin määrän munasoluja, ne hedelmöittyvät edes jotenkin, aina päästään siirtoon, raskaus alkaa helposti. Tukostaipumus tai kromosomit eivät selitä keskenmenoja. Eikä myöskään kilpirauhasen vajaatoiminta, koska arvot ovat kunnossa, samoin hormonitasot ja kiinnittyminen tapahtuu. Kukaan ei osaa vastata miksi. Pienikin vastaus kysymykseen miksi helpottaisi asian työstämistä, ymmärtämistä.

Klinikalla on edelleen aika ma. Varhaisraskauden ultra vaihtui tyhjentymisen tarkastukseen. Ja PAS:n suunnitteluun. Liukuhihnalta tänne vaan keskenmenoja kiitos.

Elämä on kuitenkin suhteellista. Viime viikolla omanikäinen tuttavamme, kahden pienen lapsen isä päätyi itsemurhaan. Toissa päivänä perhetutultamme löytyi yhtä aikaa kolme aivokasvainta, joita ei voi leikata. Meidän elämässämme tämä kipu on pahinta. Se lamaannuttaa ja riistää kerta toisensa jälkeen tulevaisuuden unelmat. Mutta siihen ei kuole.

Olisi kiva kuulla, jos siellä jossain on joku, joka vielä kolmannen, tai neljännen tai viidennen keskenmenon jälkeen on onnistunut tulemaan kestävästi raskaaksi.

6+0, onko siellä ketään?

2009-05-18T12:43:00.001+03:00

Kiitokset, kun olette taas jaksaneet kannustaa ja kertoa tarinoita, miten asiat ovat menneet.

Anonyymi, kehottelit menemään kipin kapin ultraan. Niin minäkin viime viikolla paniikissa ajattelin, mutta kun vuoto loppui jäin vain seurailemaan asiaa. Ja tulimme siihen tulokseen, että ei se lääkärin aikaistus tässä vaiheessa ratkaise välttämättä mitään. Sykettä ei vielä varmuudella voi näkyä ja päätöstä keskeytyksestä ei tehtäisi heti vaan meidän kokemuksen mukaan tilannetta seurattaisiin. Joten joutuisimme joka tapauksessa odottamaan samassa tilanteessa, ehkä jopa vielä epätietoisempina.

Mama, tuo odottaminen kuulostaa niin tutulta. Samoin se, että jotain järkevää pystytään sanomaan ehkä vasta viikolla 7. Tuo talven epätietoisuus osoitti, että meidän klinikallamme ei ehkä ole maailman tarkin ultra, joten sekin vaikuttaa juuri tähän, milloin he suostuvat katsomaan.

Olin jo kovin rauhallinen. Johan tässä on 23 kuukautta toivottu, petytty, pelätty ja odotettu, joten ehkä viikon vielä kestää.

Eilen tilanne taas kuitenkin muuttui, kun paperiin tuli pyyhittäessä uutta ruskeaa vuotoa. Mitään ei vuoda selkeästi ulos asti, mutta paperi oli ruskeanpunainen. Mieliala vaihtui taas hetkessä toivosta epätoivoon. Ja nyt taas rauhallisuuteen. Yritän hokea itselleni, että tässä ei voi kuin odottaa. Mikäli tällä viikolla ei ilmaannu uusia vuotoja, odotamme tämän viikon. Mikäli vuotoja taas tulee, yritän saada lääkäriaikaa perjantaille.

Tuntuu kummalliselta. Olen raskaana, mutta en tiedä onko sisälläni jotain elävää vai kasvunsa lopettanut alkio, joka pysyy jälleen tiukasti kiinni. Tekisi mieli iloita, mutta jalat ovat kertakaikkisen tiukasti maassa kiinni. Ensi maanantai näyttää suunnan.

Pelko

2009-05-14T18:44:00.004+03:00

Vuoto loppui kuin seinään tiistai-iltana. Eilen ei mitään. Tänään 5+3 samoja järkyttäviä vatsakramppeja ja aavistus jotakin punertavan ruskeaa valkovuodon seassa. Paha olo jatkuu voimakkaana, ilman oksennusta. Muita oireita vatsan tuntemusten lisäksi ei ollenkaan.

Kiitos tuhannesti kannustuksesta. Tiedän, että vuoto voi olla vaaratonta, sitä esiintyy ilmeisesti lähes puolella hoitojen yhteydessä.

Mutta vuoto pelottaa. Vuoto on muuttanut raskaudesta innostuneen mielen taas omaan napaan tuijottavaksi jännittäjäksi, joka vehtaa vain sitä, mitä housuihin lorahtaa. Tätä pelkoa ei vaan pääse pakoon. Se asettui tukevasti olkapäälle. Vuoto merkitsi viimeksi pahaa.

Tein eilen raskaustestinkin. Turhaan tietenkin, vahva plussa.

En osaa sanoa mitään järkevää, koska inhoan itseäni tällaisena. Pelkään, enkä pääse asian ylitse. Odotan koko ajan pahinta tapahtuvaksi, vaikka mahdollisuus onnelliseen jatkoon on olemassa. Uskalsin eilen hetken jo huoahtaa ja sitten tänään kivut ja aavistus uudesta vuodosta.

Uskaltaisinko nauttia? Olen kuitenkin toistaiseksi raskaana.

Sinä pieni

2009-05-13T13:47:00.002+03:00

Rakastan sinua jo suojelevan leijonaemon lailla
vaikka olet vasta itu, pieni herneenverson alku,
vatsaani nipistävä tähdenlento.

Kävin jo mielessäni läpi ensimmäisen hymyn,
kolmipyöräisellä ajon ja rippijuhlat.
Ylpeät äiti ja isä pienokaisestaan.

Toivon ja pettymyksen rajamailla olen takertunut mihin vaan,
jotta olisit enemmän totta kuin pelkoni ja vatsani kipu.
Jospa itsepäisen luonteen uusi alku on itsepäinen sekin.
Kasvukipuja jo kohdussa.
Ympäristöään uhmaten,
kasvamassa maailmaan omalla tavallaan.

Veri

2009-05-12T12:02:00.004+03:00

Odottaminen sai tänään, hyvän aamun ja ajatusten jälkeen, uuden käänteen.

Verta. Pönttöön. Paljon. Yhtäkkiä, ilman varoitusta. Ilman tiputtelua.

Olen yksin kotona. Olo on täysin turta. Täysin turta.

Onko tämä todellakin kolmas keskenmeno? Onko tämä todellakin keskenmeno?? Varoittamatta.

Mitä ihmettä elämä yrittää tällä kaikella minulle kertoa.

Eihän tällaista vaan jaksa. Tämä on lähellä helvettiä. Toivoiden, pettymysten, kivun, surun ja vihan vuoristorata. Jos kärsimys valmistaa ihmistä johonkin, minä en ymmärrä mihin.

Plussasta on tullut minulle pahin painajainen. Plussa ei ole vielä mitään. Sen jälkeen mitataan sisu, piina ja kestävyys. Ja minä en juuri nyt kestä tätä!!

Kuluuko aika?

2009-05-12T10:31:00.002+03:00

Irtiotto ystävien kanssa teki hyvää. Kaupunki oli kaunis ja keväisen kolea. Kuljeskeltiin, shoppailtiin, syötiin ja höpöteltiin. Mitä parasta irtiottoa omista ajatuksista ja tästä odottamisesta. Pahoinvointi velloi välillä, mutta siitä selvittiin napostelemalla. Lugesteronin jättäminen ei ole aiheuttanut vuotoja. Vatsaa vihloo välillä kovasti. Kaikki on hyvin samoin kuin koko tuloksen vahvistumisen jälkeen. Mikään oire ei ole vahvistunut, ei tunnu mitenkään erityisen raskaana olevalta.

Olin tänään haastattelussa. Tehtävä olisi mielenkiintoinen haaste kaikin puolin. Se ratkeaa tällä viikolla. MInun on pakko kertoa silloin raskaudesta ja se jää siihen. Toivon, että raskaus jatkuu enkä kertoisi asiaa turhaan.

Päiviä on kai nyt 5+1. Niin vähän ja niitä tulee edelleen hitaasti. Ultraan on vielä 13 päivää - ikuisuus.

Muuta ei oikein kuulu. Tekisi niin paljon mieli mennä asioiden edelle, mutta en vaan kerta kaikkiaan uskalla.

"Parin päivän päästä sydämesi alkaa lyödä. Alkaahan?

Mahdollisuuksia

2009-05-08T09:31:00.001+03:00

Täällä on hyperaktiivinen olo. Olen tosiaan lääkärin suosituksesta puolitoistakertaistanut tyroksiiniannoksen heti plussan selvittyä, ja se kyllä nostaa vireystasoa. Uni ei meinaa tulla ja aamullakin olen tikkana pystyssä. Joten alkuraskauden väsymyksestä ei tietoakaan. Toivottavasti annoksen nosto on kuitenkin hyvä asia sikiön kannalta.

Ultraan on edelleen ikuisuus. Päivät eivät kulu, vaikka ne toisaalta kuluvat siivillä. Tänään lähden ystävieni kanssa pikkupikku kaupunkilomalle Riikaan. Mielessä häivähti jo lentämisen vaikutus, mutta nyt kyllä annan jokaiselle asialle mahdollisuutta pelotella minua. Parin päivän etäisyys ja eri ympäristö tekee hyvää. Mukaan on pakattu myös siteitä. Niin se vaan menee.

Tuntuu, että asiat tapahtuvat ryppäissä. Hain ennen plussaa uutta työpaikkaa, oman alani opetustehtävää isossa hyvässä oppilaitoksessa. Monipuolista ja vaihtelevaa, haastavaa työtä. Vaihdoin työpaikkaa vuosi sitten, mutta taloudellinen tilanne on muuttanut merkittävästi työnkuvaa ja työhön liittyvien hankkeiden käynnistymistä täällä nykyisessä. Eikä epävarmuuskaan kivalta tunnu. Olen pitkään ajatellut, että oman alani opena olisi hyvä olla. Pitkät kesälomat golffarille = ) , monipuolisuutta, kansainvälisyyttä ja syy pysyä kehityksessä mukana. Tiistaina on haastattelu. En tietenkään ottaisi työtä vastaan raskauden jatkuessa. Mutta ajattelen nyt niin, että huonojenkin uutisten edessä syksyllä olisi mahdollisuus uuteen alkuun. Olen aika luottavainen paikan suhteen. Katsotaan, mitä elämä nyt kokonaisuutena antaa.

Olo ei ole kerta kaikkiaan yhtään raskaana oleva. Neebu, kommentoit, että oireesi ovat ihan erilaiset kuin edellisessä, keskenmenneessä raskaudessa. Täällä taas kovin samanlaiset, ehkä astetta lievemmät. Pieni kuvotus ei kerta kaikkiaan tunnu raskaudelta. Vatsan epämääräiset nipistelyt voisivat olla mitä vaan. 4+4 on päivinä vähän, mutta kuinka paljon näihin päiviin on mahtunutkaan ajatuksia! Onhan siellä kaikki hyvin?

”Kunpa voisin jo suukottaa sinua poskelle pieni. ”

Pitkän matkan alussa

2009-05-06T10:34:00.001+03:00

4+2. Se on niin vähän. Harva tietää edes noilla päivillä vielä olevansa raskaana ja minä olen iloinnut, huolehtinut, murehtinut, toivonut ja unelmoitu jo lähes viikon. Ajan kulku on selvästi hidastunut, uusia päiviä ei meinaa kertyä millään.

Oireet eivät ole muuttuneet. Tasainen matkapahoinvointia muistuttava kuvotus yllättää päivän mittaan, muutama finni on poskessa ja vatsaa vihloo. Kai olisin tyytyväisempi, jos saisin kaikki klassiset oireet kipeistä rinnoista selkeään lämmönnousuun ja oksentamiseen. Teatraalisesti, mutta tukevan tuntuisemmin.

Ihmeellistä on onnistumisen matematiikka. Olen syönyt samat Multitabs -raskausvitamiinit ja Efamol-öljykapselit, piikitellyt samat määrät hormonia ja ICSI:kin oli jo tuttu. No, alla tietysti pitkä kaava. Alkion laadussa ei merkittäviä eroja. Olen syönyt ja juonut samoin, urheillut ja elänyt arkea samoin. Limakalvo vain muutaman millin paksumpi. Kaikki kuten ennenkin, mutta kaikki oli kuitenkin toisin. Tulos.

Tänään jätän Lugesteronit. Pelottaa. Entä jos keltarauhashormonin tuotanto ei riitä? Entä jos alkaa tiputelu. Viimeksi sitä jatkettiin lopullisille viikoille asti.

Olen myös surullinen ystäväni puolesta. Hänelle tulos oli nega samaan aikaan kuin meille plussa. Tärkeä tukeni ja kohtalotoverini, jonka toivetta on kestänyt vielä pidempään kuin meillä. He ovat vasta hoitojen kynnyksellä. Rakas ystävä elää mukanani täysillä, iloiten ja tsempaten, mutta tiedän, että pienenä pistona tämä meidän tilanteemme sinne sydämeen sattuu. Miten osaisin olla ja lohduttaa, sanoa, että saat olla juuri niin rikki tai iloinen kuin haluat.

Labramerkintä

2009-05-04T14:57:00.003+03:00

Kävin virallisessa veritestissä. Hcg arvo oli tänään, 12 päivää siirrosta, 428!! Se pieni puree minua tällä hetkellä (vielä ainakin..) tosi lujaa. Ihanaa. Ihmeellistä.

Mutta hetkinen. Heti se tulee. Pelko. Onko arvo jopa liian suuri näille viikoille? Tammikuussa epäiltiin sivulauseessa rypäleraskautta. Sen selkein merkki on liian korkea hcg-arvo viikkoihin nähden.

Voi hyvänen aika tätä ilon ja pelon vuoristorataa.

Ultra varattu viikolle 22, kolmen viikon päähän. Odottavan aika on taas niin pitkä.

Mitä minä kirjoittaisin

2009-05-03T10:15:00.002+03:00

Se on plussa. Menetin eilen hermoni ja turhauduin epätietoisuuteen. Päätimme yhdessä, että testataan, koska kyllä testi jo näillä päivillä jotain oikeaa suuntaa antaa. Ja oireet ovat jatkuneet. Lähinnä se etova olo, itkuherkkyys ja maha "kutina".

Se oli heti selkeä plussa. Emme olleet kumpikaan oikeastaan yllättyneitä. Tuijotimme testiä sanattomina. Ei hysteeriä riemunkiljahduksia, ei tuuletusta, ei yhtään ääneen lausuttua toivetta muuttuvasta elämästä, vaikka tietoa on sulateltu nyt vuorokausi.

Minuun on siirretty neljä alkiota. Tai viisi, koska yhdellä kertaa kaksi. Olen tullut nyt kolme kertaa raskaaksi. Raskautumisprosentti on siis huikeat 75%. MUTTA olen ollut toistaiseksi erittäin huono säilymään raskaana. Mielessä on päällimmäisenä tammikuun epätietoiset viikot. En tiedä, miten jaksaisin saman uudelleen.

Nostin kilpirauhaslääkkeen annostuksen puolitoistakertaiseksi. Tiputteluvuotoa ei ole ollut yhtään. Huomenna on hcg:n mittaus lukuina. Tuntuu sekin vähän hölmöltä, johan tässä on nähty, ettei luvuilla ole oikein merkitystä. Plussa on vahva ja hcg arvokin varmaan kohtalainen, koska se näkyi jo nyt testissä.

Tottakai olen ihan suunnattoman iloinen. Mutta ilo on syvällä piilossa huolen alla ja säilyy siellä vielä pitkään.

" Sinä pienen pieni. Pidä tiukasti kiinni. Kasva ja voimistu. "

Perinteinen odottamisromahdus

2009-04-29T21:31:00.003+03:00

Tänään on ollut ihan hyvä päivä. Vatsa nippailee, välillä olo on etova. Olen käynyt aurinkoisella lenkillä ja käynyt hyvän keskustelun yhtäaikaa piinailevan ystäväni kanssa. Vain Murun tuki toiselta puolelta Eurooppaa puuttuu. Mutta näin yksinkin rauhassa on mennyt hyvin.

Mutta jotenkin nyt. Yksin sohvhalla omien ajatusten kanssa odottaminen näyttää taas tutut pahimmat puolensa. Olen ollut muutaman päivän niin toiveikas. Olen halunnut uskoa oireiden tarkoittavan juuri sitä itseään. Vaikka tiedän Lugejen sivuvaikutuksetja tunnen tutut loppukierron oireet, haluan niiden tarkoittavan jotain muuta. Mutta en kuitenkaan uskalla uskoa. Olen jo nyt sanonut liikaa, kun olen edes hetkittäin kuvitellut oireiden merkitsevän jotain. Sitä jotenkin pelkää, että ääneen lausuttu epäily vie jotakin pois. Ainakin sitä tuntee itsensä tyhmäksi, jos antautuu kuvittelemaan oireista jotain ja tulos onkin se tuttu. Nyt tulos tuntuu tutulta, usko on rapissut jonnekin tuosta noin vaan. Ai miksi, no siksi että voimani tunnossa tein raskaustestin. En ole ikinä tehnyt raskaustestiä viittä päivää ennen todellista päivää!! Eikä tietenkään olisi pitänyt, tätä siitä saa. Epäonnistumisen kokemuksen jo nyt.

Miksi ihminen ei opi? Miksi en vain osaa olla ja odottaa rauhassa. Johan tämä sujui niin hyvin.

On ollut ihana liihotella jostakin kummunneesta uskossa onnistumisesta koko tämän hoitokierron ajan. Ihan kuin olisimme aloittaneet alusta. Mutta nyt tässä ahdistuneen epätietoisena odottaessa tunne on tuttuakin tutumpi. Emme me, miksi ei, miksi kaikki muut, mutta emme me. Sekaisin toivo, pelko, katkeruus, kateus, hämmennys, turtumus, ilo, pettymys, rauha ja raivo.

Jos tästä vapusta nyt selvitään niin sitten alkaakin olla jo todellisen testin aika. Onneksi saan tukeni ja turvani huomenna kotiin.

Mitä siellä vatsassa tapahtuu?

Väliaikamerkintä

2009-04-28T13:20:00.000+03:00

Kirjaanpa ylös näitä piinailun puolivälin tuntemuksia. Joita ei oikeastaan ole. Satunnaisia nippailuja vatsassa, muutama ohimenevä etomisen tunne, herkistymistä ja pienestä tirautettuja kyyneleitä. Kaikki voi tulkitaan raskausoireeksi, Lugesteronin aikaansaannoksiksi tai normaaleiksi loppukierron tuntemuksiksi. Etomistakin on ilmaantunut oikeastaan silloin, kun verensokeri on alhaalla, joten ei mitenkään normaalista poikkeavaa.

Noin tuhannennen kerran voin todeta, että tästä ei voi päätellä mitään suuntaan tai toiseen. Raskausoireita ei pitäisi vielä edes olla.

Olen onnistunut olemaan yllättävän rauhallinen, eikä odottavan aika ole ollut edes pitkä. Välillä uskon vahvasti raskauden mahdollisuuteen, välillä tuskailen jo valmiiksi pettymystä ja mietin, milloin jaksamme seuraavan PAS:n. Mielessä asia siis on. Tasaisesti taustalla.

Kuusi yötä viralliseen testiin. Aion testata kyllä jo su itse. Haluan taas asennoitua johonkin suuntaan, kun menen klinikalle testiin ja kuulemaan tuloksen.

Olethan siellä pieni?

Aurinkoa ja näin kulutan aikaa

2009-04-25T19:41:00.002+03:00

Muru lähti aamulla reissuun kuudeksi päiväksi. Minulla on paljon paljon aikaa pyöriskellä yksin kotona, tuijotella erkkeristä aurinkoon ja tunnustella, tuntuuko olossa jotakin.

Olo on oikeastaan mitä mainioin. Olen toipunut punktiosta hyvin. Uskaltauduin jo eilen ja uudelleen tänään salille ja golfaamaan. Ei liian rajuja liikkeitä, mutta olen tältä osin yrittänyt "elää normaalisti". Vatsaa ei turvota. Mutta tänään on ollut hurjia vihlaisuja. Ei yhteydessä mihinkään liikkeeseen. Voisin sanoa, että alavatsassa tuntuu kuin istuisi puukon päälle. Ihmettelen hieman. Aikaisemmin alkaneissa pikaraskauksissa ennen testiä on tuntunut mukavia lempeitä nippailuja. Ei todellakaan tämmöisiä kramppimaisia rajuja tuntemuksia. Hieman pelottaa, mutta yritän nyt vaan ajatella, että kaikki voi kuulua tässä vaiheessa kuvioon hyvässä ja huonossa.

Nyt videovuokraamoon. Väliin ilta yksin vaahtiksia nautiskellen ja aivotonta hömppää tuijotellen on vaan niin tarpeen sekin.

Murun piinaviikot

2009-04-23T11:57:00.000+02:00

Kiitos taas ihana toivotuksista, voi kun tarrasukat olisivat tosiaan tiukasti matkassa!

Murulleni alkionsiirto kohtuun kokretisoi selkeästi mahdollisuuden lapsettomuuden päättymiseen. Murun käytös tietyllä tapaa muuttuu joka kerta, kun matkalainen on siirretty mukaan. Nyt vatsa saa pehmeitä puheita, muru tarkkailee heti mitä saan syödä ja mitä en ja rasitanko itseäni liikaa. Myös pyykit menevät narulle nurisematta, ilman minun apuani. Yleensä kun meillä monet kotihommat tehdään yhdessä.

Se on ihanaa ja liikuttavaa. Tämä piina-aika eletään vähän kuin ruusunpunaisissa ”jos” unelmissa. Ehkä Murulle, ja varmaan miehille yleensä, on helpompi osoittaa sitä huomiota, omia toiveita ja mukana elämistä tässä vaiheessa, kun jotakin todellista on tapahtumassa. Toki voisin sanoa, että enemmän minä sitä tukea kaipaisin niissä pahimmissa pettymyksen syövereissä kun nyt. Ja tällä en tarkoita, etteikö hän olisi täysillä mukana muulloinkin. Mutta käytöksessä on liikuttava ero.

Unohdin tänä aamuna heti Lugesteronit. Ei muuta kuin pitkältä työmatkalta takaisin kotiin ja myöhästyminen 20 minuuttia. Toistaiseksi näennäisen rento otteeni ei anna kuitenkaan myöten jättää unohtuneen lääkkeen ottamista alkuiltaan.

Ja kirjataanpa tälle päivälle vielä siirron aikainen limakalvon paksuus, reippaat 12,8 mm. Sinne olisi niin mukavan pehmeä napata kiinni ja köllähtää kasvamaan. Anna mennä pikku soluryhmämme! Tarraa täysillä, saat puraista kuinka lujaa tahansa.

Hän on nyt siellä

2009-04-22T12:14:00.002+02:00

Pieni, täydellisen kaunis nelisoluinen top-alkio! Hyvänen aika, olemme onnistuneet saamaan aikaseksi yhden loistavanlaatuisen alkion. Se tuntuu voitolta, vaikka ei takaa mitään. Viisi perushyvää alkiota meni pakkaseen. Sekin tuntuu voitolta, kun tietää että seuraavaksi ei ole luvassa ainakaan kokonaista stimulaatiota.

Hullua ajaa kaupunkiin ruokatunnilla ”hoitamaan asioita”, vastaanottamaan pieni solumöykky sisään kasvamaan. Ihan kuin käväisisin ohimennen pankissa.

Pitkä kaava sopii lääkärin mukaan minulle. Oman minimaalisesti, mutta riittävästi oikkuilevan hormonitoiminnan vaikutus saatiin ainakin osittain nollattua ja lähtökohtia näin parannettua.

Olo on riemukas juuri nyt. Koko maailma ja sen mahdollisuudet ovat edessä. Nautin niistä niin kauan, kunnes pelot ja jännitys astuvat taas mukaan kuvaan.

Uskoimme kiltisti lääkärin ja biologin suositusta yhden alkion siirrosta laadun ollessa parempi kuin aikaisemmin. Tulen kuulemma helposti raskaaksi, joten ei kannata ottaa riskejä. Mikä vitsi : ) Mutta totta sikäli, että kahdesta osittain pieleen menneestä stimulaatiosta ei niin hyvillä soluilla olen todellakin tullut raskaaksi. Ongelma on ollut solujen laatu ja määrä, ei raskauden alkaminen tai toisinsanoen kiinnittyminen.

Ei Zumenonia, ei kortisonia. Kortisonin merkitystä itse mietin edelleen, viimeksi alkaneessa raskaudessa se oli tukena, joten sitä ajattelee raskauden johtuneen tietenkin juuri siitä. Toisaalta olen äärimmäisen iloinen, että tukilääkkeitä tarvitaan nyt vähemmän. Mitä ”luomumpi” sen parempi.

Klinikalla oli naispari punktiossa. Oikeastaan aika jännä ajatella, että tämä hoidolla alkuun saatettava lapsi ei ole heille hoito sanan varsinaisessa merkityksessä vaan ainoa, normaali keino saada yhteinen lapsi.

Kiinnity. Kasva. Vahvistu. Kasva rakkaaksi toivotuksi lapseksi.

Puntiosta kohti siirtoa

2009-04-21T10:59:00.000+02:00

Kiitos tsempityksistä ja jo kyselyistäkin! : )

Punktio onnellisesti, mutta kivuliaasti takana. Toimenpide oli tällä kertaa huomattavasti kipeämpi, samoin särky toimenpiteen jälkeen. Vuosin runsaasti koko illan ja tänä aamulla sisuksistani plumpsahti ulos puolen kämmenen kokoinen verihyytymä. Taisi pieni suoni puhjeta operaatiossa, siitä vuoto. Mutta kunnialla kaikkinensa homma meni ja näin vuorokausi jälkeenpäin homman on jo unohtanut. Tulin tänään jo töihin, kun kotona pötköttely ei kerta kaikkiaan kiinnosta.

Sitten tulos. Löytyi 20 munarakkulaa, joista 14 munasolua, osa raakoja. Tähän aamuun mennessä hedelmöittyneitä oli 8. Laadusta ei vielä tiedä mitään. Mutta uskoisin ja toivoisin niin kovin, että tuosta määrästä selviää siirrettäväksi edes yksi. Pikaisesti keskustelimme lääkärin kanssa, montako siirretään. Avoimeksi jäi, yksi tai kaksi. Lääkäri ei kieltänyt kahta, mutta sovimme että arvioidaan tilanne laadun mukaan. Jos jostain syystä saisimme tällä kertaa superlaatuisia alkioita, voisin suostua yhden siirtoon, muuten toivomme kyllä kahta. Jatkon riskejä kun ei oikein edelleenkään osaa tässä vaiheessa arvioida..

Luottobiologini klinikalta oli juuri soittanut, ehkä hän kertoo vielä tarkemmin, mitä soluille kuuluu.

Huomenna siis siirto. Kysyin jo kortisonin käytöstä. Lääkärin mukaan sitä ei tarvita, mutta itsellä on mielessä, entä jos sittenkin. Kun viimeisessä hoidossa oli kuitenkin mukana, vaikkei raskaus nyt välttämättä siitä syystä alkanutkaan. Tuo kortisonin käyttö on vielä niin ristiriitainen juttu klinikoidenkin kesken, etten tiedä mitä siitä ajatella. Kysynpä vielä kuitenkin.

Illalla hoivasin itseäni katsomalla Vicky Christina Barcelonan. Javier Bardem, nam. Woody Allenin tyyli, hmmm…

Voi rakkaat solumme. Pitäkää toisistanne. Jakaantukaa kauniisti. Olkaa huomenna siirtolaatuisia.

13 tuntia punktioon

2009-04-19T20:05:00.003+02:00

Päivä on ollut aurinkoisen hilpeä. Löysimme sellaisen mahdollisen asunnon, joka voisi olla kotimme, jos meitä olisi kolme. Kaukana, mutta 120 neliötä kahdessa tasossa. Neljä huonetta ja keittiö väljästi. Ikkunat ja iso terassi ja parveke hyvään suuntaan. Lähellä metsän polut ristiin rastiin ja järvenranta. Luksusta, mutta haaveena tarpeellinen. Tässäkin pärjätään, mutta taas on aika, kun on ihana antaa ajatuksen lentää. Huomenna kohdtaan totuus, mutta tänään voi vielä uskoa kaikkeen.

Käyn edelleen jatkuvaa kamppailua itseni kanssa ajatuksen voimasta tässä asiassa.
"Positiivista ajattelua voisi hyvällä syyllä nimittää ilmaiseksi huviksi. Se ei tarjoa ulkopuolista pelastusta elämän kärsimyksestä, ei myöskään taloudellisesta ahdingosta. Se ei poista epäoikeudenmukaisuutta maailmasta eikä ongelmia. Mutta se auttaa selviytymään."
- Pekka Hämäläinen

Auttaako se tosiaan? Kasvattaako positiivinen ajattelu parempilaatuisia munasoluja. Vai onko se vain keino selittää maailmaa romahduttavakin asia hyväksi? Jos kärsii, eikö kärsimys ole oikeutettua vai pitääkö aina löytää "bright side of life"? Tsemppaan tällä pohdinnallani itseäni kohtaamaan mahdollisen pettymyksen.

13 tuntia punktioon. Voisikohan rukouksella vielä vaikuttaa?

Kohti punktiota

2009-04-17T09:24:00.002+02:00

Joutsenet on niin kaunis Tee. Kun itseltä loppuvat sanat, on helpottavaa löytää jotain, joka kuvastaa omia tunteita.

Ja tiedän, että olen näissä pohdinnoissani välillä liian ankara ja analyyttinen itseäni kohtaan. Jotenkin on vaan niin hirveän suuri tarve yrittää olla ”oikein” tämän asian kanssa. Kun kuvittelen, että oma ajattelu jotenkin vaikuttaa tähän onnistumiseen, soimaan itseäni kaikesta negatiivisesta ei-reippaasta käytöksestä : )

Mutta tänään oli kontrolliultra. Vatsassa on reipas paine, kadulla ei kyllä tarvitse liian tarmokkaasti kävellä. Oikealla folleja näkyi tänään jopa 9 ja vasemmalla ehkä 6. Mutta edelleen oman lääkärin lomaillessa, ihan tarkkaa informaatiota emme tältä eri tavoin asioita kertovalta lääkäriltä saaneet. Molemmilla puolilla on kuitenkin myös useita sen kokoisia folleja, että niiden solut eivät tule olemaan kypsiä vielä maanantaina. Jos lähemmäs 10 kypsää munasolua löytyisi, uskoisin että sieltä joku sentään jaksaa jakaantua ja päästään siirtoon.

Maanantai on nyt sitten the day. Jännittää, koska silloin joudumme taas kohtaamaan todellisuuden laadun ja siirtomahdollisuuden suhteen.

Ai niin, limakalvo oli kasvanut hienosti. Tarkoittaa sitä, että Zumenoneja ei tässä kierrossa tarvita. Olen iloinen edes hieman vähemmästä lääkekuormituksesta.

Muru prosessoi asiaa pohtimalla taas käytännön asioita. Vaihtaisimmeko asunnon ja auton. Hänen tapansa toivoa on suunnitella tulevia käytännön asioita. Hyvä niin.

Toivon viikonloppuun aurinkoa, että voin lenkittää itseäni lempeästi kevätsäässä kävellen.

Hukassa tänään

2009-04-16T16:31:00.003+02:00

Tänään on vaan sellainen päivä, että aihe kokonaisuudessa on päälle hyökkäävä musta peikko. Mitään erityistä ei ole tapahtunut. Vatsassa tuntuu sopivaa vihlontaa. Täysi virtsarakko saa olon tuntumaan täydeltä muutenkin. Seksi on poissa kuvioista, kun "tökkiminen" sattuu. Myös juoksulenkki alkoi olla eilen jo sen tuntuista, että tajusin lopettaa. Kaikki siis kasvatusrintamalla hyvin.

Mutta. Keskustelupalstoilta plussien kautta poistuvat tutut, blogeissa lisääntyvät uutiset ja live-elämän kuulumiset ovat tänään arkoja paikkoja uutisten toisaalta riemullisesta ja toivoantavasta merkityksestä huolimatta. Kateus ei ole se tunne näihin liittyen tänään. Tänään tuntuu siltä, että olen maailman ainoa epäonnistuneesta hoidosta toiseen kulkeva reilusti päälle kolmekymppinen. Ainoa lapsettomaksi "tuomittu", ainoa joka jumittaa tässä aiheessa kuukaudesta toiseen. Ehkä tämä on psyykkausta ensi viikkoon, en luo liikoja toiveita. En tiedä.

Olen väsynyt kertomaan töissä valkoisia valheita miksi ravaan lääkärillä. Ehkä siellä moni jo arvaakin. Olen valitettavasti myös väsynyt lapsellisten ystävien kannustukseen "kyllä teidän aika vielä tulee", "onneksi teidän elämässä on niin paljon muuta hyvää". Miksi ihmeessä ne sanat eivät lohduta, kun niillä kuitenkin tarkoitetaan aidosti hyvää? En ole jaksanut vastata tänään kahdelle ystävälle, koska en jaksa puhua tästä aiheesta. Millaista käytöstä on toimia näin, vaikka toiset osoittavat huolta ja kiinnostusta meidän tilannettamme kohtaan?

Ei tunnu missään. Olen matkalla taas. Olen matkalla sinne. Olen matkalla takaisin sinne, minne kerran toivotit minut. Kun minulta viedään kaikki, autan kantamaan. Kevyesti nousee askel. Autan kantamaan, ja kun lopulta kaadun, teen sen näyttävästi. Näin Minä Vihellän Matkallani. Näin Minä Vihellän Matkallani. Jos sen on oltava niin, olkoon sitten niin."

Terhi Kokkosen kirkkaan kuulas ääni ja Scandinavian Music Group lohduttavat hieman.

Lisäyksiä

2009-04-15T19:55:00.002+02:00

Sydänjää, meillä kokeiltiin molempia vaihtoehtoja varmuuden vuoksi ja siinä "kokeilussa" sitten selvisi, että ivf:llä meidän solut eivät hedelmöity. Syytä ei kyllä tiedetä. Kromosomitkin kun on tutkittu. IVF on yleensä se ensimmäinen vaihtoehto ellei siittiöissä ole jotain vikaa. Silloin taas päädytään käsittääkseni icsiin helpommin. Ja tietysti myös siinä vaiheessa, jos ivf ei tuo tulosta. Meille biologi suositteli ivf:ää ensisijaisesti, koska se on solujen kannalta lempeämpi vaihtoehto, niitä käsitellään vähemmän. Mutta meillä se ei siis toiminut, siitä icsi nyt. Tosin lääkäri ilmeisesti haluaisi tehdä vielä ivf-kokeilun parilla solulla. Itse en tiedä, uskallanko uhrata yhtään solua enää kokeiluun. Klinikan kanssa varmasti voi keskustella vaihtoehdoista. Oma käsitykseni on kuitenkin se, ettei icsiä kannata automaatisesti tehdä, ellei ole joku syy epäillä ivf:n epäonnistumista.

Huomasin muuten, että olen lakannut laskemasta kierron päiviä. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten tässä pitkässä kaavassa kiertopäivät lasketaan, joten olen autuaallisen pihalla siitä, mikä päivä nyt on menossa ja mikä päivä punktio tulee olemaan. Kuukautisista on ehkä neljä viikkoa.. Luulen, että ensi viikosta alkaen osaan kuitenkin laskea piinapäiviä.

Kuulin tänään uutisia tuttavapariskunnasta, jotka yrittivät aktiivisesti lasta vuosia (myös hoidoilla) ja luopuivat jo lähes viisi vuotta sitten toivosta ja yrittämisestä. Nyt heillä on tulossa lapsi, luomuna. Ihmeitä näköjään tapahtuu. Tämä on ensimmäinen raskausuutinen lähes kahteen vuoteen, kun en tunne pientäkään kateuden pistosta rinnassa. Ihmeellistä sekin. Jotenkin uutinen antoi toivoa.

Ilman aaltoja

2009-04-15T07:57:00.001+02:00

Oli taivaallista nukkua normaali yö ilman hikiheräämisiä! Vaihtarioireet taisivat hellittää täsmälleen eilen. No, tilalle sain kyllä viikonloppuun sumuteltavan Synarelan, joka näköjään alusta alkaen kutittaa nenää ja maistuu kissanpissille.

Kiitos tsempityksistä! IVF-mama, olet aivan oikeassa tuon määrän suhteen, sitä pidetään varmaan oikein hyvänä. Tämä oma pelokkuuteni määrän suhteen juontaa omiin kokemuksiin ja viime syksyyn. Siksi en osaa ideaalimäärästä oikein iloita. Syksyllä eka stimulaatio meni täysin poskelleen, follit kasvoivat holtittomasti ja lopulta noin 10-12 kerätystä kypsiä ja elinkelpoisia oli vain yksi. Toisessa stimulaatiossa määrä oli suunnilleen tuo sama noin 10-12, mutta puolet laitettiin ivf:ään, joka epäonnistui joten määrä väheni saman tien radikaalisti. Toinen viisikko tai kuusikko päätyi icsi:in ja lopulta pakkaseen saatiin tuoresiirron lisäksi kolme. Pakkasesta selvisi kaksi, joista alkoi kesken mennyt raskaus.. Eli olen käynyt läpi tien, jossa laatu ja määrä on karsiintunut rajusti hyvästä alkutilanteesta huolimatta. Jotenkin sitä silloin vaan ajattelee, että mitä enemmän, sen enemmän mitä valita. Vaikka toisaalta tiedän hyvin, että määrillä 15+ alkaa karsintaa laadun suhteen tapahtua.

Mutta näillä mennään. Tärkeintä ja ainoa asia mitä toivomme olisi edes muutama kohtuullisen laatuinen alkio, että päästän edes siirtoon asti. Toki pakkaseen olisi ihana saada jotain.

Hip hei, entisen kotikaupunkin seura voitti jääkiekon Suomen Mestaruuden. Näin se urheilu välillä kasvattaa kollektiivista kotiseuturakkautta. Hyvä Jyppi!

Pääsiäistä, oireilua ja munintaa

2009-04-14T12:45:00.001+02:00

Kiitos Puuhis Lugejen korvausvinkistä, sehän kuulostaa hyvältä jos löytyy täysin korvattava vastaava tuote!

Pääsiäisen lumiloma oli ihana katkaisu arkeen. Operaatio ”munitaan taas” oli kuitenkin vahvasti mielessä, koska vaihdevuosioireiden kuumat aallot senkun jatkuvat. Viimeiset kolme ja puoli viikkoa olen herännyt siis keskimääräin 2-3 kertaa yössä kuumuuteen, jota ei pääse pakoon. Nukun alasti, ilman peittoa ja piehtaroiden..

Kaksi viikkoa on vaivannut ripuli, pääsiäisen aikaan myös paha olo, heikotus ja oksentelu. Pidän oireita edelleen vatsapöpönä, mutta Muru oli huolissaan jo hyperstimulaatiosta. On palpoitu vatsaa, kuunneltu keuhkoja ja mitattu verenpainetta. Tulos edelleen sitkeä lievä vatsatauti. Mutta muutaman kerran kyllä kieltämättä nielaisin itsekin tyhjää, kun luin ennen punktiota ilmenevän hyperstimulaation oireista (oksentelu, hengenahdistus, vatsakipu jne. ).

Summa summarum. Olo ei ole ollut kaksinen viime aikoina, vaikka tässä on lomailtu ja vietetty kaikin puolin laatuaikaa.

Tänään sitten vihdoin ja viimein oli ensimmäinen ultra, jossa katsottiin mitä mahassa kasvaa. Oma lääkärin oli lomalla, joten olimme toisella kokeneella naislääkärillä. Miten voikin olla niin isoja eroja lääkäreiden tavassa käydä läpi ja kertoa asioita. Oma lääkärini puhuu koko ajan tehdessään mitä tapahtuu ja häneltä olemme aina saaneet hoitosuunnitelman päivitettynä munarakkuloiden määrällä ja tarkalla koolla, seuraavat etapit jne. Tämä lääkäri oli pitkään pitkään hiljaa ja totesi lopulta, että kaikki on hyvin ja noin 10 munarakkulaa kasvaa katso vaikka itse. Ja se oli siinä. Kysyimme kokovaihtelusta, määrän merkityksestä jne. Vastaukset olivat ympäripyöreitä. Kaikki on varmasti siis oikein hyvin, noin 10 pikkaisen eriparisen kokoista rakkulaa on kasvamassa. Koot olivat 8-13 mm. Limakalvo ilmeisesti ok. Pe vielä uusi ultra, jossa päätetään lopullinen punktiopäivä. Se osuu todennäköisesti ensi maanantaille tai tiistaille. Siihen asti jatketaan Puregonia samalla 150 iu annoksella ja mukaan vielä Synarela sumutteet, etteivät rakkulat puhkeile ennen aikojaan.

En tiedä mitä pitäisi ajatella. Kaikki on varmaan ihan ok. Kai minä olisin vaan taas toivonut 15 tasakokoista mollukkaa, että olisin ollut tyytyväinen. Pelottaakin, jos pienet eivät ehdi kypsyä. Nyt on taas tosi kyseessä, muistan kuinka ahdistunut olin viimeksi kun rakkuloiden määrä putosi, osa ei hedelmöittynyt ja vielä osa lopetti jakaantumisenkin.

Reipas itkuinen keskustelukin saatiin lääkärin jälkeen aikaan, kun jouduimme pohtimaan punktiopäivän aikatauluja. Murun työ nyt vaan sattuu olemaan sellainen, että se vaatii välillä hieman enemmän järjestelyjä näiden asioiden vuoksi ja aina järjestelyt eivät ole edes mahdollisia. Minä reagoin tietysti kiukulla ”sinä ja sinun työsi aina”, vaikka tiedän tasan tarkkaan, miksi työaikataulujen sovittaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin minulla. Tiedän myös, ettei kyseessä ole se, etteikö Muru haluaisi olla täysillä mukana joka käänteessä. Hänen tapansa käsitellä asiaa oli vain lähteä purkamaan ongelmaa ja minä halusin nähdä sen kritiikkinä tätä asiaa kohtaan. Jotenkin vaan päädyn olemaan marttyyri ja väärinymmärretty tässä projektissa, joka on molemmille yhteinen, tasavertainen ja rankka. Kärsin itse suunnattomasti siitä, etten osaa suhtautua asioihin rakentavasti ja positiivisesti vaan tämä paljastaa päivän päivän jälkeen minun huonoimmat puoleni. Tiedän, että minulla on oikeus purkaa turhautumista ja pahaa oloa aihetta kohtaa täkkäkin lailla, mutta hitto soikoon kun en haluaisi. Minulle itselleni lapsettomuuden nurjin ja kurjin puoli edelleenkin on kohdata nämä omassa luonteessani näkyvät ”käytöshäiriöt”, jotka eivät ole edes varsinaista lapsettomuuden kokemusta vaan sen seurausta.

Vaara kuitenkin toistaiseksi ohi ja nyt vaan pidetään peukkuja, että kymmenen munista on matkassa vielä perjantainakin, sopivan kokoisina. Lääkekattokin taitaa tulla tämän päivän apteekkireissulla täyteen. Kai se on positiivista.

Odottelua

2009-04-07T11:41:00.001+02:00

Lennähdän pikapuoliin Lappiin lumilomailemaan. Ihanaa. Laukkuun on pakattu Puregon resepteineen.

Hieman huolestuttaa tämä verenvuoto. Ei nyt enää varsinaisesti vuoda, la ja su olivat pahimmat. Mietin kuitenkin sitä, että jos nyt loputkin limakalvon rippeet ovat haihtuneet, ehtiikö tässä kasvattaa kunnon limakalvoa ennen siirtoa. Se olisikin uusi ongelma, jos liian ohut limakalvo estäisi kiinnitymisen. Enkä oikein kaipaa tähän yhtään uusia ongelmia.. No, toivottavasti jo Puregon ja viimeistään jossain vaiheessa alkavat Luget hoitavat homman. Niin, pyysin lääkäriltä tähän hoitoon takaisin Lugesteronit. En halua leikkiä sillä Crinonella enää, vaikka sen laittaminen onkin mukavampaa. Mutta kun jotenkin yhdistän sen jatkuvan siirron jälkeisen tiputtelun juuri Crinoneen. Ja kun se jää elimistöön niin kokkareiseksi mönjäksi. Toisaalta kärsin hyvin lievästä pähkinäallergiasta, mutta toivon, ettei tuo Lugesteronin määrä mitään vaikuta. Kyllähän tässä osaa pähkinöistä popsitaankin ja pähkinäöljyssä paistelen ruokaa.

Mutta ei ole oikein mikään taas tässä hommassa helppoa ja täysin ongelmatonta.

No niin, huomisesta asti alkakaapas mollukkani kasvamaan kauniisti, tasaisesti, säännöllisesti ja oikea-aikaisesti. Aika paljon toiveita parille solulle.

Kiukkua ja uusia oireita

2009-04-04T08:19:00.003+02:00

Hämmästykseni oli aamulla suuri, kun pönttöön holahti kunnolla verta. Ihan kuin kuukautiset ilman kiinteämpää materiaalia. Mistä ihmeestä ja miksi se nyt tulee? Toissa päivänä ultrassa limakalvo oli ohut 2-3 mm eli ihan kuten kierron alussa pari päivää vuodon loppumisen jälkeen kuuluukin. JA nyt ihan kuin alkaisi uudet kuukautiset. Ihmetyttää, sapettaa ja pikkaisen pelottaakin. Onko kroppani keksinyt uusia metkuja tämän kaiken muun lisäksi vai onko tämä vaan Procrenin aiheuttamia sivuoireita.. Pitää varmaan pirauttaa klinikalle ma.

Muuten alan olla kurkkuani myöten täynnä tätä vaihdevuositouhua. Perun puheeni siitä, ettei tämä vaikuttaisi mielialaan. Olen ajoittain kuin demonin riivaama. Kiukuttelen ja tiuskin ilman pienintäkään syytä, leikin marttyyriä ja osoitan mieltäni. Jokainen sekunti tajuan oman typerän käytökseni, mutta en osaa sanojani ajoissa perua. Muru rakkaani on joutunut koville. En jaksaisi koko ajan pyytää anteeksi ja sanoa "nämä hormonit tekee tämän.." Eikä se varmaan pidä edes paikkaansa, ei ne nyt tätä kaikkea saa aikaan. Riidellä ja kiukutella parisuhteessa toki saa ja pitääkin, mutta että nämä minun viime viikkoiset mielialavaihteluni tulevat ilman minkäänlaista järjellistä perustetta. Eilen kiukuttelin mm. siitä, että Muruni ei ollut tajunnut mennä automaattisesti Hulluille päiville ja soittaa sieltä, tarvitsenko minä jotain. Toinen äärimmäinen aihe oli se, että hän oli tilannut lempiruokaani ystäväporukkamme kokoontumiseen kysymättä minulta haluanko juuri sillä hetkellä sitä ruokaa, jota aina kyseisestä ravintolasta tilaan. Selitykseksi todettakoon, että hän oli nimenomaan ajatellut minun parastani, kerrankin hän "ajattelee ja toimii" puolestani. Ja mitä minä teen, totean marttyyrinä että hän ei ajattele, mitä minä oikeasti haluaisin. Voi hyvää päivää, voisiko joku nyt takoa järkeä tähän hormonihöyryiseen päähän!!

Onneksi piikitykset alkavat ti. Jos sen jälkeen ei ala tämä psykopaattimurhaajaa lähentelevä mieliala kohentua, nostan kädet pystyyn ja totean: "minusta tuli tälläinen".

Ehkä tämä kaikki on kipuilua ja pelkoa tulevasta. Jännittää, miten tällä kertaa käy. No, kolmen viikon kuluttua minulla on toivottavasti jonkinlainen solupallero kasvamassa sisälläni. Sitten se jännitys vasta alkaakin.

Lepotilassa

2009-04-02T18:50:00.002+02:00

Lepotilassa on munasarjat, kohtu ja mieli. Nyt on vihdoinkin tosiaan nollatila elimistössä ja tänään laskimme lääkärin kanssa, milloin piikitetään ja milloin punktioidaan. Ensi keskiviikkona alkaa piitiys ja punktioon tähdätään tiistain 21.4 tietämillä. Tämä tarkoittaa sitä, että ensi viikon Lapin lomalla meidän mökin jääkaapissa on Puregonit ja minä joudun hieman selittelemään seurueellemme omaa "ruokavaliotani".

Mutta on niin ihanaa päästä asioissa taas eteenpäin. Tässä vaiheessa kaikki tuntuu taas uudelta ja mahdolliselta. Pelkään ensimmäistä ultraa ja sen mahdollisia huonoja uutisia sollujen laadusta tai määrästä, mutta sinne on vielä pitkä pitkä aika.

Olen seurannut mielenkiinnolla keskustelua miesten siittiöiden DNA-fragmentaatiotestista (vai miten se nyt meni..). Kun tässä on jo kaikki mahdollinen selvitetty eikä mikään selitä mitään, mietin olisiko siellä vielä piilossa mahdollinen selittävä tekijä. Käsittääkseni tuota fragmentaation aiheuttamaan häikkää voi olla, vaikka tavalliset spermatestit olisivat normaalit. Mietimme eilen Murun kanssa, olisimmeko testeistä keskustelleet tänään lääkärin kanssa, mutta vielä ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Molemmat ajattelemme tästä seuraavasta stimulaatiosta sen verran positiivisesti, että katsotaan se nyt ensin. Tai positiivisesti on ehkä väärin, sanotaan niin, että odotamme mielenkiinnolla ja pidämme tätä jonkinlaisena vedenjakajana. Jos nyt mennään metsään, on edessä todellinen pohdinta sen suhteen, mitä seuraavaksi.

Sairaalasarjassa tänään helpon oloinen kaksossynnytys. Eilen keskustelua ystävän kanssa, jolla kolmekuukautinen helppo tyttö ja äiti on jo kyllästynyt kotona oloon. Lisää raskausuutisia tuttavapiirissä. Aihe velloo ympärillä. Olen kaiken keskellä rauhallinen, en ole edes kipuillut ihmeemmin. On vaan hirmuinen haikeus omaan lattialla möyrivään otukseen. Fyysinen ikävä.Tai ehkä olen vain alistunut kohtalooni. Kovasti ainakin pohdin, mitä tämä oma tapani reagoida aiheeseen on.

Ymmärränkö olevani lapseton?

2009-03-30T17:32:00.002+02:00

Vaihdevuosioireet jatkuvat tasaisen hallittavina. Minä öinen vilukissa ja peittoon kääriytyjä herään joka yö valtavaan kuumuuteen. Heitän peitot päältäni ja piehtaroin käytännössä hiessä. Onneksi päivisin varsinaisia hikireaktioita ei ole tullut. Edelleen näillä oireillä kyllä pärjätään.

Mieleeni on hiipinyt useampana päivänä ajatus, ymmärränkö oikeasti olevani lapseton. Pidänkö itseäni lapsettomana? Luulen, että aiheen jatkuvasta pohtimisesta ja lapsettomuudesta sujuvasti kirjoittamisesta huolimatta en ole sisäistänyt käsitystä lapseton. Täytän ja täytämme kaikki lapsettomuuden kriteerit, elän elämääni lapsettomana hoidoissa, mutta en ehkä kuitenkaan määrittele itseäni lapsettomana. Tai määrittelen puheissani ja tekemisissäni, mutta sisäisenä kokemuksena en kuitenkaan.

Kieltämisestäkään ei ole kyse. Kyllä tässä on tosiasiat tunnistettu ja eletty kaikki tunteet katkeruudesta vihaan, pettymykseen, toivoon ja epätoivoon. Tämä on joku nyanssi, joku pieni mieleni vire, joka ilmoittaa pääni sisällä, etten ole vielä täysin omaksunut asiaa. Pystyykö sitä edes tekemään. Oleman täysin sinut määrittelyn kanssa.

En tiedä, onko asia aikasidonnainen vai onko taustalla jotakin muuta, mutta huomaan todellisuudessa ajattelevani, että tilanne ja odotus on vain pitkittynyt. Että jotenkin me emme kuitenkaan olisi vielä lopullisesti lapsettomia. Voiko tällainen välitila olla ylipäänsä mahdollinen? Varsinkaan kun en osaa tämän paremmin selittää, mitä tarkoitan.

Täytyy tätäkin sulatella.

Suru kävi pienenä aallonvireenä mielessä viikonloppuna. Haksahdin ajattelemaan, että mikäli raskauteni olisi tammikuusta jatkunut, olisin nyt jossakin viikolla 20+, vahvasti yli puolenvälin. Hennot liikkeet tuntuisivat kasvavassa mahassa ja kesän odotus olisi kovin toisenlaista.

Kokemus lapsettomuudesta sekin. Miten tuotakin pohtiessani en muka olisi vielä lapsettomuutta täysin ymmärtänyt.

Torstaina uusi ultra ja suunnittelu. Piikityksen aloitukseen enää viikko. Toiveet ovat kasvussa, mistä ihmeestä tämä halu uskoa taas oikein kumpuaa? Oma toiveikkuuskin kun näköjään pelottaa.

Kiirettä pitää

2009-03-25T22:13:00.002+02:00

Aika kiitää siivillä. Mikä on joskus hyvä asia. Ei jää liikaa aikaa ajatella. Tiedostan jossain tuolla kallon pohjalla edelleen pettymyksen negasta, vaikken jaksa asiaa aktiivisesti pohtia. TÄllä hetkellä tuntuu, että lapsettomuuden analysointia tulee korvistakin. Asia on tämä ja sen mukaan eletään ja toimitaan, mutta tuntemusten pohdinnan aika tulee taas varmaan joskus omalla syklillään. Aina en vaan jaksa miettiä.

Vaihdevuosioireet ovat todellakin selkeät tässä pitkässä kaavassa. Päätä särkee, hikoiluttaa mitä ihmeellisimmissä tilanteissa ja nenän limakalvot ovat rutikuivat. Niistän käytännössä verta. Mutta näillä pärjää.

Tänään oli nollaultra. Munasarjat olivat hienosti lepotilassa ja uusia kasvamattomia munasolun alkuja näkyi runsaasti, mutta kohtu ei ollut tyhjä. Pistoksia ei päästy siis alkamaan vielä. Mikä onkin hyvä, koska ennen pääsiäistä olisi tullut kiirepaniikki. Ensi viikolla kohdun uusi ultra ja siitä sitten ehkä 7.4 pistoksiin. Tylsää olla vaihdevuosihirviö noin pitkään, mutta Muru sentään eilen totesi "Onneksi et ole kiukkuinen".

Loppuviikko lomailua. Ihanaa.

Flunssa ja Procrenia

2009-03-19T14:44:00.001+02:00

Mitä tekee turhautunut, flunssan kourissa kotona makaava lasta toivova nainen. Surffaa netissä, asuu puoli päivää e-bayssa haaveillen napin painalluksen päässä olevista Coachin, Max Azarian, James Perse:n (kyllä vaan..) tai muiden oman maailmanmerkkien suosikkilistan muka edullisista huippuhömppätuotteista – ja päätyy lopulta tilaamaan www.babyplus.fi sivulta superherkkiä raskaustestejä hintaan 5 kpl 13,50 €.

Tikut tulivat päivässä osoittautuakseen tosiaankin tikuiksi, kapeiksi purkissa uitettaviksi pikku liuskoiksi. Taitavat olla yksiä markkinoiden herkimpiä, mutta tuotteistukseltaan karuimpia malleja. Olen ihan höpö, kun totean, että jämäkkä, hyvin muotoiltu Clearbluen puikko on jotenkin ”uskottavampi”. Vaikka tiedän tasan tarkkaan, että nämä liuskat ajavat ihan saman asian ja ovat varsin käteviä siinä vaiheessa, kun testejä tekee mieli tehdä viisi kertaa päivässä ajatuksella ”jos sittenkin”. Tähän en varsinaisesti ole vielä sortunut, mutta tunnustan ettei tuo vahtaamiskynnys ole kaukana, kunhan taas tositoimiin päästään.

Procren virtaa neljättä päivää suonissa. Tai missä virtaakaan. Hikoiluttaa ehkä tavallista enemmän, välillä myös huimaa. Muuta en varsinaisesti huomaa eli jos tällä päästään niin helpolla päästään. Hieman on kammottanut paketin hyvin vahva viesti ”ei raskaana oleville” ja ”ehkäisystä huolehdittava”. Tämä ei ollut mikään tyypillinen lääkepakkauksen varoituksen varoitus vaan ensimmäisiä tekstejä koko paketissa. No, tämä kammottaa lähinnä periaatteesta, siksi että lääkärin mukaan raskaudelle ei olisi lääkkeestä mitään haittaa.

Onhan muuten kolmaskin vaikutus. Kuukautiset näyttävät myöhästyvän, koska ovulaatiosta on tänään tasan kaksi viikkoa ja mitään viitteitä vuotoon ei ole.

Erikoista on myös se, että näin luomukierrossa minulla ei ole mitään tiputteluvuotoa ja jokaisessa hoitokierrossa onnistuneessa ja epäonnistuneessa on jonkunlainen minimaalinen tiputtelu alkanut usein jo lähes viikko ennen vuodon alkua. Mietinkin, voiko tuo johtua siirron jälkeisistä tukihormoneista, siis Crinonesta tai Zumenonista? Oli miten oli niin luomuna olen ainakin tipattomampi..

Mutta kuten tekstin sävystä huomaa, negan aiheuttamasta pettymyksestä olen toipunut. Suru ja masennusmurina kesti päivän, mutta kun on se hoito mitä odottaa, ei jaksa niin pitkään piehtaroida huonossa fiiliksessä. Ja jälleen kerran luonnon oma masennuslääke aurinko piristää ja elvyttää.

Nega kirpaisee aina

2009-03-17T15:27:00.001+02:00

Vaikka olemme niin virallisesti lapsettomia kuin vain voi olla, ja vaikka olemme jo kohtuu ajan harrastaneet hoitoja, ei tämä tietoisuus vie pois raakaa, karvasta pettymystä negasta.

Tämä luomu välikierto hoitoja odotellessa oli kuitenkin mahdollisuus siinä missä muutkin. Mutta nyt toisen kerran testattuna tulos on edelleen tyylipuhdas tyhjä viivan paikka raskaustestissä. Kuukautisten pitäisi alkaa huomenna, mutta kyllähän ne testit näyttäisivät plussan jo nyt. Kuten edellisessä alkaneessa raskaudessa.

Tuntuu pahalta. Yritän ajatella, että ei tämä tunnu niin pahalta kun oli luomuilua ja hoitoja jo odotellaan malttamattomina. Mutta kyllä se vaan sattuu ja kolahtaa. Tuntuu vaan, että itsellä ei olisi oikeutta surra tätä ihan niin paljon, kun luomuplussaan ei kuuluisi enää uskoa. Vatsakin ilkkuu, että ähäkutti, eivät ne nipistelyt mitään raskausoireita ole, niitä voi olla ihan normikierrossakin.

Lapsettoman tie on aika kivikkoista tarpomista sudenkuopasta seuraavaan. Pettymyksiä mahtuu matkalle niin paljon enemmän kuin positiivisia uutisia missään muodossa. Toisaalta niitä positiivisia uutisia tarvitsee lopulta vain yhden, joka nollaa vuosien pettymykset. Mutta silti. Ja sitä odotellessa..

Maanantain mietteet

2009-03-16T08:42:00.003+02:00

Viikonloppu hujahti jälleen reippaassa reissuhengessä, teatterissa, harrastusmessuilla, ystäviä tavaten, lenkkeillen ja sohvalla pötkötellen. Sunnuntai-ilta huipentui Progren-piikitykseen. Taas uudenlainen ruisku, mutta tutusti se sujahti vatsamakkaran uumeniin. Nyt sitten odotellaan kuumia aaltoja, päänsärkyä, väsymystä ja muita sivuoireita  Ja menkkoja. Ilmeisesti ne voivat siirtyä pitkällekin. Kovin pitkälle ei täällä tarvitsisi siirtyä, koska punktio ja siirto pitäisi saada ajoitettua jonnekin pääsiäisen ja 25. päivän väliin. Onhan siinä aikaa, mutta silti laskemista.

Pakkauksessa luki, ettei saa käyttää raskaana ollessa. Aika mielenkiintoista, koska lääkärini mukaan ei haittaa, jos luomu olisi nyt alkanut. Ei se kyllä ole, koska metsästin eilen apteekin tehokkaimman jo 4 päivää ennen kuukautisten alkua raskauden näyttävän testin ja sen mukaan en ole raskaana. Jotenkin halusin sen varmuuden vuoksi tehdä. Tai ehkä piikitys oli vähän kuin lupa pitkästä aikaa testata hätiköiden etukäteen.. Tulos, nega, ei tietenkään ole yllätys. Mutta ehkä olisi ollut pari päivää vielä kiva jatkaa haaveilua mahdollisuudesta. Oireita ei myöskään ole, vatsaa nippailee mutta se on tätä tuttua kuukautiset lähestyy tunnetta.

Joten täällä on polkaistu uusi, mahdollisesti viimeinen tai ainakin toiseksi viimeinen stimulaatio.Fiilis on hyvä, odottava. Jälleen kerran. Toivottavasti pitkä kaava tuo parempia munasoluja tai muuten vain paremman tuloksen. Toivottavasti saadaan pakkanen täyteen tavaraa. Toivottavasti pakkasen varastoille ei tarvitse mennä. Toivottavasti elimistöni kestää hoidon hyvin. Toivottavasti aikataulut menevät mutkattomasti. Toivottavaa on taas niin paljon..

Eilen tuuletin ajatuksiani ystävän kanssa, joka on samassa tilanteessa. Pidempään yrittäneenä, mutta hoitojen osalta vasta alkumetreillä. On vaan kertakaikkisen mahtavaa, että on olemassa ihminen, jolle voi aidosti puhua ja näyttää koko asian raadollisuuden. Vaikken hänelle ja heille tietenkään tämmöistä polkua toivo, mutta kun tässä kerran ollaan, on läheinen vertaistuki kullan arvoinen.

Lyhyesti

2009-03-13T14:29:00.002+02:00

Olen kurkku- ja migreenikipuisena kotona, joten päätin lukea joulukuun alun tunnelmia ennen plussa ja plussan jälkeen. Kahlasin myös läpi omat kirjoitukseni tuosta piinallisesta, epätietoisesta ajasta raskaudesta keskeytykseen. Kyyneleet tulivat silmään kun muistin sen kaiken taas niin elävästi. Mutta ihminen on ihmeellinen, täällä sitä porskutetaan näennäisesti täysillä eteenpäin. Painajaisesta tuntuu olevan jo ikuisuus ja odotan uutta - siis hoitoakin - toiveikkaana.

Mutta lukaisin noita tunnelmia muistaakseni, miltä ennen plussausta tuntui. Nyt jo kahden alkaneen raskauden "konkarina" osaan tunnistaa omat raskausoireeni. Sen kutittelevan vatsan erityisesti. Jota nyt ei siis tässä luomukierrossa ole. On vain jo tuttuja kuukautisia edeltäviä kramppeja. Mutta ei se mitään! Olen valmiina tositoimiin sunnuntaina. Piikki makkaraan ja menoksi. Runneltu itsetunto ja muut negatiiviset tunteet kulkevat mukana, mutta onneksi nämä positiivisestikin pysyvät matkassa.

Huomenna nautin harrastemessuilla ja haikailen kesälajien pariin. Illalla teatteriin. Puen päälle jotakin sievää ja keväistä : )

Lapsettomuuden vaikutukset

2009-03-12T09:30:00.000+02:00

Olen viime päivinä miettinyt kovasti, miten reagoin lapsettomuuteen, miten se näkyy tai on muuttanut minua. Moni täälläkin on sanonut minulle, että vaikutan vahvalta ihmiseltä. Se on varmasti totta. Hoitojen keskellä, negojen virrassa ja vielä tuon keskenmenonkin keskellä olen varmasti sillä akuutilla tiedonsaannin hetkellä vahva. En romahda henkisesti niin, että velloisin päiväkausia saamatta mistään muusta asiasta elämässä kiinni. Itken, raivoan ja tunteet ovat toki pinnassa hetken. Sitten pyyhin kyyneleet ja suuntaan jo tulevaan.

Mutta se, että selviän näistä konkreettisista takaiskuista kohtuullisesti, ei tarkoita etteikö tämä asia olisi ravistellut minua, psyykeäni ja persoonaani tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä vahvuuden kanssa. Huomaan itsessäni muutoksia asenteissa, itsetunnossa ja ennen kaikkea itseeni suhtautumisessa. Ne ovat huomaamattomia muutoksia, jotka paljastuvat yllättävinä reaktioina tilanteissa, jotka eivät liity millään lailla itse lapsettomuusasiaan, mutta jotka ovat seurasta tästä koko prosessista. Jokin on muuttunut.

Kerroin viime viikon episodista ravintolassa. Spontaani mustasukkaisuus on minulle täysin vierasta. Huomaan kotona jatkuvasti tilanteita, joissa olen kärttyinen ja kiukutteleva siten miten en ”normaalisti” olisi. Olen jatkuvasti äärimmäisen kärsimätön, en osaa olla paikallani vaan minun on aina päästävä liikkeelle, kahville, lenkille, minne vaan. Vähättelen itseäni. En usko Muruni minulle sanomia kohteliaisuuksia tai niitä arjen ”ihana pylly” lausahduksia. Pidän itseäni huonona harrastuksissani, työssäni ja varsinkin uutta työtä etsiessäni. Tai en pidä, mutta pienenkin takaiskun tullessa ajattelen, että olen huono tässäkin. Tarkkailen itseäni kaikessa aikaisempaa kriittisemmin. Minä olen ollut aina se, joka on porskuttanut menemään ajatellen, että olen tosi hyvä tällaisena. Ja kyllä minä edelleenkin ajattelen, että olen ihan hyvä juuri tällaisena, mutta alitajuntani on selkeästi välillä aivan toista mieltä.

Minä linkitän nämä muutokset itsessäni lapsettomuuteen, koska elämässäni ei ole tapahtunut muuten kuin hyviä, ”eteenpäin” vieviä asioita. Huolimatta siitä, että voin tässäkin kirkkain silmin todeta, että lapsettomuus ei ole tehnyt minusta huonompaa naisena, huomaan että se kuitenkin on. Lapsettomuus on nakertanut itsetuntoani ja käsitystä itsestäni kaikista petollisimmalla tavalla, se on saanut minut tuntemaan itseni huonoksi. Paljon mieluummin minä musertuisin täysin niiden takaiskujen alla, rypisin niissä hetkissä kaiken sen tuskan ja turhautumisen pois. Mutta ei. Akuutin kriisin hetkellä minä olen aina ollut vahva, toimija ja selviytyjä. Siksi ne haavat ja arvet ulottuvatkin paljon syvemmälle. Piiloon, josta ne hyökkäävät täysin yllättäen itsellenikin.

On kuitenkin hyvä, että olen tiedostanut asian. Olen yrittänyt kertoa tästä Murullekin, lieventää temperamentin vaikutuksia kertomalla, että tälle on syy. Reagoin näin voimakkaasti varmasti myös siksi, että vika on kuitenkin todennäköisemmin minussa, vaikka vikaa ei varsinaisesti ole löytynyt. Mutta nämä prosessin seuraamukset (hoidot, hoitojen onnistuminen, kiinnittyminen) kun tapahtuvat minussa. Tiedostaminen on kuitenkin puoli voittoa.
--
Sitten kiertofaktaa. Olen taas ihan pihalla päivistä. Olisiko kp 19? En voi kuin odottaa. Muistan taas hyvin termin piinapäivät. Jotenkin sitä haluaa helliä ajatusta mahdollisuudesta, vaikka heti kun ajaudun ajatuksineni järkevämmälle raiteelle, tajuan kuinka hento tämä luomumahdollisuus oikeasti on. Mutta ei se mitään, negakaan ei tälle kertaa lopulta lannista, koska piikki odottaa sunnuntaina ja silloin tuntuu taas, että jotain tapahtuu.

Tulostunnelmia

2009-03-10T15:35:00.006+02:00

Olen taas suunnilleen hermonsa hallitsevien kirjoissa.. Luulisin. Saimme eilen pahamielihässäkän päälle vielä kromosomitestien tulokset. Kaikki normaalia.

Lyhyesti pitkästi voisi todeta:

Kierto: säännöllinen, ovulaatio tapahtuu
Hormonikokeet: kaikki normaalit ja viiterajoissa
Munatorvet: auki
PCO tai endometrioosi: ei merkkejä
Sperma-analyysi: normaalin muotoisia ja normaalisti liikkuvia ennen pesua 70 %, pesun jälkeen yli 90 %
Tukostaipumus: ei tukostaipumusta tai arvoja viitearvojen ulkopuolella
Kromosomitestit: normaali tulos
Kilpirauhanen: vajaatoiminta on, vasta-aineet koholla, hoitotasapaino hyvä, TSH alle 0,3 kaikissa seurantakokeissa, T4V vaihdellut 15-17 välillä.
Mikään elintapoihin, painoon, yleisterveyteen liittyvä ei selitä mitään.

Missä se vika on???? Kuun asennnossa? Kohtalossa?

Jurppii, jurppii, jurppii. On periaatteessa mukavaa, ettei vikaa varsinaisesti ole missään. Mutta olisi niin kiva ymmärtää, miksi solumme eivät osaa toimia keskenään, vaikka me osaamme? Minut on rakennettu siten, että haluan ymmärtää asioiden syyt ja taustat. Ottaa taas jälleen kerran koville, että ei ole määriteltävissä olevia syitä, on vain seurauksia.

Ja luntakin sataa eikä voi hiihtää. Sanoisin perkele, mutta kun ei kuulu varsinaisesti sanavarastoon..

Romahdus

2009-03-09T15:55:00.001+02:00

Juuri puhelimitse kolmas raskausuutinen kahden päivän sisään. Se on vaan liikaa. Minä en ole kateellinen heille, minä tunnen vaan itseni raskautuvien rinnalla kovin kovin epäonnistuneeksi.

Tämä henkinen vuoristorata on kuluttavaa. Vahvuuden hetkelle voi varoittamatta iskeä alhaisin mahdollinen epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunne.

Ajattele jotain ihan muuta. Keskity.

Matalapaineisempaa

2009-03-09T12:40:00.001+02:00

Tutustuin viikonloppuna itsessäni tylsään piirteeseen, tulkitsin senkin lapsettomuuden aiheuttaman huonommuuden kokemuksen sivuraiteeksi. Murulla oli työpaikkaansa liittyvät juhlat, minä olin syömässä ystäväni kanssa. Lauantain loppuillasta tiemme yhtyivät paikallisessa ravintolassa. Yhdessä vaiheessa menin Muruni seurueen luo juuri kun hän halasi minulle tuntematonta naista. Sain melko dramaattisen kohtauksen ja poistuin paikalta teatraalisesti. Muru perässä ihmettelemään mikä minulle tuli, hän halasi seurueeseen liittynyttä työtoveriaan tervehdykseksi. Tilanne ohi nopeasti, mutta minulla mielessä harmistus omaa käytöstä kohtaan. Minä en haluaisi reagoida noin, enkä yleensä reagoi. Minä halaan miespuolisia työtovereitani ja tuttavia, tanssin ja keskustelen tuntemattomienkin kanssa. Mutta ei, Muru ei muka saisi.. Jotenkin tuokin minusta liittyy siihen, että aliarvioin itseäni, kun olen yhdellä osa-alueella naisena hyvin altavastaajan asemassa, anti-nainen.

Muutamia iskuja sydämeen aiheutui ystäväparimme ja työkaverin raskaus-epäilyistä. On itselle edelleen aina yllätys, milloin sitä reagoi kipeästi, milloin osaa vain iloita ja ajatella omaa tilannetta erillisenä. Nyt en oikein osannut vaan tuntui kuin olisin hävinnyt ”kuka ensimmäisenä raskaana” kilpailun.

Valkovuodon määrä on lisääntynyt merkittävästi. Sitäkin tekee mieli ajatella ”oireena” vaikka ovulaatiosta on niin vähän aikaa, ettei mikään ole vielä kiinnittynyt eikä varsinkaan oireile. Yritän siis muistaa, että valkovuoto lisääntyy loppukuusta. Tämänkin merkin olen oikeastaan unohtanut, koska ilman loppukierron tukilääkitystä olen ollut edellisen kerran viime vuoden toukokuussa..

Tämän kierron lopussa tulen putoamaan korkealta. Roikun kuin viimeisessä oljenkorjessa luomun suhteen.

Pienet isot arjen ilot

2009-03-07T10:46:00.003+02:00

Tuo ihana muru-ukkeli yllätti eilen juuri sopivalla tavalla. Kotona odotti illalla lohiherkkua, graavisiikaa ja ruisnappeja, tonnikalfileitä, Kalifornian salaattia, sacher-leivokset ja mikä parasta, pieni sopiva pullo samppanjaa! Ei mitään juhlavaa vaan saunan jälkeen posket punoittaen lököverkkarit päällä yhden tuikun valossa napostelimme herkut ja kömmimme nukkumaan.

Tänä aamuna pötköttelmimme lehtien kanssa sängyssä, itseasiassa pötkötellään vieläkin.. Ystäväni saapuu tunnin päästä junalla, haen hänet asemalta ja sitten humputellaan kaupungilla. Ostoslistalla on shamppoota ja lämmittävää fleece-liivi laskettelutakin alle. Sekä kahvittelua, höpöttelyä ja tyttöjen dinner vielä illalla.

Töissä sain eilen ison projektin päätökseen, palaute on ollut positiivista.

Kesäkisaprojektimme Murun kanssa on ottanut askeleen eteenpäin. Sovimme yhteisestä painoprojektista. Miinus neljä kiloa toukokuun 10. päivään mennessä ja Murulla miinus kaksi kiloa huhtikuun puoleen väliin mennessä. a

Olen löytänyt lukuvireen. Tällä viikolla on hotkittu jo Märta Tikkasen Yksityisalue ja Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras. Tikkasen rakkautta aidon moniulotteisesti kuvailevasta kielestä nautin, Härkönen oli hyvin Härkönen eikä yllättänyt yhtään.

Hellin edelleen ajatusta luomusta, mutta odotan "innolla" myös piikkiä ja hoitoja. Tauko on tehnyt hyvää ainakin mielellä, vaikka ne epäilyksen siemenet jossain mielen pohjalla asuvatkin.

Elämä on ihan hirveän hyvää näin. Se minun pitää muistaa tämän ajoittain raastavan tuskaisen kipuilun kohdalla. Ja sanon tämän sentään pilvisenä päivänä enkä auringonvalon päätä sekoittavan vaikutuksen alaisena ; )

Pullat uunissa

2009-03-05T21:20:00.004+02:00

Nyt on oma-aloitteellisesti oikeaa ajoitusta ymmärtämättä sekä sen jälkeen lääkärin "määräyksestä" tujautettu siemenet sisään. Tuntuu ihanalta helliä ajatusta raskausmahdollisuudesta, unohtaa edes sekunniksi nämä kalvavat tosiasiat yrittämisestä yrittämisen jälkeenkin ja hoidoista. Jostain syystä iloitsen edes hypoteettisesta mahdollisuudesta enemmän kuin kuukausiin. Syy lienee tietysti se, että olen ensimmäistä kertaa elokuun jälkeen vailla mitään stimuloivaa lääkitystä. Olen siis tunkenut pääni syvälle pensaaseen ja unohtanut hetkeksi todellisuuden. Mielessä pyörähtää kesän lopulla jo sievästi pyöristynyt vatsa ja ajatus joulusta pienen kanssa. Ne taitavatkin olla ainoat asiat, joilla osaan haaveeni konkretisoida..

Tosiasia on myös se, että 15. päivä on Progrenin vuoro. Unohdinkin eilen hoitopohdinnoissani mainita, että toki mietin, miten luomukierto ja tujakka hormoniannos sopivat yhteen. Ne kuulemma sopivat. Progren alkuun jopa kiihdyttää limakalvon kasvua, kunnes se alkaa hidastamaan tuota ovulaatiota kiihdyttävää hormonitoimintaa (onko se sillo FSH vai mikä..). Eli raskautta se ei kai sitten estä.

Kiva taas kuulla kannustuksia, kyllä vaan tämä blogitukiki on niin tärkeää. Samaa onnea toivon teille kaikille vanhoille "tutuille" ja uusille tuttavuuksille. Onneksi on niitä onnistumisiakin! Kun vielä kiireiltäni ehtisin piipahdelle merkkailemassa toivotuksia vastavuoroisesti. Mutta hengessä olen mukana!

Tekeepä taas kertaalleen mieli koettaa duunata blogitaustaa omemman näköiseksi. Toivottavasti en taas tuhoa tekstejä tai kadota linkkejä..

Uutta kohti

2009-03-04T17:21:00.003+02:00

Maailmaani on hiipinyt kiire. Perinteinen arjen työkiire, koska täytän iltani näpyttelemällä omia hommia tietokoneella sohvan nurkassa. Onneksi joku maksaa muutaman roposen siitäkin. Mutta päivät vain kuluvat, mikä on tietysti tässä odottamisen odottamisessa positivinen asia.

Tänään oli lopultakin oikea virallinen tyhjennyksen jälkeinen ultra ja tulevan suunnittelu. Ultrassa odotti yllätys, komea 22 mm follikkeli valmiina puhkeamaan luonnolliseen ovulaatioon. Yllätys tässä oli kp, joka on vasta 11. Joten elimistöni on poikkeuksellisesti kiihdyttänyt tahtia. Onkohan se hyvä vai huono asia. Joka tapauksessa mieli tekee pistää peukut ja varpaat ja korvanlehdetkin pystyyn vielä luomunkin puolesta. Jotakin ihmisen luontaisesta optimismista on siis jäljellä.

Mutta Hande olit ihan oikeassa, pitkää kaavaahan se lääkäri ehdotti ja ajallisesti se kuulostaa tosi ok:lta. Luulin aikaisemmin, että tuo lokakuussa kokeilemamme e-pillerit + stimulaatio olisi pitkä kaava, mutta eihän ne ollutkaan sama asia.

Joten. Täällä ammutaan Procren piikki massunahkaan 15.3, siitä odotellaan menkat, ultrataan ja sen perusteella katsotaan stimulaation ajoitus. Koska kroppani kiri aikataulussa, on mahdollsita että koko homma saadaan tehtyä ennen pääsiäistä, mutta todennäköisesti aloitan pistelyn juuri pääsiäisenä ja sitten huhtikuun puoleen väliin ajoittuu punktiot sun muut. Hiii haa, olenpas innoissani päästessämme taas tositoimiin. Vähän lääkäri pelotteli pitkän kaavan vaihdevuosioireista, mutta on vaikea kuvitella, että hikoilut ja muut oireet ylittäisivät viime kuukausina läpikäydyn vuoristoradan, joten tänne vaan kuumat ja kylmät aallot! Niin, kromosomitestien tulokset kyllä voivat kaataa koko homman, mutta pidän itse itselleni tästäkin peukkuja.

Tänään klinikalla oli kaunis pariskunta, itseni ikäiset mies ja nainen. Supertyylikkäitä, edustavia, menestyneen näköisiä. Miten sitä käykin mielessä, että miten noillakin. Ei kiiltokuvaperheissä harrasteta lapsettomuutta..

Väestöliiton uusi näkyvä mainoskampanja on aika hyvän positiivinen. Hyvä tuttu muoto viestissä "Made by Väestöliitto". Rohkeaa olla omilla kasvoillaan mainoksissa. Lisää tällaistä avoimuutta aiheeseen. Ja tietysti voi kuitenkin sanoa, että itse en uskaltaisi..

Huuh, onpa mukava olla taas positiivinen, edes hetkittäin. Ehkä auringolla ja plussakelillä on vaikutusta. Kevät on kevät lapsettomallekin.

Ei mitään sanottavaa

2009-02-27T21:42:00.004+02:00

Hande tosiaan, pitkässä kaavassa varmaan voi suunnitella aikataulua paremmin. Pitkä kaava tarkoittaisi siis sitä, että nappailisin e-pillereitä tai niitä sumuja huhtikuun alkuun ja alkaisin sitten piikitellä? Niin, tällä laskutavalla aikaa kuluisi tosiaan vaan pari viikkoa lisää. No, mutta pitää varmaan oman suunnittelun lisäksi odottaa, mitä mieltä lääkäri on tulevista hoidoista. Tosin kyllähän tässä matkan varrella aika hyvin oppii itsekin "suunnittelemaan" näitä hommia ja hoitoja.

Muuten ei aiheesta mitään uutta. Eppunormaalimaisesti vain näin kulutan aikaa, maatessani alla tämän taivaan.

Kun en keksi tämän aiheen parista asiaa, olen keskittynyt muuhun panikoimiseen. Mahassani on luomi, joka kasvaa, on hieman röpelöinen ja kutiaa. Tumma ja pieni. Ei varmaan mitään, mutta tässä aiheessa olen hyvä suggeroimaan itseni hurjiin sfääreihin. Sain varattua ajan työterkkariin, mutta poisto on vasta huhtikuun alussa.

Joten tässä viimeisen vuoden aikana olen sairastunut kroonisesti kilpirauhasen vajaatoimintaan, olen käynyt kymmeniä kertoja lapsettomuuslääkärillä ja -hoidoissa, olen hoitanut rajun keskenmenon ja yhden lievän, potenut hammasytimen tulehduksen juurihoitoa odotellen sekä hätääntynyt luomesta. Se on vuoden aikana enemmän terveydenhoitoon liittyviä toimenpiteitä, mitä minulle on tehty viimeisen 20 vuoden aikana. Olen nimittäin melko sairastamatonta sorttia ja siksikin tämä jatkuva jollakin lääkärillä ramppaaminen ottaa hieman luonnon päälle.

Hyvin hyvin paljon huonomminkin voisi olla, ymmärrän hyvin sen. Mutta välillä tuntuu, että asun puoleksi lääkärissä.

Ai niin, kävin tänään sentään kilpirauhasekokeissa, katsotaan missä arvot seilaavat. Lueskelin yhdeltä keskustelupalstalta, että T3V arvoakin pitäisi mitata. En vain itseasiassa ymmärtänyt miksi, jos TSH ja T4V arvot ovat ok. Mitä se selittää?

Otsikko Mediuutisissa. Suomessa on synnytysbuumi ja ainakin Hus ja Oulu ovat helisemässä synnyttäjien määrän kanssa. Kuka niitä lapsia tekee, kun lapsettomuus senkun lisääntyy? Ne jotka saavat helposti tekevät ilmeisesti liukuhihnalta?

PÄIVÄN MERKINNÄT

2009-02-23T13:20:00.002+02:00

Muutama merkintä muistoksi tästäkin päivästä. Sain puhelimitse tromboosi/vasta-ainekokeiden tulokset, ei mitään häikkää niissä. Enpä kyllä uskonutkaan, kiinnittymistä kun tapahtuu oli alkion laatu mikä tahansa. Hyvä tietenkin näin.

Tyhjennyksen lopullinen lopputarkastus ja tulevan suunnittelu 4.3.

Töissä alkoivat uudet yt-neuvottelut. Nyt en vältä määräaikaista osa-aikaistamista tai lomautusta. Onneksi eilisessä lehdessä oli tosi mielenkiintoinen avoin työpaikka. Sen kimppuun täysillä! Jossain määrin pakollinen lomakin tuntuu vielä hyvältä vaihtoehdolta, voisinpa keskittyä oman toiminimen hommien kunnolliseen tekemiseen.

Kotona kaapissa on clomeja, mielessä kävi, pitäisikö niitä ottaa tässä tai seuraavassa kierrossa ihan vaan "huvin vuoksi" kun emme hoitoja pääse aloittamaan. Haittaa niistä ei kai ole. Viime kesänä taisin yhden kierron niitä testata. No, ehkä en lähde tällä omahoitokokeilulinjalle.

KP1

2009-02-22T10:05:00.002+02:00

Kauan odotetut kuukautiset alkoivat tänään ryminällä. Viisi viikkoa tyhjennyksestä eli varmaan lopulta ihan normaali aika. Ensi viikolle täytyy varata nyt lopullinen oikea lopputarkastus tyhjennyksestä. Tässä kierrossa ei tapahdu mitään, tarkastetaan ja odotellaan kromosomi- ja vasta-ainetuloksia.

Mutta. Laskeskelimme tuossa lempeän sunnuntaiaamun alkajaisiksi vähän aikatauluja, mitä tämä kierron alkaminen tarkoittaisi seuraavan kierron eli tositoimiin ryhtymisen kannalta. Ja voi kurjuus sentään. Miten tahansa laskenkin kierron pituuden, on selvää, että tätä seuraavan kierron keskikohta osuu pääsiäiseen. Klinikat kiinni, me reissussa. Ei toivoakaan tehdä stimulaatiota tai yhtään mitään siinäkään kierrossa.

Itku tuli. Pettymys on valtava, kun tajusin ja tajusimme yhdessä, että joudumme odottamaan hoitojen jatkumista edelleen useita kuukausia. Niinhän moni joutuu julkisella tekemään, mutta juuri tällä hetkellä se ei lohduta yhtään. Tuntuu, että aika loppuu kesken. Kertakaikkiaan tuntuu vaan siltä ja pettyneeltä. En jaksa odottaa. Haluaisin käydä tämän tien loppuun tiiviissä tahdissa.

Olin jo taas tsempannut itseni uusiin koitoksiin, uusiin mahdollisuuksiin. Ei tarvitse. Tarvitsee yrittää taas huijata itseään ja keksiä jotakin muuta ajateltavaa.

Muru karkasi hiihtoladulle pakoon muuttunutta aamutunnelmaa, minä jäin kotiin siivoamaan ja kiukuttelemaan kun sunnuntaijälkiruuasta puuttuu kuohukerma..

No luomua

2009-02-19T14:02:00.000+02:00

Odottelen täällä tyhjennyksen jälkeen päivää 32 menkkoja alkavaksi. Taisin mainita aikaisemmin, että tunsin ovulaationkin tässä kuussa. Kroppa on siis lähtenyt jotenkin heräämään. Ja voi kun ne menkat nyt alkaisivat.

Totta kai mielessä on myös käynyt, voisiko se juuri tämä kuukausi olla sittenkin luomuplussan mahdollisuus. Raskauden jälkeen kun elimistö on kai kovin vastaanottavainen. No, limakalvot ovat mitä sattuu, mutta että jos kuitenkin.. Jossain mielenpohjalla toivo on lepattanut.

Samaan aikaan olen kärsinyt viimeiset kaksi viikkoa armottomasta hammaskivusta - edelleen. Viime viikolla hammasta operoitiin puudutuksen voimalla. Olen joutunut syömään särkylääkkeitä viimeiset pari viikkoa lähes ympärivuorokautisesti. Alkuun napsin voimakasta Panadolia, mutta viimeinen viikko on mennyt vähintään 2x600 mg Buranaa ja viime päivät myös Panacodia. Joten vaikka kuinka hedelmällinen olisikaan ollut tämä luomumahdollisuus, olen sen itse joutunut viimeistään tällä lääkemäärällä torpedoimaan. Kun hampaan hermosärky vaivaa, alkaa näköjään lapsitoive syrjäytyä.

Huomenna hammaspäivystykseen – taas. Näköjään juurihoitoa voi rukoilla jo pelastukseksi. Tai vetäkää vaikka koko hammas pois. I don’t care, kunhan särky vaan loppuu.

Olen muuten jälleen yrittänyt vaihtaa blogi-pohjaa, joka käy kätevästi. Samalla hukkuvat kuitenkin arkistot, omat linkkilistat ja muut kommervenkit. Joten pohjakokeiluni jatkuvat, haluaisin saada hauskemman pohjan ja vieläkään en tuonne koodin sekaan osaa mennä itse kuvanpaikkoja tms. määrittelemään..

ULKOPUOLISUUS

2009-02-18T13:51:00.002+02:00

Tälläisissä tilanteissa tunnen itseni haavoittuvaisimmaksi ja ulkopuolisimmaksi. Koolla tänä aamuna työpaikan aamukahvipöydässä 8 naista, yksi mies ja minä. Keskustelu ajautuu neuvolakäynteihin ja pienen lapsen kanssa sairastamiseen ja valvomiseen sairaalassa. Jokainen on oman tarinansa sankariäiti ja kokenut omituisimmat neuvolakäynnit. Paitsi minä ja paikalla ollut mies. Kukaan ei onneksi laukaise ”milloinkas sinä pääset neuvolaan purkkiin pissimään” kysymystä, mutta odotan sitä kauhulla, kun en heti uskalla nousta pöydästä.

Joten näissä ryhmätilanteissa minä tunnen itseni oudoksi linnuksi ja pelkään huolimattomuuksissa laukaistuja kysymyksiä. Olen valmiina puolustautumaan samalla kun tunnen erilaisuuteni suurimmillaan.

Sanoin toiveeni koirasta ääneen taas tänään. Irlanninsetteri olisi merkki. Aktiivinen, iloinen, älykäs ja kyllä, lapsirakaskin.

Tänään on tyttöjen suklaakakkuilta. Leivoin eilen superherkkuni, joka imaisee sisuksiinsa 550 g suklaata eri muodoissaan + 350 g voita. Pomminvarma, helppo ja lohduttava tilanteessa kuin tilanteessa.

Muita elämän kriisejä

2009-02-17T20:48:00.003+02:00

Kun en jaksa tai tilanteen pakosta voi keskittyä raskautumiseen tai jatkuvaan lapsettomuushoitojumitukseen, voin keskittyä muihin elämän kriiseihin.

Niistä ensimmäinen on koti. Meillä on ihana koti. 95 valoisaa neliötä vanhassa talossa, erkkereillä, laakeilla ikkunalaudoilla, 3.3 metrin huonekorkeudella, kylpyammeella ja todellisella tunnelmalla. Silti haikailen muualle. Haaveilen omasta pihasta, säilytystilasta, tilavasta ja käytännöllisestä keittiöstä sekä työhuoneesta ja saunasta. Mietin, onko minulla oikeus haluta muuta, kun asumisasiat ovat oikeastaan hyvin. Mietin, johtuuko tämä vain siitä, että haluan projektin, muutosta elämään. Osittain kyse on varmaan siitäkin, osittain taas siitä, että tämä koti on ollut Muruni asunto ja minä olen muuttanut tänne. Emme ole siis kotiamme yhdessä valinneet, vaikka tämä eräänlainen unelmäkämppä onkin. Olenko tylsimys, kun kaipaan käytännöllisiä asioita kotiini?

Toinen kriisi on exäni nykyinen avovaimo. Olen itse lähtenyt edellisestä avoliitostani 6 vuotta sitten. En haaveile pätkääkään sen ihmisen enkä elämän perään. Välimme ovat hyvät ja olen ollut vilpittömästi onnellinen, että hän on löytänyt vierelleen ihmisen, joka sopii hänen elämäntyyliinsä. Nyt tästä exäni tytöstä tai naisesta tietenkin on tullut oman alansa ja oikeastaan laajemminkin julkkis. Häntä seurataan ja siteerataan. Ja mitä minä tunnen. Kateutta ja epäonnistumista. Hän tekee osittain asioita, joista itsekin olen haaveillut. Toisaalta en ole kateellinen suurimmalle osalle niistä asioista, joita hän "julkisuudessa" edustaa. Joten miten ihmeessä ihminen, joka ei sinänsä vaikuta elämääni mitenkään, voi vaikuttaa niin, että koen itse itseni vanhaksi, tylsäksi ja epäonnistuneeksi häneen verrattuna. Onko tämä vaan jotain ihmeellisen kieroa exän uusiin suhtautumisen logiikkaa, jolle en vaan ole immuuni. Vai vaikuttaako tämä lapsettomuus-huono itsetunto -kierre myös tätä kautta. Haluaisin niin olla tälläisen yläpuolella.

Kolmas asia on koira. Tästäkin olen paasannut aiemmin. Olen superkoiraihminen. Haluaisin kipeästi lenkkiseuraa ja kotitoheltajaa. Tässä tilanteessa tuntuu, että koira olisi tarpeellinen kohde, ei korvike lapselle, vaan niille säästössä oleville hellyydenosoituksille. Ne kun ovat erilaisia kuin Muruun kohdistuvat haliaallot. Mutta Muru ei ole ajatukselle lämmennyt. Tiedän, että jos vetoaisin tähän tilanteeseemme ja omaan pahaan oloni, hän taipuisi. Mutta niin en haluaisi toimia vaan että koira olisi meidän yhteinen asia ja toive. Kuinka paljon voin siis vaatia? En ehkä vaatia, mutta pehmittää.

Tämän päälle tulee nämä normaalit naiseus- ja muut kriisit. Paino heittelee ja jumittaa uusissa lukemissa hormooniheittelyiden takia. Teen niin paljon kakkostyöhommia, etten ehdi ulkoilemaan tai harrastamaan riittävästi, mikä ei saa omaa oloa tuntumaan yhtään paremmalta. Olen siis myös jonkinlaisessa työstressissä. Pävätyössä odotellaan uutta yt-kierrosta.

Positiivista on se, että olen ollut yli kaksi viikkoa karkkilakossa. Toinen jatkuva positiivinen aihe on Muruni, joka on oman arvioni mukaan umpihullu. Kotona pelkät, huom. pelkät laskettelumonot jalassa ja kypärä päässä iltansa viettävä ja erilaisia luontoääniä matkiva köriläs saa spontaanin hymyn jatkuvasti huulille. Hyvin usein illat ovat viime aikoina päättyneet sanoihin "tämä oli sitten vain meidän välinen juttu.."

Päivähoitomietteitä

2009-02-16T08:51:00.002+02:00

Täällä on taas hieman rauhallisempi Mansikkamaito. Odottelen seuraavaa etappia eli tuloksia tai kuukautisten alkamista. Jos kuukautiset eivät parin viikon sisään ala, on ehkä syytä penkaista noita edellisten kirjoitusten pelkoja hieman tarkemmin.

Kun ei omassa prosessissa tapahdu mitään merkittävää tulevina viikkoina, on aikaa katsella omaa nenän- tai paremminkin navanvartta pidemmälle.

En ole voinut olla noteeraamatta päivähoitokeskustelua, joka Rouva Mikkosen tv-kommenteista kirposi. Onneksi en nähnyt itse haastattelua, koska olen äärimmäisen huono sietämään huonokäytöksisiä ja huonosti mielipiteestä argumentoivia ”keskustelijoita”. Mutta asiaan. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä todella on lapsen parhaaksi, enkä usko että absoluuttista totuutta onkaan olemassa. Minusta on silti ihan posketonta väittää, että täysipäisiä, terveempiä tai jotenkin parempia lapsia kasvaa vain kotona. Sehän tarkoittaisi jo sitä, että oma sukupolveni on pilattu, koska olemme suuri osa joutuneet hoitoon reilusti alle vuoden ikäisinä. Äitiysloma taisi olla 70-luvun alkupuolella ruhtinaalliset 3 kk. Toisaalta ymmärrän hyvin sen, että kommunikointitaidottoman alle vuoden ikäisen lapsen paras paikka ei ole tarha.

Minä uskon oikeastaan siihen, että perheen elämäntilanne, lapsen aktiivisuus ja persoona sekä muuta tällaiset perhekohtaiset tekijät vaikuttavat siihen, mikä on parasta. Jossain vaiheessa lapsi varmasti kaipaa perhettä laajempia sosiaalisia kontakteja ja päiväkodissa todennäköisesti oppii taitoja, joita kotona ei opi. Toisaalta kotona on ehkä rauha kasvaa juuri sellaiseksi yksilöksi ja siinä tahdissa, mikä on sopivaa.

Huolimatta, vaikka rivien välistä on luettavissa se, että mielestäni päivähoito on ok paikka lapselle jossakin iässä, en ole varma miten itse haluaisin lapseni hoitaa. Voi olla, että olen hermoraunio 10 kk kotonaolon jälkeen ja ajattelen kaikkien hermoja etsiessäni sopivan hoitovaihtoehdon. Tai että koen kotona olon lapsen kanssa niin tärkeäksi, että haluan viettää siellä useamman vuoden.

Ainoa mitä tässä arvailuvaiheessa tiedän, on se että jos haluan olla kotona, olen siellä omasta halustani viettää lapsen kanssa arvokasta aikaa, enkä siksi, että kuvittelen sen olevan jotenkin ”enemmän oikein”. Tällä hetkellä tuntuu, että työelämää on tullut katseltua sen verran, että muutaman vuoden poissakin pärjää. Vaikuttaako haluuni olla tiivisti lapsen kanssa pitkään se, että tämä toiveen toteutuminen on niin kiven takana. En tiedä.

Tietyllä tapaa näitä valintoja on helpompi kommentoida silloin, kun ei joudu tekemään itse sitä valintaa.

Viikonloppuna visiteerasimme ystäväpariskunnan luona, heillä on suloinen 1,5 kuukautinen tyttönen. Yllätin itseni olemalla vauvakuumeinen, en surullinen tai katkera. Ehkä tietty haikeus seesteistä tilannetta kohtaan kävi mielessä, mutta vältin itsesäälin koukerot ja olin aidosti onnellinen ja liikuttunut heidän puolestaan. Tilanne ei kuitenkaan välttämättä ole stabiili.

Vielä pelokasta pohdintaa

2009-02-13T16:45:00.002+02:00

Nyt kun olen noussut tuolta pahimmasta km-suosta ja elämä tuntuu taas jatkavan totuttuja arkisia latujaan, olen hieman pysähtynyt pohtimaan aihetta uudemman kerran. Tarkoitukseni oli miettiä (teemme tätä siis tietenkin yhdessä, mutta on helpompi kirjoittaa minä muodossa) mitä kevät tuo hoitojen kanssa tullessaan ja mitä mahdolliset jatkotestit paljastavat. Minultahan otettiin tällä viikolla sekä tromboosi- että kromosomitestit. Mutta ennen kuin pääsin tuonne asti mieleeni palautui yksi lääkärin tokaisu, jonka vasta nyt oikeastaan ymmärrän.

Rypäleraskausepäily.

Hyvänen aika, sehän on tosiaan erittäin vakava ja harvinainen komplikaatio! Mahdollisuus tästä meni ihan täysin ohi kun keskityin muiden jatkotutkimusten ymmärtämiseen. Mutta todellakin yksityisellä klinikalla pidettiin mahdollisena, että kyseessä olisi rypäleraskaus. HCG oli korkealla, yli 100 000 raskausviikolla 8+ ja vuotoa oli alusta alkaen. Hcg ei ole laskenut nollaan, se oli tällä viikolla vielä 38 yli kolme viikkoa tyhjennyksestä. Raskaustestikin näytti hailakkaa viivaa aamulla. Tyypilliset oireet siis. Toisaalta yliopistollisessa sairaalassa tähän mahdollisuuteen ei edes viitattu. Mutta pelon siemen tuosta nyt todellakin kylvettiin ja tänään googlasin kaiken mahdollisen aiheesta. Eikä olisi pitänyt!! Johtaa mahdollisesti istukkasyöpään, kudos voi kasvaa vatsaonteloon, uuden raskauden yrityskielto puolesta vuodesta kahteen vuoteen. EIHÄN MEILLE NYT VAAN VOI TÄMÄKIN TAPAHTUA. Mahdollisuus oli luokkaa yksi raskaus 2000 tai 3000 raskautta kohti. Tässä kannattaa alkaa pikkuhiljaa lottoamaan. Auttaisi muuten sen talonkin hankinnassa :) JOnka suhteen olen yllättänyt itseni. Olen kallistumassa Kannustalon kutsuviin lasiruutuihin ja taidolla toteutettuun tuotteistamiseen, vaikka olen kuvitellut olevani enemmän kivitaloihmisiä. No, taloprojekti elää toistaiseksi vain mielessämme. Mutta hyvä, että osaan sentään vielä haaveilla.

En ihan täysin onneksi aiheeseen usko, mutta nyt sapettaa armottomasti, miksi meitä hoitava lääkäri heitti ilmoille noin vakavan mahdollisuuden niin kepeästi. Jos oli epäily, olisiko sitä pitänyt tutkia enemmän?? Pelko on istutettu, mutta mistä tämän nyt sitten varmistaa suuntaan tai toiseen? Hcg:tä seurataan edelleen. JA eikö se hcg nyt vaan voi olla yli 100 000 ilman rypäleraskauttakin, sitähän kaikki hcg:n nousutaulukot näyttävät.

Kuka jaksaa tämmöistä epätietoisuutta? Vaikka olen muuten jo tyyni ja valmis uuteen yritykseenkin, kiukuttaa armottomasti tämä jatkuva uusien "yllätysten" ilmestyminen.

Joka tapauksessa seuraava seurantapiste on kuukautisen jälkeinen ultra ja uusi hcg-testi. Kuukautisista ei ole merkkiäkään, enpä uskonut niitä näin hartaasti joskus toivovani. Ovulaatio varmaan oli ja meni, koska vasen munasarja kivisteli ja valkovuoto on lisääntynyt. Olen unohtanut jo merkitkin..

Sisu kasvaa

2009-02-10T14:04:00.001+02:00

Hei sinä anonyymi, joka kirjoitit tänään tarinasi. Sait kyyneleet tännekin silmiin. Niin kauniisti kirjoitettu ja jotenkin niin hurjan kurjan koskettavalta tuntuu, että jossakin siellä toisen, tai ehkä samankin sairaalan käytävillä, olet käynyt omaa kamppailuasi samanaikaisesti kanssani. Kuten varmaan moni muukin. Sanon sadannen kerran, että minä hämmästyn aina uudelleen ja uudelleen tätä samankaltaisten kokemusten ja surujen maailmaa, joka meitä niin montaa, liian montaa, yhdistää. Ihanaa, että olet löytänyt sen taistelutahdon ja uskon jatkoon!

Mutta kyllä se on heräämässä täälläkin! Olen miettinyt lääkärin sanoja ja viimekertaista käyntiä. Siinä on paljon ristiriitaisuuksia aikaisempien keskustelujen kanssa. Myös luottoihmiseni klinikalla, biologi, on tsempannut noiden alkioiden laadun suhteen ja hän pitää niitä ihan elinkelpoisina kaikin puolin, selvisiväthän ne pakkaseen ja takaisinkin.

Joten yritän nyt olla muistelematta liikaa niitä huonoimpia sanoja. Toivon, että seuraavat kuukautise tulisivat pian ja tämä vehtaus raskauden todellisen loppumisen suhteen päättyisi. Käviin tänään verikokeissa kromosomi- ja tromboosikokeita varten. Niiden tuloksia voimme vain odotella rauhassa ja sitten katsotaan taas eteenpäin. Pieni kärsimättömyyskin jo nostaa päätään, alkaisin olla valmis tosi toimiin, että asioita saataisiin eteenpäin. Ehkä se on tuo kevätaurinko, joka lataa patterit kaikin tavoin.

Olen käyttänyt tehokkaasti aikaani uudesta kodista haaveiluun ja olemme jopa yhdessä miettineet rakennusprojektin mahdollisuutta. No näillä työajoilla ja taidoilla vaihtoehtona olisi vain ”avaimet käteen” paketti ja sekin taitaa olla turhan kaukainen haave. Mutta ihana on pitää unelmia taas yllä. Omakotitalon osalta realismi on sikäli mukana, että liian suuresta ei kannata haaveilla, jos siellä asuukin lopulta kaksin. Mutta se piha, yrttien istuttelu, puskien kuopsuttelu ja lokoisat hetken tuolissa auringon hiipiessä nurkan takaa.. Onkohan minulla turhan romanttiset kuvitelmat asumisesta omakotitalossa…

Hiihtovoimaa ja pieniä valopilkkuja

2009-02-05T20:49:00.006+02:00

Todentotta, riehuminen ladulla auttaa. Eilen kiisin verenmaku suussa nauttien luistosta ja vauhdin hurmasta. Tuntui, että olisin voinut jatkaa vaikka Lappiin asti (ja sinne on täältä matkaa..). Jotenkin myös huolet ja ajatukset jäivät potkujen jalkoihin. Liikunta vaan on yksi parhaista tavoista purkaa paineita. No, toissapäivänä vetäisin 14 kilometrin lenkin. Jos alkaa vielä pahemmin ahdistaa, pettää tässä vähintäänkin kunto.

Samalla heräsin myös horroksesta. Osittain taas kirjoitustenne ansiosta. Kiitos! Erityisesti Hande, kiitos jälleen kerran sanoistasi ja tällä kertaa järkevästä faktasta. Samoin Tee. Kaksi hoitokertaa ei tosiaan ole mahdottomasti, moni jatkaa paljon pidempään ja onnistuen. Itse olen ajatellut aikaisemmin, että se sopiva munasolu tulee kyllä. Oikeastaanhan minut lamaannutti eilen klinikan pessimistinen asenne. Voi olla, että he tietävät jo jotain, mitä eivät meille kerro, koska lääkärini oli ihan eri mielellä kuin aikaisemmin. Hän on aikaisemmin ollut ylipositiivinen tsemppaaja ja vankkumattomasti mahdollisuuksiimme uskova, ja nyt hän otti esiin huonoimmat vaihtoehdot. Pelästyin. Ei auta kuin katsoa. Jotenkin tuntuu kaukaiselta, että kromosomitesteissä olisi jotakin vikaa, enemmän itse uskon johonkin selittämättömään tuuriin näissä munasoluissa. Tänään kun pahimmat ensireaktiot ovat taas laantuneet.

Anna, ihmetellen täällä kiittelen tasapainoiseksi maininnasta. Itse olen tuntenut itseni viimeisen vuoden aikana neuroottiseksi vahtaajaksi, totaaliseksi epäonnistujaksi, keskittymiskyvyttömäksi ja viime aikoina täysin hallitsemattomien tunteenpurkausten (itku, raivo, kiukuttelu, itsesääli) vallassa toimivaksi robotiksi. Pelkään kovasti hukkuvani tähän aihepiiriin ja kadottavani innostuvan, asioihin tarttuvan ja maailman menoa seuraavan hupakon. Mutta koska perusluonteeltani olen myös superjärkevä ja analyyttinen, kuulostan siltä varmaan myös suurimman kriisini keskellä.

Tietenkin lahjamunasolut ovat loistava vaihtoehto. Mutta asioita täytyy näköjään käydä läpi porras kerrallaan. Kun itse vielä haluan kaikesta pelosta huolimatta uskoa icsiin, en vielä pysty käsittelemään asioita siitä eteenpäin.

HCG oli tänään 68, raskaana ollaan vielä :) Klinikalla eivät osanneet päättää, mitä kanssani pitäisi tässäkään tilanteessa tehdä. Odottaa, että vuoto alkaa vai se kaavinta. Mutta alkaako vuoto, jos hcg on korkealla ja raskausmateriaalia lilluu kohdussa? Aika rutiinilla tässä jo odotellaan, että joku osaa päättä jotain.

Viikonloppuna tulee telkkarista "Tyttö sinä olet tähti". Täytyy taas fiilistellä sen tunnelmaa ja ajatusta, millaista olisi olla koko elämä ja kaikki mahdollisuudet edessä.

Lisää kylmää kyytiä

2009-02-04T15:27:00.004+02:00

En oikein enää tiedä, kuinka paljon tätä voi jaksaa. Miten pieleen asiat voivat mennä?

Tänään oli jälkitarkastus. Limakalvo on paksu ja röpelöinen, edessä mahdollisesti kaavinta. Huomenna tehdään päätös HCG-arvon mukaan, tänään testi oli vielä plussalla.

Lääkäri kävi läpi raskauden ajan Hcg-arvot. Ne ovat olleet liian korkeat tilanteeseen nähden. Vaihtoehtona ja hcg:ta nostavana tekijänä hän piti vain kahta vaihtoehtoa, rypäleraskautta tai alkion vakavaa kehityshäiriötä. Rypäleraskaus ei ehkä kuitenkaan mahdollinen, koska alkio oli olemassa ja tila olisi pitänyt näkyä ultrassa. Joten jäljelle jää kehityshäiriö.

Seuraavaksi tutkitaan kromosomit. Vain minulta, ei vielä Murulta. Jos ne osoittavat jotain, ei keinoja oikein ole. Jos niissä ei ole mitään, tehdään seuraava hoito samalla kaavalla, mutta mahdollisesti lääkkeitä muuttaen. Klinikan biologien mukaan kaksi stimulaatiota, josta on tuloksena huonoja alkioita, kertoo jo jostain. Mutta olemmeko me ainoat toivottomat tapaukset maailmassa, joille on annettu tämä tuomio jo kahden stimulaation (siis alusta aloitetun IVF:n/ICSI:n) jälkeen? Eivätkö monet yritä useampia??

Joka tapauksessa kromosomitestien verinäytteet otetaan ensi viikolla, niiden tuloksia odotellaan vähintään kuukausi. Sitten vasta päästään miettimään mitä tehdään. Samalla otetaan tromboosikokeet, vaikkei lääkäri epäilekään niissä olevan vikaa. Lääkäri mainitsi jo lahjamunasoluhoidot, ihan vain mahdollisuutena..

Minä en pysy tässä mukana enää alkuunkaan. Meissä ei ole mitään virallista vikaa, kaikki vaan menee totaalisen pieleen ja huonoimpaan mahdolliseen suuntaan. Endometrioosi, PCO, ovulaatiohäiriö, tukkeutuneet munasarjat, nuo kaikki alkavat tuntua yltiöpositiivisilta tilanteilta tähän verrattuna.

Samalla sapettaa klinikan vuoden vaihteessa tarkastetut hinnat. ICSI on noussut omavastuuosuutena 2130 euroon, siinä on yli 500 euron korotus syksyyn verrattuna! Toisen klinikan hinnat täällä ovat yli 500 € halvempia. Lisäksi jo nämä pelkät verikokeet tulevat maksamaan nekin jo yli 500 €. Totta kai minä murehdin rahaakin tämän kaaoksen keskellä.

Hyvää oli kai se, että munasarjat näyttivät ”tosi hyviltä”, aktiivisemmilta kuin aikoihin. Siellä oli jo johtofolli valikoitumassa. Harmi vaan, että sille ei ole maastoa, kun kohdun limakalvo on kuin miinakenttä. Ei tarvitse toivoa luomuplussa, vaikka ovulaationipistelyt ja oireet ovat jo olemassa.

Eilen oli ihana aurinkoinen päivä. Keväinen. Mietin silloin, että kyllä tämä tästä. Aurinko virittää taistelutahdon ja nostattaa uskonrippeet. Tämä päivä osoitti taas toisenlaisen tien. Ehkä hiihtolenkki taas helpottaa.

Sanattomuus

2009-02-02T10:49:00.001+02:00

Olen ollut netti- ja ajattelupimennossa lähes viikon. Mutkamäki ja lumen keskellä nuokkuva tunturikylä teki hyvää. Alakulo on ja pysyy kuitenkin toistaiseksi. Tuntuu ettei tähän aiheeseen ole enää sanojakaan.

Tyhjennyksestä on kaksi viikkoa ja yksi päivä. Tänään taitaa olla ensimmäinen päivä, kun voin sanoa, ettei vuotoa enää tule. Ylihuomenna on lopputarkastus. Samalla pitäisi keskustella mitä seuraavaksi.

Me emme tiedä. Pakko on yrittää, aloittaa hoidot, mutta fiilis ei todellakaan ole innostunut. Onneksi aikaa on vielä viikkoja, kun en tiedä, miten näitä kiertoja nyt tulkitaan ja paljonko pitää olla väliä. Mielessä pyörii vasta-aine ja kromosomikysymyksiä, pitäisikö niitä testata? En tiedä. Testeistä voi ehkä saada marginaalisen vastauksen johonkin, mutta viekö se pois pettymystä tästä ”me emme onnistu” asetelmasta vai onko asia helpompi hyväksyä, jos löytyy kunnon vika? En usko, että testeistä voi löytyä mitään sellaista, mitä voisi hoitaa tai mitä ei olisi jo kokeiltu. Kromosomivikaa ei voi hoitaa. Vasta-aineasioissa on jo kokeiltu kortisonia. Ainoa, missä voi olla vika olisi veren hyytymistekijät ja niihin liittyvä lääkitys, mutta siihen en oikein usko, koska kohtu on vastaanottavainen ja istukka tuntuu toimivan tehokkaasti toivottomassakin tilanteessa. Ongelma on niissä alkio-repuuseissa, jotka eivät kehity.

Oli miten oli, kohta pitää taas aktiivisesti ajatella, mitä seuraavaksi. Kyllä minä hoitoihin kuitenkin kiltisti lähden, pistän, annan punkteerata ja jännitän. Mutta vallalla on hyvin erilainen asenne, merkittävästi pessimistisempi. Minä en usko. Vaikuttaako se lopputulokseen? Siitähän minä taas itseäni soimaan. Kuvittelen taas, että positiivisella ajattelulla raskaudutaan.

Erityisesti Pikkusisko ja Monalina, tekee niin hurjasti mieli sanoa, että kyllä se vielä koittaa meidänkin aika! Ihanaa, että sinulla Pikkusisko on kaiken kokemasi jälkeen vielä uskoa. Minä en oikein sitä juuri nyt löydä, mutta uskon sentään siihen, että hetken päästä osaan olla toiveikkaampi!

Ulkona on lunta, nautin hiihtämisestä. Nautin sohvasta ja Murun kainalosta. Nautin ystävistä ja kevään odotuksesta. Pakotan itseni muistamaan, että niin moni asia on hyvin.

Tuuliajolla

2009-01-26T15:43:00.001+02:00

Reilu viikko tyhjennyksestä. Jotakin ruskeaa vielä lorisee, on tämä vuoto siis huomattavasti normaaleja kuukautisia runsaampaa. Kipuja ei ole ollut. Pitää muistaa varata lääkärintarkastus ensi viikolle.

Päällimmäisenä ajatuksena on edelleen se, etten jaksa käsitellä koko aihetta ollenkaan. Edelleenkään. Olen totaalisen väsynyt TEKEMÄÄN lasta. Uskokin on koetuksella. Aikaisemmin olin varma, että kyllä me tästä onnistumme ja hoidot tosiaan auttavat jossakin vaiheessa. Nyt näen vaan vaikeuksia ja pettymyksiä. En epäile hetkeäkään sitä, ettemmekö me sitä plussaa taas saisi, mutta että kestävää plussaa.

En käsittele keskenmenoa, siihenkin olen väsynyt. Mutta huomaan muutoksen itsessäni yleisesti. Olen todella lyhythermoinen, pahalla päällä aiheesta kuin aiheesta. Tylsimpänä oireena taitaa olla itsetuntokamppailu. Tunnen itseni luuseriksi ja nimenomaan aiheista, jotka eivät liity tähän lapsiasiaan. Paino ja itsekuri, saamattomuus töissä, huono hiihto- ja laskettelutekniikka jne. oleelliset asiat : ) Tyhjennyksen jälkeen olin monta päivää vain helpottunut ja täysillä matkalla kohti uutta. Nyt olen alakuloinen ja huomaan, että pinnan alla velloo ja paha olo purkautuu näitä muita kanavia pitkin.

Ja minua harmittaa suuresti myös näivettynyt seksielämä. Ensin plussan jälkeen arastelimme, koska vuotoa tuli jatkuvasti vähän. Nyt ennen ja jälkeen tyhjennyksen homma onkin ollut virallisesti kiellettyä. Joten kohta puolitoista kuukautta on mennyt parilla satunnaisella hutaisulla, nekin varoen. Kaipaan oikeasti meidän normaalia parisuhdettamme. Ei kai tässä nyt monta päivää tarvitse enää odotella vuodon kanssa, mutta tunnenpa nyt huonoa omatuntoa tästäkin, etten voi olla kunnon avovaimo. Joten kyllä ainakin meidän parisuhde on kokenut mullistuksia monessa muodossa ja tämä ei ole sieltä parhaimmasta päästä. Voi kai ajatella, että onko seksi niin tärkeä tämmöisessä tilanteessa. Mutta hitto onhan se nyt iso osa parisuhdetta vaikkei mikään pupu olisikaan.

Jos jotain hyvää niin kevät on buukattu täyteen hiihtomatkoja ja pariksi kesäviikoksi olen löytänyt sen vuokra-asunnon Pohjois-Italiasta. Tällä viikolla suuntaamme isolla kaveriporukalla pohjoiseen, mutta pelkään olevani murjottava itsesäälipesäke. Tässä täytyy kyllä tsempata, etten nyt muiden lomia pilaa.

Maanantaifiilis kaikin puolin siis. Jospa se valo sieltä jostakin pikkuhiljaa alkaisi pilkottaa.

Tuuliajolla

2009-01-21T09:23:00.002+02:00

Fyysisesti olen tainnut toipua hyvin. Kipuja ei sunnuntain jälkeen ole ollut lainkaan. Vuotoa tulee tasaisesti. Hemoglobiini on alhaalla, heikottaa ja pyörryttää ja syke hakkaa pienessäkin rasituksessa. Taisi tässä rytäkässä mennä aika annos verta.

Pitäisi kai tilata jälkitarkastus, mutten oikein tiedä milloin. Nyt heti, jos vuoto loppuu vai jonnekin myöhemmäksi viikkojen päähän? Tarkastuksen yhteydessä pitäisi myös kysyä lääkäriltä kromosomi- ja kudosvasta-ainetesteistä. Onko niistä hoidon kannalta lopulta hyötyä? Ja hoitoja varsinkaan en oikein osaa vielä ajatella. Viimeiset reilu puoli vuotta on ollut ohjelmoitua aikaa, aina on ollut tiedossa, mitä ja milloin seuraavaksi. Nyt ei ole mitään.

Mieleen on hiipinyt järjetön toive luomuplussasta tästä suoraan näin vaan. Toivoisin niin, ettei uutta hoitokierrettä enää tarvittaisi.

Aamun uutisissa oli juttu hedelmättömyyshoidoista. Yksityisiä klinikoita käyttävät yli kolmekymppiset hyvätuloiset pariskunnat. Ja monella hoidot jäävät kesken rahan vuoksi.

Olen ollut tilanteen suhteen avoin läheisilleni, useammalle ystävälle ja molempien perheille tietenkin. Kaikki kyselevät jaksamisesta ja elävät oikeasti mukana. Monen ystävän merkitys on korostunut tässä ruljanssissa, samoin virtuaali-ihmisten. Mutta samalla olen niin väsynyt selittämään kenellekään yhtään mitään. En jaksa puhua aiheesta enää, minulla ei ole mitään sanottavaa. En tiedä mitä ajattelen tulevista hoidoista, en tiedä mitä ajattelen lapsettomuudesta, en tiedä mitä ajattelen lapsitoiveesta. Koko aihepiiri on iso hahmoton harmaa möykky, jota en jaksa juuri nyt purkaa. Sinne vaan maton alle piiloon muiden pölypallojen sekaan.

On paljon helpompi suunnitella ensi viikon Lapin reissua ja kesäloman ”vuokraa talo Pohjois-Italiasta, istu terassilla, patikoi ja pelaa golfia” projektia.

Katsotaan taas sitten joskus.

Sairaala

2009-01-19T09:06:00.003+02:00

Nyt se ohi. Pelkäsin tyhjennystä ja nyt voin kyllä sanoa, että ihan aiheesta. Valmiiksi pahoinvoivana menin sairaalaan. Kipulääkkeet vahvistivat pahaa oloa, joten jo ennen Cytoteciä makasin oksentaen sängyn pohjalla. Mikään ei myöskään valmistanut siihen kivun ja supistusten kokemiseen, joita varsinainen tyhjennyslääke aiheutti. Olin varautunut kipuun, mutta vähän sairastaneena en ehkä vaan osannut kuvitella, mitä todellinen kipu voi olla. Lääkkeen vaikutus alkoi parissa tunnissa alkuun hallittaville alavatsan jomotuksilla. Lopulta kipu muuttui jatkuvaksi sisuskaluja repiväksi ja polttavaksi supistukseksi, joka oksennutti, pyörrytti, nostatti kuumeen ja yhtäaikaisen tuskanhien. Kipulääkkeet pillerinä, piikkinä tai suoneen eivät auttaneet, ravasin mielipuolena huonetta ja vessaa ympäri. Mikään asento ei helpottanut. Ainoastaan ponnistaminen pöntöllä. Onneksi, todellakin onneksi lopullista supistuskipua kesti vain reilun tunnin. Raskausmateriaali tuli ulos yhtenä könttänä, joka helpotti ja vei välittömästi kivun pois. Tilalle jäi vain isoin sykähdyksittäin edelleen jatkuva vuoto ja eilen pieni jomottava kipu. Tänään ei enää sitäkään.

Isoimman satsin jälkeen minut ultrattiin ja istukan ja sikiön todettiin tulleen ulos. Sain lähteä kotiin eikä toista kierrosta lääkkeitä tarvittu. Joten huolimatta hurjasta kipukokemuksesta itse toimenpide meni lopulta fyysisesti hyvin. Illan makasin kotona lääketokkurassa unen ja valveen rajamailla ja surin pientä sairaalaan metalliseen ämpäriin päätynyttä elämää.

Muru oli oma ihmeellinen itsensä. Vieressä joka hetki, tukien ja silittäen. Taisi olla hänellekin rankka kokemus nähdä minut siinä tilassa, voimatta auttaa mitenkään, vaikka auttaminen on hänen työnsä.

Elimistöni taitaa olla sitkeää tekoa. Raskaushormoni oli jatkanut nousuaan, vaikka sikiö oli menehtynyt. Siitä siis loppun asti pahentuneet raskausoireet.

Eilinen vaikutti myös niin, että nyt tyhjänä fyysisesti ja henkisesti, on vain halu päästä eteenpäin. Irti tästä viikkojen epätietoisuuden aiheuttamasta väsymyksestä ja turtumuksesta. Surusta huolimatta olo on ihmeen kevyt. Jatkuva hurja huoli vei voimat. Pelkän surun kanssa on helpompi elää.

Juuri nyt en jaksa miettiä ollenkaan, mitä seuraavaksi. Haaveilen koirasta, matkasta, kuntokuurista ja kodin sisustamisesta. Ajatukset on helpompi keskittää ihan muualle. Aika tekee varmaan tehtävänsä ja hetken päästä jo suunnittelen ja odotan innolla tulevaa. Pitkältä tuntuu matka. Olen katsonut taas tuntemattomien lapsia hieman haikeammin, kateellisenakin. Heille niin itsestäänselvyyksiä.

Yritän varata itselleni kosmetologin näille sairaslomapäiville. Kun sisuskalut ja sielu on rikki, täytyy yrittää pitää huolta edes pinnasta..

Kiitos

2009-01-17T17:11:00.002+02:00

Haluan taas kiittää kaikkia viime aikoina ja erityisesti eilen kommentoineita ja kannustaneita. Olen itkenyt kommenttien, tarinoiden ja runojen voimaa. Olen saanut tutustua moneen meidän tarinaamme sivuavaan kokemukseen, samoin olen tutustunut moneen surulliseen tarinaan, joiden jälkeen on onnellinen uusi alku ja jo loppukin. Kiitos niistä kaikista, ne ovat tuoneet lohtua ja voimaa. On ihmeellistä aina vaan tuntea tämä tuntemattomien samojen asioiden parissa kamppailevien ihmisten tuki toisilleen. Olen käynyt tutustumassa moneen uuteen blogiin, kun voimistun, tutustun niihin vielä lisää.

Koitetaan kaikki jaksaa omine vaiheinemme. Onneksi niin monella on tosiaan myös aihetta iloon! Erityisesti haluan itse toivottaa jotakin voimaa vahvempaa sinulle anonyymi, joka käyt tällä samalla viikolla tätä samaa polkua, hengität samaa ilmaa. Sanasi "Tänään on ensimäinen päivä kun en usko kuolevani suruun, vielä eilen pelkäsin että jään henkiin" kertovat niin paljon. Onneksi ilmeisesti tyhjennys sujui henkisestä kivusta huolimatta muuten hyvin. Itseäni huominen pelottaa.

Jonkinlainen vuoto alkoi tänään, pelkkää verta, ei raskausmateriaalia. Pahaolo velloo voimakkaana, en jaksa enkä kykene tekemään mitään. Olen nukkunut nukkunut ja nukkunut. Ainoa ruoka mitä voin syödä kakomatta on tiikeri-jäätelö ja appelsiinit. Tämä taitaa olla raskaushormonin ja valmistavan lääkkeen ihastuttava yhteisvaikutus.

Silti jossain tämän fyysisesti ja henkisesti lytistetyn olemuksen keskellä on virennyt taas se sisu. Se ei kohdistu mihinkään, en osaa suunnitella tulevaa. Mutta tiedän, että haluan vaan selvitä selkä suoraksi tuon rakkaan rakkaan rakkaan miehen rinnalle meidän arkeemme.

Lopullinen loppu

2009-01-16T11:05:00.002+02:00

Ei auttanut tsemppi, c-vitamiini eikä pehmoiset puheet. Tänään ultrassa vahvistui se, mitä kohti olemme useamman viikon kulkeneet. Pieni ei jaksanut. Sain suuhuni Mifygynen ja sunnuntaina suuntaan sairaalaan. Kipukin pelottaa.

Vaikka olemme valmistautuneet jo pitkään tähän pahimpaan, veti lääkärin sanat ilmat keuhkoista ja sai aikaan tukahdetun itkun. Miksi sitä pitääkin yrittää tsempata suurimman surun hetkellä eikä vain anna tunteiden tulla. Sitä ei haluaisi luhistua lääkärin, hoitajan ja kandin edessä. Itkin hiukan, kokosin voimani ja yritin kuunnella jatkosta. Empaattinen ja kokenut lääkäri, hänelle pelkkää plussaa. Muru hoiti taas viralliset kysymykset.

Nyt istun tässä punaisine silmineni sohvalla kädessä opas "Sinulle, jonka raskaus on keskeytynyt". Tuijottelen ulos huikasevan aurinkoiseen talvipäivään. Kukat pitäisi kastella. Edessä sairaslomaa keskiviikkooon ja aikaa koota itsensä. Suru on ympärillä painavana viittana, sitä ei pääse pakoon, vaikka luulinkin pahimman jo olevan ohi. Ei tätä helpotukseksi voi tosiaankaan sanoa.

Kevät tuntuu olevan jossain kaukana. En näe vielä metriäkään eteenpäin. Luvassa on vuotoa jopa viikkoja. Sitten normaalien kuukautisten odottelua. Jälkitarkastus omalla klinikalla jonnekin tuonne väliin. Sehän tarkoittaa, että olemme luomunakin valmiit taas "raskautumaan" joskus maaliskuussa. Hoitojen kannalta ehkä vasta huhtikuussa. Ikuisuus. Ja samalla mielessä on jo käynyt kysymys: onko se kaiken tämän arvoista? Tietenkin, luulisin. Mutta nyt kun olen vain keskellä tätä jatkuvaa epäonnistumista ja painajaista, en osaa ajatella edes niin.

Kopsasin tähän yhdellä keskustelupalstalla samassa tilanteessa lohdutukseksi kirjatut Marleena Ansion sanat:

KIVISILLÄ POLUILLA

Joskus elämä yllättää katkerasti. juuri kun on saanut kokea onnellisesti onnístumista tai muuten tuntuu, että kylläpä elämä mukavasti hymyilee niin että oikein lämmittää!

Niin silloin, voi tapahtua sellaisia asioita, joita ei ikinä olisi osannut odottaa.

Se voi pysähdyttää ja järkyttää niin että verikin tuntuu pysähtyvän kiertämästä ja maa katoavan jalkojen alta.

Sitä se on elämän kulku, aurinkotieltä kivisille poluille, edestakaisin.

Mutta ei koskaan mitään niin suurta surua, ei koskaan mitään niin pahaa ei koskaan niin isoa virhettä, että se jäisi Luojalta huomaamatta, siihen lohtua ja apua antamatta.

Ole siis turvallisella mielellä. kaikki on nähty, kaikki on kuultu.

- Marleena Ansio-

Sydämeen ja sieluun sattuu. Taidan yrittää katsoa jälleen kerran Ylpeyden ja Ennakkoluulon.

Tsemppihetki

2009-01-14T08:26:00.001+02:00

Eilinen iltalenkki tasoitti taas ajatuksia ja tajusin katsoa hieman oman napani ulkopuolelle tai paremminkin alapuolelle. Tässä jatkuvassa ”kuinka kurja onkaan kohtalomme” valituksessa olen unohtanut ehkä oleellisimman asian. Minun sisälläni elää hennolla liekillä joku pienen pieni elämästään taisteleva repuusi. Sen tosiasian vaalimisen sijaan olen keskittynyt valittamaan omaa piinaani.

Minun pitäisi keskittyä siihen, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Se on pientä ja marginaalista, mutta kyllä sitä todellakin on, eihän tätä tyhjennystä olisi muuten siirretty ja siirretty. Joten nyt seuraavat kaksi päivää lupaan yrittää suhtautua asiaan tsempaten, itsestäni ja tuosta pienestä huolta pitäen. Pettymys on perjantainakin valtaisa, asennoidun siihen valmiiksi luovuttaneena tai pienemme mahdollisuuksiin uskoen. Faktat eivät ole puolellamme, mutta jos tämä kerrankin olisi edes vähän henkimaailman juttuja.

Seuraavat kaksi päivää lupaan levätä, tarjota happikylpyjä ja lenkkeilyä ulkoilmassa, nauttia c-vitamiineja tirskuvia appelsiineja, jutella ääneen, ahmia tuplamäärät muita vitamiineja, lukea sohvalla ja ennen kaikkea helliä ajatusta raskauden jatkosta. Muru lupasi pussata masua paljon ja puhua pehmeitä.

Ei se ota, jos ei annakaan?

Piina vai painajainen

2009-01-13T11:15:00.005+02:00

Tervetuloa jälleen seuraamaan Mansikkamaidon ja Murun mutkikasta matkaa PAS:sta painajaiseen. Tarinamme vaihtelevat käänteet saivat jälleen tänään jatkoa, joka ei ehkä ollut yllätys edelliset vaiheet huomioiden..

Aamulla sairaalan polilla lääkäri on pitkään hiljaa. Näkyy taas hieman kasvanut alkio ja epämääräinen kaiku sykkeestä. Jonkinlaista elämää siinä pienessä vasta viikkoja 6+2 vastaavassa matosessa on havaittavissa. Aikahan on nyt oikeasti 8+0. Kaksi muuta lääkäriä tulee varmistamaan tilanteen, kaikki yhtä epätietoisia asioiden todellisesta laidasta. Todetaan ”Ei tässä toivoa juuri ole, mutta koska asia on niin tärkeä, emme me voi päätöstä tehdä vielä tällä perusteella. Pitää seurata. ”

Yllättikö, no ei tosiaan. Olisihan se ollutkin yllätys, jos joku olisi ollut tilanteessa selvää ja helppoa. En osannut kysyä mitään muuta kuin milloin seuraavaksi. Perjantaina. Silloin sitten jo lääkkeetkin ja sunnuntaina sisään osastolle. Muru otti ammattiasenteensa päälle ja kyseli kaikki käytännön asiat puolestani. Muru on myös tällä kertaa toiveikkaampi. Hän näki selkeän kirkkaan pisteen alkion sisällä ja sykkeen, jota minä en erottanut. Osaa ne ammattilaisena sieltä nähdä eri lailla kuin oma silmä.

Kolme pitkää päivää aikaa odottaa taas. Valmistautua monennenko kerran pahimpaan. En osaa toivoa, en vaan yhtään. En edelleenkään suosittele tätä pitkää kaavaa kenellekään. Mieliala vaihtelee hysteriasta epäselvyyden aiheuttamaan vihaan. On tullut todellakin selväksi, että lääketieteessä ei ole aina selkeitä vastauksia. Työntekemisestä ei tahdo tulla mitään, en vaan osaa keskittyä. Toisaalta myös hymyilen tilanteelle, koska tällaista ei nyt vaan pitäisi tapahtua ja jotenkin ei yllätä yhtään, että se tapahtuu juuri meille.

Voin taas kerran todeta, että tästä tämä ei ainakaan voi kummallisemmaksi tai raskaammaksi käydä. Luulisin.

Ai niin, hcg 92 000, taitaa tulla alaspäin.

Pattitilanne jatkuu

2009-01-12T09:57:00.000+02:00

Häistä selvittiin kaikin puolin hengissä. Oli itse asiassa ihanaa keskittyä välillä johonkin ihan muuhun kuin oman tilanteen pyörittelemiseen. Hääpari nautti täysillä, samoin vieraat. Ruoka maistui ja bändi oli loistava. Rokkasin antaumuksella pitkästä aikaa. Näimme paljon ystäviä ja tuttavia, joita emme ole tavanneet aikoihin. Tuntui hassulta vastailla ”ei meille mitään ihmeellistä kuulu”, vaikka viimeinen puolivuotta on eletty melkoista hullunmyllyä.

Toki jouduin ravaamaan vessassa tarkistamassa tilannetta. La päivällä yksi kohtuullinen loraus verta, mutta sen jälkeen taas hiljaiseloa. Tuntuu, että vuoto voisi olla alkamaisillaan, mutta ei se ole kuitenkaan.

Juuri soitettiin polilta. Huomen aamuna alkavat sitten tositoimet. Lääkkeellinen tyhjennys. Mieli on luopunut kyllä siitä toivonrippeestä, sen verran tässä on kuitenkin tiputellut ihan kunnon verta. Eikä sitä vaihtoehtoa vaan pysty nyt enää kuljettamaan tässä rinnalla. Huonon olon aaltoja on ollut, mutta raskausoireetkin ovat lievenemään päin.

Takki on kertakaikkisen tyhjä. En ole enää surullinen, pettynyt tai vihainen. Turta lienee oikea sana. Haluan vaan päästä toipumaan, keskittymään johonkin muuhun kuin odottamiseen ja pelkäämiseen. Yritän ajatella, että hitto soikoon, kyllähän tässä vielä onnistutaan, kun jo kaksi kertaa päästy alkua pidemmälle. Silti samalla mieleen tulee kauhukuvia alkioiden laadusta ja kaiken maailman ongelmista perimän kanssa.

Olen edelleen yllättynyt omista voimavaroistani. Nukun kohtuullisesti ja tietystä pinnan alle asettuneesta alakulosta huolimatta nautin meidän arjesta ihan tavalliseen tapaan. Sain urheilu ja kokkaava avovaimo – vaihteet taas päälle. En ole vielä lannistunut, vaikka turta olenkin. Tuntuu, ettei meidän kohdallemme voi enää kovin paljon rankempia vaiheita hoitojen kanssa tulla. Joten kyllä me tästä selviämme. Paitsi tietysti lopullisen lapsettomuuden hyväksyminen.

Jos huomenna sitten saisi lopullisen pisteen tälle.

Tälläista ei vaan tapahdu!

2009-01-09T11:05:00.003+02:00

Olin ultrassa tarkoituksena varmistaa tarve tyhjennykselle ja lähete sairaalaan. Mutta asiat eivät menneet ihan niin yksinkertaisesti. Möykky oli jatkanut kasvuaan, triplannut kokonsa maanantaista 6 milliseksi, edelleen ilman sykettä. Joka olisi pitänyt tuon kokoiselta todellakin löytyä, jos se olisi elossa.

Tulos. Olen friikki, elimistössäni kasvaa alkio, vaikka se ei ole teoreettisesti hengissä ja on kasvussa jäljessä lähes sentin. Lääkäri oli täysin ymmällään. Lähete sairaalaan ja keskeytykseen, koska alkio ei vaan voi olla elossa.

Edessä on taas toivotonta odotusta ilman tietoa, mitä minussa tapahtuu. Vuoto voi alkaa edelleen spontaanisti tai sitten ensi viikolla on se sairaala.

On tämä vaan perkelettä! Totta kai tilanteessa herää myös joku toivo ja taistelu siitä, että ehkä me olisimme se ihmepari, joka tästä jatkaakin eteenpäin. Siihen lääkäri osasi vastata, mahdollisuus on promilleluokkaa.

Minä en halua enää sekuntiakaan tätä vuoristorataa! Minä haluan pisteen tälle ja rauhan toipua! Rauhoittavien pillereiden tarve alkaa välkkyä mielessä..

Pikkujatko klo 13.30: Mitä ihmettä teen huomenna häissä. Olin ajatellut muutamaa rentouttavaa lasillista huomenna, kun se olisi tullut tämän viikon jälkeen tarpeeseen. Mutta nyt en tiedä voinko vai enkö. Olenko raskaana sen elinkelvottoman kasvavan alkion kanssa vai enkö ole raskaana? Voinko juoda alkoholia, jos raskaus ollaan keskeyttämässä, mutta sitä ei ole vielä keskeytetty? Vai onko tämä nyt kysymys, joka minun pitää pystyä ratkaisemaan. Uskonko, että alkiolla on pienintäkään mahdollisuutta selvitä? Alkoholin nauttiminen ei ole todellakaan se itseisarvo, mutta siihen tämä asia nyt konkretisoituu. HELVETTI. Kunnon vuoto on ainoa, joka voi ratkaista asiat selkeästi. Mutta en osaa toivoa nyt sitäkään, kun toivon sitä toivotonta ihmettä.

Häihin varustaudun sidearsenaalilla, panacodilla ja ultrakuvalla. Sitä tarvitaan lääkärin mukaan, jos joudun lähtemään kiireellisenä sairaalaan. Nostaa hyvin juhlamieltä.

Ja ajan saan sovittua varmaan alkuviikkoon. Soitan vasta ma, koska voihan se vuoto alkaa vielä viikonloppunakin.

Kärsivällisyysharjoituksia

2009-01-08T15:34:00.001+02:00

Totta totta. Morsian keskittyy toivottavasti häihin ja lapsiasiat saavat jäädä siltä päivältä. Mutta sitä itse varautuu tässäkin pahimpaan ja psyykkaa itseään valmiiksi. Mukava kuitenkin päästä toivottavasti onnellisiin juhliin ja juhlahumuun.

Muuten kärsivällisyys on taas koetuksella. Ei vieläkään vuotoa. Ja edelleen jatkuu tilanne: lääkkeet lopetettu – ei tiputtelua. Todella kummallista, mietin vaan onko osa vuotelusta ollut Crinonen aiheuttamaa. No, pahoinvointi on hiipumaan päin, joten ehkä tyhjeneminen jossain vaiheessa käynnistyy.

Mikäli vuoto ei kuitenkaan ala huomenna, ovat häätkin vaarassa. Luulenpa, että osallistuminen on vaakalaudalla, jos luvassa on kunnon vatsakipuja ja ulosvaluvaa raskausmateriaalia juuri lauantaina. Mutta tätä ajoitusta ei nyt vaan voi sovittaa juhla-aikataulun mukaan.

Mieli on levoton. Herään öisin pohtimaan samoja kysymyksiä. Välillä olen jopa epätoivoisesti toivonut, että ma uutinen olisikin ollut erehdystä, alkio olisi ottanut kasvuspurtin ja kun mahdollisesti huomenna seurataan tilannetta käynnistämisen vuoksi, vatsasta löytyisikin sykkivä sydän. Niin epätoivoisesti sitä vaan haluaa yrittää kieltää tilanteen lopullisuuden.

Tulevat pari kuukautta tuntuvat silti tyhjiltä. Mitään ei tapahdu, mitään ei voi tehdä. Muuta kuin kerätä voimia ja jatkaa elämää. Yritämme täyttää kevättä harrastusviikonlopuilla ja harrastuksiin liittyvillä kotimaan matkoilla. Ihanaa sekin, mutta tuntuu tässä tilanteessa korvikkeelta. Olisin mieluummin suunnitellut kodin vaihtoa ja vähentänyt rajuimpia liikuntamuotoja ”pakon” edessä.

Tyyntä myrskyn edellä?

2009-01-07T10:54:00.000+02:00

Kirjataan nyt tämäkin ylös. Tiputtelu loppui kuin seinään lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Olen plussasta asti vuotanut jotain, ja nyt huonon tilanteen selvittyä ei mitään. Odottelen vuotoa muodossa tai toisessa, ehkä vuoto kerää voimiaan ja padot aukeavat sitten kerralla.. Tällä kropalla on omat tiensä, joita en ymmärrä.

Huolimatta näennäisestä tyyneydestä asia on mielessä levottomina unina, jatkuvana heräilynä, keskittymättömyytenä. Aika tuntuu olevan liimaa, tulevaisuus hoitojen ja mahdollisen onnistumisen osalta on jossain tuolla hahmottamattomassa tulevaisuudessa.

La on ystäväpariskuntamme häät. Nuori morsian on rasittavuuteen asti häähullu, joka on myös toitottanut suureen ääneen, kuinka pillerit on jätetty pois ja otollinen aika siittää lapsi on juuri häämatkalla. Muruni on bestman, joten saan kuunnella tätä suunnitelmallisuutta koko juhlan ajan samassa pöydässä. Touhottava morsian on suunnitelmansa ja ideaaliaikataulunsa ansainnut, mutta että kaikille ja suureen ääneen.. Yritän niellä kieleni ja olla sanomatta mitään kärkästä asian ”helppoudesta”. Heidän juhlapäivänsä, mutta kiduttava koitos meille, toivottavasti olen jo la oikeasti pahimman yli.

Askeleita eteenpäin

2009-01-06T12:25:00.003+02:00

Kiitos vielä tässäkin tuhannesti kaikista kommenteista eilen, ne tulivat tarpeeseen. Olen kokenut jotenkin tässä vuorokauden aikana kaiken surun ja täysin pysähtyneen ajatustoiminnan keskellä hurjan määrän myötätuntoa, josta saa voimaa. Jouduin eilen sairaslomasta huolimatta kohtaamaan useita ihmisiä, jotka olivat tietoisia tilanteesta sekä puhumaan samat asiat puhelimessa tai tekstiviestein. Olin jotenkin täysin ymmälläni siitä valtavasta empatian määrästä, jota avoin rehellisyyteni aiheutti. En pystynyt tosiaankaan puhumaan asiasta purskahtamatta ensin itkuun, itkin useamman ihmisen kanssa yhdessä. Aikaisemmin olen pettymyksen hetkellä yrittänyt olla viileän analyyttinen, puhua faktoista. Eilen en pystynyt, samoin kuin en tässä viimeisen parin viikon tilanteiden aikana. Väitän, että olen lähentynyt useammankin ihmisen kanssa sekä löytänyt puolituttujen joukosta ihmisen samassa tilanteessa. Olen monta kertaa kaivannut henkilöä jonka kanssa puhua siten, että hän tietää tämän vuoristoradan tuskan, sellaisen ihmisen kanssa keskustelu on kuitenkin niin eri asia kuin muut tärkeät ystävät tai läheiset sukulaiset. He eivät vaan tiedä, eivät voi täysin ymmärtää. Joten eilinen päivä oli lopulta maailman lopun tunnelmastaan huolimatta hyvä. Huonojen ja musertavien uutisten rinnalla oli jotakin muuta arvokasta.

Tänään fiilis on tyhjääkin tyhjempi, mutta rauhallinen. Olen huomannut sen, että minulla on hurja selviytymisen voima ja halu. En tiedä, miten käy lapsettomuuden, sitä vastaan en voi taistella. Tuhansia kysymyksiä risteilee päässä. Mutta minulla on hurja tahto selviytyä tästä aallonpohjasta, surusta ja toivottomuudesta voittajana. Löytää oma itseni ja osata katsoa päiviä eteenpäin, elää tätä muuten hyvää elämääni eteenpäin. Meidän hyvää elämäämme eteenpäin. Romahduksia ja toivottomia tunteita tulee taatusti, mutta haluan itseni kuntoon.

Murulle tekee kipeämpää, sen huomaan tyhjästä ilmeestä, jonka löytää kun katsoo silloin kun hän ei huomaa. Miehelle tyypilliseen tapaan paha olo on purkautunut jo hurjana urheiluna ja työpuuhasteluna. Hyvä niin, jos helpottaa. Paljon on halittu.

Niistä tuhansista kysymyksistä, joita mielessä pyörii. Eilen jo osittain lääkärin kanssa sivusimme aihetta, mutta siinä mylläkässä asia meni kuitenkin ohi. Meillä tilanne näyttää nyt siltä, että tulen erittäin helposti raskaaksi, kohtu ottaa vastaan huonojakin alkiota eikä hylji alkiota kilpirauhasen vasta-aineiden tai muun takia. Istukka pöhisee ja kehittyy, vaikka kyydissä on hieman heikompilaatuinen alkio. Mutta siinäpä onkin se ongelma. Vika kohdistuu nyt selkeästi alkioihin ja niiden laatuun. Mitä se tarkoittaa, mitä seuraavaksi selvitetään vai selvitetäänkö, se on varmaan seuraava iso kysymys. Tuntuu kaukaiselta, nyt huilataan kierto. Sitten suunnitellaan ja katsotaan, miten päästään eteenpäin. Tarkoittaa paria kuukautta ilman hoitoja.

Tylsää on vielä se, että odottelen täällä keskenmenon todellista alkua, vuotoa, mutta raskausoireet ja pahoinvointi senkun jatkuu. Osa elimistöstä ei ole vielä hellittänyt. Kauankohan tätä jatkuu..

Jälleen pieni maailmanloppu

2009-01-05T11:22:00.004+02:00

Meille ei tule lasta ensi elokuussa.

Ultrassa näkyi hienosti kasvanut kohtu, istukka, ruskuaispussi ja sen sisällä pieni liikkumaton 2 mm alkio, joka on aivan aivan liian pieni viikolle 7+0. Kyseessä ei oletuulimuna vaan perinteinen keskenmeno, joka ei ole tullut ulos. Nyt alkaa parin päivän uusi odotus, tuleeko se luonnollisesti ulos ilman lääkkeitä vai joudunko vielä sairaalapetiin.

Intuitio oli taas niin oikeassa, vaikka halusin uskoa hcg:ta ja pieniä raskausoireita. Hcg onkin muuten arvoitus, miten arvo on jatkanut nousua, vaikka alkion kasvu on tyrehtynyt jo joku aika sitten.

Mielessä on vaan tyhjyys. Miksi tämä elämä antaa meille tälläisen taakan? Uskomatonta kyllä mukana on myös pieni helpotus vain ja ainoastaan siksi, ettei epätietoisuus enää jatku.

Sain sairaslomaa loppuviikon. Tämän päivän pysyn pois töistä punaisine silmineni. Sen jälkeen kaipaan toimintaa ja asioita, joihin suunnnata ajatukset.

Muru on yhtä murhetta. Hiljainen kivikasvo, joka puristaa kättä ja halaa. Huolehtii minun jaksamisestani, mutta tuntuu ettei hänen surulleen ole yhtä helppoa kanavaa purkautua.

Yhdessä me jaksamme. Muuta en osaa nyt sanoa.

Paniikinomaiset viime hetket ennen ultraa

2009-01-05T08:19:00.001+02:00

Ultra on alle kahden tunnin kuluttua. Hengitys on salpautunut jo valmiiksi, kun en tiedä mitä tuleman pitää ja yritän varautua pahimpaan. Nukuimme molemmat yön huonosti, Murukin joka nukkuu kuin tukki, vaikka seinät kaatuisivat päälle.

Viimeisen viikon aikana toiveikkuus on ollut pinnalla ja nyt pelottaa todellisen tilanteen kohtaaminen. Pelkään lääkärin pitkää hiljaisuutta, jos sykettä ei ala löytymään. Pelkään suoraa nopeaa vastausta ” täältä ei nyt löydy mitään”. Yritän psyykata itseäni vain näihin huonoihin vaihtoehtoihin, ilosta kyllä selviää.

Kohta tämä kolmen viikon epätietoisuus on kuitenkin ohi. Me joko jatkamme ilolla eteenpäin tai alamme hoitamaan toisiamme surussa.

Toiveikasta uutta vuotta!

2009-01-02T08:30:00.002+02:00

Hyvää uutta vuotta kaikille toivojille, jännittäjille, odottaville ja myötäeläjille! Ihanaa, että olette käyneet täällä meikäläisen tuskailupalstalla jakamassa ajatuksia ja tsemppaamassa! Ja mikä parasta, ihanaa että vuoden 2008 loppupuoli tuntui tuovan odotetun yllätyksen niin moneen kotiin!

Meillä vuosi vaihtui rauhaisasti. Muru päivysti, saimme kuitenkin olla kotona yhdessä. Tein perunasalaattia, vähän suolaista piirakkaa ja nakkeja, tietenkin. Omppumehu ja Murulla PepsiMax ruokajuomana nautittiin (ja skoolattiin) kyllä samppanja-laseista : )

Pari viime päivää on saanut taas toiveet heräämään ja samalla tulevaisuuden suunnitelmat rönsyilemään uudesta asunnosta kesälomajärjestelyihin. Ihanaa, mutta samalla yritän edelleen kahlita jalkojani tiukasti maahan. Maanantain ultra ratkaisee niin paljon! Toisaalta tätä tunteiden vuoristorataa on eletty nyt niin monta viikkoa ja välillä rytisty yhdessä alas, että ehkä pettymyksen taas kestää. Tyhjää se toisi niin paljon tullessaan. Kolme pitkää yötä!

Oli sisälläni kestävää elämää tai ei, jotakin tässä kropassa tapahtuu. Etova olo on läsnä aamusta iltaan. Oksentanut en ole, mutta vellova matkapahoinvointia muistuttava olotila on tuttu seuralainen. Mandariineja ja viinirypäleitä on kulunut kilokaupalla, koska jotain on suuhun pahimman aallon iskiessä laitettava. Ruoka ei muutenkaan maistu entiseen malliin. Ihmeellistä kyllä, erityisesti karkit tuntuvat kaikista vastenmielisimmiltä. Muuten vatsassa tuntuu jatkuvasti jotakin, jomottaa erityisesti nivusia kohti. Herkkyys on pop. Eilisen Australia elokuvan itkin uskomattomien maisemien ja kosiskelevan koskettavan tarinan vuoksi alusta loppuun. Sitä ennen itkin kotisohvalla alusta loppuun myös viimeisimmän synkän Batman Yön ritarin, mikä oli Murun mielestä jo hyvin koomista.. Mutta jos näillä oireilla selvitään ja tästä eteenpäin turvallisesti päästään, en todellakaan valita. Tämän olon kyllä kestää, vaikka voimia se vie.

Ja vielä yhdet kestävät hyvät uutiset. Yt-neuvottelujen tulos töissä julkaistiin uuden vuoden aattona. Minun kohdallani ei mitään vaikutusta. Työ säilyy eikä toistaiseksi edes lomautuksia ole tiedossa. Voin näpytellä täällä toimistossani jatkossakin blogiviestejä työajalla : )

Valoa

2008-12-30T13:21:00.004+02:00

Hyviä uutisia, ihme kyllä! Hcg oli lähes 18 000, mikä olisi normaali tasainen nousu toissaperjantain arvosta 490. Itku tuli, kun soitin labrahoitajalle tulosta. Hänen äänestään kuului ilo kun sai ilmoittaa tuloksen. Klinikan hoitaja puolestaan toivotti rauhallista seuraavaa viittä päivää.Ok, uskotaan. Joku sinnittelee sisälläni. Onko tämä järkyttävä mönjän määrä sitten toinen ulosvaluva alkio? Normaalia tämä viikon jatkunut ruskea sekasotku ei voi olla. Tai kai voi. Joten nyt on pakko ottaa hengähdystauko ensi maanantain ultraan. Suhtautua oloon niin kuin olisin raskaana. Toivoa niin paljon ettei ole todellista. Vaikeaa se on, koska juuri parhaillaankin vatsa kipuilee ja kramppaa.

Olossa itsessään ei mitään uutta. Vatsa kipuilee ihan kuin on kipuillut kolme viikkoa. Ruskeutta tulee ulos Crinonen mukana. Parina viime päivänä on tuntunut etovaa oloa. Ei pahaa oloa vaan sellaista pientä vellovaa, joka iskee monta kertaa päivässä. En erota sitä verensokerin normaalista laskusta, en lääkkeiden aiheuttamista oireista. On se kumma, että minulla "raskausoireet" ovat pelkkiä negatiivisia pelkoa aiheuttavia, missä ovat ne mukavat toivoa antavat tissikivut, palelut tai näläntunteet!! Jätän nyt kuitenkin lenkit ja rehkimisen. Nautin ulkoilusta kävellen.

Voi kun kaikki olisi kunnossa. Voi kun ensi maanantaina löytyisi pieni sykkivä sydän! Uudenvuoden lupaukseni on pitää superhyvää huolta itsestäni ja tulevasta pienokaisesta, jos se meille näiden piinaviikkojen jälkeen suodaan.

Loppukevennykseksi löysin Viiviä ja Wagneria. Sikaperheessäkin aihe on välillä ajankohtainen : )

Ps. Mikä hemmetti näitä valmiitakin blogipohjia vaivaa? Päätin palata perusminimalismiin. En saa millään vasemman laidan tekstiä irti reunuksesta. Hemmetti soikoon.

Viikon pituinen piina edessä

2008-12-29T12:20:00.003+02:00

Hengissä edelleen turtuneena. Ruskea vuoto jatkuu, testi näyttää plussaa. Olen vuotanut nyt käytännössä plussasta alkaen, ensin tipotellen punaista, sitten kuusi päivää tätä mönjää. Klinikan ystävällisesti joulunkin päivystävä hoitaja kehotti odottamaan ultraan eli ensi maanantaihin asti. Sitä ennen ei voi tietää varmasti missä mennään, onko toinen vai molemmat tulossa ulos, kohdunulkoinen, keskenmeno keskeytynyt vai mahdollisesti vielä toivoa. Kysyin hcg:n mittaamisesta, mutta hoitaja kehotti unohtamaan mittaukset. Olisihan se hcg-lukema jotain jo kertonut? Mutta toisaalta olen niin poikki tämän aiheen kanssa, että en edes jaksaisi raahautua labraan ilman lähetettä selittämään, miksi minusta pitäisi arvo mitata. Lähetettä en tietenkään joulutauon vuoksi tähän hätään saa. Ja päivystyspotilas en edelleenkään ole.

Joten olen alistunut kohtalooni vuotavana mönjäpesänä. Muru tsemppaa minkä kerkeää, hoitaa, pussaa ja sanoo rakastavansa. Viikonloppu ystävän kanssa teki tehtävänsä. Siinä me perheasian näkökulmasta ääripäät valitimme omia murheitamme. Sain puhua niin paljon kuin halusin. Ja minähän puhuin. Ehkä eniten siitä, miten mahdan hyväksyä lopullisen lapsettomuuden, jos tämä tie sellaiseen johtaa. Samalla aukesi silmät myös ihanan raadolliset kahden pienen lapsen uraäidin todelliseen maailmaan. Siinä maailmassa tämä fiksu ystäväni on joutunut lasten saamisen jälkeen hakeutumaan terapiaan ja syö nyt mielialalääkkeitä, koska äitiys on oikeasti rankkaa ja koska se on tuonut pintaan hänen omat pahat lapsuuskokemuksensa. Hyvä muistutus myös siitä, että se mitä niin kovasti kaipaamme, ei todellakaan ole pelkkä onni ja autuus. No, en tietenkään ole niin olettanutkaan. Lähinnä se muistutti siitä, että näiden pelkojen keskellä en ole suonut hetkeäkään ajatusta sille, mitä olisi olla äiti.

Vaikka vehtaan valumisiani ihan urakalla, olen onneksi taas saanut edes hetkittäin nukutuksi, olen ulkoillut, syönyt, katsonut telkkaria ja lukenut. Olen onnistunut elämään elämää eteenpäin. Nyt ei enää tunnu niin pahalta ajatukselta uudet hoidot, ihan pieni toivon pilkahduskin taas nostaa päätään.

Huomasin kuitenkin tuon viime viikon pahimman ahdistuksen aikaan, etten voi nyt lukea palstoja enkä tietoa netistä. Vertaan itse tilannettani kaikkeen lukemaani ja mikään muiden kirjoitus tai asia-artikkeli ei kerro kuitenkaan mitään omasta tilastani. Mietin vain liikaa. Olen siis yrittänyt pysytellä tietoblogipalstapimennossa. Yritän edelleen.

Viikko on taas pitkä aika, mutta sen jälkeen tieto on varmaa ja asiat selvillä.

Päivä kerrallaan

2008-12-27T11:07:00.004+02:00

Kunnon vuoto ei ole edelleenkään alkanut. Olen vuotanut kuitenkin neljä päivää ruskeaa, tahmeaa, limaista, kokkareista mönjää. Testi näyttää edelleen plussaa. Odottaminen on pahinta, en pääse mihinkään mittauttamaan hcg-arvoa, joka on klinikalle ainoa mittari raskauden keskeytymiseen ja lääkkeiden lopettamiseen. Kärvistelen ja odotan, että hcg-lukema muuttuu kotitestissä negatiiviseksi, kun en muutakaan voi. Ahdistaa kun tiedän tuon sisälläni olevan kuolleen kudoksen määrän, mutta se ei pääse vielä kokonaan pois. Tällä hetkellä raju, kipuileva lääkäriin pakottava keskenmeno tuntuisi huojennukselta. Ei tätä hiljaista kitumista enää päivääkään.

Nyt kun raskauden pienimmätkin oireet ovat poissa, tajuan, että olihan minulla selviä oireita. Olin janoinen sieni, en muista milloin olisin kokenut tälläista jano. Ruoka ei maistunut, osa ruuista jopa puistatti. Olo oli jatkuvasti etova, mutta odotin itse tietenkin kunnon oksentamista. Vatsan kipuilusta osa oli mukavaa, kihelmöivää, sellaista kuin ehkä kutittelinkin olevan. Siinä ne pienet merkkini olivat. Ne katosivat kuin salamaniskusta samalla hetkellä kun vuoto alkoi.

Tunteineni olen ihan turta, ei enää itketä, eikä ihme kyllä enää sureta eikä vihastuta. Olen haaleasti eteenpäin menevä haamu. En jaksisi kyllä puhua kenellekään ja selittää tapahtunutta. Tänään tulee kuitenkin ystäväni yöksi kylään. Yllätysvierailu, koska hän tarvitsee lepoa kahden lapsen joulusta. Ironista, mutta olemme kolikon kaksi puolta. Toinen tulee hulluksi lasten kanssa, toinen tulee hulluksi kun ei saa lasta. Mutta tämän ystävän kanssa voin olla juuri niin kuin osaan, hän ei tyrkytä kliseita perheestä eikä asioiden ratkeamisesta omalla painollaan. Hänen tapansa olla ja suhtautua perheeseensä ja samalla meidän tilanteeseen on juuri sellainen kuin kaipaan. Silti en ole ihan varma jaksanko sanoa yhtään mitään.

Tuli tälläinen joulu

2008-12-25T19:43:00.003+02:00

Jouluaattoaamuna Muruni vanhempien naapuri ruhjoi automme kyljen. Tätä selvitellessä alkoivat kivut ja ruskea vuoto. Ja krampit ja jatkuva ruskea kudosvuoto. Olimme sopineet kertovamme aamupuuropöydässä iloiset uutiset. Uutiset vaihtuivat toisenlaisiin uutisiin, yhteiseen itkuun. Joulusta tuli ja se jatkuu tunteina jotka eivät kulu, ajatuksina, joita ei pääse pakoon, turtumuksena, joka rutistaa luut kasaan ja salpaa hengen. Kaksi vuorokautta kipuilevana ja vuotavana joulun aikaan on jotakin, jota en osannut kuvitella.

Jos jotakin hyvää on löydettävä se on se, että tämä pakosti yhteisesti jaettu kokemus on lähentänyt meitä Muruni perheeseen. Olen itkenyt hänen äitinsä kanssa yhdessä, syönyt hänen kuorimiaan mandariinejä. Olemme onnistuneet puhumaan myös muusta, nauraneetkin.

Silti maailma on muuttunut minuuteiksi ja tunneiksi, jotka eivät kulu ja vie tätä pelkojen ja pettymyksen tunnetta pois. Miksi minä aavistin tämän tulevan? Kutsuinko minä huonoja uutisia luokseni? Haluanko minä epäonnistua ja märehtiä tässä kärsimyksessä kuin marttyyri?

Tällä hetkellä leimaavin tunne on huoli tulevasta. Kaksi keskenmenoa on jo lähellä uutta ongelmaa, erilaista kuin onnistua tuottamaan hyviä munasoluja ja alkioita. Tämä on saman ongelman uusi puoli tai uusi ongelma ratkottavaksi. Sitä emme vielä tiedä, nyt aiomme levätä tästä hoitoketjusta. En tiedä kuinka kauan. Ehkä vain hetken, koska kello käy enkä minä nuorru.

Mutta jo tässä pahimman tuskan keskellä tajuan, että minun on myös aloitettava erilainen taistelu. Taistelu tätä sisuksiinsa syövää lapsettomuuden ja epäonnistumisen pelkäämistä. vastaan. Tätä asia on iso ja ääretön ymmärtää. Kuin sydämestä olisi amputoitu pieni pala pois. Mutta minä en voi antaan vain lapsettomuuden määrittää ja hallita elämääni eikä yhteistä elämäämme, se hukuttaa meidät. Minun on opittava katsomaan myös muualle, löydettävä elämämämme muut hyvä puolet. On ehkä alettava myös työstämään sitä, että tämä tilanne on pysyvä. Minä en tiedä alkuunkaan, miten sen teen, mutta jotakin on tehtävä. En voi elää vain lapsettomuutta.

Puuhis totesi, että hengittäminenkin sattuu. Minun pahin ongelmani on, etten pääse pakoon ajatuksiani. Kyllähän se joskus taas helpottaa, näinkin syvältä pääsee pois?

Ei sitä mieltä hallita

2008-12-22T10:19:00.002+02:00

Täällä ollaan hengissä hermot riekaleina päivänä 5+0 (onko se edes näin vai 5+1?). Mikään ei ole muuttunut. Ihmettelen, millainen minusta on täällä blogissa tullut. Jonnekin on kadonnut se livenä iloinen, ironinen ja elämää kupliva Mansikkamaito. Täällä kun minä näyttäydyn totisena ja hysteerisenä niuhona. Täysin oman perusluonteeni vastaiseti. Analyyttisyyttä ja pohdintaa lukuun ottamatta.

Minä en tiedä, miksi minä en suostu uskomaan eilistäkään vahvaa plussaa testissä. Niin, pakko oli testata, vaikka tajusin, ettei se raskaushormoni edes olisi vielä mihinkään kadonnut. Haluan vaan tuijottaa niitä hemmetin tippoja Crinonen seassa, vatsakipuja ja puuttuvia ”terveitä” raskausoireita. Miksi miksi miksi?

Yritän himmailla, ettemme kertoisi vanhemmille vielä jouluna. Mutta en voi jättää ilman syytä nauttimatta kaikkia graavikaloja, mätiä ja viiniä. On pakko sanoa jotakin. Olen saanut Murunkin ilon ja onnellisuuden katomaan tällä pelkäämisellä ja varovaisuudella. Oikeasti, mikä helvetin sisäinen ääni liputtaa keskenmenon puolesta. Onko se vaan kuvitelma ”sen vaan tietää”. Viime viikolla uskoin kaikkeen, liitelin pilvissä ja hehkuin. Se katosi naps, vaikka mikään ei sinänsä ole muuttunut plussaamispäivän tilanteesta.

Ehkä pelkään eniten sitä, että keskenmeno voi näiden lääkkeiden käytön aikana tapahtua ilman, että sen tajuan. Lääkkeet pitävät kunnon vuodon ilmeisesti poissa. Painajaista olisi syödä turhaan lääkkeitä viikkotolkulla, ultraan asti.

Minua ei auta mikään fakta. Vain noin 15% kliinisesti todetuista raskauksista menee kesken, onnistumisprosentti on siis tässä vaiheessa jo suuri. Alkuraskauden vuodot ovat yleisiä, hoitojen jälkeen vielä yleisimpiä. Niin ja määritelläämpä vielä vuoto. Minulla ei ole vuotanut mitään vessapaperiin, pöksyihin tai yhtään mihinkään. Verta on ollut aavistus joka päivä sen Crnone-mönjän mukana, onko se silloin edes vuoto tai tiputtelu? Alkuraskauden vatsakivut ovat tyypillinen raskausoire. Toisaalta 50% alkuraskauden vuodoista johtaa keskenmenoon.. T. tilastotäti.

Voi hyvät hyssykät tätä naisen mieltä. Meidän surkuhupaisa joulusuunnitelmamme on seuraava. Teen testin ti aamuna. Jos se näyttää edelleen vahvaa plussaa, kerromme vanhemmille. Jos plussa on haalea, panikoin tietysti enemmän ja sehän tekee joulusta ratkiriemukkaan.

Missä helvetissä se off-nappula näihin aivoihin on!!!????

Ai niin, ettei se stressin määrä loppuisi tähän. Soitin lakimiehelle aiheesta raskaus ja yt-neuvottelut, koska nehän täällä on päällä. Turvatakseni oman oikeusturvani minun pitäisi ilmoittaa raskaudesta työnantajalle yt-neuvotteluvaiheen aikana. Käytännössä siis 30.12 mennessä. En nyt irtisanomista pelkää, mutta ehkä sitä kannattaa varautua kaikkeen. Mutta kuka haluaa ilmoittaa työnantajalle raskaudesta raskausviikolla 7, ennen yhtäkään ultraa. Entä jos raskaus menee sen jälkeen kesken? Huononnan asemaani totaalisesti. Ei työnantajalla ole intressiä yt-tilanteessa pitää työntekijää, joka todennäköisesti yrittää raskautta pian uudelleen.

Haluaisiko joku vaihtaa osia, tarjota tänne vähän kevyempää elämää vuoden vaihteen ratoksi? Haloo?? Mistä saa vaihtopäitä? Lobotomian?

Ihanaa, että tästä jatkuvasta vahtaamisesta ja stressistä huolimatta olen saanut nukutuksi.

Mielenhallintaa

2008-12-20T10:49:00.004+02:00

Klinikan ystävällisestä vihjeestä yritän nyt unohtaa arvojen miettimisen. Arvot ovat hyvissä normirajoissa ja sen mukaan saisin kuulemma keskittyä joulunviettoon :) Niinhän se on. Ihmettelen tätä sisäistä ääntä, joka painostaa huolestumaan. Joku siinä vaan kuitenkin on, että uskon omaan intuitioon näissä asioissa, vaikka taatusti ylireagoija tällä hetkellä olenkin. Mutta samalla lailla olin oikeastaan tietoinen plussasta, vaikka pelko negasta olikin se hallitsevampi.

Minun on nyt vaan elettävä päivä kerrallaan tämän pienen pienen tiputtelun ja ajoittaisten, tosin lievempien vatsakipujen kanssa. Toivoisin jotakin oikeita oireita. Mitään ei ole. Ei okseta, ei satu rintoihin, ei väsytä. Ehkä juon enemmän, mutta olen myös syönyt suolaista ruokaa. Paino on lähtenyt alaspäin. Olen kai niin huolestunut, ettei ruoka maistu..

Minun on nyt vain hyväksyttävä se , että tällä jatkuvalla vehtaamisella en muuta vaihtoehtojani mihinkään. Raskaus voi jatkua onnellisesti tai se voi mennä kesken, ajattelen ja toivon minä mitä tahansa. Päivän tunnussana on mielenhallinta.

Tänään yritän keskittyä muihin asiohin. Kulta on muualla juhlimassa ystävänsä polttareita. Kävin jo aamukylvyssä. Aloitan juuri valkosipulien marinoimisen. Sitten kaupungille ostamaan joulusypressille kaunis suojaruukku. Vielä yksi lahja pakettiin. Illalla vien äitini joulukonserttiin. Jossakin välissä pientä joulusiivousta. Jospa tämä aika tästä kuluisi taas yhden päivän eteenpäin.

The stressi jatkuu

2008-12-19T14:34:00.001+02:00

Lääkäri passitti eilen mittauttamaan hcg:n uudestaan kun kivut ja aavistukset vuodosta jatkuvat. Ovat vissiin todenneet, ettei minua rauhoiteta kuin faktoilla. Arvo oli tänään 490. Siirrosta on 2 viikkoa ja 2 päivää. Olisiko tämä sitten 4+2 tai 4+4, miten se hoitokierrossa nyt lasketaankaan. Menee ilmeisesti viitearvoihin, muttei mitenkään korkea. Eikä nyt tiedä taas vertailutulosta aikaisempiin päiviin. Joten ota tästä nyt selvää.

Taitaa olla vielä verikoe edessä maanantaina että tietää, mihin suuntaan arvo menee. Vai onko tämä nyt turhaa stressaamista?! Ne, jotka klinikan ohjeiden mukaan ovat vain kotitestin varassa, välttyvät tältä arvojen vehtaamiselta. Plussa on plussa ja sillä selvä. Kyllä se raskaustesti minullakin on plussa. Niin perkele!

Miksi en usko siihen, vaan pelkään vaan sitä pahinta? Kokemuksesta?

Päivä kerrallaan on pitkä aika

2008-12-18T15:01:00.002+02:00

Viime yönä en meinannut saada unta, vatsan kipuilu pelotti. Tänään vatsa kipuilee, kuumottaa ja nipistelee. Valkovuoden seassa oli taas aavistus haaleanpunaista. Ja kohdunsuu on taas tavallinen.

Ensimmäisten päivien iloinen huuma on tänäänkin ohi, nyt lasken minuutteja ja tunteja. Olen lukenut sata erilaista keskustelua, tarinaa ja virallisempaa artikkelia aiheesta ”alkuraskauden vatsakivut ja vuoto ovat normaalia”. Ei auta. Parin päivän päästä on aika, jolloin syyskuinen plussa varmistui keskenmenneeksi. Silloin kipuili samoin, silloinkin vuosi vähän.

Ei voi tietää, voin vain odottaa ja se on surkeaa. Mieli haluaisi edelleen lentää, suunnitella ja haaveilla. Mies kävi eilen jo pankissa muiden asioiden yhteydessä puhumassa uudesta lainasta isompaan tai paremminkin useampihuoneiseen asuntoon. Nythän me nautimme vanhan talon 95 neliön kaksion avaruudesta, mutta siellä ei ole yhtään rauhallista, erilliseksi huoneeksi eristettävää soppea tulokkaalle. Se on täysin kahden ihmisen koti. Mutta haaveet ovat vähän jäissä, minun kaikki lauseeni alkavat johdannolla: ”Jos tämä kestää, sitten..”

Yritin myös soittaa ammattiliittoni lakimiehelle kysyäkseni raskaana olevan oikeusturvasta yt-neuvottelujen aikaan. Mietin, parannanko vai huononnanko asemaani kertomalla raskaudesta. Muutenhan en sitä tietenkään haluaisi asiasta tässä vaiheessa mihinkään kertoa. Mutta eihän niitä lakimiehiä kiinni saa.

Summa summarum: alakuloista odottamista sanan kaikissa merkityksissä.

+ fakta: Jos tämä kestää, alkupainoni on sitten ollut 62 kiloa. Lyötiin Kullan kanssa hupivetoa, menisinkö mahoineni hänen painonsa 76 kg ohi. Jostain osaan vielä vitsailla.

Niin ailahtelevaa

2008-12-17T12:22:00.004+02:00

Tänään olen varma, että palanneet vatsakivut tietävät pahaa. Ne eivät ole enää mukavia kuumia nipistyksiä vaan niitä tutumpia.

Tarkistin klinikalta pitääkö kilpirauhaslääkitystä muuttaa. Luin jostakin artikkelista, että annostusta pitäisil lisätä heti. Lääkärin mukaan taas ei pidä. Ekassa neuvolassa kuulemma katsotaan arvot ja sen mukaan tarvittaessa muutetaan. Sinne on ikuisuus ja vajaatoiminta lisää juuri keskenmenon riskiä. Eikö se ole silloin liian myöhäistä?

Ostin raskausvitamiinejä, hassua.

Huolimatta eilisestä kuplivasta ilosta, iso iso iso pelko on läsnä joka sekunti. Pelko tuntuu kasvavan samaa tahtia kun aika kuluu. Tänään pelko on iloa hallitsevampi. Odotan automaattisesti, että saan nauttia tästä ilosta vain hetken, sitten se otetaan pois.

Ollako vai eikö olla

2008-12-16T20:48:00.003+02:00

Kun vatsa oli kipeä, huolestutti tarkoittaako se jotain pahaa. Kun vatsa ei nyt ole kipeä, huolestuttaa tarkoittaako se jotain pahaa.

En tietenkään päivänä noin 4+1 tajua olevani raskaana. Kaipaisin oireita, jotka todentavat asian. Mielellään niitä turpoavia rintoja, tulisi tarpeeseen. Tulen tekemään uusintatestejä todennäköisesti tulevan parin viikon aikana useamman kerran, jos elimistö ei vahvista jollakin merkeillä huonoja tai hyviä uutisia.

Puhkun virtaa, ei todellakaan tietoa väsymyksestä. Juoksin normaalia kympin lenkkiä pidemmän lenkin kevyesti kuin lentäen. Haluan tulkita sen oireeksi, mutta se taitaa olla tätä henkistä euforiaa. Kolme tilanteeseen liittymätöntä ihmistä on käyttänyt neljän viimeisen päivän aikana sanoja "sinä hehkut".

Hipelöin eilen kaupassa nalleja. Hölmöläinen, toruin itseäni. Sitten joskus saa innostua..

Pieni tarina

2008-12-15T13:38:00.002+02:00

Kiitos ihanat toivotuksista, tsempityksistä, mukanaolosta!

Huh, uutista on sulateltu nyt vuorokausi. Veritesti klinikalla vahvisti asian – RASKAANA!
Mitään arvoa ei nyt otettu, koska sen pitäisi olla aikaan nähden hyvä, jos on eilen näkynyt virtsatestissäkin. Siirrosta on tänään vasta 12 päivää.

Eilisen testin jälkeen meillä oli kotona kummallinen tunnelma. La juhla ja juhlinta päättyivät suhteemme suurimpaan riitaan, ihan minun tyhmyyttäni. Kulta halusi jäädä juhlien jälkeen baarin, minä tässä tilanteessa en. Mitään en sanonut enkä pyytänyt häntä lähtemään mukaani vaan oletin, että hän olisi itse tajunnut lähteä mukaani eikä jäädä kavereidensa luo.Yksin kotona sain luotua asiaan järkyttävät mittasuhteet provosoimalla parilla ala-arvoisella tekstarilla. Kulta tuli hämmennyksissä kotiin ja tilanteesta sukeutui draama. Mutta riita oli todella hyvä. Kulta avautui täysin ja minä opin paljon. Ensin marttyyrinä mäkätin juuri niitä asioita, joita en ikinä kuvitellut parisuhteessa ottavani esille ja millaiseksi en kuvitellut tulleeni. Minulla ei ole ikinä ollut tarve rajoittaa toista ihmistä. Nyt oli. Kulta selitti, miten hän tukee ja kokee asiat ja miten vaatimukseni ovat kohtuuttomia, jos en osaa sanoa, mitä haluan. Niinhän se on. Minä en ole viime aikoina ottanut hänen tukeaan vastaan siinä muodossa, kun hän sen tarjoaa. Vaadin mahdottomia kuitenkaan kertomatta, mitä vaadin. Menin itseeni ja tajusin sen keskustelun päätyttyä, kuinka paljon toinen välittää, kokee ja kärsii, vain eri tavoin kuin minä itse. Joten sunnuntaina tilanne oli vielä testiä tehtäessä puolin ja toisin vähän tunnusteleva. Riita tietysti unohtui saman tein.

Nyt olen sitten raskaana ja hämmentynyt. Syyskuussa ”tila” kesti tästä viisi päivää eteenpäin. Samaan päätyminen pelottaa kamalasti, varsinkin kun vatsan vihlaisut eivät jätä rauhaan. Toisaalta minulla on nyt huomattavasti luottavaisempi olo kuin kahdella edellisellä siirtokerralla. Kai sitä ajattelee, että toinen alkioista voisi ainakin selvitä. Ultraan on joulutauon vuoksi ikuisuus, kolme viikkoa. Vatsakipuja lukuun ottamatta mitään oireita ei vielä ole, ei kai näin aikaisin pitäisikään..

Mieli on ehtinyt lentää hetkittäin jo jonnekin elokuun loppuun. Se käy joulupöydässä ja maalailee, miten kerromme tuleville isovanhemmille. Päätin juuri nyt, etten voi antaa pelon hallita jokaista hetkeäni. Nautin ajatuksesta ja haaveilen. Jos huonot uutiset ovat tullakseen, otetaan ne sitten vastaan ja tiputaan korkealta.

Apuva..

2008-12-14T17:16:00.003+02:00

Voi ihanaa, että olette käyneet kurkkimassa uutisia ja tsemppaamassa! Ajatellin etten tule kertomaan vasta kun käyn lopulta virallisessa testissä huomenna. En nimittäin oikein osaa suhtautua asiaan. Mutta testi oli PLUSSA!

En osaa ajatella vielä mitään. Verta tuli aamullakin Crinonen seassa. Pelko ja ilo ovat nyt sekaisin päässä. Huomenna katsotaan uudestaan..

Huh, pääsisinkö liittymään plussa-aaltoon!?

Kaksi yötä testiin

2008-12-13T16:56:00.005+02:00

Olen niin huono odottamaan. Hermo on lyhentynyt tämän asian suhteen entisestään.

Päivä on mennyt hyvin jouluhulinoissa. Suurin osa lahjoista tuli ostettua, ja joulu näyttää meillä menevän muutenki, omalla painollaan, en ole sen suhteen stressi-ihmisiä. Mutta heti kun olemme ttaas akaisin kotona, on taas aikaa odottaa, hermoilla ja pelätä. Minun on turha huijata itseäni, että osaisin ottaa jotenkin rennosti. En osaa. Toinen puoli minusta haluaa vielä uskoa hullun lailla, toinen puoli tuijottaa niitä vaaleanpunaisia valkovuoden kokkareita (hitto kun niitä nyt vaan tulee näistä lääkkeistä) ja huutaa epäreiluutta sisäisesti.

Päätin, että teen jonkun testin huomenna. Se antaa jotakin suuntaa maanantaille. Minun nyt vaan on helpompi varautua henkisesti niin, että päivää ennen testipäivää tehty testi kertoo jo jotain.. Niin se teki viimeksikin. Hullu nainen sanoisi moni, taitaa Kultakin ajatella jo niin.

Tänään joudun edustamaan illalla Kultani työhön liittyvässä juhlassa. Kävin kampaajallakin. Tukka on koottu ja kiillotettu kauniisti, mutta lakan alla kiehun ja kiukuttelen. En jaksaisi tänään seurustella sivistyneesti tai edelleenkään selitellä juomattomuuttani. Onneksi Kultani lähimmät työtoverit tietävät. Mutta ne muut.

Huolimatta ensi viikon tunnelmista, jotka voivat olla mitä vaan, odotan jo joulua. Odotan oma kirjapinoani, mahdollisuutta käydä juoksemassa aamuisin, suloista lämpöä, kynttilöiden valoa, tryffeleitä ja itsemarinoimiani valkosipulinkynsiä. Niin tankataan voimia uuteen vuoteen, yt-mylläkkään ja uusiin hoitoihin. Sitten keväämmällä vasta.

Havahduin muuten siihen, että meillä on toivottu lasta edelleenkin vasta tasan puolitoista vuotta. Se on todella lyhyt aika, mutta mihin asti olemmekaan ehtineet. Tätä menoa kokonaisaika jää alle kahteen vuoteen ja sitten onkin pakko pistää pillit pussiin. Puolitoista vuotta on todella vähän, kun ajattelee muiden kokemuksia. Meille se on oma ikuisuus. Ja se on pitkä aika siksi, että tämä biologinen kello on alkanut käydä entisä nopeammin. Vuosia ja vuosia ei vaan ole enää mahdollisuuksia. Huh. Vaikea suhteuttaa tätäkin asiaa. Aikaa.

Turtumusta ja ajatuksia joulusta

2008-12-12T10:50:00.000+02:00

Olo on epätodellinen, turtunut ja turhautunut, mutta jonnekin sekaan yrittää vielä sukeltaa pisara toivoa. Vatsatuntemukset jatkuvat, pieniä aavistuksia verestä on ollut päivittäin. Vatsa ei ole kipeä, mutta sen tuntee ja tiedostaa ja se oireilee. Vihloo ja nipistelee, juuri niin kuin aina ennenkin. Mutta näiden oireiden pohtimisella en pääse totuuteen, koska lopputulos voi olla mitä vaan. Eilen olin jo menossa ostamaan testin, ajattelin sen rauhoittavan. Mitä se rauhoittaa, jos tekee testin 4 päivää ennen virallista testipäivää?. Suutuin itselleni ja päätin, että nyt on pakko yrittää rauhoittua tämän vehtaamisen suhteen. En tutki itseäni liian tarkkaan, yritän olla tuntematta vatsani kipristelyjä. Yritän pysyä tyynenä ellei jotain uutta ilmaannu suuntaan tai toiseen.

Ja olen toki soimannut itseäni siitä, että superuskoni on mennyt. Että olen taas pessimismin turvallisella tiellä.

Mietin, että tulevaan jouluun on kaksi tietä. Surullinen ja murheellinen nega, joka varmasti heijastuu vielä joulun hulinoissa, perheidemme keskellä. He odottavat uutisia, toivovat tietenkin parastamme. En jaksaisi selitellä, en tuottaa pettymystä heille. Onneksi testipäivästä on sentään viikko aikaa toipua jouluun. Yleensä olen päässyt silloin jo voiton puolelle. En vaan tiedä nyt. Pettymykset kumuloituvat, joten toipuminen voi olla taas askeleen rankempaa.

Se toinen tie olisi tietenkin plussan tuoma ilo. Plussa toisi kirkkaan valkean joulun. Kyllä me jakaisimme sen jo läheistemme kanssa, oli kuinka aikaista tahansa. Niin positiivinen asia tulevista riskeistä huolimatta sopisi jotenkin jouluun. Silloin ostaisin jo pienelle symbolisen lahjan. Ajatus on niin pakahduttavan ihana, etten oikein uskalla edes ajatella koko vaihtoehtoa.
Joka tapauksessa tässä joulussa on erilainen lataus. Koska tämä asia sävyttää arkeamme, se sävyttää myös juhlaa. En osaa paeta sitä ajatuksissani hetkeksikään.

Ma on testipäivä. Kolme pitkää yötä ja päivää. Aika on hidastunut, se matelee. Taidan mennä klinikalle veritestiin, heillä on uusi pikatesti, josta tuloksen näkee saman tien. Arvon saaminen sitten kestää. En jaksa jonotella julkiseen labraan, aamuisin jono on helposti 1,5 tuntia. Toisaalta pelottaa testin teko klinikan henkilökunnan edessä. Haluaisin kuulla tuloksen yksin, sulatella asiaa, nuolla haavojani ja koota voimiani, jos tulos on se mitä pelkään. Klinikan henkilökunnan edessä on kuitenkin ”pakko” tsempata. Jännittää ja pelottaa. En tiedä, mitä ajattelen koko prosessista maanantain jälkeen, jos tulos on nega. Silloin on välitilinpäätöksen aika.

Mustia pilviä

2008-12-10T09:57:00.002+02:00

Tulihan se henkinen takapakki kuitenkin, tietenkin. Romahdin eilen totaaliseen itkuahdistukseen. Crinonen joukossa oli aavistus enemmän verta, edelleen vain vähän, mitään ei ”valu” ulos asti. Mutta sen erottaa kuitenkin. Vatsakivutkin muuttuivat. Pari päivää sitten nuo kuumotukset ja krampit olivat erilaisia. Nyt tuntemus on muuttunut kuukautiskipumaiseksi, tasaisemmaksi vihlonnaksi. Tajusin myös, että minullehan siirto tehtiin vasta kp21 eli lääkityksestä huolimatta limakalvo oli jo siirtohetkellä ”vanha”. Nyt mennään normaalin kierron mukaan jo päivää 28. Eli ei ihme että elimistö ilmoittelee tutuilla oireilla. Toki kaikki on varmaan mahdollista, mutta muistan ja kävin lukemassakin plussakierron tunnelmia. Se oli erilaista. Lisäksi nyt ei rinnoissa tunnu mitään ja etovaa oloa tunnen vain verensokeriin laskiessa, kuten olen tuntenut aina tilanteesta huolimatta.

Kulta hokee ihan oikein, että on vain jaksettava ja uskottava. Ja kyllä minä jaksan ja uskonkin, mutta kuukausien ja vuosien aika tämän aiheen hallitessa arkea tuntuu lohduttomalta. Olen viran puolesta suorittava jaksaja ja uskoja, mutta sydän ei taida aina olla sanojen takana. Olen osittainen tunnemuumio, en osaa määritellä, miten tämän asian koen. Aihe on möykky, Muumien Mörkö, joka tuo pimeyden ja vilun, ja häipyy taas pois.

Suurimman ahdistuksen aiheutti eilen yhdistelmä YT-neuvottelut ja lapsettomuus. Jos leikkuri koskee minua kevyelläkin kädellä vuodenvaihteen tienoilla, on luvassa lohduton kevät. Seuraava hoitokierto tarkoittaa vähintään 2500 € pakastusmaksuineen kaikkineen. Ja lääkekulut alkavat taas nollasta vuoden vaihtuessa. Nuo summat eivät ole houkutteleva yhdistelmä, jos on lomautettuna. Ei meillä hätäpäivää periaatteessa ole, me olemme kohtuullisen hyvätuloisia ja Kulta on tietenkin se paremmin palkattu. Mutta omaa osuuttani en voi silloin hoitokuluista kantaa. Ja taloudelliset huolet ovat asia, joita en tähän henkiseen mylläkkään enää lisärasitteeksi kaipaa. Uskon kuitenkin että oma yleinen tyytyväisyyteni ja stressitaso tai paremminkin stressittömyys vaikuttaa asioiden onnistumiseen.

Toivoisin, että siirron jälkeen olisi mahdollista laskeutua kahden viikon tunnottomaan koomaan. Silloin ei voisi tarkkailla itseään vaan sitä heräisi testipäivään kohtaamaan asian.

Blogituunausta II

2008-12-09T08:39:00.003+02:00

Voi kuinka ihanaa Anna! Onnea matkaan tuhannesti. Ja teille molemmat A:t kiitokset kramppitsempeistä. Niinhän niitä kipuja tietysti itsekin haluaa ajatella jalkojen ollessa silti tiukasti maassa toiveiden suhteen. Annan vaan nyt ajatuksilleni luvan lentää pikkuisen enemmän kuin aikaisemmin. Toisaalta kuten eilen sanoin, tunnistan oireiden kaavan kovin samanlaiseksi kuin kesken menneessä kierrossa. Mutta kuuden yön päästä olen viisaampi!

Olen muuten hurahtanut tähän blodipohjan tuunaukseen urakalla. Löysin keinon vaihtaa pohjamallia html-puolen kautta. Valmiita pohjia on sinne hurjasti. Huono puoli on vaan se, että ne eivät toista kaikkia ominaisuuksia ja muokatessa osa tiedoista katoaa. Eilen kadotin kaikki vanhat tekstini, profiilikuvaukseni jne. Vaikka tämä on vaan omaa tajunnanvirtaa, tuntui pahalta, että yli 100 hataraa ajatuskudelmaa olisi kadonnut taivaan tuuliin. Löytyiväthän ne lopulta. Mutta tästä syystä pohja on vaihdellut eilisen aikana useamman kerran ja ennen kuin löydän aukottoman tavan käyttää uusia pohjia, palasin näihin vanhoihin peruspohjiin..

Vatsakrampit

2008-12-08T14:40:00.003+02:00

Haluan kirjata itselleni, omaan oirelistaani, tämän päivän tuntemukset. Alavatsa on tänään nipistellyt ja krampannut armottomasti. Nyt tunnen, että vatsassa tapahtuu jotakin poikkeavaa niistäkin kierroista, joissa on ollut tämä loppulääkitys mukana. Olen herkistynyt näille nipsailuille ja nyt koveneville krampeille. En osaa olla reagoimatta vatsani enteisiin. En tiedä onko tämä hyvää vai huonoa. Oma ajatukseni on, että jotakin on yrittänyt tapahtua, mutta ehkä keskeytymässä. Tuntemukset ovat niin samoja kuin sen plussakierron aikaan. Silloin tuntui kuumottava nipistely ennen plussaa. Jota seuraasi pahenevat krampit siinä vaiheessa, kun alku loppui kesken.

Tai sitten ei, mutta tänään tuntuu tältä.

Yt-neuvottelurintamalla näyttää mustemmalta. Saa nähdä millainen on joulunaika.

Viikonlopun fiiliksiä

2008-12-07T21:52:00.002+02:00

Olen osannut olla. Pahimmat pelot eivät ole ottaneet valtaa, vaikka Crinonen mukana ulos tulee hiukkasen vaaleanpunaista. Pelkkä aavistus vain. En osaa edes ajatella, onko se normaalia, onko se merkki jostain vai onko se enteilyä kuukautisista. Kaikki lienee mahdollista ja kaikkeen pätevät samat oireet.

Viikonloppu on mennyt juhlissa ja kummilapsikyläilyssä. On ollut yllättävän helppoa kuljeskella viinilasi kädessä juhlissa juomatta sitä, kieltäytyä kummilasten luon viinistä illallisen kanssa ilman suuria selittelyjä. Ennen kaikkea oli mutkatonta elää lapsiperheen elämää pari päivää. En ehkä tuntenut niin kaipuuta, koska tämän perheen elämä on itselleni sellainen, etten usko meidän lapsiperheenä käyttäytyvän noin, rakentavan arkeamme samoin. Se ei tunnu silloin ”minulta pois” aiheelta. Tai sitten asia oli vain päivästä kiinni. Kun termiitti kömpi sunnuntaiaamuna herättämään meitä 7.30, mietin että juuri tätä en kaipaa tässä loputtomassa kaipuussani.

Havahduin muuten siihen, että parin viime viikon aikana on blogeissa ja niillä keskustelupalstoilla, joita seuraan, ollut varsinainen plussa-aalto. Toivonsa menettäneet virtuaalitutut tai pitkään ilman yhtäkään plussaa yrittäneet nuoret ja vanhemmatkin odottavat ultraa. Minusta asia tuntuu aallolta. Minusta se on hyvä enne vuoden pimeimpään aikaan, jolloin lapsia piti saada alulle vain vähän. Huomaan itsekin, että nyt osaan taas iloita kaikesta, koska voin itsekin helliä vielä hetken ajatusta plussasta. Oman odotuksen ”kaikki on mahdollista” viikkoina osaan iloita aidosti myös muiden onnesta. Jännä, mutta itselläni se menee juuri niin.
Siirrosta on neljä päivää + siirtopäivä. Vatsaa nipistelee. En erota enää lääkkeiden vaikutuksia loppukierron vaiheista tai niistä pienen pienistä oireista, joita saattoi olla plussakierron aikaan. Itse ajattelen vielä, että kaikki on enemmän mahdollista kuin aikaisemmin. Pettymys tulee jos on tullakseen. Edessä voi olla valoisasta mielestä huolimatta raskas viikko. Tunnistan kuitenkin itsessäni myös sen, että pienikin väärä signaali vatsassa saa toisenlaiset ajatukset valloilleen.

Olen muuten katsonut ensimmäistä kertaa Idolsia tänä vuonna. Aika ihana kolmikko matkalla finaaliin. Haluaisin niin osata laulaa edes sen verran, että uskaltaisin kaveriporukan karaokessa avata suuni. Opettaja totesi ala-asteella ”Laula sinä M oikein hiljaa”.

Olisipa se plussa.